Kun tarina on riittävän hyvä, haluaisi uskoa sen olevan myös totta. Vanhojen Tarzan-elokuvien komedia-osuuksista vastanneen simpanssin, Cheetan, ”omaelämäkerta” on juuri sellainen tarina. Minä Cheeta (2008, suom. Marja Helanen-Ahtola, WSOY, 2009) on pitkän linjan kasvukertomus, joka kuljettaa päähenkilönsä villistä ja vaarallisesta Afrikan viidakosta Hollywoodin seurapiirielämään ja elokuvien tuomaan kuuluisuuteen – ja lopulta eläkepäiville taideharrastusten pariin Palm Springsiin. Siellä Cheeta nauttii maailman vanhimman simpanssin itseoikeutetusta asemasta ja muistelee roolejaan kaikkien aikojen komeimman alfauroksen rinnalla.
Meitä oli Tarzan, minä ja Jane, ja me asuimme metsässä jyrkänteen laella. Jyrkänne kohosi paljaina kallioina pilvien peittämän maailman ylle, missä villiheimot sotivat keskenään kaukana alhaalla. Me elimme unessa. Me osasimme puhua toisillemme ja eläimille, paitsi niille, joiden veri oli kylmää. Tarvittiin oikeastaan vain kaksi sanaa – “aaaiiaiiaiiaiiaaaaiia-iiaiiaaa“, joka tarkoitti “minä olen”, ja “umgawa“, joka tarkoitti “olkoon niin”.
Tarzan-elokuvat ovat olleet Cheetalle satuja, joissa elämä täydellistyy noudattamaan selkeitä lainalaisuuksia: jyrkänteellä vietetään ideaalia ydinperhe-elämää, viholliset ovat voitettavissa, juonikuviot ovat selkeitä ja mikä tärkeintä, Cheeta saa peuhata mielin määrin ihailemansa Johny Weissmüllerin kanssa. – Valitettavasti “jyrkänne-elämä” toteutuu vain hetkittäin elokuvien kuvauksissa, joita Cheeta kutsuu uniksi. Näytteleminen on uneksumista. Unen ja toden, aidon ja epäaidon käsitteet ovatkin tässä elämäkerrassa vahvasti läsnä, jo pelkästään senkin takia, että tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun suurimpaan unelmatehtaaseen, Hollywoodiin. Ja tietysti problematiikkaa syventää itse kertoja: simpanssi.
Apina on kertojana välillä piinallisen totuudenmukainen ja välillä taas viihdyttävän epäluotettava. Ihmiselle ominaisen itsesensuurin puute tuo esille intiimejä yksityiskohtia niin Cheetan itsensä kuin hänen elämäkerrassaan esiintyvien ihmisten elämästä. Harva näyttelijä tunnustaisi muistelmissaan käyttäneensä elokuvien kuvausten välillä vierähtäneet kuukaudet ja vuodet siten, että istui häkissä ja masturboi. Toisaalta taas apina on havainnoissaan välillä hyvin subjektiivinen ja oman suppean käsityskykynsä vanki: Cheeta esimerkiksi johdonmukaisesti ajattelee, että luonnonvaraisia eläimiä vangitsevat ihmiset pyrkivät “pelastamaan eläimet luonnon armoilta” ja tekevät näin eläimille ainoastaan hyvää.
Tietystikään kirjaa ei ole kirjoittanut Cheeta itse, vaan joku haamukirjoittaja (jota ei kyllä kirjan kansisivuilla mainita). Se ei kuitenkaan tarinan todenmukaisuutta vielä täysin kyseenalaista: vaikka kirjoittaja on joutunut käyttämään mielikuvitustaan apinan muisteloita luodessaan, ei mikään kertomuksessa ole niin mahdotonta, etteikö jotakin sen tapaista olisi periaatteessa voinut tapahtua. Ihan mahdollisilta vaikuttavat mm. seuraavat poiminnat:
- Cheeta ystävystyy Johnny Weissmüllerin kanssa. Cheetalle tämä suhde merkitsee suunnatonta ihailua ja rakkautta ”Tarzania” kohtaan, Weissmüller taas puolestaan pitää Cheetasta, koska hän yleensäkin on eläinrakas ja koska apina on tehnyt häneen vaikutuksen.
- Weissmüller käy silloin tällöin – kuvauksien välilläkin – hakemassa Cheetahin eläinhoitolasta ja vie tämän kotiinsa ja seurapiireihin maskottinaan.
- Cheetahilla on ongelmia Weissmüllerin vaimojen ja Janea esittävän Maureen O’Sullivanin kanssa (Cheeta on mustasukkainen ”Tarzanista”)
- Cheeta pääsee tahtomattaan todistamaan Hollywood-tähtien sekoiluja ja jopa seksuaalista kanssakäymistä.
- Cheeta onnistuu välttämään monien muiden elokuvissa näytelleiden lajitovereidensa kohtalon eikä päädy elokuvauransa jälkeen koe-eläinlaboratorioon tai lopetettavaksi.
- Cheeta on hämmästyttävän hyvässä kunnossa, vaikka se on jo 77-vuotias: simpanssit eivät vankeudessakaan hyvästä hoidosta huolimatta elä juurikaan 50 vuotta vanhemmiksi.
