Montako minua on?

Ei uskoisi, että filosofian teos, jonka henkilöhakemistossa on eniten viitteitä Immanuel Kantin kohdalla, voisi olla positiivisella tavalla kevyttä ja jopa viihdyttävää luettavaa. Tämä kuitenkin pätee saksalaisen Richard David Prechtin kirjaan Montako minua on? Matkoja filosofiaan (2007, suom. Riitta Virkkunen ja Ilona Nykyri 2009, WSOY), jossa pyritään löytämään uusia näkökulmia filosofian perinteisiin ongelmiin aivotutkimuksen, biologian ja psykologian tutkimustulosten avulla.

Precht jakaa kirjansa kolmeen pääjaksoon, joiden otsakkeina ovat Immanuel Kantin muotoilemat filosofian peruskysymykset: Mitä minä voin tietää? Miten minun tulee toimia? Mitä minä saan toivoa? – Lukujen otsikointi Kantin kysymysten mukaan viestii perinnetietoisuudesta, mutta samalla sillä on myös teoksen sisältöön oleellisesti liittyvä merkitys: Immanuel Kant oli uuden ajan merkittävistä filosofeista ensimmäinen, joka pyrki yhdistämään kaksi vastakkaista filosofista suuntausta, järjen nimeen vannovan rationalismin ja kokemusta tiedon lähteenä korostavan empirismin. Samankaltainen projekti on Prechtilläkin, joka tekstissään lähestyy minuuden ja tietoisuuden ongelmia sekä abstraktiin pohdiskeluun pohjautuvan filosofian että luonnontieteellisiä metodeja hyödyntävän aivotutkimuksen näkökulmasta.

Montako minua on? on filosofian yleisesittely, jonka voi lukea joko kevyesti silmäillen tai esiin nouseviin kysymyksiin uppoutuen. Vaikka suuri osa kirjan sisällöstä olikin minulle entuudestaan tuttua (olen joskus opiskellut filosofiaa ja opettanutkin sitä muutaman vuoden lukiossa), herätti Prechtin naseva tyyli ja oivaltavat, kriittiset rinnastukset monta hyvää ajatuskulkua. Länsimainen, järkikeskeistä ihmiskuvaa pönkittävä filosofia alkoi taas kerran vaikuttaa uljaudestaan huolimatta pelottavan hauraalta rakennelmalta.

Muun muassa eräässä kirjan luvussa Precht  kyseenalaistaa ihmisen vapaan ja harkinnanvaraisen päätöksenteon esittelemällä aivotutkimuksen tuloksia, joiden mukaan tiedostamattomat prosessit hallitsevat toimintaamme enemmän kuin haluaisimme uskoa. Ensin hän esittelee Arthur Schopenhauerin ajatuksia: 1800-luvulla eläneen ajattelijan mielestä ihminen ei toimi vain järkensä ohjaamana, vaan varsinainen isäntä on tahto. “Pää ei päästä sisäänsä mitään sydämen vastaista”, kiteyttää Schopenhauer. Tälle ajatukselle Precht sitten etsii vastakaikua luonnontieteistä. Hän esittelee aivotutkija Benjamin Libetin kokeita, jotka paljastavat, että Schopenhauerin ajatuksissa voi olla perää. Libetin kokeissa koehenkilöiden aivoissa tapahtui toiminnan aiheuttava impulssi jo hieman ennen, kuin koehenkilöt varsinaisesti itse päättivät toimia. – Tämän jälkeen Precht leikittelee ajatuksella siitä, mitä Schopenhauer ja Libet keskustelisivat aiheesta keskenään. Kuvitellun dialogin jälkeen Precht päättää luvun tahdon vapauden tutkimiseen liittyvien ongelmien esittelyyn ja kysymyksiin, joita näkökulma herättää. Lopuksi hän muotoilee pari kysymystä, jotka toimivat aasinsiltana seuraavaan moraalia käsittelevään lukuun.

Prechtin kirjoitustyyli popularisoi aihettaan – niin filosofiaa kuin luonnontieteitäkin – juuri sopivasti. Hän ei jää liikaa jaarittelemaan ja pyörittelemään käsitteitä, vaan siirtyy uuteen näkökulmaan vielä, kun lukijan mielenkiinto säilyy valppaana ja ajatus on kirkas. Kuitenkin ongelmien esittelyyn tulee riittävästi syvyyttä, ja tiedot filosofian historiasta ja teorioiden taustoista esitetään tarkasti. Prechtin kirjasta löytyykin monet filosofian historian tunnetuimmista esimerkeistä ja ajatusleikeistä:  mm. Platonin luolavertaus, Anselm Canterburylaisen ontologinen jumalan olemassaolon todistus, Descartesin Cogito ergo sum, Kantin kategorinen imperatiivi, Rawlsin tietämättömyyden verho ja Paleyn kelloseppä-vertaus (jota mm. kreationistit nykyisin käyttävät ID-kuvitelmissaan). – Voisin kuvitella Prechtin olevan hyvä luennoitsija, ja käsittääkseni hän onkin Saksassa hyvin suosittu filosofi. 

