Lukija, joka on tutustunut aiempiin Kurt Wallander -dekkareihin, ei luultavasti ole ensisijaisesti kiinnostunut varsinaisesta rikostapauksesta ja sen selvittelystä Henning Mankellin uusimmassa romaanissa Rauhaton mies (Den orolige mannen, 2009, suom. Päivi Kivelä, Otava). Wallander-tarinoiden ystävä ostaa/lainaa kirjan saadakseen tietää, mitä sarjan päähenkilölle kuuluu nyt, vuosien hiljaisuuden jälkeen. Se, mitä takakansitekstissä lukee, ei ole niin merkityksellistä: ihan sama, liittyykö rikos kiinteistöbisnekseen, ruotsalaista idylliä järisyttäviin sarjamurhiin, huumekauppaan, kansainväliseen terrorismiin jne. Fani lukee kirjan joka tapauksessa.
Wallanderin hahmoon ihastuneen lukijan Rauhaton mies palkitseekin, sillä vaikka itse rikosjuttukin on mielenkiintoinen ja monitahoinen, kirjassa kuvataan erityisesti Wallanderin tilintekoa oman henkilökohtaisen elämänsä suhteen. Kuusikymppinen komisario summaa eletyn elämän plussia ja miinuksia, muistelee menneitä, pohtii suhdettaan sekä ex-vaimoonsa että suureen rakkauteensa Baibaan (ja myös tapaa molemmat), ajattelee paljon tytärtään ja tämän perhettä – ja ennen kaikkea pohtii omaa vanhenemistaan. Vaikka vanheneminen ja terveysongelmat synkistävät Wallanderin mielialaa, on hänen elämässään tapahtunut iloisiakin asioita: uutta sisältöä elämään on tuonut muutto maaseudun rauhaan ja isoisäksi tuleminen.
Jokin Wallander-sarjassa minuakin kiehtoo. Ehkä juuri se tietynlainen “epäjännärimäisyys”, joka syntyy Mankellin tyylistä kertoa asioista hyvin verkkaisesti: välillä juonen kehittelyn pysähtyessä tai poiketessa raiteiltaan alkaa epäillä, että unohtikohan kirjailija tyystin olevansa kirjoittamassa dekkaria. Mutta sitten alkaa taas tapahtua – ei nyt mitään järisyttävää, mutta kerronta nytkähtää kuitenkin sen verran eteenpäin, että lukijan usko palaa: ehkä tämäkin rikos tulee vielä ratkaistua. Rauhaton mies -romaanissa kerronnan verkkaisuus tuntuu oireellisemmalta kuin sarjan aiemmissa osissa, ja välillä tulee samanlainen olo kuin rock-keikalla, jossa artistin (kenties humalatilasta tms. johtuen) välispiikit alkavat olla pidempiä kuin itse biisit.
Tuntuukin siltä, että Mankell haluaisi kerronnankin tasolla korostaa ikääntyneen komisarionsa uran olevan finito: ote alkaa lipsua, terävyys hiipua. Kurt Wallander -romaani on nimittäin sarjan viimeinen. Niin ainakin Mankell itse on kertonut. Tosin niin hän sanoi edellisestäkin Kurt Wallander-teoksesta (Pyramidi – kertomuskokoelma, joka julkaistiin vuonna 1999). Paluu fiktiiviseen Ystadiin vielä yhden romaanin ajaksi ei siis ehkä ole täysin poissa laskuista: kirjan lopussakin viitataan tämän romaanin varsinaisten tapahtumien jälkeisenä keväänä sattuneiseen sarjamurhiin ja niiden selvittelyyn – ja ainahan kirjailija Henning Mankell voi ottaa päähenkilökseen Kurtin tyttären Lindan, kuten romaanissa Ennen routaa. Romaanin epilogi ei kuitenkaan juuri jätä mahdollisuutta sille, että Wallanderista tulisi Håkan Nesserin romaaneista tutun Van Veeterenin kaltainen poliisia toisinaan auttava eläkeläisetsivä.
