Koska omasta lapsuusiästäni on jo paljon aikaa, käyttäisin jopa ilmaisu kolmois- tai nelosvalotus. Lapsille pitäisi lukea paljon ja kaikenlaista tai antaa heidän lukea näitä ’syvätajunnan’ tarinoita. Veljenpoikani lumoutui viisivuotiaana Kalevalasta (muutama vuosi sitten ilmestynyt lastenversio, ei Kunnaksen versio) ja kertoi minulle silmät palaen tarinasta, joka oli ‘vienyt’ hänet ja jota hänelle luettiin iltasaduksi.

Jotkut H C Anderssenin sadut liikuttavat minua yhä, syvästi.

Hirlii, reeta karoliina: Lastenkirjat ja sadut ovat antoisia aikuslukijalle. Tavallaan aikuisen lukiessa lapsuudesta tuttua kertomusta läsnä on kaksi lukijaa: lukija lapsena ja lukija nyt aikuisena. Joskus tällainen kahden tason lukeminen ei toimi ollenkaan, nostalginen kaipuu lapsuuden kokemuksiin ei kestä sitä, että huomaakin aikuisen silmin lukemastaan murtumia, ristiriitaisuuksia, ongelmia.

Valitettavaa on, että satuja luetaan liian vähän lapsille – on helpompi laittaa PuuhaPete-video pyörimään sadatta kertaa …

Jokin aika sitten kävin lukion kakkosluokkalaisten äikän kurssilla läpi tekstiä, jossa parodioitiin satua Pienestä tulitikkutytöstä. Ongelmaksi osoittautuikin yllättäen, että alle puolet ryhmästä tunsi alkuperäisen sadun – moni ei ollut ikinä kuullutkaan koko sadusta.

Muuten Katajavuoren runot kertovat Hannusta ja Kertusta Kertulla painotettuna, siksi kirjan nimikin on Kerttu ja Hannu. Oli hyvin mielenkiintoisen kuuloinen kokoelma! En yleensä innostu runoista, mutta tämä on varmaankin pakko hankkia luettavaksi.

Mutta kaiken kaikkiaan Lingrenin kirjat kyllä käsittelevät kaikkia maailman surullisia asioita. Leijonamielessä kuollaan, Peppi on lähes orpo ja Melukylän lapsissakin on muistaakseni joku pelottava ja ilkeä humalainen naapuri, jollaista ei varmaan tänä päivänä lastenkirjoihin kirjoitettaisi. Surullisin oli tietenkin kuvakirja “Soittaako lehmus, laulaako satakieli?” joka kertoo köyhäintaloon joutuvasta orvosta, joka kirjan lopussa kuolee. Itkin sitä tarinaa monet illat lapsena. Mutta kuka tietää, ehkä lasten kuuluukin lukea muutama tuollainen tarina, jotta heidän sympatiakykynsä kehittyisi? Kyllähän lastenkin tulee käsitellä surullisia asioita ja Lindgrenin kirjojen kautta sen voi tehdä melko turvallisesti.

mutta hyvä, että otit esille tuon puolen pepistä: hänen surunsa.

Ehkä Lindgrenkin pohti tuota aikuisumisprobleemaa, ja kirjoitti siksi noista kiekurapillereistä. Saattavathan ne toimiakin, ainakin lukijan mielessä.