Montako minua on? sisältää lukuja, joissa luonnontieteet rökittävät filosofiaa oikein kunnolla. Esimerkiksi silloin, kun Precht kirjoittaa aivotutkimuksen, biologian ja psykologian saavutuksista sekä mahdollisuuksista alueella, jolla filosofit varsin nopeasti muuttuvat niukkasanaisiksi: tunteet. Tunteet ovat ihmisyyden ydintä, mutta niitä ei oikein voi taivuttaa loogisiksi ajatusrakennelmiksi. Luonnontieteiden avulla voidaan selittää ainakin jonkin verran tunteiden vaikutusmekanismeja. Tosin tutkimustulokset saattavat humanistisesti orientoituneessa lukijassa herättää enemmänkin kammoa kuin ihastusta: esimerkiksi välittäjäaineiden (dopamiini, oksitosiini yms.) määrät ja niihin liittyvät poikkeamat vaikuttavat aivojemme toimintaan ja siten myös tunteisiimme, ajatteluumme ja käytökseemme pelottavan paljon. Ilman näiden tosiasioiden huomioimista filosofinen pohdiskelu on kuitenkin vaarassa kutistua naiiviksi höpinäksi.

Moraali ja hyvyyskään eivät enää ole käsitteinä moraalifilosofien yksityisomaisuutta, vaan niitäkin voidaan tarkastella luonnontieteiden näkökulmasta. Evoluutiobiologian näkökulmasta ei ole olemassa mitään luonnollisista lainalaisuuksista irrallisia universaaleja moraalilakeja: hyvyydessä ja siihen liittyvissä epäitsekkäissä teoissa kyse saattaakin olla vain evoluution hiljaisesta työstä. Vaikka hyvyyttä ei aina palkitakaan, on se varsin toimiva strategia yhteisöjen jatkuvuuden kannalta.  Jos yhteisö olisi läpikotaisin aggressiivista, verenhimoista ja pahansuopaa, sukupuutto kolkuttaisi ovelle hyvin pian.

Filosofia on historian aikana luonut monta teoriaa ja ajatuskehitelmää, joita luonnontieteelliset tutkimustulokset nyt joko vahvistavat tai kyseenalaistavat. Kuitenkin sen suurimman peruskysymyksen äärellä sekä filosofia että luonnontieteet ovat aseettomia: Mikä on elämän tarkoitus? – Precht siteeraa kirjansa lopussa Monty Pythonia elokuvassa Monty Pythonin elämän tarkoitus.

Siis, nyt tulee elämän tarkoitus.  No, ei siinä tosiaan ole sen kummempaa. Yritä vain suhtautua ihmisiin mukavasti, vältä rasvaista ruokaa, lue silloin tällöin hyvä kirja, kutsu joskus joku käymään ja yritä elää rauhassa ja sovussa kaikkien rotujen ja kansojen kanssa.

Niin, miksipä tehdä yksinkertaisesta asiasta yhtään monimutkaisempaa?

                                    ———————————–

Vielä pieni yksityiskohta, joka paljastaa, että Prechtin suhtatuminen Immanuel Kantiin on todellakin hieman hämmentävää. Precht kuvailee Kantin keski-ikäisenä heikohkon terveytensä takia tekemää elämäntaparemonttia:

Runoilija Heinrich Heine vitsaili myöhemmin, että Kantista ei voitu kirjoittaa elämäntarinaa, sillä miehellä ei ollut sen enempää elämää kuin tarinaakaan. Kant nousi joka aamu viideltä palvelijan herättäessä, kävi joka päivä samaan aikaan kävelyllä ja meni nukkumaan iltakymmeneltä. Näillä keinoin hän eli vanhaksi, melkein kahdeksankymmenvuotiaaksi. Vaikka Kantin arki muistutti elämän vastaista protestilaulua, hänen seuraavien 34 vuoden aikana kirjoittamansa kirjat olivat kaikkea muuta kuin pitkäveteisiä. Monille ne ovat edelleen saksankielisen filosofian huomattavimpia teoksia.

Siis Immanuel Kantin kirjoittamat kirjat kaikkea muuta kuin pitkäveteisiä? Onkohan tämä ironiaa? – Jos mahdollinen lukijani haluaa ymmärtää, mistä hämmennyksessäni on kyse, niin kannattaa etsiä kirjastosta käsiinsä teos nimeltä Siveysopilliset pääteokset Salomaan suomentamana. Tehoaa erityisen hyvin nukahtamisvaikeuksiin. Sitä kun lukee 10-20 sivua joka ilta, niin voi huoleti jättää Tenox-reseptinsä uusimatta. – Teos löytynee hyvin varustetuista kirjastoista (ja saatavuuskin hyvä: jos vain on kokoelmissa, niin on hyvin epätodennäköistä, että joku olisi sen lainannut).

Itse asiassa jo pelkkä ajatus alkaa väsyttää …