Jos ei aiemmin ole Wallanderiin tutustunut, ei kannata tätä kirjaa lukea: Rauhaton mies on sarjan päätös, eräänlainen hyvästijättö, eikä se oikein aukene asiaan vihkiytymättömälle. En usko, että kirja olisi aiheuttanut minussa samankaltaista surumielisyyttä kuin nyt, jos tämä olisi ollutensimmäinen wallnderini. Wallander-sarja kuuluukin niihin dekkareihin, jotka on luettava edes jossain määrin järjestyksessä.
—————-
No, ehkä siitä romaanin rikosjutustakin hieman.
1980-luvun alkupuolella Ruotsissa tehtiin valtavasti havaintoja vieraista sukellusveneistä, mutta itse veneitä ei kuitenkaan onnistuttu saamaan kiinni. Tosin yhden kerran syksyllä 1981 venäläinen sukellusvene ajoi karille, mutta sekään ei ollut Ruotsin armeijan omaa ansiota vaan venäläisten huolimattomuutta. Elettiin kylmän sodan aikaa, ja satojen mahdollisten sukellusvenehavaintojen takia Ruotsin puolueettomuuspolitiikka oli koetuksella. Tuon yhden karilleajon vuoksi – ja muutenkin – tuntemattomien sukellusveneiden alkuperänä pidettiin Neuvostoliittoa. Mutta oliko todella niin? – Spekulaatiot ja salaliittoteoriat sukellusvenekriisiin ja sen mahdollisiin tarkoitusperiin liittyen ovat olleet paljon esillä ruotsalaisessa mediassa 2000-luvulla, kun vanhat upseerit ovat rohkaistuneet muistelemaan tapahtumia.
Näihin spekulaatioihin tarttuu myös Henning Mankell romaanissaan. Eli fiktio ei ole täysin tuulesta temmattu - esimerkiksi kirjassa erityisen tarkkaan kuvattu ja romaanin tapahtumien kannalta merkitykselliseksi nouseva sukellusvenejahti vuoden 1982 syksyllä Hårsfjärdenin saaristossa perustuu todelliseen tapaukseen. (Kyseisestä tapauksesta löytyy harkittua infoa suomeksi ainakin täältä, ruotsiksi netti on aihetta pullollaan.)
Sukellusveneiden pariin Kurt Wallander päätyy tyttärensä Lindan perheen kautta: ensin katoaa Lindan appiukko, eläkkeellä oleva laivastoupseeri Håkan von Enke, sitten tämän vaimo Louise. Ennen katoamistaan von Enke kertoo Wallanderille 1980-luvun sukellusvenejahtiin liittyvistä epäilyksistään. Von Enke on ollut sukellusvenejahdeissa mukana laivastoupseerina, ja hänen mukaansa Ruotsin aluevesille toistuvasti tunkeutuneet sukellusveneet pääsivät epäilyttävän helposti karkuun – aivan kuin vihollisilla olisi ollut sisäpiirin tietoa puolustusvoimien strategioista ja liikkeistä tai jopa yhteistyötä tekeviä henkilöitä Ruotsin armeijassa.
Kertoessaan epäilyksistään von Enke vaikuttaa Wallanderin mielestä rauhattomalta, aivan kuin hän pelkäisi jotakin. Ja kun von Enke hieman myöhemmin katoaa salaperäisesti, olettaa Wallander katoamisen liittyvän von Enken menneisyyteen ja armeijauraan.
Kirjan nimi viittaa paitsi von Enkeen niin myös Kurt Wallanderiin itseensä. Wallanderin kasvava levottomuus ja huolestuneisuus vanhenemisen ja terveyden heikkenemisen takia muodostavatkin tarinassa oman punaisen lankansa.
Mankellin dekkareista olen parikymmentä vuotta sitten lukenut yhden. Jostain syystä ei kolahtanut. Olen kyllä miettynyt, että pitäisi ehkä yrittää uudelleen.
Minulle Mankellin dekkarit ovat lähinnä sopivaa vastusta ruotsin kielen ylläpitämisessä. – Suomeksi en oikein ole enää jaksanut Mankellista innostua, mutta ruotsiksi tuo kerronnan verkkaisuus on ainoastaan hyväksi: pysyy hyvin kärryillä, vaikka ei ihan joka sanaa ymmärräkään.
