Pendragonin legenda

Walesissa, Cumbriassa, sijaitsee ikivanhan Pendragonin linnan rauniot. Tarinan mukaan linna on kuningas Arthurin isän Uther Pendragonin rakentama. Tuohon tarunhohtoiseen ympäristöön sopiikin hyvin Antal Szerbin goottihenkinen romaani Pendragonin legenda (1934, suom. Juhani Huotari, 2008, Atena). Rauniolinna ja sen vieressä oleva vanha, kolkko sukukartano kummituksineen, kuutamokävelyt, kartanon isännän epämääräiset laboratoriokokeet, öiset maisemat ja salaperäinen Keskiyön ratsastaja kuvittavat lähes kliseisen miljöön omituiselle seikkailulle, johon romaanin kertoja János Bátky joutuu.

Eletään vuotta 1933. Unkarilaissyntyinen mystiikasta kiinnostunut tutkija Bátky saa Pendragonin sukukartanon isännältä kutsun saapua tutkimaan kartanon kirjaston okkultismia ja alkemiaa käsitteleviä vanhoja teoksia. Tutkimus johdattaa Bátkyn ruusuristiläisyyden jäljille: Pendragonin linnaan kätkeytyy salaisuus. – Suomalainen kustantaja mainostaa romaanin olevan ” Da Vinci -koodi kuusikymmentä vuotta ennen Da Vinci -koodin kirjoittamista”. Samaa salaseuraperinnettä molemmat romaanit toki hyödyntävät, mutta Pendragonin legenda kuitenkin pitäytyy perinteisemmissä ruusuristiläisissä teemoissa: alkemiassa ja ikuisen elämän salaisuuden etsinnässä.

Pendragonin legendaan ei siis liity Da Vinci -koodista tuttu Siionin luostari suurmestareineen, vaikka eräs Pierre Plantardin (sepitti tarinan Siionin luostarista ja siitä, että olisi itse Merovingien jälkeläinen – myöhemmin hänen juttujensa pohjalta kirjoitettiin kirja Pyhä veri, pyhä Graal, jonka ideoita taas Dan Brown hyödynsi menestysteoksessaan) kehittelemän Siionin luostarin suurmestarit -luetteloon kuuluva henkilö legendassa onkin olennaisesti mukana: Robert Fludd, yksi merkittävimmistä englantilaisista alkemisteista. – Toisaalta, mainitaanhan ensimmäisessä Harry Potter -romaanissakin (Viisasten kivi) Nicolas Flamel, jonka Plantard myös nimeää Siionin luostarin suurmestariksi – näin todelliset historian henkilöt alkavat fiktiossa elää omaa elämäänsä: tässä tapauksessa ihan omasta syystään, sillä alkemistien toiminta kieltämättä ruokkii mielikuvitusta. Flamel onkin kiinnostava alkemisti, sillä mystikko-piireissä hänestä on kerrottu tarinoita, joiden mukaan hän todella löysi “viisasten kiven” ja sen avulla ikuisen elämän salaisuuden. Mainiossa alkemian historiaa yleistajuisesti esittelevässä kirjassa Mystiikan maailma – alkemistien salaisuudet kerrotaan, että vielä niinkin myöhään kuin 1761 (Nicolas Flamel syntyi jo vuonna 1330) Flamel ja hänen vaimonsa Pernelle nähtiin Pariisin oopperan yleisössä!

Ruusuristiläinen veljeskunta on vanha salaseura – niin salainen, että “alkuperäisen” järjestön jäseniä ei tiedä kukaan. Todennäköisesti koko järjestöä ei ole varsinaisesti ollutkaan: on vain eri maissa toimivia satelliittijärjestöjä, jotka ovat syntyneet Ruusuristiläisen veljeskunnan idean innoittamina. Innostus sai alkunsa renessanssin aikaan, alkemistien vielä etsiessä kiivaasti “viisasten kiveä” ja kullanvalmistustapoja (valistuksen aika oli jonkinlainen kuolinisku alkemialle). 1600-luvun alussa julkaistiin muutama Ruusuristiläisen veljeskunnan nimissä kirjoitettu kirjoitus, joissa esiteltiin veljeskunnan toimintaa ja päämääriä. Nämä kirjoitukset löytyvät tietysti myös Pendragonin kartanon kirjastosta – niistä tärkeimpänä Fama Fraternitatis (Veljeskunnan puhe), jonka kirjoittajaksi on arveltu mm. – ketäpäs muutakaan kuin Francis Baconia (!), jonka nimiin on usein lykätty myös ainakin osa Shakespearen tuotannosta.

