Runoilijan koira

Sympaattisin ja helpoimmin lähestyttävä lukemistani Virginia Woolfin kirjoista on pienoisromaani Runoilijan koira (Flush, 1933, suom. Raija Mattila, 1983, Kirjayhtymä). Siinä Woolf leikittelee elämäkertakirjallisuuden genrellä kirjoittaessaan fiktiivisen elämäkerran englantilaisen runoilijan Elizabeth Barrett Browningin cockerspanielista, Flushista. Teos on melko tunnettu ja pidetty, mutta akateemisissa kirjallisuuspiireissä se jää aina muiden Woolfin teosten varjoon – mainitaan korkeintaan jonkinlaisena hauskana anekdoottina: “Kirjoittipa modernin proosakerronnan pioneeri yhden koirakirjankin.” – Nigel Nicolson kertoo Virginia Woolf -elämäkerrassaan, että Woolf ei ollut itse teokseensa tyytyväinen, vaikka siitä tulikin todella suosittu heti julkaisunsa jälkeen:

Se oli Virginian kirjoista ainoa, jonka hän antoi minulle, kenties siksi, että se oli ainoa hänen teoksistaan, jonka lapsikin saattoi ymmärtää. Hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen siihen. Hän oli alkanut kirjoittaa sitä “jäähdytelläkseen aivojaan” Aallot-kirjan jälkeen. Vaikka kirjoittaminen olikin hänestä “helppoa ja vaivatonta”, hän katui 30 000 sanan pituiseen tekstiinsä haaskautunutta aikaa. Hän kertoi Vitalle, että teos oli “typerä ja älytön vitsi”, ja piti sitä itse hölmönä teoksena, joka oli vuoroin liian kepeä ja vuoroin liian vakavahenkinen.”

Minusta kirja on mainio, vaikka en mikään “koiraihminen” olekaan. Onhan kirja toki melko “helppo” Woolfin teokseksi, mutta miksi ihmeessä kirjallisen neronkaan kaikkien teosten pitäisi olla vaikeita ja älyllisiä. Aivojen lepuuttaminen välillä on suotavaa, jopa suositeltavaa. Ei Runoilijan koira mikään onneton teos kuitenkaan ole. Ensiksikin sitä voi lukea monella eri tavalla: kertomuksena cockerspanielin vaiheista, kertomuksena runoilija Elizabeth Barrett Browningin elämästä, elämäkertakirjallisuus-genreä parodioivana teoksena, englantilaisen kaupunkielämän kritiikkinä tai vaikkapa 1800-luvun puolivälin kulttuurimiljöön kuvauksena. Ja toiseksi, Woolfin hienoviritteinen kerrontatyyli on teoksessa läsnä, “helppoudesta” huolimatta. Välillä kuvataan tapahtumia spanielin näkökulmasta, välillä taas koiran emäntä tekee havaintoja koirastaan – ja kun näkökulmat vuorottelevat, ne sulautuvat kokonaisuudeksi, josta lukija voi itse tehdä omat päätelmänsä.

Kirjan tarina alkaa siitä, kun Flush lahjoitetaan uudelle emännälleen, riuduttavasta sairaudesta kärsivälle runoilijalle. Uskollisesti Flush pitää potilaalle seuraa, vaikka joutuukin viettämään suuren osan ajastaan koiranluonteelleen vastenmielisesti sisätiloissa. Tätä jatkuu vuosia, kunnes rakkaus saa Elizabethin piristymään. Mustasukkaisuus raatelee Flushia – mutta lopulta murheet unohtuvat, kun pariskunta avioituu ja muuttaa Italiaan. Kuuma ja kiihkeä Firenze kaikenkarvaisine rakkikoirineen on spanielin taivas. Siellä Flush saa kokea vapautta – niin kujilla ja puistikoissa kuljeskelemisessa kuin rakkaudessakin.

Nyt Firenzessä se karisti yltään vanhojen kahleittensa viimeisetkin rippeet. Vapautumisen hetki koitti eräänä päivänä Cascinessa. Kun se vilisti pitkin “smaragdinvihreää” jossa “fasaanit olivat ilmieläviä ja lensivät”, se tuli yhtäkkiä muistaneeksi Regent’s Parkin ja sen kyltin: “Koirat on pidettävä kiinni.” Missä olivat nyt kiellot, missä hihnat? Missä olivat puistovahdit, missä pamput? Poissa, niin kuin koiravarkaat, mädän aristokratian Kennelklubit ja Spanieliklubit kaikki tyynni! Poissa hienojen ajopelien kanssa! Whitechapelin ja Schoreditchin! Flush juoksi, lensi eteenpäin turkki säihkyen ja silmät säkenöiden. Nyt se oli hyvää pataa koko maailman kanssa! Kaikki koirat olivat sen veljiä.

Aineksia kirjaansa Virginia Woolf on ottanut paitsi Elizabeth Barrett Browningin teksteistä – monissa kirjeissään ja runoissaankiin runoilija viittaa koiraansa – niin myös omasta elämästään. Woolf oli itsekin eläinrakas, ja hänellä oli elämänsä aikana useita cockerspanieleja, joten todennäköisesti Woolf paljastaa kirjassaan paljon omasta suhteestaan koiriin. – Sen verran olen spanieliakin päässyt seuraamaan, että kuvaukset Flushista vaikuttavat hyvin uskottavilta: seurallisuus ja “spanielinkatse” muuttuvat hetkessä  kaikki säännöt ja rajoitukset unohtavaksi elämännälkäiseksi juoksuksi hajujen perässä. Ihailla täytyy moista kykyä hetkessä elämiseen, elämästä nauttimiseen.

Explore posts in the same categories: klassikot, proosa (ulkomainen)

Tags: elisabeth barret browning, virginia woolf

You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.