Kerran Kuubassa
(Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa samasta Ana Menéndezin kirjasta uudehkossa blogissaan Oliko hyvä kirja. Kannattaa vilkaista, sillä kirjoitus keskittyy kiinnostavasti vain yhteen kokoelman novelleista.)
Pari vuotta sitten suomennettiin kuubalaisen Pedro Juan Gutierrezin Likainen Havanna -trilogia. Siinä Gutierrez tarkastelee varsin kriittisesti kuubalaista yhteiskuntaa. Hän kuvailee elämää Havannassa selviytymiskamppailuna, jossa lohtua arjen ankeuteen tarjoaa ainoastaan seksi ja viina. Likainen Havanna -trilogia on yhteiskuntatietoisempi kuin Gutierrezilta aiemmin suomennettu Etelän peto, jossa päähuomion vie suorasukaiset seksikohtaukset. Muistaakseni jossakin yhteydessä Gutierrezia luonnehdittiinkin “Kuuban Bukowskiksi” – ja kyllä heissä jotakin samaa on.
Gutierrezin romaanien tunnelmat “Likaisesta Havannasta” ovat olleet lukukokemuksina niin vahvoja, että en oikein saa sysättyä niitä mielestäni alkaessani lukea Ana Menéndezin novellikokoelmaa Kerran Kuubassa ( eng. alkuteos In Cuba I was a German Shepherd, suom Hanna Tarkka, Otava, 2007). Kirjojen vertailu ei tee oikeutta kummallekaan kirjailijalle, mutta mitäpä lukija mielelleen mahtaa: Kuubasta ei tule juurikaan luettua kirjoja, vaikka maa on kiinnostava sekä poliittisen tilanteensa, kulttuurinsa ja eksoottisen ilmastonsakin takia.
Gutierrez on kirjoittanut yhteiskuntakriittistä proosaa Kuubassa, mikä on ollut varsin uskaliasta toimintaa. Menéndezilta, joka asuu Yhdysvalloissa kuubalaisten pakolaisten tyttärenä, voisi odottaa vieläkin kriittisempää tekstiä. Kritiikki ei kuitenkaan ole Menendezin päämäärä, vaan hän pyrkii novelleissaan kuvaamaan Miamissa asuvien kuubalaispakolaisten tilannetta sekä kaipuuta kertomusten ja muisteloiden Kuubaan. Kokoelman 11 novellia muodostaa väljän kokonaisuuden, sillä suurin osa novelleista kytkeytyy henkiöiden välisten suhteiden kautta toisiinsa. Esimerkiksi novellissa Viimeinen pelastusoperaatio kerrotaan pariskunnasta Anselmo ja Meegan; novellissa Täydellinen hedelmä taas kerrotaan Anselmon vanhemmista Matildesta ja Raúlista; ja Raúl taas on yksi neljästä dominoa pelaavasta miehestä novellikokoelman aloitusnovellissa Kuubassa olin susikoira.
Pidän novellikokoelmista, jotka koostuvat yksittäisistä novelleista mutta jotka kuitenkin muodostavat kokonaisuuden. Ensimmäinen lukemani tämäntyylinen kokoelma on todennäköisesti ollut Raymond Carverin Oikopolkuja ja viimeisin viime syksynä ilmestynyt Armas Alvarin Varmat tapaukset. Kun jonkin novellin henkilöstä paljastuu lisää asioita toisessa novellissa, tarjoutuu lukijalle mahdollisuus arvioida uudelleen lukemaansa, korjata tekemiään päätelmiään kyseisestä henkilöstä. Esimerkiksi Menéndezin novelleista ensimmäisessä (Kuubassa olin susikoira) tuodaan esille, että Raúl on aikoinaan ollut varsinainen naistenmies – ja edelleenkin mielellään katselee nuorten kauniiden naisten perään. Novellissa Täydellinen hedelmä Raúlin naistenmiestausta saa kuitenkin paljon vakavamman käsittelyn: Raúlin vaimo Matilde on aina epäillyt miehensä uskollisuuttaan, ja nyt kauan patoutunut mielipaha purkautuu hämmentävänä raivona pihaan istutettuja banaanipuita kohtaan. Ne ovat Raúlin istuttamia, ja ovat nyt alkaneet tuottaa hedelmiä. Keltaiset banaanit (!) Matilden muuten niin kauniin vihreässä puutarhassa ovat ärsyke, joka saa Matilden käyttäytymään lähes mielipuolisesti: hän valmistaa puutarhan kaikki banaanit (niitä on sadoittain) erilaisiksi jälkiruuiksi yhdellä kertaa. Matilden tunnemaailmaa on järkyttänyt myös stressi poikansa uudesta naisystävästä: menettäähän hän nyt tavallaan toisenkin miehensä vieraalle naiselle. Banaanikokkailu on hänen tapansa käsitellä tunteitaan.
