Maailma ilman meitä

Kun joitakin vuosia sitten opetin lukiossa filosofiaa, minulla oli ympäristöetiikkaa käsiteltäessä tapana piirtää taululle “ihmistuhonappi” ja kysyä, kuinka monen mielestä maapallo olisi parempi ilman ihmisiä. Kuka olisi valmis painamaan nappia ja tuhoamaan silmänräpäyksessä koko ihmiskunnan? – Vaikka napinpainajia ei yleensä löytynytkään, aina oli kuitenkin niitä, joiden mielestä maailma olisi parempi paikka ilman ihmisiä, koska elämä olisi silloin paljon rikkaampaa ja monimuotoisempaa kuin nyt.

 Ja kuten aina filosofian tunneilla, provosoivan kysymyksenasettelun tuloksena syntyneistä näkökulmista edettiin käsitteiden määrittelyyn ja edelleen jatkokysymyksiin – ja keskusteluun, joka opetusryhmien vaihtelevien kokoonpanojen takia oli välillä laadukasta, välillä taas sitä tasoa, että opettaja oli jo lähes valmis painamaan nappia itse … – Alan Weismanin kirjassa Maailma ilman meitä (2007, suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa, 2008, Atena) lähestytään samaa aihetta, ajatuksia herätellen: millainen maailma olisi, jos ihmiskunta katoaisi kokonaan?

Tässä vaiheessa tosikko tuhahtaa ja toteaa, että ei ihmiskunnan yhtäkkinen täydellinen tuhoutuminen ole mahdollista: mitään ihmistuhonappia ei ole olemassa. Eipä tietenkään, eikä Weisman sellaisesta puhukaan, vaikka viittaakin siihen, ettei ihmiskunnan tuho täysin mahdoton ole. Esimerkiksi jonkin superviruksen kehittyminen saattaisi kyseenalaistaa olemassaolomme tällä planeetalla – ellemme sitten tee sitä itse omilla toimillamme, pilaamalla ympäristömme ja elinmahdollisuutemme. Weismanin kirjassa on kyse ajatuskokeesta, jonka avulla voidaan paljastaa konkreettisella tavalla ihmiskunnan mittava vaikutus ympäristöönsä – ja toisaalta taas osoittaa luonnon valtava uusiutumiskyky.

Maailma ilman meitä yllätti minut lukukokemuksena: ajattelin ensin vain selailevani kirjan läpi mahdollisia kiinnostavia kohtia etsien, mutta teos koukuttikin jo heti alussa, jossa kuvaillaan Puolassa sijaitsevaa Euroopan viimeistä ikimetsää. Siellä monisataavuotiaiden tammien lehvästöjen alla voi kokea arkaaista tunnelmaa ja löytää kosketuksen aikakauteen, jolloin ihminen ei vielä ollut turmellut kaikkea. – Ja Puolan Bialowiezasta Weisman siirtyy New Yorkiin, Manhattanille, ja pohtii, miten pian tuo urbaani saari vähitellen palautuisi luonnontilaan, jos ihmiset katoaisivat. Viemäriverkostosta ja metrotunneleista huolehtivat pumput lakkaisivat toimimasta, ja tunnelit täyttyisivät vedellä. Lopulta tukirakenteet pettäisivät ja tunneleiden katot romahtaisivat. Manhattanin kaduille syntyisi jokia ja linnut ja kasvit valtaisivat rakennukset. Vähitellen kaupunki raunioituisi, rakennukset muuttuisivat kivikasoiksi.

Alan Weisman on haastatellut teostaan varten lukuisia asiantuntijoita, matkustellut ympäri maailmaa ja tehnyt taustatyön huolellisesti. Yksityiskohtaiset kuvaukset ihmisettömässä maailmassa tapahtuvista kehityskuluista ovatkin paitsi vakuuttavia niin myös kiehtovia. Esimerkiksi tuohon New York-jaksoon Weisman paneutuu useiden sivujen ajan – ja paitsi että hän kuvailee, millaiseksi Manhattan todennäköisesti muuttuisi ilman ihmisiä, hän myös kertoo, millainen alue on aikoinaan ollut. 