- Tämänkin luin ruotsiksi, mutta käsittääkseni tuo Kivelän suomennos on jo ilmestynyt.
Näistä Wallander-romaaneista erityisen hyytävä on ollut (minun mielestäni) Askeleen jäljessä, jonka tunnelman saan palautettua mieleeni vielä nytkin, monta vuotta lukemisen jälkeen. Muista Mankellin rikosromaaneista mieleen on parhaiten jäänyt Tanssinopettajan paluu.
Pitää kokeilla noita mainitsemiasi.
Ehkä pohjoinen melankolia vetoaa myös lukijoihin. Kurt Wallander on kuin kuka tahansa meistä, haikailee elämäänsä valoa, mutta uppoutuu mieluummin töihinsä kuin ajattelee liikaa. Verkkaisuus ja surumielisyys välittyvät myös kirjojen filmatisoinneista, jotka ovat pikemminkin tuokiokuvia ruotsalaiseen pikkukaupunkielämään kuin dekkareita.
Kari:
Jos ei ehdi kirjaa lukea, niin kyllä noista Päivin mainitsemista filmatisoinneistakin saa jonkinlaisen käsityksen asiasta.
Päivi:
Ruotsalaiset filmit on tullut katsottua. Rolf Lassgård tavoittaa roolissaan ehkä paremmin tuon Wallanderin inhimillisen puolen, Krister Henriksson on jotenkin ihan erilaisessa roolissa – toisaalta tuossa tuoreemmassa TV-sarjassa Henriksson-Wallander ei olekaan ihan niin hallitseva hahmo, vaan tarkoituksella jää välillä hieman statistiksi – ja on Henriksson ehkä liian harmaa ja fiksun oloinen kirjasarjan Wallanderiin verrattuna.
Tuoreita englantilaisia versioita en ole vielä nähnyt ainuttakaan. Kenneth Branagh on hyvä näyttelijä, mutta kenties liian tyylikäs Wallanderiksi? – Täytynee kuitenkin kokeilla ja marraskuun pimeinä iltoina “keventää” tunnelma Branagh-versioilla.
Kirja oli hyvä, ja uskon että se on kyllä lopullinen hyvästijättö Kurt Wallanderille – enää ei yhtään romaania tule.
Uusimmat Wallander-elokuvat hieman ärsyttävät, ja kirjan luettuani ne ärsyttävät entistä enemmän. Filmeistä Linda Wallander on kadonnut ilman mitään selitystä, kirjassa hän on taas mukana – ilman mitään selitystä missä hän välillä oli. Ajallisesti elokuvat sijoittuvat selvästi ennen Levoton mies -kirjaa.
Tiedän kyllä mitä Linda Wallanderia näytelleelle Johanna Sällströmille tapahtui. Ehkä juuri siksi näitä 12 uutta filmiä ei olisi pitänyt tehdä. Ellei sitten jossain vielä ilmestymättömässä osassa ole todella ovelaa selitystä Lindan poissaololle. Mutta tuskin sellaista on pystytty keksimään.
Myös Kurtin iän kanssa on muistaakseni sekoiltu, kirjan ja elokuvien välillä on ristiriita.
Samaa mieltä: kirjojen filmatisoinnit jossain määrin ärsyttävät – mutta silti ne tulee uskollisesti katsottua …
Noissa Sällströmin roolittamissa filmeissä hyvää oli juuri se, että ne riittävästi poikkesivat kirjojen maailmasta: koska pääosassa oli hyvin paljon Linda, ei tullut tehtyä vertailua.
Silloin, kun Mankell kirjoitti romaaninsa Ennen routaa (2002),jossa on päähenkilönä Linda Wallander, spekuloitiin, että kirjalle seuraisi piankin jatkoa: Kurt vaihtuisi freesimpään tyttäreen, ja sarjaa voisi luontevasti jatkaa sukupolvenvaihdoksen jälkeen.
Vaan eipä tullut jatkoa Lindan poliisiuralle.