Syksyn 1972 pimeinä tunteina (tai saattoihan se tapahtua päiväsaikaankin, mistäpä minä sen tietäisin) y-kromosomia mukanaan kuljettanut siittiö sattui olemaan vanhempieni lemmentuokion jälkeen se kaikista vikkelin ja onnekkain. Niin minusta tuli Mies: Metsästäjä. Vahva. Sankari. Looginen. Johtaja. Siittäjä. Valloittaja. Sotilas. Riskinottaja. Voittaja. Suojelija. Alistaja. Vastuunkantaja. Isä. Tappaja.
Vai tuliko? – Vaikka maskuliinisuuden historiallinen painolasti heittää synkän varjonsa jokaisen miehen ylle, emme onneksi elä enää kivikaudella, vaan sukupuoliroolit ovat menettäneet jyrkkyyttään, hämärtyneet ja sekoittuneet. 2000-luvun Suomessa voi itse vaikuttaa paljon omaan mies/naisidentiteettiinsä. Myönnettäköön kuitenkin, että vaikka Suomi on tasa-arvoinen maa, on kehitettävää edelleen paljon: naiset ansaitsevat miehiä vähemmän, yritysten johdot ja hallitukset ovat miesvoittoisia, nainen seksiobjektina –asenne näkyy kaikkialla mediassa ja mainoksissa, päävastuu lastenhoidosta sekä kotitöistä jää kodeissa usein naisten harteille, ja kirkko kehtaa vieläkin keskustella aiheesta naispappeus
(Antaisivat suoraan potkut vanhakantaisille papeille – vakaumuksella ei pitäisi ihan kaikkea voida perustella! Joidenkin miespappien kyvyttömyydelle ajatella kumpaakin sukupuolta tasaveroisina Jumalan edessä voisi nimetä muitakin mahdollisia syitä. Esimerkiksi huonon itsetunnon ja papistoa ikiaikoja vaivanneen synnin, naisvihan.).
Suomessa feministinen keskustelu julkisuudessa liittyy usein juuri työnjakoon ja tuloeroihin, onhan niissä selkeitä epäkohtia. Välillä edetään pintaa syvemmällekin, kuten tämän vuoden alussa, kun keskustelua siivitti hieman tavallista radikaalimpi puheenvuoro, nimittäin ranskalaisen Virginia Despentesin kirjan King Kong –tyttö (Like, 2008) suomennos. Despentes ei ole kuka tahansa naisen euron määrää pohdiskeleva demarifeministi, vaan hänen aiheinaan ovat seksi, raiskaus, porno ja prostituutio. Despentes tekee henkilökohtaisesta poliittista ja poliittisesta henkilökohtaista: King Kong –tyttö onkin paitsi feministinen pamfletti niin myös hyvin omakohtainen teos, jossa Despentes kertoo mm. joutumisestaan raiskatuksi ja kokemuksistaan prostituoituna.
Despentes provosoi, käyttää välillä alatyyliä, on ristiriitainen, mustavalkoinen, ärsyttävä. Ja vaikka monesta asiasta olen kirjoittajan kanssa eri mieltä, pakottaa Despentes lukijansa miettimään pohtimisen arvoisia näkökulmia miehen ja naisen väliseen sukupuoliseen valta-asetelmaan.
Kuin härnätäkseen myös feministejä, Despentes suhtautuu positiivisesti kahteen tulenarkaan aiheeseen: pornoon ja prostituutioon. Hän kritisoi kaksinaismoralismista kulttuuria, jossa pornoa pidetään yleisesti paheellisena ja tuomittavana, vaikka seksuaalinen kuvasto täyttää tajunnan heti, kun aukaisee aamulla lehden tai astuu ovesta ulos. Paljasta pintaa esitellään auliisti mainoksissa ja pukeutumisessa: sukupuoliaktin toteutumisen mahdollisuuteen viitataan suorasukaisesti, mutta itse aktin näyttämistä kontrolloidaan.
