Zenon tunnustuksia
Italialaisen Italo Svevon (1861-1928) romaani Zenon tunnustuksia (1923, suom. Mirjam Polkunen, Weilin + Göös, 1984) kertoo ajasta, jolloin Trieste oli vielä itävaltalainen kaupunki. Tosin Triesten kohdalla luonnehdinta “itävaltalainen kaupunki” ei kerro koko totuutta. Ennen ensimmäistä maailmansotaa kaupunki oli monikulttuurinen, kuten on nykyäänkin. Vaikka Trieste kuului Itävallalle, asui kaupungissa italialaisia, sloveeneja, saksalaisia – italialainen, germaaninen ja slaavilainen kulttuuri sekoittuivat moniääniseksi kokonaisuudeksi. Noista ajoista Trieste on italialaistunut, mutta edelleen rajakaupungilla on ominaisluonteensa – ja esimerkiksi Jugoslavian kriisin aiheuttama pakolais/siirtolaisaalto on luonut kaupunkiin uusia etnisiä yhteisöjä.
Romaanin kertojana on Zeno Cosini, ikääntynyt liikemies, joka kirjoittaa elämäkertaansa psykoanalyytikolleen. Freudin opit ovat siis levinneet valtakunnassa Wienistä Adrianmeren rannikolle saakka. Zenon oireisiin kuuluvat häntä koko iän vaivannut sairauden pohdiskelu, mikä saa hänet kehittämään itselleen lukuisia erilaisia vaivoja, ja lamaannuttava päättämättömyys ja heikkotahtoisuus, joka saattaa hänet viikko- tai jopa kuukausikausiksi käsittämättömään toimettomuuden tilaan. Taipuvaisuudestaan luulosairauteen Zenon ei kuitenkaan tunnu kärsivän, päinvastoin: hän nauttii sairauksistaan ja hellii ajatusta omasta kuolevaisuudestaan sekä ihailee alati kasvavaa lääkevarastoaan. “Sairaus on vakaumus, ja minä synnyin tuo vakaumus myötä”, hän itse sanoo muistelmissaan.
Heikkotahtoisuus aiheuttaa Zenolle ongelmia, mutta senkin suhteen hän on kehittänyt itselleen elämää rytmittäviä strategioita, jotka pikemminkin lisäävät kuin vähentävät hänen tyytyväisyyttään. Selkein esimerkki on tupakoinnin lopettaminen, johon hän ei kykene ja josta hän sen takia on luonut “viimeisen savukkeen” rituaalin. Kärsiessään tupakanhimostaan hän yrittää lopettaa tupakoinnin lukemattomia kertoja. Jotta päätökset olisivat merkityksellisiä ja sitovia, täytyy myös aiottujen lopetuspäivämäärienkin olla merkityksellisiä. Esimerkiksi 9.9.1899 – hyvin keskenään sointuvat luvut. Tai 1.1.1901 – uusi vuosisata, uusi elämä. 3.6.12 klo 24 – jokainen luku kahdentaa seuraavan. Aina Zeno ei kuitenkaan etsi päivämääristään harmoniaa:
Vuosi 1913 antoi minulle hengähdystauon. Kolmastoista kuukausi, joka olisi sointunut vuoden kanssa, puuttui. Tosin ei pidä luulla, että aina olisi tarvittu lukuharmonia antamaan painokkuutta viimeiseen savukkeeseen. Monet päivämääristä, joita löydän kirjoistani tai lempitaulujeni taustapuolesta, herättävät huomiota juuri epämuotoisuudellaan. Esimerkiksi kolmas päivä toista kuuta 1905 klo kuusi. Tarkkaan ajatellen silläkin on rytmi; jokainen luku ikään kuin kieltää edeltävän.
