Enkelin leikki (tai Enkelipeli)

Carlos Ruiz Zafonin romaani El juego del ángel (2008) ilmestyy ennakkotietojen mukaan suomeksi tulevana kesänä Otavan kustantamana. Nettikirjakauppojen ennakkotilauslistoissa teoksen suomenkieliseksi nimeksi on ilmoitettu Enkelipeli. En ole ihan vakuuttunut siitä, onko nimivalinta paras mahdollinen. Mistään enkelipelistä (Peli, jossa on enkeleitä? Vai kenties enkeliaiheinen peli?) romaanissa ei niinkään ole kysymys, vaan siitä, että tapahtumien taustalla on salaperäinen hahmo, joka tuntuu vaikuttavan kaikkeen, siis leikkivän/pelaavan ihmisillä.

Enkelin peli olisi ihan osuva suomennos, mutta minua miellyttää lukemani ruotsinnoksen (Ängelns lek, ruots. Yvonne Blank, 2009. ) mukainen Enkelin leikki. Se tekee enkelistä inhimillisemmän ja kuvaa samalla asetelmaan sisältyvää absurdiutta ja päämäärättömyyttä. Pelillä on yleensä aina jokin tarkoitus ja tavoite – leikissä myös, mutta leikin luonteeseen kuuluu vahvemmin, että sen ei tarvitse koskaan tulla valmiiksi. Ja espanjan kielessä juego merkitsee sekä peliä että leikkiä. – Koska kustantamon sivuilta ei ainakaan vielä tätä kirjoitettaessa löydy varmistusta suomennokselle, kirjoitan siitä nimellä Enkelin leikki.

Enkelin leikki on jatko-osa Zafonin menestysromaanille Tuulen varjo. Kronologisesti teos kuitenkin sijoittuu aikaan ennen Tuulen varjon tapahtumia. Enkelin leikissä kuvataan 1920-luvun Barcelonaa, Tuulen varjon tapahtumat sijoittuvat samaan kaupunkiin mutta pääosin 1950-luvulle.  Barcelona katuineen ja rakennuksineen on vahvasti läsnä, ja romaani onkin taas niitä kirjoja, joiden kohdalla voi kliseisesti pohtia kaupungin olevan tavallaan yksi kirjan henkilöistä. En ole koskaan käynyt Barcelonassa, mutta Zafonin goottihenkinen kuvaus innosti niin paljon, että kävin katsomassa Googlen karttapalvelun katunäkymiä. Ja löytyihän niitä: tosin kirjan paikkoihin liittyen vain häivähdyksiä, sillä Googlen kamera-auton kuva-ala ei yllä kivimuurien yli eikä tietenkään vanhan kaupungin autottomille  kujille. Mutta mielikuvitusta nuo pelkät häivähdyksetkin ruokkivat: jossain tuolla, kameroiden ulottumattomissa on toisenlainen Barcelona, ja sen kätköissä Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Salassa pidetty katakombimainen kirjasto, jonka olemassaolon tuntevat vain harvat, on turvapaikka unohduksen ja kadotuksen uhkaamille teoksille.

Unohdettujen kirjojen hautausmaa on yksi Tuulen varjon ja Enkelin leikin välisistä linkeistä. Toki Enkelin leikin voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta koska jotkut siinä esitellyt keskeiset henkilöt ja tapahtumat taustoittavat kiinnostavasti Tuulen varjo –romaania, syventää ”ensimmäisen” osan tunteminen lukukokemusta. – En kuitenkaan suosittele lukemaan teoksia kronologisesti “oikeassa” järjestyksessä. Osa Enkelin leikki -romaanin draamaa ja viehätystä on nimenomaan noiden taustojen paljastuminen. Se jää lukukokemuksena väliin, ellei lue Tuulen varjoa ensin.

Enkelin leikissä päähenkilönä on nuori kirjailija David Martin. Ensin hän kirjoittaa lyhyitä jännityskertomuksia lehteen, jonka toimituksessa hän on töissä, mutta pääsee sitten luomaan uraa kokopäivätoimisena viihdekirjailijana. Mikään huippuhomma työ ei ole, sillä kustannussopimus vaatii niin kiivasta julkaisutahtia, että vapaa-aikaa tai lomia ei käytännössä ole. Palkka on työmäärään ja kustantajien voittoihin suhteutettuna kehno, eikä Martin saa julkaista teoksia omalla nimellään. Useiden vuosien raivokas kirjoittaminen luhistuttaa lopulta Martinin terveyden, ja lopulta hänelle jää vain yksi vaihtoehto – salaperäinen kustantaja Andreas Corelli, joka tekee tarjouksen, josta ei voi oikein kieltäytyä: Martin ansaitsee itselleen elämän ja valtavan summan rahaa, jos hän luo kirjoittamalla uuden uskonnon.

Otettuaan työn vastaan Martin alkaa pian kuitenkin ihmetellä joitakin työhönsä ja Corellin henkilöön liittyviä kummallisuuksia. Hänen ottaessaan asioista selvää kirja muuttuu trilleriksi: ruumiita syntyy sitä mukaa kuin Martinin tutkimukset etenevät. – Enkelin leikki onkin paitsi synkempi ja traagisempi niin myös verisempi romaani kuin Tuulen varjo. Ehkä liiankin verinen, sillä kirjan loppupuoli alkaa osittain muistuttaa ärsyttävällä tavalla kovaksikeitettyä dekkaria, mikä ei yhtään sovi tyyliin.

Kirjoittamisen ja kirjailijuuden problematiikka on eräs romaanin keskeisimmistä aiheista, ja sitä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta. Kirjailijan työhön esitetäänkin romaanissa sisältyvän paljon oppositiopareja ja ongelmia: viihdettä vai vakavaa kirjallisuutta, kirjoittaako rahasta vai jostakin muusta syystä, anonyymisti vai omalla nimellä, toimiiko luomisvoiman lähteenä muusat vai demonit, mitä tehdä kun kirjailija kadottaa lahjansa kirjoittamiseen jne.  – Ja tietysti kirjassa on faustimainen tumma sävy. David Martinin ja Andreas Corellin suhteessa on kyse enemmästä kuin tavallisen kirjailijan ja kustantajan kohdalla, siihen jo kirjan nimikin viittaa.

Martin ja Corelli keskustelevat useaan otteeseen uskonnosta, ihmisluonteesta, moraalista yms. Näissä keskusteluissa Corelli on mestari, Martin oppipoika. Dialogit antavat vähitellen lisäselvitystä kirjan otsikkoon ja Corellin motiiveihin. Kun Corelli erään keskustelun aikana kysyy Martinilta, onko tämä kiinnostunut faabeleista, Martin kertoo halunneensa lapsena tulla Aisopokseksi. Vastavuoroisesti Martin utelee, miksi Corelli halusi lapsena tulla. Corelli vastaa: “Jumalaksi.” – Vielä kun Corelli jossakin keskustelussa kertoo tulleensa isänsä hyljeksimäksi nuoruudessaan, voi jo arvatakin, millaisesta enkelistä on kyse.

Mukaansatempaava lukuromaani, jota voi suositella ainakin kaikille Tuulen varjon lukeneille ja siitä pitäneille.