Katselin eilen illalla televisiosta Roomaa, suuren tuotannon tv-sarjaa. Rahalle on myös saatu vastinetta: miljöö näyttää uskottavalta ja näyttelijät vakuuttavat. Eilinen jakso sijoittui suunnilleen vuoteen 52 eKr; William Shakespearen näytelmän Julius Caesar (uusin suom. 2006, Lauri Sipari) tapahtumat taas ajoittuvat kahdeksan vuotta myöhemmäksi, 44 eKr. En tiedä, kuinka paljon Rooma-sarjassa aiotaan käydä läpi Caesarin kuoleman jälkeisiä tapahtumia, mutta ainakin henkilöiden suhteen mahdollisuuksia olisi: varsin keskeinen henkilö vaikuttaisi olevan Julius Caesarin sisarentyttärenpoika Octavius. Hänestähän tulee monien vaiheiden jälkeen keisari Augustus – sama mies, joka on jouluevankeliumista tuttu.
Julius Caesar on tragedia, joka nimestään huolimatta kertoo enemmänkin Brutuksesta ja Antoniuksesta. Brutus on hahmona kiinnostava. Hänen nimellään on länsimaisessa perinteessä samanlainen kaiku kuin Juudaksella – ystävän pettäjä; pahin mahdollinen rikkomus. Shakespearen näytelmässä Brutus ei kuitenkaan petä rahan takia tai henkilökohtaisen koston vuoksi: hän valitsee maan edun ja rakastamansa ystävän välillä. Julius Caesar on kohonnut asemaan, joka on jo lähellä tyranniaa, ja jotain on tehtävä. Valinta on vaikea, ja Brutuksen päätös kuvastaa hänen jalouttaan kohota henkilökohtaisen kiintymyksen yläpuolelle ja toimia yleisen edun nimissä. Ja – toisin kuin Hamlet (saamaton eksistentialistinen pohdiskelija, joka pakenee hulluutensa suojiin) – Brutus myös toimii.
Salamurha Caesaria vastaan on kuitenkin niin brutaali, että sen tekijä ei ainakaan varauksetta saa sankarin sädekehää. Täysin yllätetty Caesar kaatuu kuolleena, kymmeniä tikariniskuja vartalossaan, ja niin tyrannista tulee marttyyri. Antonius, Caesarin uskollinen tukija, pääsee käyttämään tilannetta hyväkseen. Salamurhan jälkeen Brutus ja Antonius puhuvat vuorotellen kansalle. Kuten monien muidenkin Shakespearen näytelmien kohdalla, myös tästä voi todeta: dialogin ansiot ylittää ainoastaan henkilöiden monologit. Brutus puhuu ensin väkijoukon puolelleen, mutta heti sen jälkeen Antonius taitavasti kääntää kaiken Brutuksen sanoman tätä itseään vastaan, ja siitä alkaa salaliittolaisten ahdinko.
Brutus antaa aseet Antoniukselle jo heti puheensa alussa:
BRUTUS:
Kärsivällisyyttä. Roomalaiset, maanmiehet, rakkaat ystävät, kuulkaa minua ja olkaa vaiti, jotta kaikki kuulevat. Kunniani kautta, uskokaa minua, ja muistakaa että olen kunnian mies, jota voi uskoa. Arvioikaa minua järjellänne, teroittakaa ymmärryksenne, että voitte paremmin tuomita.
Kunniallisuuteen vetoaminen kaataa Brutuksen uskottavuuden. Kun tulee Antoniuksen vuoro puhua, hän useita kertoja toistaa lauseen And Brutus is an honourable man. Ja tietysti aina sellaisessa yhteydessä, että se asettaa Brutuksen sanoman varsin kyseenalaiseksi.
ANTONIUS:
Kun köyhä itki, Caesar kyynelehti; kai kovempaa tekoa on vallanhimo – silti Brutus sanoo häntä vallanhimoiseksi ja Brutus on totisesti kunniallinen. Näitte kaikki miten Lupercaliassa tarjosin kolme kertaa kruunua, ja kolme kertaa Caesar kieltäytyi. Vallanhimostako? Silti Brutus sanoo häntä vallanhimoiseksi ja Brutus on kunnian mies.
Lauri Siparin suomennosta lukee mielellään, mutta välillä on pakko ottaa rinnalle alkukielinen versio ja antaa Shakespearen ”puhua omalla äänellään”. Esimerkiksi kun Antonius aloittaa puheensa, hän sanoo: Friends, Romans, countrymen, lend me your ears. Jälkimmäinen lause vetoaa kuulijoihin paljon voimakkaammin - ja hauskemminkin - englanniksi kuin suomennoksessa: Ystävät, roomalaiset, maanmiehet, kuulkaa minua. Toisaalta olisi typerää kääntää fraaseja tyyliin: lainatkaa minulle korvianne.
Shakespearen Julius Caesar on aikanaan ollut varmasti poliittisesti keskustelua herättävä näytelmä, sillä 1500-luvulla Englannissa kuninkaiden ja kuningattarien valta oli lähellä tyranniaa, mutta tasavallan kannattajiakin oli. Ajankohtainen näytelmä on edelleenkin, onhan tyranneita kukistettu esim. Irakissa ja Afganistanissa demokratian nimissä, mutta mitä on saavutettu? Näytelmässäkään Caesarin tappaminen ei ratkaise mitään – valtatyhjiö on ongelmana lähes suurempi kuin itsevaltias – ja valta myös turmelee seuraajat.
