Opettavaisia kertomuksia

Hieman leikkimielisesti voisi todeta, että tätä suomennosta (aiemmin suomennettu vain osittain) on odoteltu: Miguel de Cervantesin novellikokoelma Opettavaisia kertomuksia (suom. Arto Rintala, Faros, 2007) julkaistiin jo vuonna 1613. Suomennos on paikallaan, sillä vaikka lukukokemuksena useat novellien henkilöistä motiiveineen tuntuvat ärsyttävän epäuskottavilta, hätkähdyttää Cervantes käyttämiensä tyylilajien kirjolla. Kokoelmasta löytyy monipolvisia romanttisia seikkailukertomuksia, joissa toiminta ja juoni on oleellisempaa kuin henkilöt – mutta toisaalta on joukossa kiinnostavia henkilökuvauksiakin. Jotkut tarinoista korostavat nykylukijan silmin naiivin yksiulotteisesti hyveellisyyden ensisijaisuutta ja rakkauden voittoa – ja joissakin taas ivataan satiirisesti niin ihanteita kuin yhteiskuntaelämääkin.

Vakavamielisen ihanteellisuuden selättää siis toisaalla pilkka ja nauru; näin idealismi ja realismi ystävällisessä hengessä nokittelevat toisiaa. Lisäksi Cervantes sekoittelee keitokseensa kirjallisia aineksia ja eri kirjallisuuden lajeja veijaritarinoista, lemmentarinoista, idyllisistä paimenrunoista, aforismeista, soneteista yms. – ja tällaisen kirjallisen sekametelisopan hän saattaa tarjoilla lukijalle jopa samassa novellissa.  

Nykylukijan arvomaailmaa hämmentävistä tarinoista voisi ottaa esimerkiksi novellin Veren voima, joka kertoo nuoren naisen raiskauksesta ja siitä, kuinka kaikki kuitenkin lopulta päättyy hyvin. – Niin, luit aivan oikein: raiskauskin voi muuttua suureksi onneksi, kunhan jaksaa olla nöyrä ja kärsivällinen. Tarina alkaa, kun 16-vuotias Leocadia on perheineen palaamassa eräänä kesäyönä kotiinsa. Perhe kohtaa nuorten miesten joukon, joka koostuu yläluokkaisista, rikkaista tyhjäntoimittajista. Joukon johtajahahmo Rodolfo iskee silmänsä Leocadiaan. Apureineen Rodolfo ryöstää neidon, kantaa pyörtyneen uhrin kotiinsa ja …

Leocadian maatessa tajuttomana hän onnistui tyydyttämään halunsa kenenkään näkemättä; houkutteleva tilaisuus ei yleensä – jos koskaan – ole kovin omiaan hillitsemään nuorukaisiän siveettömiä intohimoja. Pimeyden keskellä, sokeana ymmärryksensä valolle hän ryöväsi Leocadian kalleimman aarteen.

Rodolfo ei paljasta kasvojaan Leocadialle, ja koska neitokaan ei tajuttomuutensa takia tiedä, mihin taloon hänet on raahattu, voi Rodolfo rauhassa päästää uhrinsa menemään. Hän sitoo tytön silmät, ja kuljettaa tämän riittävän kauas, jotta tyttö ei tunnistaisi taloa. Ennen lähtöään Leocadia saa kuitenkin napatuksi piinaajansa talosta pienen, täyshopeisen krusifiksin, jolla tulee olemaan ratkaiseva merkitys tarinan lopun kannalta.