Kirjan kuvaukset ihmisen vaikutuksesta elinympäristöönsä esihistoriallisina aikoina ovat tyrmistyttävää luettavaa. Lähdettyään alkukodistaan Afrikasta ihminen aiheutti tuhoa kaikkialla, minne hän meni. Heimot polttivat suuria alueita metsää, koska avoin maa oli otollisempaa metsästykselle kuin tiheä metsä. Ja maanviljelys kaskikulttuureineen tuhosi loput. Moni laji menehtyikin sukupuuttoon ihmisen takia jo tuhansia vuosia sitten. Meille tunnetuimpia niistä on mammutit, mutta samoin kävi myös esimerkiksi Amerikan suurille nisäkkäille – megafaunalle, kuten Weisman suurikokoista lajistoa kutsuu. Tähän joukkoon kuului mm. kookkaat laiskiaiset, joista suurin oli eteläamerikkalainen jättiläislaiskiainen: se painoi noin 6000 kiloa eli oli suunnilleen norsun kokoinen. 

On erikoista, että Afrikassa, jossa ihminen on vaikuttanut kaikkein pisimpään, on myös maapallon runsain lajisto. Syy tähän on kuitenkin yksinkertainen: muut eläimet sopeutuivat ihmiseen petona pitkän ajan kuluessa ja oppivat varomaan tätä. Mutta muualla maailmassa ihminen saapui yllättäen ja onnistui siksi aiheuttamaan hirvittävää tuhoa. – Samaa tekevät monet ihmisen mukanaan tuomat lajit, kuten kissa. Monilla ihmisen asuttamilla alueilla ei luonnolliseen lajistoon kuulu pienikokoista kissaeläintä, ja siksi evoluutio ei ole kehittänyt linnuille mitään valmiuksia kissapedon kohtaamiseen.

Weismanin kirjassa esitetäänkin tutkimustilastoihin perustuva arvio, jonka mukaan kissat tappaisivat vuodessa USAssa satoja miljoonia lintuja, ehkä jopa miljardi yksilöä. Huima luku: ja paljonkohan tuo on koko maailmassa? Raadollisinta kotikissojen toiminnassa on ihmisten suopea avunanto tähän massamurhaan: ihminen tarjoaa kissalle suojan ja ruokaakin – jonka saatuaan hyvin ravittu ja levännyt tappaja voi lähteä saalistamaan. Ja kissahan saalistaa, vaikka sillä ei olisi nälkäkään. Kissat ovat ihan mukavia lemmikkejä, mutta Weismanin kirja ei valitettavasti ole ainoa lähde, jossa niiden tuhovoimaan on viitattu.

Jos ihmiset poistuisivat, niin ainakin osa kissoista selviytyisi ja jäisi lintujen riesaksi tulevaisuudessakin. Mutta moni muu siivekkäitä uhkaava asia poistuisi. Esimerkiksi radiomastot: uhreja pelkästään USAssa 500 miljoonaa vuodessa. Autot tappavat 60-80 miljoonaa ja metsästys noin 120 miljoonaa lintua vuosittain (USAssa). Ehkä pahin on kuitenkin ikkunat, joihin on arvioitu törmäävän kuolettavasti jopa miljardin linnun vuosittain USAssa. – Suuria lukuja: ja tässä oli otettu esille pelkästään linnut …

Weisman ei erityisesti julista kirjassaan mitään moraalisaarnaa: hänen ei tarvitse, sillä jokainen lukija ymmärtää luonnonsuojelullisen näkökulman muutenkin. Minne tahansa päin maailmaa Weisman kirjassaan luo silmäyksen, kaikkialla näkyy ihmisen luontoon repimät haavat – ja tulevaisuus näyttää yhä synkemmältä. Pohdiskeltavaa tarjoaa esimerkiksi meriin päätyvän muovin ja muun roinan määrästä kertova luku. Suurten merivirtojen pyörteissä on käsittämättömän kokoisia muovi- ja roskalauttoja, jotka ovat satojen kilometrien pituisia. Meressä muovi pilkkoutuu pieniksi rakeiksi, mutta ei varsinaisesti häviä. Pieneliöt ahmivat muovia muun ruuan mukana, samoin linnut – ja lopulta sen kanssa tekemisiin joutuu koko meren eliöstö.

