Elina Warstan tekemä kansikuva on mainio. Sadunomaisessa kartassa maailmaa hallitseva meri erottaa mantereet toisistaan, mutta välimatka ei vaikuta pitkältä. Kartalle on piirretty eläimiä: pingviinejä, valas, harakka, jänis ja jopa pulska sammakkoprinssikin. Maisemoitu maailma näyttää värikkäältä ja hauskalta, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Kartan oikeassa laidassa on apea ja harmaa kaupunki korkeine tornitaloineen – sen yläpuolella lukee runokokoelman nimi: Eksyneitten valtakunta. En tiedä, kuinka pitkälle Eksyneitten valtakunta ulottuu vai käsittääkö se vain tuon kaupungin, mutta meren rajaama kaupunki tuntuisi kuitenkin olevan Marianna Kurton esikoisrunokokoelman keskiössä. Se muodostaa tilan, jossa runon minä on eksyksissä eikä ymmärrä maailmaa ja sen syy-seuraussuhteita. Niinpä hän luo ahdistavien seinien ja tornitalojen rinnalle toisen todellisuuden, jossa rakennusaineena ei ole pelkästään fyysinen todellisuus vaan sanojen leikki.
Eilen sade tuhkarokotti peltisen katon ja uskoin tulevani sokeaksi. Pälvikalju kaupunki, kadut pelkkää itkua: lasten ripsien naurua. Sampoota pirskoteltiin tuuletuskanaviin kunnes silmiä kirveli. Talvi, luut ihmisessä kuin multaan jäätyneet myyrät. Lumi tiskaa satelliittilautasia. Miksi tänne pystytetään katukylttejä? ajattelin. En tohtinut kysyä. Aloin uskoa, että muutkin täällä eksyvät ja tulkitsevat huonosti uniaan, mutta kun katsoin ikkunoista sisään, ei huoneissa ollut ketään. Tein lisää kyselyitä. Kadut liikkuivat merenpintaan nähden korkeutta. Huoneet pysähtyivät ikkunoiden väliin.
Eksyneisyys ja yksinäisyys sekoittuvat toisiinsa: eksynyt on aina yksin. Kaupungissa runon minä tarkkailee vuodenaikojen vaihtelua, ikään kuin toivoen muutosta: Tyttö syö pihalla lunta että tulisi kevät. Vuodenajat vaihtuvat, mutta kaupunki - ja mielentila -pysyy, eikä uusi päivä tuo helpotusta:
Aamu kuin teräväluinen eläin. Sen syliin on vaikea istua. On valittava asento ennen kuin alkaa puhua, ja mitä puhua: olla maiseman nielemä aina.
Suuri osa Marianna Kurton kokoelman runoista on proosarunoja, mutta ei kaikki. Kiinnostava on muutaman sivun mittainen sikermä, jossa runot on aseteltu aivan kuin valokuvat valokuva-albumiin, 3-5 per aukeama. Asetelma tehostaa vaikutelmaa runojen kuvallisuudesta, jossa hetken henkilökohtaisuutta ei ole pilattu objektiivin kaikennäkevällä katseella, vaan kuva piirtyy tajuntaan muutaman runosäkeen välittämänä. Muistin jäljet voivat myös olla ylivalottuneita, alivalottuneita, epäonnistuneita, heilahtaneita, väärällä aukolla otettuja tai kenties jopa täysin pilalle menneitä:
Tähän tuli liikaa valoa
eikä tätä ole.
Sormille ja vatsalle liikaa
liian monta valonsyömää päivää.
Kaksiulotteinen tyhjä ruutu ei tätä kertoisi. Kurtto on liittänyt kokoelmaansa sitaatin, joka on yksi mahdollinen avain hänen runojensa lukemiseen:
Koska projisointi tehdään tasolle ja maapallon todellinen muoto on kolmiulotteinen, kuvauksessa tapahtuu virheitä, jotka muuttavat kohteiden todellista sijaintia ja kokoa.
Kaksiulotteiset kartat ja kuvat eivät kerro koko totuutta, ja myös todellisuuden projisointi kielen tasolle on petollista. Niiden luomassa viitekehyksessä kokemusten käsitteleminen ja siirtäminen eteenpäin kuitenkin tapahtuu. Siksi eksyminen ja yksinäisyys ovat vääjäämättömiä kokemuksia tässä maailmassa eläville, sillä liikaa on elämänalueita, joilla suunnistamiseen ei ole karttoja eikä kompasseja, ja liikaa tunteita ja kokemuksia, joiden käsittelyyn ei löydy sanoja.
Marianna Kurton Eksyneiden valtakunnassa (2006) lukija ei ehkä löydä kotiin, ja paljon jää ymmärtämättä, mutta kokoelman kielellisesti taidokkaista lauseista on ilo nauttia.
[...] Tätä Kurton runoa voisi pitää vastauksena Koskelaisen kritiikille: väistä juuret, kompastu – viittaa ehkä juuri noihin koukkuihin. Mutta kieli on koukkuisaa vain merkitysten tasolla, rytmin tasolla se ei tosiaan kompastele. Vaahtoan tästä siksi, että jos kyseessä onkin juuri sellainen syvä juttu jossa runoilija tuntee olevansa parhaimmillaan. Sitten kritiikissä puututaankin juuri siihen, puudutetaan runoilijan jalka. Runoilijan todellinen juttu voi toki olla aivan jotain muuta. Mutta minusta erityisen jänniä olivat nuo nopeat liikkeet; käskyjen ja kieltojen toisensa kumoamat nopeat liikkeet – väistä juuret, kompastu,itke. Katso myös Penjamin arvio Eksyneitten valtakunnasta. [...]
Marianna Kurton kokoelman kielellinen taidokkuus, vahva kuvallisuus ja runomaailma tekee vaikutuksen. Mutta silti, itse jäin ehkä kuitenkin vähän kaipaamaan jonkinlaista kokijan, puhujan vahvempaa läsnäoloa, konkreettisempaa paikantumista runon maailmaan. Toki monissa runoissa tällainen puhuja on, mutta vielä useammissa asiat kuvataan ikäänkuin ulkopuolelta, kuin kaikkitietävän kertojan silmin. Tällaisissa runoissa jään lukijana aika ulkopuolelle, runo ei päästä sisäänsä. Mutta toisaalta tämä näyttäisi olevan myös Kurton runoudelle ominainen tyylikeino. Ehkä vika onkin minussa lukijana, yleensäkin minua kiinnostavat erilaiset puhujat ja ylipäätään koko puhujuuskysymys lyriikassa ja saan vahvimmat runoelämykseni juuri näiden elementtie kautta.
Runon puhujan vahva läsnäolo kyllä tekee minuunkin usein lukiessani vaikutuksen. Huomasin sen tänään kuunnellessani eilen ja tänään Juicen biisejä sekä levyltä että Radio Helsingin muisteluspesiaalista.
Esimerkiksi vaikkapa Syksyn sävel, jossa puhujan avoimuus ja rehellisyys hämmentää: kuinka monessa muussa laulussa lauletaan rakkaudesta peittelemättömästi “ole mulle vähän aikaa hän”? Tai puhujan voimakas läsnäolo niissä kappaleissa, jotka jollakin tavoin sivuavat kuolemaa, ikävää, lähtöä jne.
Niiden merkitys saa uusia ulottuvuuksia (tai vanhat merkitykset täydentyvät, vahvistuvat), nyt kun laulun kirjoittaja on poissa, mutta puhuja edelleen läsnä.