Oikeassa elämässä ei tapahdu juurikaan mitään luonnonlaeista poikkeavaa, mutta silti usein joutuu tilanteisiin, jotka tavalla tai toisella lähestyvät jonkinlaista todellisuuden rajamaastoa. Kyse ei ole niinkään siitä, että maailma olisi vaarassa muuttua hallitsemattomaksi: tunteen aiheuttaa ennemminkin oma kokemus, oman pään sisäiset prosessit. Esimerkiksi ajautuessani johonkin absurdiin tilanteeseen en juurikaan enää ihmettelisi, jos yhtäkkiä jostakin marssisi paikalle vaikkapa niitä Liisa Ihmemaassa -kirjan pelikorttisotilaita mesoamaan. – Toki en usko sellaisen olevan mahdollista, mutta joissakin tilanteissa se tavallaan tuntuu mahdollisemmalta.
Oma kokemus tuosta mahdollisuudesta saattaa olla jopa niin voimakas, että melkein odottaa jo jotakin poikkeuksellista tapahtuvan. Todellisuuden raja on vaarassa (?) murtua. Se ei välttämättä ole tie hulluuteen – näkee vain asiat toisin. Joissakin tilanteissa se on jopa hyväksyttyäkin, kulttuurisesti ymmärrettyä: voimakas luontokokemus jossakin jylhässä paikassa saattaa johtaa tuntemukseen Jumalan/Gaian läsnäolosta, ja pimeällä hautausmaalla voi aistia kummituksia. – Mutta joskus kun Prismassa, iltapäivän ruuhkahelvetissä, kuvittelen (vai näenkö todella?) Irvikissan virnuilevan minulle hyllyjen päältä, tiedän että todellisuusmurtuma on lähellä. Silloin on oltava varuillaan, ettei ala nähdä näkyjä ja joudu hullun kirjoihin (tai jos näkeekin, niin irvistää vain kissalle takaisin, suuntaa kassalle eikä puhu kenellekään asiasta).
Nuo arkielämässäni monesti kohtaamani hetket, jolloin väsymys/mielikuvitus/ylivirittyneisyys/tilanteen absurdius (tai vaihtoehtoisesti suunnaton tavallisuus, tappava tylsyys) koettelevat todellisuuskäsitykseni ahtaita rajoja, ovat saaneet minut kiinnostumaan kirjallisuudesta, jossa realismia murretaan surrealismin tai fantasian keinoin. Tällaista kirjallisuutta edustaa mm. Jyrki Vainonen, jonka teksteissä maailma usein näyttäytyy toisin. Vainosen novellikokoelma Lasin läpi (2007, Loki-kirjat) on yleissävyltään hieman ahdistava, mutta sen kertomuksissa on omanlaistaan viehätysvoimaa. Esimerkkejä kokoelman novelleista:
Akvaario kertoo naisesta, jonka naapuri on lähtenyt pitkälle lomalle. Naapurilla on huoneistossaan valtava, pienen huoneen kokoinen akvaario. Naista on pyydetty ruokkimaan kalojan loman ajaksi. Kaikki ei mene aivan kuten naapuri oli suunnitellut, sillä nainen alkaa viettää aikaansa akvaariossa, kalojen kanssa. Yhä kauemmin ja kauemmin kerrallaan …
Kirjasto-novellin päähenkilö Marlies huomaa palatessaan kirjaston vessasta koko rakennuksen tyhjentyneen. Kirjastorakennuksen ympärille on ilmestynyt vahva, rikkoutumaton lasiseinä, eikä naisella ole muuta mahdollisuutta kuin jäädä kirjastoon. Hän joutuu viettämään siellä päiväkausia yksin, ikään kuin hänet olisi tempaistu toiseen aikaan, toiseen todellisuuteen …
Pullo-novellissa mies menee tapaamaan alkoholistiveljeään tämän asuntoon. Hän löytää veljensä valtavan pullon sisältä. Pullo täyttyy vähitellen alkoholilla, eikä veljellä ole vankeudestaan ulospääsyä, mutta ei toisaalta haluakaan: päinvastoin, tämä kauhoo kaksin käsin nestettä pullon pohjalta juodakseen …
Kokoelmassa on yhteensä kymmenen novellia. Ehkä nuo kolme em. liittyvät suorimmin nimeen, Lasin läpi, jo aiheidensakin puolesta. Mutta monissa muissakin kokoelman tarinoissa kuvataan omituisiin elämäntilanteisiin ajautuneita ihmisiä. – Voin suositella “oudohkojen” tarinoiden ystäville – tosin mainitsemani tekstien tummasävyisyys saattaa karkottaa osan lukijoista jo heti ensimmäisen novellin – se akvaarionainen – kohdalla.