Petolliseksi esimerkiksi muoviroskasta Weisman ottaa erilaiset keinotekoisia rakeita hyödyntävät kuorintavoiteet. Niitä käytettäessä viemäristöön päätyy maailmassa triljoonia pieniä polyeteeni yms. murusia – ja lopulta ne kulkeutuvat mereen pieneliöiden ahmittavaksi. – Tässä kohdin omatuntoni on kuitenkin puhdas: kerrankin jokin ympäristöä saastuttava tuote, jota en ole käyttänyt …  

Ympäristöfilosofian syväekologisen suuntauksen mukaan elämän monimuotoisuus on itseisarvo, jota ihmisen tulisi kunnioittaa ja vaalia tyytymällä vain omien välttämättömimpien perustarpeidensa tyydyttämiseen. Käytännössä se tarkoittaa ainakin korkeasta elintasosta luopumista ja markkinatalouden jatkuvan talouskasvun lainalaisuuksille perustuvan systeemin radikaalia muuttamista. Toteutustavoista vallitsee kuitenkin rajuja näkemyseroja: joidenkin ajattelijoiden mukaan pyrkimys kunnioittavaan rinnakkaiseloon luonnon kanssa riittää, jotkut taas vaativat maapallon väestön huomattavaa vähentämistä.

Weisman sivuaakin kirjan lopussa näitä ajatuksia: maailmanlaajuisella yhden lapsen politiikalla saataisiin kieltämättä paljon aikaiseksi. Väestö vähenisi jo muutamassa vuosikymmenessä kohtuulliselle tasolle. Tosin jossain vaiheessa yhden lapsen politiikasta olisi luovuttava, sillä muutenhan päätyisimme lopulta siihen, että ihmissuku sammuisi kokonaan, ja Weismanin kuvaama visio ihmisettömästä maailmasta toteutuisi.

- Vaikka Weismanin Maailma ilman meitä antaakin aika lohduttoman kuvan ihmisen historiasta maapallon pahimpana petona, on siinä toivoakin. Sillä kävi miten kävi, niin luonto voittaa joka tapauksessa. Jos ihmiskunta onnistuu saavuttamaan tasapainon ympäristönsä kanssa, se on luonnolle hyvä asia. Mutta jos ihminen epäonnistuu, silloin hän tuhoaa paitsi elinympäristönsä niin myös itsensä. Lopulta ihmisen olemassaolosta ei olisi muuta jälkeä kuin avaruudessa kohti tuntemattomia aurinkokuntia etenevät radioaallot. Ehkä joku älykäs olento jossakin pystyisi vastaanottamaan signaalin, seuraamaan vuosikymmeniä lähetystä (toivottavasti kyseessä olisi joku tarkoitukseen sopiva kanava - esimerkiksi Iskelmäradio välittäisi ihmiskusta melko vajavaisen kuvan) ja tulkitsemaan ihmiskunnan nousun ja tuhon.

Kuitenkaan luonto ei siinäkään tapauksessa häviä: sillä on aikaa odottaa ja korjailla haavojaan satatuhatta vuotta, enemmänkin. Eniten ongelmia tuottaisivat radioaktiiviset ydinjätteet, mutta onneksi niidenkin aiheuttamat vaarat olisivat maapallon laajuuteen suhteutettuna hyvin paikallisia. – Ja lopulta elämä olisi taas maapallolla mallillaan, runsasta ja monimuotoista.

Kunnes joku paviaani keksii nousta kahdelle jalalle ja lähteä tallustelemaan Afrikasta uusille metsästysmaille.

—————–

Lisäys:

Alan Weismanin kirjan omilta esittelysivuilta löytyy englanniksi ihmisen katoamisen seurauksia havainnollistava kaavio.

Eli siis täältä: http://www.worldwithoutus.com/did_you_know.html