Kesämatka07: Sinuhe Pimeässä talossa
21.7.
Loppumatka onkin päämäärätietoista ajoa. Moottoriteiden ankeutta ja autojonojen harmautta maustaa Lars Svedbergin ääni: 31 cd-levyn kaksiosainen äänikirjapaketti Sinuhe egyptiläinen ei lopu kesken, varsinkaan, kun Keski-Euroopan ihmeitä ihasteltaessa äänikirjaa tuli kuunneltua vain silloin tällöin.
Minulle Waltarin tarina aukeaa parhaiten traagisessa jaksossa, jossa Sinuhe matkaa Minean ja Kaptahin kanssa Kreetaan. Sinuhe on vähitellen alkanut tointua surusta ja häpeästä, jonka hän nuoruudessaan itse aiheutti mielipuolisella rakkaudellaan kavalaan Neferneferneferiin. Matkusteltuaan vuosia eri maissa hän on hankkinut kokemusta niin lääkärin ammatissaan kuin elämässäkin - ja eräällä matkallaan pelastanut kuninkaan naistalosta vastoin tahtoaan sinne joutuneen härkätanssijattaren, kauniin Minean.
Sinuhe rakastuu Mineaan ja Minea Sinuheen, mutta heidän rakkautensa ei voi saada täyttymystä, sillä Minea on kreetalaisen uskonnon papitar, joka on lupautunut palvomalleen härkäjumalalle. Waltari muuntelee vanhaa Minotaurus-myyttiä kirjansa uskonto- ja kulttuurikriittiseen teemaan sopivaksi. Alkuperäisessä tarinassa kreetalaiset vaativat verona ateenalaisilta joka yhdeksäs vuosi seitsemän nuorta miestä ja seitsemän nuorta naista (kirjoitin tästä samasta aiheesta hieman jo aiemminkin, Shakespearen Kesäyön uni -näytelmään viitatessani) uhrattavaksi labyrintissa elävälle Minotaurukselle. Kyse on siis vallankäytöstä: uhrit kokevat julman kuoleman, ja kaikki ateenalaiset haluavat käytännön loppuvan. Waltarin romaanissa nuoret eivät kuitenkaan ole ateenalaisia vaan kreetalaisia, saaren omaa kansaa; eikä näitä nuorukaisia ja neitoja valita arvalla, vaan vain kaikkein parhaimmat yksilöt pääsevät kohtaamaan jumalansa. Myös määrät ovat huikeita: Pimeään taloon astelee joka kuukausi uusi neito tai nuorukainen.
Minea ei usko kuolevansa Pimeässä talossa, sillä kulttiin kuuluu ajatus siitä, että härkäjumalan luona valitut pääsevät osallisiksi suuresta ilosta ja onnesta - siksi vielä kukaan ei ole tullut takaisin, vaikka se on sallittua. Mutta Minea lupaa Sinuhelle tulevansa takaisin; hän käy vain ensin toteuttamassa velvollisuutensa papittarena, ja palaa sitten elämään rakastettunsa kanssa.
Koko kreetalaisten uskonto palvontamenoineen on tietenkin suurta huijausta, kuten Sinuhen eri maissa kohtaamat uskonnot yleensäkin. Silti vaatii Sinuhelta ja hänen palvelijaltaan Kaptahilta suunnatonta rohkeutta lähteä Pimeän talon labyrinttiin etsimään Mineaa, joka ei ole palannutkaan, vaikka niin lupasi. Tässäkin Waltari sekoittaa tarinoita: alkuperäisessä Theseus kävelee itse uhrina kohtaamaan Minotauruksen, ja kreetalaisen kuninkaan Minoksen tytär Ariadne antaa hänelle langan, jonka avulla labyrintista löytää takaisin. Waltarin romaanissa kuninkaan tytär Minea onkin uhri, ja lankaa keksii käyttää käytännön asioissa teräväpäinen Kaptah.
Nuoruudessaan Sinuhe menetti uskonsa itseensä ja rakkauteen; Pimeässä talossa hän lakkaa uskomasta jumaliin ja kiroaa elämänkin. Ilman Pimeän talon kokemustaan Sinuhe tuskin ryhtyisi niin sokeasti uskomaan farao Ekthatonin näkyihin ja ajatuksiin Kristuksen kaltaisesta valon ja rakkauden jumalasta Atonista. Aton on olemukseltaan kaikkien vanhojen jumalien vastakohta, ja varsinkaan Kreetan härkäjumalan kanssa sillä ei ole mitään yhteistä. Aton ei ole pelon vaan rakkauden jumala, jolla ei ole kuvaa tai hahmoa, mutta joka silti on läsnä kaikessa.