Miamin kuubalaispakolaiset elävät jonkinlaista varjoelämää: he ovat sitoutuneet omiin muistoihinsa, nostalgiaan, eivätkä pääse oikein eteenpäin. Kuuba on lähellä, mutta samalla kuitenkin myös saavuttamattomissa. Pakolaiset ovat tuomittuja periferiaan, sillä keskustaa heillä ei enää ole – paitsi kertomuksissaan. Menéndez ei kuvaa kuubalaisen yhteiskunnan ongelmia, kuten Gutierrez. Menéndezin novelleissa traagisuus löytyy yksilöistä, joiden elämä ja unelmat ovat jääneet jollakin tavalla tyngiksi: jo novellin Kuubassa olin susikoira nimi kertoo kaiken. Toisaalta löytyy novelleista myös jonkinlaista kritiikkiä pakolaisten yltiöpäistä Kuuba-romantikkaa ja “ennen kaikki oli paremmin”-asennettakin kohtaan.
Kokoelman viimeisessä novellissa Yhdysvalloissa syntynyt Lisette matkustaa Kuubaan katsomaan äitinsä kotitaloa, josta on kuullut niin paljon. Todellisuus on kuitenkin aivan toista kuin kertomukset: upea maatila hienoine saleineen ja pylväikköineen osoittautuukin varsin vaatimattomaksi talopahaseksi. Kotiin palatessaan Lisette päättää kuitenkin pitäytyä jo niin usein kuullussa “totuudessa”, sillä miksi hän veisi haaveilun ihanuuden sukulaisiltaan:
“Kaikki oli samoin kuin ennen”, Lisette sanoi hetken kuluttua: “Portaikko, parvekkeet. Jopa marmoritakka. Tavalla tai toisella se oli kaikki säilynyt vallankumouksesta huolimatta.”
Hän katsoi äitiään. Nojasi leukaa käsiinsä.
“Ja niistä korkeista valkoisilla luukuilla varustetuista ikkunoista, joista avautui näkymä ruusutarhaan, tulvehti yhä sisään mitä kirkkain auringonpaiste.”
Ja tietenkin novellin idea on se, että Lisetten äiti asuu Yhdysvalloissa monin verroin ylellisimmissä olosuhteissa kuin aikoinaan Kuubassa, vaikka toisin muisteleekin. – Melkein tekisi mieli sanoa tässä yhteydessä jotakin aiheesta “Oi kaunis Karjala”, mutta antaa olla …
Tags: ana menéndez, pedro juan gutierrez
You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.
kesäkuu 6, 2007 at 2:06 ip
Kaikkien pakolaisten kokemuksissa on varmaan jotain yhteistä: kaihoa ja nostalgiaa. Äitini oli karjalainen ja hyvin ovat mieleeni jääneet hänen kertomuksensa Uudenkirkon Mäkienmäen kauneudesta, Pyöreästä tornista ja Viipurista. Mutta ei hän köyhyyttäkään sivuuttanut, mm. sitä kun äitinsä laittoi hänet pikkutyttönä pyytämään kauppiaalta lisää luottoa kun ei itse iljennyt.