Nerokkainta veljeskunnassa on sen jäsenten ehdoton nimettömyys: järjestöön pääsee ainoastaan niin, että siihen kutsutaan – ja silloinkin kutsutaan vain sellaisia henkilöitä, jotka ovat osoittaneet olevansa veljeskunnan periaatteiden arvoisia. 1600-luvulla monet oppineet ja mystiikasta kiinnostuneet etsivätkin Ruusuristiläisten veljeskuntaa pitkin Eurooppaa sitä kuitenkaan löytämättä – tai jos löysivät, niin eiväthän he tietenkään kertoneet kellekään. – Kun veljeskuntaa ei löytänyt, jotkut alkoivat perustaa omia ruusuristiläisiä veljeskuntiaan. Niin teki juuri Pendragonin legendassakin mainittu Robert Fludd. Romaanissa hänen kerrotaan pitäneen Pendragonin kartanoa alkemististen tutkimustensa pääpaikkana, “toisena kotinaan” – tätä tietoa ei siis ole juuri levitelty, koska yleisesti Fluddin ajatellaan asustaneen ja työskennelleen Lontoossa …

Toinen erittäin kiinnostava Pendragonin legendassa mainittu alkemisti on Paracelsus, sveitsiläissyntyinen lääkäri, joka hylkäsi vanhat kuluneet lääketieteen opit ja yliopistomaailman, ja pyrki sen sijaan löytämään parannuskeinonsa luonnosta ja kansanparantajien keskuudessa. – Mika Waltari on kirjoittanut hänestä näytelmän Paracelsus Baselissa (1943), jonka päähenkilössä on havaittavissa samaa lääkäri-idealismia kuin esimerkiksi Waltarin Sinuhessa: Paracelsus on köyhien lääkäri, jonka luokse tulevat ne, joilla ei ole riittävästi kultaa mennä muiden lääkärien luokse. Ja Paracelsus on myös matkaaja, joka tutkii ja opiskelee eri maiden ja seutujen parannuskeinot kohotakseen aikansa parhaaksi lääkäriksi. Paracelsus-nimi tuleekin antiikin kuuluisasta roomalaisesta lääkäristä Celsuksesta. (Paracelsus on siis Celsuksen vertainen, parempikin.)

Jotta Pendragonin legenda ei muodostuisi aivan pelkäksi poikain salaseura-seikkailuksi, on juonessa mukana kaksi kertojaa hämmentävää naista: todelliset aikeensa hyvin piilossa pitävä Eileen St. Claire (vaikka ihan kaikki muu ei piilossa pysykään …) ja Pendragonin jaarlin tytär Cynthia, joka on Bátkyn lailla tutkija ja kiinnostunut vanhoista legendoista. Eileen St. Claire edustaa syntiä ja lihallista nautintoa, Cynthia taas jonkinlaista korkeampaa ihannetta. – Tämäkin kuulostaa hieman kliseiseltä, mutta Szerb kehittelee juonta ja henkilöitä niin mukaansatempaavasti, ettei tuo juuri haittaa, päinvastoin.

                                                       —————————— 

Kirjailija Antal Szerb kuoli natsien vankileirillä 44-vuotiaana vuonna 1945. Pendragonin legendan hän kirjoitti vietettyään vuoden Englannissa. Unkarilainen näkökulma englantilaiseen ja walesilaiseen elämänmenoon putkahtaakin romaanissa esiin silloin tällöin. Szerb hallitsi kirjallisuuden perinteen, sillä hän oli kirjallisuudentutkija. Vanhojen käsikirjoitusten, legendojen ja salaseurojen kudelma onkin romaanissa taitavasti viritelty ja jonkinlaiseen “ghost story”/goottiromaani-lajityyppiin hyvin sommiteltu.

Explore posts in the same categories: klassikot, proosa (ulkomainen)

Tags: antal szerb

You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.