(Jälkihuomautus: Tuntuu siltä, että olen viime aikoina lukenut liikaa uutta lyhytproosaa, joka on sisältänyt synkkiä kuvaelmia ihmiselämästä. Iloisia ja kepeitä, mutta samalla vakavasti otettavia novelleja on ainakin minun luettavakseni eksynyt kovin vähän. Täytyy kai itseään ilahduttaakseen tehdä kuten ennenkin: lukea välillä satuja, lastenkirjoja jne…)
Luin tuon Vainosen novellikokoelman pari viikkoa sitten. ja viime viikolla ihmettelin että sekä Hesarin että Keskarin kritiikissä sanottiin että Pullo -novelli oli liian alleviivaava. Se, että alkoholistiveli löytyi isossa viinapullossa istumassa oli jotenkin ennalta arvattavissa ja siksi kriitikkojen mielestä huono.
Minusta se oli hyvä just siksi että se oli ennakoitavissa: pitäiskö siihen että alkoholisti kuolee viinaan sisältyä jokin yllätys, että kuolema johtuisi vaikka telkkarin räjähtämisestä? Novellia hallitsee vääjäämätön tunnelma, ja se mitä lukija pelkää toteutuu lopussa. Jättikoskis ja veli istumassa sen sisällä jäähyväisiä elehtien, se on jotenkin yllätys ja samalla vääjäämätön kuva.
On myös huomattava että kirja on omistettu veljelle.
Hauskasti tiivistät tuon kritiikin kritiikkisi: miksi ihmeessä alkoholistin lopun tarvitsisi olla yllätyksellinen?
Kuulin radiosta Vainosen haastattelun, jossa hän kertoi veljensä kuolleen alkoholismiin, parinkymmenen vuoden ryyppäämisen jälkeen. Eli tarinassa on siis omakohtaisuutta.
Minusta Pullo-novelli ankeudestaan huolimatta oli jollakin tapaa surumielisen kaunis. Vaikka veljekset eivät enää kyenneet keskustelemaan pullon paksun läpi, kirjoittivat he toisilleen viestilappuja. Eli halu yhteyteen oli jäljellä, vaikka itse yhteys oli säröillä.
Kirjoihin kätketty huumori yllättää. Ehkä sitä ei ole olemassakaan jossain kirjassa (tai kirjailija ei ole sitä sinne tarkoituksellisesti loihtinut), ja silti huomaan yhtäkkiä hörähtävi. Viimeksi kävin näin kun luin (40 vuoden tauon jälkeen) Salka Valkan. ‘Kommunistisen kaunis maisema’ oli luonnehdinta, joka silitti tärkeilyryppyni. No, onhan Laxnessilla huumorinsa, tarkistin kirjallisuussivustoilta ;)
Mutta olisi todella rentouttavaa lukea jokin kaunis, iloinen ja silti jalat maassa pitävä romaani tai novellikokoelma. Vaihteeksi. Vainoseen en ole tutustunut. Ehkä joskus… vaikka toisinaan esittelyt ovat nautittavampia kuin itse kirjat ;)
Vainosen kokoelma ei tosiaan voi iloiseksi kutsua.
Itse ajattelin ilahduttaa seuraavaksi itseäni Leonie Swannin dekkareita parodioivalla rikosromaanilla Murha laitumella. Hauskaa siinä on se, että lampaat (!) ryhtyvät selvittämään murhaa. Ja erityisesti heistä viisain, Neiti Maple … (siis ilman r-kirjainta). Murhattu on heidän paimenensa. Etuna lampailla on se, että paimen aina luki heille rikoskertomuksia ja tarinoita.
Ei kyllä ihan “jalat maassa”-kirja, mutta esittelyn perusteella vaikuttaa hauskalta.