Vita nuova, Danten uusi elämä

TV1:n kirjallisuusohjelmassa 10 kirjaa rakkaudesta on huomenna (23.7.09) vuorossa Danten Jumalainen näytelmä (suom. Eino Leino, 1912, WSOY). 1300-luvun alussa kirjoittamassaan teoksessa Dante kuvaa runoilijaminänsä matkaa tuonpuoleiseen: ensin kuljetaan Helvetin läpi kadotukseen tuomittujen kärsimyksiä kauhistellen, sitten siirrytään Kiirastulen kautta Paratiisiin. Valinta rakkausaiheisten kirjojen listalle saattaa kummastuttaa ainakin niitä lukijoita, joiden lukuinto on hyytynyt kolmiosaisen teoksen ensimmäiseen osioon, Helvettiin – siihen aikoinaan itse jumituin ensimmäistä kertaa Divina Comediaa lukiessani. Varsinaiseen rakkausteemaan päästäänkin vasta teoksen loppupuolella, Paratiisissa, jossa Dante saa oppaakseen rakkautensa ja palvontansa kohteen, Beatricen.

Beatrice on Danten suuri rakkaus ja hänen runojensa innoittaja. Mikäli Danten kirjoituksissa todellakin on elämäkerrallista todellisuuspohjaa, on Dante rakastanut Beatricea yhdeksänvuotiaasta lähtien, tavattuaan tämän ensimmäisen kerran. Rakkaus ei myöhemmin kuitenkaan koe täyttymystään muuta kuin yksipuolisesti ja henkisesti, sillä se on ritariromantiikan hengen mukaista palvontaa ja riuduttavaa kaipuuta. Kun Beatrice 24-vuotiaana kuolee, Danten elämään jää tyhjiö. Ei siis ole mikään ihme, että Danten Jumalaisessa näytelmässä Beatricen näkeminen saa runoilijan välillä täysin unohtamaan ihmeellisen ja ihanan Paratiisin ympärillään:

Mun hurmas hymyllään hän kirkkahalla
ja lausui: ”Käänny, kuuntele, ei yksin
mun silmissäni paratiisi ole.”

Jos todella haluaa ymmärtää, mistä Danten matkasta Beatricen luo on kyse, kannattaa lukea Danten varhaisempi teos, Vita nuova (1294, suom. Tyyni Haapanen-Tallgren 1920, WSOY). Se on Beatricelle omistettu rakkausrunoelma, joka koostuu sekä runoista että suorasanaisesta kertomuksesta. Nykylukijalle teos on hämmentävä kokemus: keskiaikaisen nuorukaisen tunne-elämä vaikuttaa todella kompleksiselta, käsitykset rakkaudesta eivät juurikaan kohtaa 2000-luvun standardeja ja rakkauden kohteen ylistys saa täysin epärealistiset puitteet. Dante esimerkiksi kertoo pitkään janonneensa Beatricelta tervehdystä: pelkkä sana ja katse rakkauden kohteelta riittää saamaan nuoren miehen kliimaksin partaalle. Beatrice saa Rakkauden heräämään pelkällä läsnäolollaan:

Sonetti XI (ensimmäinen säkeistö)

On donnallani Rakkaus silmissään,
hän kaiken jaloks muuttaa katsomalla.
Vain häneen silmät kääntyy kaikkialla,
ja tervehdys saa syömet värjymään.

Toisaalta, välittyy Danten runoista tuttujakin aiheita, kuten yleisesti rakkauteen ja sille “antautumiseen” liittyvät ristiriitaiset tunteet:

Sonetti VI (ensimmäinen säkeistö)

On Amorista kaikki aatokseni,
vaan riitaiset ne ovat keskenään:
yks käskee lemmen valtaa kärsimään,
taas toinen mulle näyttää hulluuteni.

