Atlas ja Herakles (Herkules), voimiltaan ylivertaiset puolijumalat. Titaanien voimat eivät kuitenkaan pelasta heitä kohtalolta, joka antiikin Kreikan mytologioissa vaanii jokaista sankaria. Sankareitten traagiset loput on yleensä lyöty lukkoon jo heidän syntymänsä hetkellä, eikä korkeampien mahtien päätöksiä vastaan juurikaan voi pyristellä. Atlaksen kohtalona on päätyä kannattelemaan ikuisiksi ajoiksi maailmaa harteillaan. Herakleen turmioksi koituu taas jokaisen vahvan miehen heikko kohta: nainen.
Jeanette Wintersonin kirjassa Paino (Weight, 2005, suom. 2006 Hilkka Pekkanen, Tammi) nämä kaksi myyttistä tarinaa kietoutuvat yhteen ja saavat uusia muotoja. Paino on enemmän Atlaksen tarina: hänen raskaaseen maailman kannatteluunsa Painon kertoja vertaa myös itseään. Jotkin Atlaksesta kertovat jaksot on kerrottu Atlaksen näkökulmasta, minä-kertojan äänellä, ja toisaalla taas kirjan kertoja kertoo omasta lapsuudestaan (Wintersonin omasta, todennäköisesti) ja muutenkin viittaa elämäänsä “maailman painon alla”. Romaani herättää kysymyksiä ihmisen ja maailman suhteesta, valinnan mahdollisuudesta ja kohtalosta.
Atlaksen elää onnellista elämäänsä, kunnes osallistuu kapinaan jumalia vastaan. Sen tähden hänet tuomitaan kannattelemaan maailmaa. Winterson tuo tarinaan uusia sävyjä esim. kertoessaan siitä, kuinka neuvostoliittolaisten avaruuteen lähettämä Laika-koira ei kuolekaan, vaan päätyy Atlaksen seuraksi.
Atlas rikkoi Sputnikin kuoren ja näki Laikan kiinni vyötettynä, kykenemättä liikkumaan, osittain pelosta halvaantuneena ja hien, virtsan ja omien ulosteidensa peitossa. Äärettömän varovasti Atlas vapautti koiran, asetti sen turvallisesti tyhjän päälle ja antoi sille vettä juotavaksi.
Laika-koira kuuluu tavallaan nykyajan ja avaruusteknologian myytteihin. Sankari-koira, joka valitettavasti ei itse tajunnut uhrauksensa arvoa. Joskus öistä tähtitaivasta katsellessa tulee miettineeksi, että tuolla ylhäällä se pieni muumioitunut koira-vainaja kiertää sinistä planeettaa, eristettynä ja yksin. Jotenkin aikuistakin mieltä lämmittää ajatus siitä, että ehkä Laika ei kuollutkaan kylmään kapseliinsa, vaan päätyi Atlaksen seuraksi.
Tarun mukaan Herakles on Zeuksen avioton poika, jota Zeuksen vaimo Hera ei ikinä voinut suvaita. Kostoksi Hera lähettää Herakleelle hulluuskohtauksen, jonka vallassa tämä tappaa vaimonsa ja lapsensa. Hyvittääkseen tekonsa Herakles joutuu 12 vuodeksi velipuolensa Eurystheuksen palvelukseen. Tämä asettaa hänelle kaksitoista toinen toistaan mahdottomampaa tehtävää. Eräs niistä on omenoiden noutaminen Hesperidien puutarhasta, minkä tehtävän Herakles suorittaakin Atlaksen avulla. Wintersonin tarinassa puutarhan omenapuu muistuttaa Raamatun Hyvän ja pahan tiedon puuta. Herakles tappaa puuta vartioivan käärmeen ja Atlas noutaa omenat Herakleen kannatellessa sillä aikaa maailmaa hänen puolestaan.
Olin kuvitellut Wintersonin muokanneen myyttiä enemmänkin, mutta oikeastaan se noudattelee melko pitkälle klassista tarinaa. Herakleen henkilöstä tosin on tehty alkuperäistäkin uhmakkaampi ja äkkipikaisempi, ja varsinkin hänen maskuliinista ja varsin yksiulotteista seksuaalisuuttaan korostetaan. Atlaksen persoona taas on rakennettu kiinnostavammin, sillä antiikin myyteissä hänestä kerrotaan vähemmän kuin Herakleesta. Atlas kokee tehtävänsä raskaana, mutta on samalla ylpeä velvollisuudestaan, jota kukaan toinen ei pystyisi yhtä kärsivällisesti hoitamaan. Kannatellessaan maailmaa Atlas oppii kuuntelemaan sitä: hän erottaa kaikki maailman tapahtumat, sodat ja kärsimykset, mutta ei kykene itse niihin vaikuttamaan. Tämänkaltaiseen voimattomuuden tunteeseen on helppo samastua, kun aukaisee television ja katsoo uutiset. Atlas vain ei voi valita; hänellä ei ole kaukosäädintä, jolla vaihtaisi kanavaa.
Wintersonin kertojan ääni ilmaisee kirjoittavansa tarinan uudelleen. Niinpä Atlas ei jääkään ikuisiksi ajoiksi kannattelemaan maailman painoa, vaan eräänä päivänä laskee maailman harteiltaan ja kävelee Laika-koiransa kanssa pois. Atlaksen myytti yhdistyykin kertojaan itseensä, ikään kuin kertoja haluaisi luoda itselleen mahdollisuuden. Kertoja on kuvannut olevansa äitinsä poisantama, ja myöhemmin adoptioäitinsäkin hylkäämä. Menneisyys ei häviä minnekään, ja tulevaisuudellakin on oma painonsa.
Kun minulla ei ollut ketään kannattelemassa minua, opin kannattelemaan itse itseäni.
Tyttöystäväni sanoo, että minulla on Atlas-kompleksi.
Ehkäpä kirjoittaessaan Atlas-myyttiä uudelleen ja antaessaan tälle mahdollisuuden taakastaan luopumiseen Winterson myös uudistaa suhdetta omaan itseensä. Lukijakin voi kokea saman tunteen: kaikkea painoa ei ole pakko kannatella harteillaan.
Paino on nimestään huolimatta kevyttä luettavaa, nopealukuinenkin. Wintersonin lyhyet lauseet työntävät tehokkaasti ajatuksia eteenpäin, sillä tyyli on pohdiskelevaa, ja monin paikoin oivaltavat näkökulmat sitovat vanhat myytit tähän päivään. Silti jotain jää puuttumaan: vielä rohkeampi ote, joka paiskaisi myytin palasiksi seinään ja rakentaisi syntyneistä jäänteistä uuden. Romaani herättää kuitenkin vastustamattoman nälän: myytit kiehtovat ja kutsuvat länsimaisen sivistyksen alkujuurille. Onneksi kirjahyllystä löytyy mainio Alf Henriksonin Antiikin tarinoita.
Laikuliini mainitaan…kiweakiwa xD
Laika on siitä harvinainen “avaruuslentäjä”, että hänet lähetettiin tietoisesti kuolemaan avaruuteen. Sekarotuisen koiran omaa mielipidettä ei tietenkään kysytty. Laikasta tehtiin sankari, mutta koiran kuolemassa ei sinällään ollut mitään sankarillista: Sputnik-kapselin kuumentuessa koira-parka kitui kuoliaaksi.
Myytin luonteeseen kuuluukin, että sankaruutta kyseenalaistavat seikat unohdetaan, niistä vaietaan. Joka tapauksessa Wintersonin kirjassa Laikan matkan päättymisessä vaihtoehtoisesti – Atlaksen seuraksi – on jotakin kaunista.