Ymmärrättehän

Vanhoista kreikkalaisista myyteistä eräs hienoimmista on Orfeuksen ja Eurydiken tarina. Orfeus on taitava runonlaulaja ja soittaja, ja Eurydike hänen nuori vaimonsa. Nuoren parin onni loppuu kuitenkin lyhyeen: Eurydike astui myrkkykäärmeen päälle ja kuolee sen puremaan. Orfeus suree vaimoaan ja lähtee lopulta Haadekseen, kuoleman valtakuntaan, etsimään rakastettuaan. Hän saakin soitollaan taivuteltua Manalan jumalat puolelleen. Orfeus saa viedä Eurydiken mukanaan – kuitenkin yhdellä ehdolla: Eurydiken on seurattava Orfeusta, mutta Orfeus ei saa katsoa taakseen ennen kuin molemmat ovat päässeet ulos Manalasta. – Valitettavasti Orfeus ei malta odottaa vaan vilkaisee taakseen liian aikaisin. Sen tehdessään näkee hän Eurydiken vaipuvan takaisin kuoleman valtakunnan hämäriin.

Triesteläinen kirjailija Claudio Magris on kirjoittanut Orfeuksen ja Eurydiken tarinaan pohjautuvan pienoisromaanin Ymmärrättehän (suom. Hannimari Heino, 2007, ai-ai). Teos koostuu yksinomaan pitkästä monologista, jossa vanha nainen kertoo tilanteestaan, muistoistaan ja parisuhteestaan. Nainen on joutunut lähtemään kotoaan vanhainkotiin, sillä hän on saanut vakavan tulehduksen, joka vaatii hoitoa. Naisen mies – joka on runoilija – on jäänyt kotiin eikä oikein osaa tulla toimeen yksinään. Monologissaan nainen kertoo miehen ongelmista ja siitä, kuinka tämä lähettelee hienosti muotoiltuja kirjeitä ja vetoomuksia vanhainkodin johtajalle, jotta tämä päästäisi naisen jo kotihoitoon.

Monologi ei kuitenkaan ole pelkästään samankaltainen antiikin tarun kanssa. Se myös sekoittuu siihen – vanhainkoti merkitsee kuoleman valtakuntaa enemmänkin kuin vain vertauskuvallisesti. Naisen kuvaama elämä vanhainkodissa ei enää ole varsinaista elämää, eikä vanhainkodista ole paluuta – edessä on vain hämärtyminen ja haipuminen varjoihin, kuolemaan. Julma vertaus, mutta herättää paljon aiheellisia ajatuksia ja kysymyksiä vanhusten asemasta. Monologin voi myös tulkita niin, että nainen on jo kuollut, ja vanhainkoti tarkoittaa todellakin kuolleiden valtakuntaa. Puheensa nainen osoittaa vanhainkodin johtajalle, jolla on valta kodin asukkeihin – ja toisaalta hän puhuu myös Haadekselle, kuoleman valtakunnan kuninkaalle, joka on ollut olemassa “aikojen alusta saakka”:

Te, herra johtaja, tunnette ihmissydämen paremmin kuin kukaan. Äärettömän kauan, aina aikojen alusta asti olette nähnyt, miten se on paisunut mahtipontisesti, sykkinyt haltioissaan, avautunut auliisti silloin, kun sille on sopinut ja sulkeutunut tunteettomasti, kun on toden teolla koittanut tullimaksun aika – alati hyväuskoisena, toki, kaikkihan ovat mielissään, kun oma herkkänahkaisuus panee kärsimään niin suuresti ja sitä liikuttuu sydänjuuriaan myöten nähdessään toisten kärsivän, kun on itse heitä ensin tahattomasti haavoittanut.

Kuten monologeissa yleensäkin, myös tässä tapauksessa puheella tuntuu olevan monta mahdollista kuulijaa. Nainen osoittaa sanansa vanhainkodin johtajalle, mutta kuten puheestakin käy ilmi, johtaja ei varsinaisesti ole läsnä kuulemassa. Mutta kenties se toinen, varsinainen Kuoleman kuningas kuulee. Paljon kuultavaa monologissa olisi myös naisen miehellä, sillä puhe paljastaa monia asioita heidän suhteestaan. Ja ennen kaikkea monologi on puhetta naiselle itselleen. Se on osa vanhan ihmisen henkilökohtaista tilintekoa oman elämänsä kanssa.

Magrisin pienoisromaani kertoo vanhuuden/kuoleman problematiikan lisäksi myös naiseudesta, naisena elämisestä. Monologin puhuja on elänyt runoilijan vaimona, hoitanut kotiaskareet ja auttanut boheemia runoilijamiestään tämän työssä. Hän on kirjoittanut puhtaaksi miehensä tekstejä ja jopa parannellutkin niitä. Sen lisäksi hän on toiminut myös miehensä muusana, innoituksen lähteenä. Hänen rooliinsa naisena onkin yhdistynyt sekä muusan että äidin tehtävät. Hän on ollut miehelleen sekä rakastettu Eurydike että äiti Kalliope – tarussa Kalliope on Orfeuksen äiti ja kertovan runon muusa. Monologi on tilinteon lisäksi myös näyte naisen omista taidoista ilmaista ajatuksia ja tunteita runouden todellisuutta heijastellen.

Kiinnostavinta monologissa on kuitenkin myytin uudelleentulkinta. Kun mies tulee hakemaan naista vanhainkodista, nainen itse päättääkin jäädä. Hämyinen maailma on jo saanut hänestä otteen, eikä hänelläenää ole intoa palata takaisin kotiin, vanhaan rooliinsa. Ja toisaalta miehenkin motiivit epäilyttävät häntä: hänhän on vain miehensä muusa, innoituksen lähde – kenties mies haluaa hänet takaisin ainoastaan päästäkseen kirjoittamaan vanhainkodin (= manalan) elämästä. Juuri ennen kuin nainen pääsee ulos, hän huutaa miestään, joka tietysti vilkaisee taakseen. Tämän tulkinnan monologin puhuja esittää myös Orfeuksen ja Eurydiken tarinastakin. Orfeus ei siis olisikaan syypää siihen, että Eurydike joutuu jäämään Manalaan, vaan Eurydike tekee päätöksen itse.

Saattaa olla, että näin tapahtuikin. Runoilijan vaimon ja muusan roolissakin oli varmasti omat huonot puolensa, eikä Eurydike kenties enää kerran jo maailmasta luovuttuaan halunnut palata takaisin vanhaan elämäänsä, Orfeuksen varjoon. Ottamalla kohtalonsa omiin käsiin hän tekisi edes hetkeksi itsestään aktiivisen toimijan, vaikkakin siitä olisi maksettava kova hinta. – Pienellä näkökulman muutoksella ikiaikainen traaginen rakkaustarina muuttuisi feministissävytteiseksi mielipiteenilmaukseksi, jonka mukaan Manalassakin on parempi olla kuin runoilijan vaimona …