Despentes pitää pornoa terapeuttisena, ja on jopa sitä mieltä, että pornossa nainen näyttäytyy toimivana subjektina toisin kuin monessa muussa kulttuurisessa roolissaan. Pornoelokuvien miehet ovat vain statisteja. Hämmentävä ajatus, jota en kyllä täysin suostu ymmärtämään. Toisaalta jokin aika sitten radiossa haastateltiin aikuisviihdealalla toiminutta Rakel Liekkiä, joka kertoi keräilleensä 60-70-lukujen miestenlehtiä. Hänen mukaansa niiden esittämä naiskuva on huomattavasti vapaampi kuin saman aikakauden naistenlehtien.
Despentes ei myöskään tuomitse prostituutiota, vaan pikemminkin näkee sen jonkinlaisena mahdollisuutena sille, että ihmiset voisivat olla tasavertaisia ja itsenäisiä. Prostituoitu on hänen silmissään nainen, joka vapaasti määrittelee oman hintansa ja vapautensa. Kotirouva taas on nainen, joka ryhtyy miehensä kotiorjaksi ja luovuttaa samalla ruumiinsa tämän käyttöön säännöllistä korvausta vastaan – ei siis oikeastaan prostituoitua kummempi. – Voihan asetelman tietysti nähdä näinkin, mutta kyllä ainakin minä lukijana nousen tässä kohdin kapinaan: Despentes sivuuttaa täysin tunteet – rakkauden, kiintymyksen, ystävyyden - , ja hänen näkemyksensä miehen ja naisen välisestä suhteesta on kovin kyyninen ja yksioikoinen.
Ottaessaan huomioon yhteiskunnallisen valta-asetelman Despentesin provosoinnissa alkaa kuitenkin olla jonkinlaista totuudensiementäkin: mies on historian aikana hallinnut naista, mutta vallanpitäjät miestä. Tämä kannattaisi muistaa niidenkin miesasiamiesten, jotka kaipaavat “vanhoja hyviä aikoja”, jolloin miehet olivat miehiä ja naiset eivät vielä hyppineet silmille tasa-arvopyrkimyksineen.
He [miehet] haikailevat aikoja, jolloin he ammensivat voimansa naisten sortamisesta. He unohtavat, että heidän poliittinen etulyöntiasemansa on aina vaatinut veronsa: naisten ruumiit kuuluvat miehille vain korvaukseksi siitä, että miesten ruumiit kuuluvat tuotannolle rauhanaikana ja valtiolle sota-aikana. Miesten ruumiit otetaan haltuun siinä missä naistenkin. Tilanteesta hyötyy ainoastaan harvalukuinen johtoporras.
Despentesin kirjan feminismi on perusluonteeltaan luokkatietoista, mikä tekee siitä kiinnostavan. Hyvänä esimerkkinä seksuaalisuuden ja yhteiskuntaluokan välisistä kysymyksenasetteluista ottaa Paris Hiltonin, jolla miljoonaperijättärenä on varaa vilautella häpyään julkisuudessa, jos häntä vain huvittaa. Miesten objektisoivat katseet eivät häntä voi perustavanlaatuisesti vahingoittaa, sillä hän kuuluu ylempään kastiin.
King Kong -tyttö on piristävän ärhäkkä lukukokemus, joka herätteli taas jonkin aikaa uinunutta feminismiäni. – Osuvaa muuten on Despentesin esittämä kritiikki nykypäivän ajattelevia miehiä kohtaan. On hämmentävää, kuinka kouluttautuneetkin ja ns. intellektuellit miehet karttavat feministisiä kannanottoja kirjoituksissaan ja puheenvuoroissaan. Naistutkimus on jätetty naisille - ikään kuin olisi vain naisten asia edistää tasa-arvoistumista. Miksi näin?