Pimeä talo ja muisto Mineasta jättää Sinuheen pysyvän vamman – ja traagisinta onkin, että päästäkseen pimeydestä takaisin valoon hän tulee sokeaksi tosiasioille ja järjen äänelle, aivan samalla tavalla kuin rakastuessaan Neferneferneferiin. Se johtaa Sinuhen lopulta uuteen tuhoon ja menetykseen.
Sinuhe egyptiläinen on upea teos, ja nimenomaan Lars Svedbergin kertomana. Svedberg esittää eri henkilöiden ominaispiirteet osuvasti äänensävyillä ja painotuksilla, ja hänen vakuuttavan matala kertojaäänensä on nautittavaa kuultavaa. Loistava valinta matkaseuraksi tai ihan vain kotona kuunneltunakin: Sinuhe egyptiläisen seurassa tekee matkan joka tapauksessa.
Tags: mika waltari
You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.
lokakuu 22, 2007 at 8:52 ip
Sinuhen ja Minean rakkaustarina on koskettava. En enää muista, miten Envall sitä väitöskirjassaan käsitteli, mutta sinun analyysisi tuntuu kyllä hyvältä. Ainakin tuo yhteys antiikin Minotaurus taruun tuntuu uudelta.
lokakuu 22, 2007 at 9:28 ip
Kun vanhassa myytissä Theseus pakenee Kreetasta surmattuaan Minotauruksen, Ariadne seuraa hänen mukanaan pettäen näin isänsä ja kansansa. Mutta sitten tapahtuu käänne: Theseus ei viekään Ariadnea mukanaan Kreikkaan, vaan hylkää tämän eräälle saarelle (olisikohan ollut Naxos, ainakin jonkin version mukaan).
Kesällä luin varsin väljästi samaan myyttiin liittyvän Pelevinin Kauhukypärän. Kirja kuuluu tuohon Myytti-sarjaan, josta aiemmin oeln joskus kirjoittanut. Täytynee ottaa sekin vielä joskus esille.
Minotaurus-myyttihän on siitä kiehtova, että siinä yhdistyy kaksi jo sinällään kiintoisaa myyttistä aihetta: labyrintti sekä ihmisen ja härän yhdistelmä.
maaliskuu 31, 2008 at 8:47 am
Juice Leskinen on tehnyt tähän teemaan upean biisin, nimellä “Minea”. Minean tarina sopii erinomaisesti myös nykyaikaan, ja destruktiivisiin kultteihin yleensäkin. Vaikka nykyään destruktiivisissa kulteissa harvemmin enää ketään tapetaankaan, ne tuhoavat ihmisen psyykkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti hyvin helposti. Olen itse tarkastellut tätä samaa tematiikkaa 30. 3. 2008 aiheella “Nikkari ja mursu”.
maaliskuu 31, 2008 at 11:29 ip
Ironmistress:
Sinuhe toteaisi tähän, että kultteja on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ihminen ei koskaan opi virheistään eikä muutu …
Waltari kirjoittaa traagiset, tuhoon vääjäämättömästi johtavat sisäkkäistarinat teokseensa taitavasti siinä mielessä, että lukijakin myöntyy pitämään Sinuhen elämänkohtaloa ainoana mahdollisena. Sinuhe ei voi menetellä toisin sokeassa ihastumisessaan Neferneferneferiin. Sinuhen ja Minean tarina ei voi päätyä toisin. Sinuhen rakkaus ja usko Ekthatoniin on järjetöntä – hän oivaltaa sen välillä itsekin – mutta onko hänellä vaihtoehtoa?
Jotain ylevää tuossa Sinuhen ja Minean tarinassa on, ja se ylevä syntyy juuri tuosta kohtalonomaisuudesta, aavistettavissa olevasta tuhosta.
huhtikuu 23, 2008 at 6:26 ip
Olen juuri tekemässä kirjaesitelmää Sinuhesta, ja etsiskelin tietoa netistä. Löysin tämän sivuston ja luin artikkelin. Olen miettinyt juuri samoja asioita ennen kuin luin artikkelin esim. sitä, että Waltari tosiaan muutteli myyttejä, juurikin tuota Theseus- myyttiä. Myös sen olen huomannut, että Pimeässä talossa ja Elämän talossa Sinuhe tajuaa tulleensa huijatuksi. Elämän talossa siinä kohtaa, kun hän uskollisesti valvoi koko yön, mutta ei nähnyt Ammonin ilmestymistä. Hänhän huomaa papin puhuneen “jumalan äänellä” ja silloin hänen uskonsa jumaliin horjuu. Pimeässä talossahän taas huomaa sen, että Minotauros ei halunnut, että kreetalaiset saisivat tietää jumalan kuolleen, ja tappoikin itse uhrit.
huhtikuu 24, 2008 at 2:03 ip
Kolmannen kerran Sinuhe pettyy jumaliin Atonin kohdalla – tai ehkä hän silloin pettyy enemmänkin ihmisiin, jotka hulluudessaan turmelevat uskontojen hyvät asiat.