Miksipä ei, ja jos apina välillä vähän liioittelee, se suotakoon hänelle anteeksi. – Parhaimmillaan Cheeta on kuitenkin ruotiessaan suhdettaan Weissmülleriin/Tarzaniin. Siihen sisältyy paljon kaipuuta, haikeutta ja nostalgiaa, sillä yhteisiä hetkiä on kovin vähän (lähinnä kuvausten aikana), ja Tarzan-elokuvauran päätyttyä 40-luvun lopulla Cheeta ei enää tavannut Johnny Weissmülleria. Paitsi yhden kerran, 80-luvulla, kun Weissmüller on jo vanha ja kuolemansairas. Cheeta pääsee silloin vierailulle, joka on sentimentaalisuudessaan parasta Hollywood-luokkaa: kuolemaa tekevä, puhekykykynsäkin osittain menettänyt Tarzan hyvästelee uskollisen apinansa uima-altaan reunalla:
Johnny istui uima-altaan kolmannella portaalla, ulottumattomissa, selin minuun, ja minä törisin pitkään tyrmistyksestä. Pitkien, valkoisten suortuviensa alla hän oli kalju. Hän saattaisi hukkua, ajattelin, ja sitten se oli minusta hassua: minä pelkäsin Johnnyn hukkuvan. Tulin altaan viereen, ja Johnny käänsi päätään nähdäkseen minut ja kurkotti käsivarttaan reunalle – jos hän nojaisi taakse ja minä eteen, voisimme koskettaa. Minun onnistui huitaista hänen sormiaan kämmenelläni, ja olin menettää tasapainoni. ”Chee’a. Ys’ävä”, Johnny sanoi. “Pa’as hi’on ys’ävä … ikinä.”
Tarina, jonka haluaisi olevan totta. – Mutta kun se ei ole. Koko Cheetan omaelämäkerran asetelmaan liittyy haamukirjoittajan tulkinnanvapauttakin paljon suurempi ongelma: Palm Springsin vanha simpanssiherra on täyttä valhetta. Ensinnäkään se ei ole maailman vanhin simpanssi vaan todennäköisesti suunnilleen viisikymppinen, ja toiseksi, se ei ole esiintynyt ainoassakaan Tarzan-elokuvassa eikä luultavasti missään muussakaan elokuvassa.
Tähän tyrmäävään paljastukseen päätyi pari vuotta sitten Richard D. Rosen, jolle tarjottiin mahdollisuus kirjoittaa Cheetan elämäkerta. Rosen ryhtyi innokkaana tutkimaan taustoja ja alkoi ensimmäiseksi selvittää sitä, miten ja tarkalleen milloin Cheeta päätyi Afrikasta Yhdysvaltoihin. Eläinten kouluttaja Tom Gentry lahjoitti Cheetan vuonna 1991 (pari vuotta ennen kuolemaansa) Dan Westfalille, Cheetan nykyiselle omistajalle ja hoitajalle. Gentryn mukaan hän oli tuonut Cheetan Liberiasta vuonna 1932 Pan Amin lennolla piilotellen tätä takkinsa alla. – Kun Rosen yritti selvittää Pan Amin mahdollisia lentoja noina vuosina, selvisi, että Atlantin ylittävät kaupalliset lennot aloitettiin vasta 1939.
Sellaisen erehdyksen voisi vielä kuitata pikkujutuksi. Mutta kun Rosen katsoi läpi useaan kertaan kaikki Tarzan-elokuvat, ei hän kyennyt todentamaan, että niissä missään olisi esiintynyt Palm Springsin Cheeta – lukuisia muita simpansseja kylläkin. Menetelmänä Rosen käytti lahjomatonta “korva-vertailua”: simpansseilla korvien muoto ja yksityiskohdat muuttuvat hyvin vähän ikääntymisen myötä. Lisäksi Tom Gentryn tunteneiden ihmisten haastattelu kyseenalaisti Cheetan iän: Rosen sai selville, että Gentry oli tarinankertoja. Esimerkiksi Hubert Wells (eläinten kouluttaja, joka on ollut mukana tekemässä mm. Babe suurkaupungissa -elokuvaa) on täysin vakuuttunut siitä, että Gentry sai “Cheetansa” vuonna 1967, jolloin simpanssi oli vain kuuden tai seitsemän vuoden ikäinen. Eli Palm Springsin apinaherra olisikin nyt korkeintaan 49-vuotias. Ihan kunnioitettava ikä sekin simpanssille. (Rosenin artikkeli Cheeta-episodista löytyy Washington Post -lehdestä.)
Cheetan nykyisen omistajan Dan Westfalin kunniaksi mainittakoon, että heti kun Rosen esitti hänelle tutkimustensa tulokset, Westfal lisäsi Cheetahin kotisivuille tekstin, jossa ilmoitetaan, että Cheeta ei ehkä olekaan SE Cheeta ja että apinan ikäkin on todennäköisesti liioiteltu. Rosen ilmoitti kustantajalleen, että hän voisi tehdä kirjan Cheetasta, mutta aivan eri näkökulmasta. Idea ei kuitenkaan miellyttänyt kustantajaa – ja tuskin miellyttäisi lukijoitakaan, sillä on mukavampi uskoa satuun kuin kylmään realismiin.
Jotenkin minua surettaa ja säälittää tuo Palm Springsin Cheeta, jonka koko maine perustuu valheeseen – eikä apina itse edes tajua koko juttua. Kaikki vierailijat kyselevät Tarzanista, tulee fanipostia Tarzan-piirroksineen, katsellaan vanhoja Tarzan-elokuvia, on valokuvia Weissmülleristä ja muutakin samanaiheista roinaa. - Vaikka voihan asiaa tietysti ajatella toiseltakin kannalta: Palm Springsin apinaherra näkee unta olevansa simpanssi, joka esitti Cheetaa elokuvissa … Kyllä sellainen uni aina koe-eläimen arjen voittaa.