Vita nuovan ansio on siinä, että vaikka nuoren Danten käsitykset rakkaudesta tuntuvat kaukaisilta, tuo hän kuitenkin näkemyksensä erittäin selvästi esille. Dante nimittäin selittää runonsa, luo niille kehykset: hän kertoo, millaisen tapahtuman tai tunnetilan seurauksena kyseinen runo on syntynyt ja millainen runon rakenne on. Välillä tämä metatason pohdiskelu ja omien runojen sekä niihin liittyvien tunnetilojen tarkastelu menee ehkä liiallisuuksiinkin. Kun Dante personifioi Rakkauden, Amorin, ihmisenkaltaiseksi olennoksi, joka liikkuu ja puhuu ja muutenkin käyttäytyy kuin ihminen, katsoo hän tarpeelliseksi selittää lukijalle, mistä oikein on kysymys (ensin katkelma runosta, sitten Danten oma kommentti kyseiseen runoon):

Sonetti XIV (ensimmäinen säkeistö)

Jo rinnassani tunsin havahtuvan
ma Lemmen herkän hengen unestaan,
ja Amorin niin oudon iloissaan
näin kaukaa luokseni ma ilmaantuvan.

Tässä voisi olla epätietoinen jokin henkilö, joka on sen arvoinen että kaikki hänen epäilynsä selvitetään, ja epätietoinen siksi että puhun Rakkaudesta, ikään kuin hän itsessään olisi jotakin, eikä vain henkinen olio, vaan ikään kuin ruumiillinen olio: mikä seikka totuuden mukaan on väärä; sillä rakkaus ei itsessään ole mikään tosiolevainen, vaan satunnainen ominaisuus tosiolevaisessa. Ja että puhun hänestä ikään kuin hänellä olisi ruumis, vieläpä ikään kuin hän olisi ihminen, se käy ilmi kolmesta seikasta, jotka hänestä sanon. Sanon että näin hänen tulevan; joten, koska tuleminen merkitsee paikallista liikuntoa, ja paikallisesti liikkuvainen Filosoofin mukaan on ainoastaan ruumis, ilmenee että otaksun Rakkaudella olevan ruumiin. Sanon myöskin että hän hymyili, ja myöskin että hän puhui; mitkä seikat näyttävät olevan ominaiset ihmiselle, ja erikoisesti juuri hymyilemisen kyky; ja siitä ilmenee, että oletan hänen olevan ihminen.

Vita nuovaa voisi luonnehtia psykologiseksi kasvukertomukseksi – mutta hyvin erikoiseksi sellaiseksi. Beatrice muuttaa täysin Danten elämän: nuoren pojan ihastumisesta alkava rakkaus kohoaa vähitellen sellaisiin korkeuksiin, että Beatricen kuolema tuntuu lukijasta jotenkin väistämättömältä. Täydellinen rakkaus vaatii täydellisen kohteen – ja elävää rakastettua täydellisempi lienee sellainen, joka on jo hyveidensä ansiosta kohonnut “taivaalliseen kirkkauteen”. – Jumalaisen näytelmän kolmas osa, Paratiisi, onkin kuin jatkoa Vita nuovalle. Ja jatkoahan Dante Vita nuovan lopussa lupaileekin: 

Niin että jos Hän, jota varten kaikki luodut elävät, näkee hyväksi että elämäni saa jatkua vielä muutamia vuosia, toivon runoilevani hänen kunniakseen sellaista, mitä ei ole koskaan kenestäkään runoiltu.

- Dante sai vuotensa ja kirjoitti rakkautensa kohteelle ylistyksen, Jumalaisen näytelmän. Vita Nuova ei ole maailmankirjallisuuden kannalta yhtä merkittävä teos, mutta jonkinlaisena Jumalaisen näytelmän alkusyynä ansaitsee kyllä paikkansa kirjallisuuden harrastajan lukulistalla. Ja voihan noita Danten sonetteja lukea oman aikansa rakkauskäsityksestä kertovina tunnelmapaloina. Niin esimerkiksi tekevät  A.S. Byattin romaanissa Riivaus (1990, suom. Marja Alopaeus 2008, Teos) esiintyvät romaanihenkilöt Ellen ja Randolph Ash. Ellen kirjoittaa päiväkirjaansa:

Illalla Randolph luki minulle ääneen Danten sonetteja Vita Nuovasta. Ne ovat todella kauniita. Randolph huomautti, kuinka aidosti maskuliinisen energistä ja elinvoimaista Danten italia on ja kuinka suurta sielullista voimaa on siinä, miten hän ymmärtää rakkauden. Me emme taida koskaan kyllästyä näihin nerollisiin runoihin.

(Enkä minä ikinä kyllästy etsimään kiinnostavia  kirjallisuusviittauksia kaunokirjallisuudesta …)