Häpäisty neito vetäytyy vanhempiensa suojiin, ja yhdessä perhe päättää salata tytärtä kohdanneen katastrofin. Leocadia tulee kuitenkin raskaaksi ja synnyttää pojan. Pojan ulkonäkö, krusifiksi ja onnekas sattuma (Rodolfon isä näkee Leocadian pojan joutuvan onnettomuuteen ja vie tämän kotiinsa hoidettavaksi) johtavat lopulta siihen, että Leocadia uskaltaa paljastaa itsensä ja tapahtuneen Rodolfon vanhemmille, jotka ryhtyvät heti suunnittelemaan häitä – täytyyhän traaginen tapaus saattaa kunnialliseen päätökseen. Ja kun Leocadia ja Rodolfo sitten ensi kerran tapaavat toisensa, monta vuotta tuon raiskauksen jälkeen, RAKASTUVAT HE TOISIINSA ENSISILMÄYKSELLÄ! – Opettavaisia kertomuksia, toden totta: mutta mikäköhän tässä lienee opetuksena? Jos sinut raiskataan, kanna hiljaa häpeäsi ja toivo, että raiskaajasi osoittautuu jossakin vaiheessa satujen prinssiksi, joka saapuu sinut noutamaan?

Cervantesin puolustukseksi sanottakoon, että novellin pääpointti ei niinkään ole tuossa raiskauksessa ja sen seurauksissa, vaan nimenomaan veren voimassa. Onnettomuudessa Leocadian pojasta vuotaa verta – ja isoisä havahtuu nähdessään oman verensä valuvan maahan (vaikkei sitä sillä hetkellä vielä tiedäkään). Vuodattamalla aatelista vertaan poika antaa uhrin, jolla lunastaa asemansa oikean isänsä rinnalla – tavallaan myös sovittaa isänsä tekemän synnin.

Kokoelman teksteistä jollakin tapaa ehkä modernein on Koirien keskustelu. Se on satiirinen kirjoitus, jossa kaksi koiraa saa yllättäen puheenlahjan ja kertoo toisilleen elämästään. Tai oikeastaan vain toinen koirista, sillä toisen kertomusta novellissa ei ehditä esitellä. Kun koira kertoo isännistään, hän (todellakin hän tässä tapauksessa) ei kaunistele vaan kertoo karun totuuden. Suoraa puhetta siis, ei mitään hyveellisiä tarinoita tai epäilyttävän onnellisia loppuratkaisuja. Ihmisten kaksinaismoralismi, teennäiset tavat, valheet jne. paljastetaan. Koiralla on ollut isäntänä mm. komisario jonka korruptoituneisuudesta ja rikollisuudesta koira kertoo, teurastaja, joka varastaa asiakkailtaan parhaat palat, runoilija, joka on pilvilinnoissaan elävä haihattelija, ja lammaspaimenet, jotka lahtaavat oman laumansa lampaita syöden itse lihat ja syyttävät sitten susia.

Viimeksi mainittujen lammaspaimenten kohdalla Cervantes piikittelee kertoja-koiran suulla oman aikansa idyllisiä paimenkertomuksia:

Suurimman osan päivää he viettivät nyppimällä täitä itsestään tai paikkailemalla jalkineitaan, eikä kenenkään nimi ollut Amarillis, Filida, Galatea tai Diana. Lisardon, Lauson, Jacinton ja Riselon sijaan he olivat tuiki tavallisia antonioita, domingoja, pabloja tai lorenteja. Kaiken tämän perusteella ymmärsin sen, minkä kaikkien muidenkin pitäisi käsittää: paimenromaanit ovat taidokkaita, joutilaiden huvitukseksi kirjoitettuja unelmia, joissa ei ole totuuden häivääkään.

Näkökulma on tuttu Cervantesin romaanista Don Quijote, jossa ritariromaanien totuudellisuutta arvostellaan vastaavin äänenpainoin. – Filida, Diana ja Galatea mainitaan oikein nimeltäkin luvussa, jossa kerrotaan Don Quijoten kirjastosta. Itseironiaakin löytyy: Galatea on Cervantesin itsensä kirjoittaman romaanin nimi.