- Pohjimmiltaan suuri osa moderneistakin miehistä taitaa pelätä maskuliinisuutensa puolesta. Vaikka tuo maskuliinisuus olisikin enää vain pelkkä antiikin raunio, hämärä muisto apinamiehen ajoilta, testosteronin vieno tuulahdus hämärtyvässä illassa, paisuvaisen pikkiriikkinen nytkähdys – tai ehkä juuri sen takia: nykymiehen maskuliinisuus lepää jo niin heikoilla kantimilla, ettei ole varaa keikuttaa venettä. Parempi varmaan minunkin sulkea suuni ja siirtyä muihin aiheisiin …
En ole lukenut Despentesiä, mutta juolahti mieleen, että on kyllä melko harvinaista naiskirjailijan käyttää alatyyliä edes pamfletissa. Onkohan sekin siis “vastinetta”, koska toiselta puolella kaikki tyylilajit ovat käytössä (mm. Laasanen & kumpp.)
Kotirouvan maksettuus ei ole ihan uusi ajatus, onhan usein kuultu miestenkin suusta myös tokaisu “mies maksaa aina seksistä”. Mutta jos katsotaan tarkalla seulalla, niin kyllä maksaa myös nainen, joskaan ei aina rahassa.
Feminismi-sanan tuhoaminen joksikin torjuttavaksi, (plus että myös naiset itse ovat kunnostautuneet sen sotkemisessa sekamelskaksi, jota ei kohta selvitä kukaan) on yksi osa ns. “takaiskua”. Hävettäväksi tekemistä huonoksi leimaamalla.
Uusin Tulva lehti hyökkää Laasasta, Kotroa ja Seppistä ja eräitä muita vastaan, jotka ovat eniten niittäneet takaiskun kentällä naisvastaista mainetta kaikkea muuta kuin pätevällä argumentoinnilla, ja kumoaa useita tylsimpiä heittoja. Samalla miestutkijana tunnettu Arto Jokinen toteaa, että miehen rooli on tietyllä tapaa luomatta uudelleen, ja että sen vanhakantainen, helppo ja tunnettu malli elää tietynlaista kuolinkouristusta. Monetkaan nykymiehet eivät tunne vanhaa urosmallia omakseen, saati että sitä haluaisivat, vaan etsivät sen tilalle jotakin parempaa, mutta mitä se on, näyttää hankalalta tehtävältä rakentaa. Kehityksen hitaudesta puhumattakaan. Ja onhan vanhassa mieskuvassa joitakin houkuttelevia piirteitä, jotka voivat näyttäytyä osalle miehistä nostalgisen kauniina.
Kyllä Despentes ihan asiallista tekstiä kirjoittaa, mutta toisinaan sanoo asiat hyvin kaunistelematta, jopa rivosti. Alatyyli ei ole mitenkään hallitseva tyyli Despentesin pamfletissa – mainitsin sen siksi, että kirjoitustyyli ei todellakaan ole mitään teoreettista feminismiä.
Tapaus Laasanen on hämmentävä, sen vähänkin perusteella, mitä olen lehdistä lukenut. Pitäisi kai kuitenkin lukea hänen kirjansa, ettei mene väärin perustein tuomitsemaan.
- Jep, kyllähän tuollainen vanhakantainen miehenosa kieltämättä kelpaisi: vaimo tekisi kaikki kotiaskareet ja toisi kiltisti pyynnöstä kahvikupin tähän työpöytäni ääreen aina silloin, kun pyytäisin – tai oikeastaan pyytämättäkin, sillä täydellinen vaimo osaisi ennakoida miehensä tarpeet ja rientää niitä toteuttamaan. Oi niitä kultaisia 50-luvun aikoja! ;)
Olipa mielenkiintoinen kirjoitus.
Et ole ainoa mies, jonka olen huomannut pohtivan feminisimin miehelle tuomia haasteita mahdollisuuksia ja kysymyksiä. Eräillä miehillä tämä on kääntynyt feminisimin pilkaksi ja juuri, kuten sanoitkin: kaipuuksi johonkin luolamies aikakauteen.
