Kiekurapillerit

Tänään on juhlittu Astrid Lindgreniä, jonka syntymästä on kulunut sata vuotta. Lapsuudessa luettuihin kirjoihin löytää aikuisena aivan eri näkökulmia, tahtomattaankin. Lindgrenin luoma Peppi Pitkätossu kuului aikoinaan suosikkeihin - pidin hänestä paljon enemmän kuin Eemelistä. Pepin elämä tuntui hauskan vallattomalta: anarkistinen pikkutyttö, joka oli paitsi itsenäinen niin myös rikas ja ylivertaisen vahvakin. Eemeli taas ilkikurisuudessaan törmäsi jatkuvasti hänelle asetettuihin rajoihin ja joutui viettämään viikottain tuntikausia halkovajassa. Samastuin Peppiin, vaikka hän olikin tyttö, ja mieluummin olisin asunut yksikseni Huvikummussa kuin Kissankulmassa.

Mutta kun tarkastelee asiaa mahdollisimman realistisesti, joutuu myöntämään, että tilanteet huomioon ottaen Peppi on varsin surullinen hahmo. Toki hän vaikuttaa hauskalta luonnonlapselta, mutta se johtuu kertomuksessa lähinnä näkökulmasta: suurin osa tapahtumista kerrotaan tavallaan Tommin ja Annikan silmin. Tommi ja Annika ovat keskiverto ruotsalainen sisaruspari, keskiluokkaisesta perheestä. He ihailevat Pepin toimia, ja Peppi on onnellinen saadessaan ystäviä. Todellisuudessa Peppi on kuitenkin luultavasti yksinäinen, vanhempiaan kaipaava pieni tyttö, jonka edesvastuuton yksinhuoltajaisä on jättänyt pitkiksi ajoiksi yksin. Rahalla isä kuvittelee korvaavansa huolenpidon, eikä hän ymmärrä, millaista tuhoa kasvatuksen laiminlyöminen tekee Pepille.

Tilanteen luonne konkretisoituu kirjan Peppi Pitkätossu Etelämerellä (1949, suom. Laila Järvinen) lopussa. Peppi päättää, että hän ei ikinä halua kasvaa aikuiseksi. Onneksi hänellä on varastossa kiekurapillereitä (jotka näyttävät herneiltä), jotka estävät lapsia aikuistumasta. Hän syöttää niitä myös Tommille ja Annikalle. Kun Tommi ja Annika ovat lähteneet kotiin, he katselevat Peppiä huoneensa ikkunasta:

Annikka seisoi kirkasvärisessä pyjamassaan lastenhuoneen ikkunassa ja katseli Huvikumpuun päin.
  – Hei, minä näen Pepin, hän huudahti ihastuneena.
  Tommikin kipaisi ikkunaan. Tosiaan! Nyt kun puissa ei ollut lehtiä, saattoi täältä nähdä Pepin keittiöön saakka.
  Peppi istui pöydän ääressä pää käsien varassa. Unelmoivin silmin hän tuijotti pienen kynttilän lepattavaa liekkiä.
- Hän … hän näyttää jotenkin hirveän yksinäiseltä, sanoi Annikka ääni hieman väristen. – Jospa olisi jo aamu, että saataisiin mennä heti hänen luokseen.

Peppi-kirjoissa kerrotaan hyvin vähän siitä, mitä Peppi miettii yksin ollessaan, kun Tommi ja Annika eivät ole paikalla. Luultavasti hän suree äidittömyyttään ja kaipaa isäänsä. Mutta tällä kertaa hän varmaankin miettii kiekurapillereitä. Vaikka Tommi ja Annikakin haluaisivat jäädä lapsiksi, ei heillä kuitenkaan ole pahempia ongelmia aikuistumisessa: he käyvät koulunsa loppuun, lähtevät töihin, perustavat perheen ja miettivät joskus satunnaisesti lapsuutensa leikkejä Huvikummussa. Pepille aikuistuminen ei tuo mitään hyvää tullessaan, sillä hän elää jo nyt yhteiskunnan ulkopuolella. Erikoista pikkutyttöä kyläyhteisö vielä suvaitsee, mutta aikuisena Peppi tulee olemaan kummajainen. Tommi ja Annikakin vaikuttavat niin kunnollisilta tapauksilta, että pahoin pelkään heidän aikuisiässä vähitellen menettävän kontaktinsa Peppiin.

Jos Peppi tasaantuu, hän menettää identiteettinsä ja peppiytensä. Jos hän taas jatkaa provokatiivista luonnonlapsen käytöstään, niin mitä seuraa esimerkiksi Pepin seksuaalisen kehityksen myötä? Voiko Tommi ja Annikka ikinä kutsua Peppiä pikku puutarhajuhliinsa, kun ei tiedä, kenen miehen (tai naisen – miksipä Peppiä sitoisi mitkään ahdasmieliset sukupuolimoraaliset rajoitukset? ) hän viettelee?

Ainoa mahdollinen reitti ulos yhteiskunnan vieroksumasta kylähullun roolista on muutto isän luokse alkuasukkaiden pariin. Tämä tekee Pepistä paitsi riippuvaisen isästään niin myös varsin haavoittuvaisen: kuinka monta vuotta Pepin isällä vielä on jäljellä hallituskauttaan? Isä elää vaarallista elämää eikä ole enää aivan nuori: Pepistä saattaakin tulla koska tahansa täysorpo, ja silloin hän on tuomittu erakoitumaan Huvikumpuunsa. Siellä hän vanhenee ja seuraa kaukaa, kuinka hänen lapsuudenystävänsä saavat lapsia ja lapsenlapsia. Jossain vaiheessa rahat loppuvat, ja Pepin on pakko myydä henkensä pitimiksi Huvikumpu. Raivaustraktorit puskevat sen nurin, tilalle rakennetaan kerrostalo.

Mutta mihin Peppi joutuu, jos uhkakuva toteutuu? Vaikea sanoa. Ehkä hän miettii juuri sitä Tommin ja Annikan katsellessa häntä ikkunastaan. Tai tuskin hän haluaa ajatella tulevaisuutta, hän haluaa että kiekurapillerit todella toimisivat. Hän unelmoi, että lapsuus kestäisi ikuisesti:

- Jos hän katsoisi tännepäin, vilkutettaisiin hänelle, sanoi Tommi.
  Mutta Peppi vain tuijotti eteensä unelmoivin silmin.
  Sitten hän sammutti kynttilän.

Peppi-kirjan loppukohtaus onkin tavallaan kovin surullinen. Näin aikuisen lukijan näkökulmasta paljon surullisempi kuin romaanin Veljeni Leijonamieli alku, jota itkin pienenä. Onneksi Peppi on fiktiivinen henkilö, joten on toivoa, että hänen unelmansa totetuu. Ja onhan se toteutunutkin: uusien lukijasukupolvien mielessä Peppi jatkaa ikuista lapsuuttaan.

Explore posts in the same categories: klassikot, proosa (ulkomainen)

Tags: astrid lindgren

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.