Pahiten koira suomii romaneja, jotka hän teilaa täysin varastelevaksi roskasakiksi. – Kuitenkin kokoelman parhaimmistoon kuuluva Mustalaistyttö kertoo nimenomaan romaneista. Ja novellin sävy jopa romantisoi näiden elämää – varastelusta ja huonoista tavoista huolimatta romaneilla esitetään novellissa olevan omat sääntönsä ja jopa hyveensä, joita tulee noudattaa. Novellin päähenkilö Preciosa on poikkeuksellisen kaunis, lahjakas ja viisas. Nuoresta iästään huolimatta hän herättää huomiota nokkelalla sanankäytöllään, terävillä huomautuksillaan ja upealla laulullaan. Novellin rakkaustarinakin on hieno. Nuori, varakas mies ihastuu Preciosaan, joka miehen rakkautta koetellakseen asettaa ehdon: miehen on kaksi vuotta elettävä mustalaisena mustalaisten joukossa.

Upea kuvio kylläkin hieman vesittyy minun makuuni lopussa: Preciosakaan ei ole “aito” mustalaistyttö, vaan hänet on pienenä siepattu leiriin. “Veren voima” on siis kyseessä tässäkin tapauksessa: Preciosa on liian täydellinen ollakseen “vain” mustalainen. – Jos Cervantes pääsisi kurkistamaan 2000-luvulle, voisi hän yllättyä: tunnusleimaisen espanjalaisen kulttuurin ytimessä on tällä hetkellä flamenco ja härkätaistelu, joissa molemmissa romaneilla on vahva rooli. Monilla matadoreilla on ollut romanitaustaista verenperintöä ja toisaalta flamenco on kuulunut kiertelevien romanitanssijoiden ja -musisoijien ohjelmistoon.

Koirien keskustelussa elämästään kertova koira äityy haukkumaan toistakin vähemmistöä, juutalaisia. Kun tarinaansa kertova koira on aikansa esitellyt juutalaisten huonoja puolia, toinen koira tiivistää ystävysten yhteisen näkemyksen. Vieläpä tavalla, joka 1930-40-lukujen tapahtumat huomioon ottaen tuntuu pelottavalta ennustukselta:

Aiemminkin on mietitty keinoja mainittuihin ongelmiin, joihin ohimennen viittasit – tiedän kyllä hyvin, mikä kaikki jäi mainitsematta – mutta tähän mennessä sopivaa ratkaisua ei ole löytynyt. Toisaalta, kun otetaan huomioon, millaisia kyykäärmeitä Espanja joutuu kantamaan povellaan, voimme varmaankin odottaa, että joku valtakuntamme lukuisista viisaista vahdinpitäjistä keksii jumalan johdatuksella varman, nopean ja toimivan ratkaisun tähän suunnattomaan ongelmaan.

 Lopullista ratkaisua ei tosin yrittänyt Espanjan viisaat vaan saksalaiset.

                                                   ——————-

Huomaan esitelleeni novellikokoelmaa poimien sieltä aiheita ja teemoja, jotka saattavat herättää mahdollisessa lukijassani enemmän vastustusta ja inhoa kuin mielenkiintoa ja innostusta kirjan lukemiseen. Korjattakoon asiaa toteamalla, että juuri 1600-luvun alun yhteiskunnallisen tilanteen ja asenneilmapiirin läsnäolo tekee Cervantesin novellikokoelmasta lukemisen arvoisen. Kiinnostavaa on mm. Espanjan suurvalta-asema: se puolustaa kristinuskoa idässä turkkilaisia vastaan ja katolisuutta pohjoisessa protestantteja, erityisesti Englantia vastaan. Nämä kiistat esiintyvät monissa kokoelman novelleista – niin paljon, että oli itsekin taas otettava historiankirjat käteen ja tutkiskeltava, millainen Euroopan poliittinen tilanne tuohon aikaan oli.

Ja kirjallisuuden klassikkojen harrastajalle Opettavaisia kertomuksia täydentää kuvaa Cervantesin kirjailijuudesta: Don Quijotea pidetään eurooppalaisen modernin romaanin alkusoittona – mutta usein jää mainitsematta, että Cervantes vaikutti myös hyvin paljon novelliin kirjallisuuden lajina.

Explore posts in the same categories: klassikot, proosa (ulkomainen)

Tags: cervantes

You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.