Minäkin haluaisin oman huoneen – sellaisen, missä saisi rauhassa olla, ajatella ja vaikkapa kirjoitella. Ja tietysti tarvitsisin myös omaa rahaa voidakseni toteuttaa itseäni. Virginia Woolf, joka on kirjoittanut feministisen klassikon Oma huone, oli itse aikoinaan siitä onnellisessa asemassa, että hänellä oli sekä rahaa että huone. Nigel Nicolson kirjoittaa jokin aika sitten suomennetussa Virginia Woolf -elämäkerrassa (2000, suom. Ruth Jakobson 2007, Ajatus Kirjat), että Woolfilla oli jopa valinnanvaraa kirjoittamistilansa suhteen. (Tosin hän siitä huolimatta kirjoitti talonsa kellarikerroksessa sijainneessa rauhattomassa varastohuoneessa.)
Ikävä kyllä sekä oma huone että oma raha jäävät kerrostalossa asuvalle, keskituloiselle perheelliselle miehelle vain haaveeksi. Kaikki kunnia Virginia Woolfille, erityisesti hänen hienoille romaaneilleen, mutta yhteiskunnallisessa ajattelussaan ja feminismissään hänen näkökulmansa hieman ontuivat. Woolf kirjoitti oman porvarisluokkansa naisille, joiden asema oli monessa mielessä huomattavasti parempi kuin työväenluokan naisten ja miesten. Tähän näkökulmaongelmaan Nicolsonkin puuttuu kritisoidessaan Woolfin poliittista ajattelua. – Tietenkään Woolfin asemaa ja arvoa yhtenä naisliikkeen vetureista ja esikuvista ei voi kieltää. Miksi pitäisikään? Naisten asema 1900-luvun alkupuolen Englannissa oli huono, edes äänioikeutta ei ollut. (Kyyninen sivukommentti: minulla on 2000-luvulla elävänä miehenä äänioikeus, mutta eipä se juuri mieltä lämmitä. Ääneni menevät useimmiten joko täysin harakoille tai sitten auttavat sellaisten valintaa, joita en haluaisi missään nimessä kannattaa.)
Virginia Woolf -elämäkerran kirjoittaja Nigel Nicolson tuntee kohteensa: hänen äitinsä Vita oli Virginia Woolfin ystävä ja myös rakastajatar. Muutenkin Nicolsonin on helppo lähestyä aihettaan, sillä lukuisat tutkijat ja kirjoittajat ovat vuosikymmenien ajan koonneet valtavan määrän aineistoa Woolfin elämästä ja tulkintoja hänen teksteistään. Silti elämäkerta on yllättävän koruton, kronologinen esitys Woolfin vaiheista. Mitään erityisiä paljastuksia kirja ei tee - ei voisikaan, koska todennäköisesti aiheesta on jo jokainen kivi käännetty.
Jonkinlaista dialogia aiempien tutkijoiden kanssa Nicolson kuitenkin käy, sillä hän pyrkii kritisoimaan joitakin Woolfin kiihkeimpien näkemysten perusteita ja kyseenalaistamaan esimerkiksi feministisesti painottuneen tulkinnan, jonka mukaan Virginia ja Leonardo Woolfin avioliitto olisi ollut onneton ja että Leonardon laiminlyöntien takia Virginia ajautui itsemurhaan. Kirjasta käy kuitenkin ilmi, että Virginia Woolf oli henkisesti tasapainoton jo nuorena. Vanhetessaan hän koki yhä suurempaa henkistä painetta luomistyönsä takia, ja siksi hänen terveytensä järkkyi.