Paavo Rintalan kirjoissa on usein esillä termi elämäntapajuutalainen, millä hän viittaa karjlaisten ja juutalaisten yhteiseen kokemukseen ja sen näkymiseen omissa elämänvaiheissaan. Olen aina tuntenut erityistä viehtymystä Rintalan kirjoihin juuri tuon menetetyn kotiseudun kaihon, karjalaisuuden ja oululaisuuden limittymisestä omiin elämänvaiheisiini: olen itsekin maan sisäinen pakolainen (Helsinki => Oulu) ja kieltämättä Helsingissä koen usein menetetyn kotiseudun kaihoa. Lisäksi Rintalan kirjat ovat julkilausutuista lähtökohdistaan huolimatta läpikotaisin vanhan eurooppalaisen kulttuurin läpitunkemia ja usein tapahtumatkin sijoittuvat jonnekin entiseen Eurooppaan.
kesäkuu 6, 2007 at 3:03 ip
Kaihossa ja kaipuussa synnyinseuduille on positiivista romantiikkaa. Ja kyllähän kun kuulee tarinoita 20-30-luvun Viipurista, joka aikanaan oli melkoinen kulttuurin keskus ja eri kulttuurien kohtaamispaikka, ja vertaa niitä kaupungin tämänhetkiseen tilanteeseen, niin ymmärtää hyvin sinne kotipaikkansa pakon edessä jättäneiden ihmisten tunteita. Karjalan luonnonkauniista “laulumaista” puhumattakaan.
Mutta silloin, kun nostalgia etenee vaiheeseen, jossa ajatellaan että KAIKKI (oma elämä, työ, ihmissuhteet jne.) olisi paremmin, jos asuttaisiin edelleen synnyinseudulla, niin on ehkä syytä hieman toppuutella. Ongelmia voisi olla sielläkin. Ja esimerkiksi Karjalan kohdalla on kaiketi varsin hankala arvioida, olisiko Viipuri säilynyt itäisen Suomen suurena keskuksena vai olisiko Pääkaupunkiseudun vetovoima jossakin vaiheessa näivettänyt senkin loistoa.
Rintalaa en ole juurikaan lukenut, vain Sissiluutnantin ja Pojat. Olisiko joku erityisen suositeltava, voisin ottaa tulevaisuuden lukulistalle? (kymmenien muiden “pitäisi lukea”-kirjojen joukkoon… vuodessa on liian vähän vuorokausia, vuorokaudessa liian vähän tunteja …)
kesäkuu 6, 2007 at 6:34 ip
Et siis ole lukenut Rintalan vanhojen päivien tuotantoa, joka kuitenkin on oikeastaan mielenkiintoisinta. Itse luin häneltä ensimmäisenä Minä, Grünewaldin ja pidin kovasti. Vasta myöhemmin luin nuo hänen nuoruudenkirjansa. Minä, Grünewaldissa on mielenkiintoinen linkitys Rintalan omaan aikaan. Myös Marian rakkaus. Sana ja sydän -opuksesta pidin aikanaan kovasti, mikä johtui varmaan siitä, että olin siihen aikaan innostunut Boenhoeferin elämäkerrasta.
kesäkuu 7, 2007 at 9:21 am
Totta, olen lukenut vain nuo pari Rintalan ehkä tunnetuinta klassikkoa.
Tuo Minä, Grünewald vaikuttaa kiinnostavalta. Kertoo (googlasin ja löysin lyhyen esittelyn) uskonpuhdistuksen ajan Saksasta ja taidemaalarista. Aikakausi kiinnostaa, samoin taiteilijuus, ja aina on mielenkiintoista nähdä, miten kirjailija sitoo historian omaan aikakauteensa.
Kiitos vinkistä!
kesäkuu 7, 2007 at 4:04 ip
[...] Menendezin kokoelmassa Kerran Kuubassa (ks. Kiiltomato, Jäljen ääni) on yksi vaikuttava, tunteesta käsin hahmottuva novelli. Se kertoo Claritan rakkaudesta ja [...]