Luin viime syksynä Atte Oksasen väitöskirjan: Haavautuva minuus, joka on mielenkiintoinen tutkielma mieskulttuurin, miehuuden kriisistä nykypäivänä. Hän tukeutuu useisiin feministisiin teoreettikoihin ja puhuu teoksessaan etupäässä nyt teknologian tuottamista minuuksista ja niistä ongelmista, mutta käsittelee teoksessaan miesasiaa ja hieman toisenlaisesta näkökulmasta kuin mihin tämän teeman käsittelyssä usein ajaudutaan.
Kirja toi minulle, naisena, monenlaista uutta pohdittavaa.
Itse pidän hyvänä asiana sitä, että kykenee ja uskaltaa jossain määrin leikitellä omalla maskuliinisuudellaan/feminiinisyydellään. – Minusta on kiinnostavaa lukea feministisiä kirjoituksia, mutta välillä taas on mukava poikamaisesti heittäytyä vaikkapa Tarzan-kirjojen vietäväksi – tosin pilke silmäkulmassa, miehistä pullistelua on vaikea ottaa täysin vakavissaan.
Pidän itse hyvin paljon King kong -tytöstä, ja tässä nähdään taas luentojen eroaminen. Yksi merkittävä syy siihen – uhrauttamisen kritisoinnin lisäksi – on nimenomaan se toivo, jota Despentes mielestäni sisällyttää sukupuolten väliseen suhteeseen: kuinka suorapuheisena on hauskempaa; kuinka miehet ja naiset voivat tarjota paljon toisilleen; kuinka tärkeä isyys on.
Miespuolisia feministejä tai itsensä sellaiseksi laskevia on paljon, mutta jotenkin toivoisin, että olisi enemmän sellaisia miehiä, jotka keskittyisivät mieheyden – ja mieheytensä – tutkimiseen. Homogeeninen mieheys – rakenteellinen, tiedostamatta uusinnettava miehinen yhteisrintama, joka pitää yllä sekä naisia että miehiä päähän potkivia rakenteita – olisi ehkä helpoin hajottaa sillä, että miehet kävisivät problematisoimaan omaa sukupuoltaan…
Olet kyllä ihan oikeassa tuon mieheys-problematisoinnin kohdalla: enemmän sitä voisi tehdä itse kukin. Mutta ei pelkästään miehet vaan myös äidit, jotka niitä miehiä kasvattavat – ja naiset, jotka niitä miehiä ottavat puolisoikseen, lastensa kasvattajiksi jne. Tuntuu nimittäin siltä, että nämä “tytöt ovat tyttöjä, pojat poikia”-jutut luodaan jo ihan pieninä, kotona ja päiväkodissa. Ja niissä paikoissa (juuri tästä perinteistä rakenteesta johtuen) naistenkin vaikutus on aika suuri.
Itse en pidä itseäni mitenkään erityisesti feministinä. Minulle henkilökohtaisesti feminismi on vain yksi tapa (tosin hyvin merkityksellinen) hahmottaa toiseuden kysymyksiä ja kyseenalaistaa valtarakenteita. – Toiseuden problematiikkaa voi lähestyä monista muistakin näkökulmista tässä maailmassa: mies-nainen, rikkaat-köyhät, keskusta-periferia, ihminen-luonto. Mutta toki valtarakenteiden purkaminen kannattaa aina aloittaa omasta itsestään, turha on jeesustella millään hyväntekeväisyydellä ja samalla pitää kiinni esim. sukupuolirooleista.
- Oman mieheyden (tai naiseuden) problematisointi on kyllä melko haastavaa, elämä kun on jo itsessään mutkikasta ja niitä probleemoita tuntuu kertyvän ihan noin vain, tilaamatta. Mutta ei se tietenkään ole mikään syy jättää itsetutkiskelu väliin.