Woolfin näkemyksistä Nicolson kritisoi ehkä eniten hänen pasifismiaan, tai oikeastaan sen perusteita. Woolf nimittäin oli monissa kirjoituksissaan sitä mieltä, että sota on mieletön, miehisen vallankäytön ilmentymä, eikä pahaan pidä vastata pahalla. Kun Woolfin “sotapamfletti” ilmestyi kesäkuussa 1938 (fasismin varjoen pimentäessä uhkaavasti Eurooppaa), monet kriitikot suhtautuivat siihen melko suopeasti, minkä Nicolson tulkitsee merkiksi siitä, että mieskriitikot eivät uskaltaneet sitä kritisoidakaan. Mutta naiskriitikot uskalsivat. Nicolson siteeraakin Theodora Bosanquetin kritiikkiä englantilaisessa kirjallisuuslehdessä Time and Tide:
En oleta, että Virginia Woolf kaikesta päinvastaisesta näytöstä huolimatta väittäisi, että kateutta, turhamaisuutta, ahneutta ja omistushalua esiintyisi ainoastaan julkisuudessa ja että ne ilmenisivät lähes yksinomaan miessukupuolessa.
Juuri sitä Woolf kuitenkin väittää. Woolfin analyysi vallasta ja sen luonteesta sekä ihmiskunnan pahuudesta on melko yksioikoinen. Woolf sivuutta sen tosiasian, että itsekkyys on ihmislajille sekä vitsaus että pelastus – ilman sitä emme olisi selvinneet lajien välisessä kamppailussa, mutta toisaalta juuri sen takia ajaudumme jatkuvasti konflikteihin eturistiriitoinemme. Sodat, yhteiskunnallinen eriarvoisuus, rasismi, Afrikan nälänhätä, paperitehtaiden lakkauttamiset yms. tuskin loppuisivat, vaikka kaikki valta siirrettäisiin naisille. - Ja aivan kuten moni muukin pasifisti, Woolfkin ajautui motiiviristiriitaan Hitlerin aloittaessa hävityksensä. “Tapahtumat kävivät pasifismin edelle”, Nicolson toteaa kirjassaan.
Kiinnostavaa kirjassa on Bloomsburyn ryhmän vaiheiden kuvailu. Ryhmään kuului useita kirjailijoita, taiteilijoita ja tieteentekijöitäkin.Virginia ja Leonardo Woolfin lisäksi mm. T.S. Eliot, E.M. Forster, Vanessa Bell, Roger Fry ja Duncan Grant kokoontuivat vaihtamaan mielipiteitä ja jakamaan kokemuksiaan. Vapaamielisyys, älyllisyys ja luovuus luonnehtivat ryhmää, josta kehittyi varsin tiivis sisäpiiri.
Oman osansa elämäkerrassa saavat Virginia Woolfin teokset. Niiden esittely ja taustoittaminen jää kuitenkin mielestäni turhan vähälle huomiolle. Ehkä Nicolson on ajatellut, että Woolfin romaaneja on jo analysoitu ihan tarpeeksi. Siksi elämäkerta jääkin sivumäärältään melko suppeaksi, alle 200 sivua. Toisaalta näin lukijalle tarjoutuu nopeasti omaksuttava tietopaketti Woolfin elämästä – hänen kirjoihinsahan jokainen voi tutustua itse.
Täytyypä lukea kirja, vain nähdäkseni, miten siinä käsitellään velipuolen harrastama seksuaalinen ahdistelu.
Jep, sekin käsitellään kyllä, tosin lyhyesti. Nicolsonin mukaan George ja Geraldkin ahdisteli seksuaalisesti kyllä sisariaan, mutta ei todennäköisesti pakottanut heitä yhdyntään (tosin mahdollinen käpälöinti sinänsä on jo rikos, varsinkin kun George oli Virginiaa 14 vuotta vanhempi!)
Tulkinta insestin asteesta juontuu Nicolsonin mukaan Quentin Bellin (Virginian sisarenpoika) kirjoittamasta elämäkerrasta, johon muutkin elämäkerturit ovat tukeutuneet. Woolf-tutkija Louise de Salvo on jopa ollut sitä mieltä, että kaikki perheen miespuoliset jäsenet olivat mukana hyväksikäytössä.
Nicolsonin mukaan Bell kuitenkin myöhemmin lievensi tulkintaansa, ja hän on myös tutustunut Virginian aikuisiällä veljilleen kirjoittamiin, lämminsävyisiin kirjeisiin. Joten koska Virginialla oli taipumusta dramatisoida asioita, kenties näin tapahtui hänen kertoessaan lapsuudestaan.