Katkelma on kirjan ensimmäisestä luvusta, joka on varsin koukuttava kurkistus Zenon persoonaan. Lupaava alku ei petä, ja romaani onkin lukukokemuksena hauska ja antoisa. Zenon luuserius niin omassa kuin liike-elämässä on surkuhupaisaa, mutta silti häntä ei voi olla sympatisoimatta, sillä monessa tilanteessa hän kuitenkin ilmeisistä puutteistaan huolimatta osoittaa inhimillisyytensä – tosin vain sillä tasolla, mihin hän kykenee. Tajuamatta omaa koomisuuttaan ja omituisuuttaan Zeno paljastaa vähitellen kirjan sivujen edetessä itsensä kokonaan.
Merkittävää romaanissa on psykoanalyysin vaikutus. Kirjassa psykoanalyytikko yrittää tulkita Zenon ongelmia yksioikoisesti oidipuskompleksin kautta. Vaikka Svevo tällä tavoin irvaileekin psykoanalyysin teorioille, käyttää hän niitä myös hyväkseen. Romaanin suomenkieliseen painokseen Mirjam Polkunen on kirjoittanut jälkikirjoituksen, jossa hän kertoo Svevon olleen hyvin kiinnostunut psykoanalyysista ja hyödyntäneen sitä jopa romaaninsa rakennusaineena. Siksikin Zenon tunnustuksia on ansainnut paikkansa klassikkona, sillä se kirjoitettiin aikana, jolloin Freudin teoriat eivät vielä olleet nousseet kovin suureen suosioon kirjallisuudessa.
Nykyajan suomalaisille tupakoitsijoille romaanista löytyy hauska elämänkatsomuksellinen viisaus näinä monille niin ankeina “kieltolain” aikoina:
Jotta en olisi vaikuttunut kovin hupsulta, yritin antaa viimeisen savukkeen sairaudelleni filosofisen sisällön. “Ei koskaan enää!” on uljas ele. Mutta miten käy eleen, jos pitää lupauksensa? Eleen voi pitää vain uudistamalla päätöksen.
Eikä päätöstä voi tietenkään uudistaa, ellei ensin ala taas tupakoida. Nerokasta!
Tags: italo svevo, trieste
You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.
syyskuu 3, 2007 at 2:08 ip
Tuntuu kyllä hyvin tutulta nuo Zenon lopettamisongelmat ja sen rituaalit. Ehkä minun ei pidä lukea tätä kirjaa: se voisi vahvistaa muutenkin nopeasti vaihtelevia lujia päätöksiä ja niistä luopumisia.
syyskuu 3, 2007 at 5:09 ip
Vaikka tietäisikin, että päätös ei tule pitämään, saa sen tekemisestä kuitenkin aina jonkinlaisen voimaantumisen tunteen. Esim. luja päätös aloittaa säännollinen kuntoilu nostaa itsetunnon korkealle pariksi viikoksi. Sen jälkeen homman voikin jo lopettaa järkisyihin vedoten (menee liikaa aikaa, kroppa ei kestä).
Ja kuntoilupäätöksen voi tehdä vallan hyvin 5-6 kertaa vuodessa ilman että sen uskottavuus kärsii lainkaan (jos on yhtään itsepetokseen taipuvainen luonne – ja kukapa ei olisi). Samoin laihdutus, ehkä jopa yhdistettynä kuntoiluun (sitä en kyllä suosittele: liikunta lisää niin paljon ruokahalua, että yhteisvaikutus on nolla). Tai rahan säästämispäätökset, jne.
Vaikka en polta tupakkaa enkä siis tee siihen liittyviä lopettamispäätöksiä, tulee tuollaisia muunlaisia “vakaita päätöksiä” tehtyä varmasti kymmeniä vuodessa. Päätökset eivät ikinä toimi kovinkaan kauan, mutta niiden tekeminen tuntuu joka kerta niin tärkeältä ja hyvältä, että aion jatkaa Zenon tyylillä jatkossakin – ehkä jopa aktiivisesti lisätä hyvien päätösten määrää.