Minä en tiedä mitä uskoa. Joka tapauksessa sisaren hyväksikäyttö on tuomittavaa, oli se sitten kuinka lievää tahansa. Ja George oli tosiaan jo yli 20-vuotias, hänen olisi pitänyt ottaa vastuu teoistaan.
Tulkinta, jonka mukaan lapsuudenkokemukset johtivat Virginian kohdalla seksuaaliseen estyneisyyteen, saattaa pitää paikkansa. Toisaalta, se saattaa vain olla konservatiivinen näkemys Virginian seksuaalisuudesta. On jotenkin arveluttavaa selittää hänen suhteitaan naisiin yksinomaan insestillä. Eivät kaikki biseksuaalit/homoseksuaalit ole insestin uhreja (kuten eivät kaikki heterotkaan!)
Oletko muuten lukenut Oman huoneen? Olihan tulkintasi huoneen puuttumisesta ihan hauska, mutta jos olet kirjaan tutustunut, tiedät itsekin, ettei se ihan niin kapea ollut. Kirjahan sai impulssinsa hetkestä, jolloin Virginia ajatuksissaan käveli Oxfordin kirjastoa kohti, aikoen mennä hakemaan sieltä jotakin kirjaa. Ja vahtimestari ajoi hänet pois lähes kepillä huitoen, “hus, nainen, pois, pois”. Ja ellen nyt ihan väärin muista, sitten kävi ilmi, että jo nurmella käveleminen kirjaston lähellä oli kielletty. Joten tilantulkinta lienee vähäsen laajempi.
Paljon tuosta Nicholsonin kirjasta on jo kirjoitettu. Joten pitänee kyllä tutustua, joskin se vähän ärsyttää, että poika tienaa edelleen äitinsä rakastetun maineen varjolla. Mutta, ellei hän, sitten joku muu, niinhän se menisi.
Olet oikeassa: ei Woolf huoneellaan niinkään tarkoita konkreettista “huonetta”, vaan kyseessä on laajempi, naisten itsenäisyyteen liittyvä ongelma. Ja hassua kyllä, tuo Woolfin vaatimus omasta tilasta on irroitettu alkuperäisestä kontekstistaan jonkinlaiseksi yleiseksi teesiksi. Omassa huoneessahan Woolf tarkasteli aihetta nimenomaan naiskirjailijuuden problematiikan kautta: koska naisilla ei ollut aikaa, koulutusta, varoja, yhteiskunnallista asemaa – ja omaa huonetta – eivät he myöskään olleet juuri pystyneet kirjoittamaan kirjallisuutta.
Tästä johtuen kirjallisuuden klassikot ovat niin äijävaltaisia – naiskirjailijuudelle ei suotu edellytyksiä.
Oma huone tuli luettua joskus opiskeluaikoina, samoin kuin Mrs. Dalloway, jonka luin jokunen vuosi uudellee Cunninghamin romaanin Tunnit innoittamana. Aallot jäi aikoinaan kesken: se on todella monitasoinen, eikä ihme, että Woolf “aivoja lepuuttaakseen” kirjoitti sen jälkeen tuon Runoilijan koiran.
Nicolsonin elämäkerta innoitti niin paljon, että on pakko ottaa lähiaikoina ohjelmistoon Orlando (kuuluu keskeneräisten lukukokemusteni päättymättömään sarjaan …). Nicolson kertoo orlandon taustoista ja siitä, kuinka se kuvaa Virginian rakastettua Vitaa (Nicolsonin äitiä siis). – Taustan tunteminen tekee romaanista jotenkin elävämmän, vahvemman ja merkityksellisemmän.
Tuo Orlando on varsin monitahoinen myös, suosittelen. Kuin myös suosittelen kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, joka on vaikuttava. Ohjaajana Sally Potter (muistaakseni…). Pääosassa Tilda Swinton. Ohjaaja on oivaltanut tuosta teoksesta jotain todella tärkeätä ja ‘täydentää’ lukukokemusta. Harvoin näin, että kirjasta tehty elokuva on näin ‘täydentävä’ ja kirkastava kokemus.