Helena Sinervon romaanin Tykistönkadun päiväperho (WSOY, 2009)päähenkilö on Mette, keski-ikäinen kotirouva, joka on jättänyt työnsä ja päättänyt tehdä elämästään eräänlaisen taideteoksen. Tämän “Ikuisuusprojektin” päämäärä ja toteutustapa ovat kuitenkin hyvin erikoisia: Mette haluaa luoda “puistatuksen ja kelvottomuuden taidetta” harrastamalla seksiä tuntemattomien miesten kanssa.
Mette ilmoitti aviomiehelleen päätöksestään luopua tutkijanurastaan, mutta Ikuisuusprojektistaan hän ei kertonut. Valhe ja petos kuuluivat Metten elämäntaiteeseen sen olennaisina osina. Ilman porvarillista ulkokuorta ja kulisseja, ilman halveksittavaa salailua himon ja inhon jumalkeinussa ei kaiken sallivana nykyaikana olisi ollut mitään kelvotonta ja hävettävää.
Aviomiehellä on projektissa toinenkin tehtävä: hän toimii sen rahoittajana, tietämättään. – Myös Metten aiempi tutkimuskohde kirjailija Liliane Schubald on tehnyt elämästään taidetta. Schubald on syventynyt ruumiillisuuden problematiikkaan paitsi kirjoissaan niin myös omassa elämässään: hän on teetättänyt itselleen lukuisia kauneusleikkauksia. Schubaldin taideteos saa kliimaksinsa videoperformanssissa, jossa hän tekee itsemurhan kylpyammeessa repimällä omin käsin implanttinsa irti.
Lukija perehdytetään Meten Ikuisuusprojektiin ja sen toteutukseen yksityiskohtia säästelemättä. Romaani sisältää paljon yhdyntöjen kuvauksia - sana yhdyntä on paikallaan, sillä Sinervo ei kirjoita viihdyttävää eroottista proosaa vaan naturalistista kuvausta sukupuolielinten keskinäisistä mittelöistä. Aktien kuvauksissa on onneksi mukana myös koomista näkökulmaa, joten rivous ei ole tässä romaanissa turhan vakava asia. Romaanin seksikohtauksia voikin lukea pornoparodioina.
Vaikka Tykistönkadun päiväperho sisältääkin satiirisia ja parodisia sävyjä, en oikein osaa lukea sitä satiirina: en, vaikka kirjailija itse (Suomen kuvalehden haastattelussa) sekä kriitikot ja lukijat ovat sen sellaiseksi määritelleet. – Hyvän satiirin olettaisi pyrkivän kritisoimaan jotakin asiaa esimerkiksi liioittelemalla tai esittämällä sen hieman koomisessa sävyssä. Mutta mihin kritiikki Metten tapauksessa kohdistuisi? - Luultavasti kai akateemisen maailman taidekäsityksiin.
Silloin pitäisi kuitenkin jotenkin varmistaa, että Mette ei yksinkertaisesti kärsi mielenterveysongelmista, sillä muuten satiirilta menee terä. Mette ei olisi ensimmäinen tutkija, joka on sekoittanut päänsä intensiivisen tutkimustyön seurauksena. Ikuisuusprojekti vaikuttaa enemmänkin henkilökohtaiselta pakkomielteeltä kuin miltään oikealta taideprojektilta (toisaalta mitä muutakaan taideprojektit usein ovat kuin henkilökohtaisia pakkomielteitä) senkin takia, että Mette ei tavoittele ”taiteelleen” mitään yleisöä: Schubald teki itsemurhastaan taidetta Youtubessa, miksei siis Mette perusta esimerkiksi blogia projektilleen? Eihän Metten Ikuisuusprojekti edusta kelvottomuuden taidetta ilman paheksuvaa yleisöä, sillä Mettellä itsellään ei juuri tunnu olevan mieheensä tunnesiteitä, jotka tekisivät pettämisestä hänen omassa mielessään kelvotonta.
Satiiria voisi tietysti nähdä siinä, miten intohimoisesti sekä Mette että Schubald suhtautuvat feministisen tutkimuksen korostamaan ruumiillisuuden tematiikkaan. – Mutta mitä iloa tai hyötyä sellaisesta satiirista on, sitä en osaa sanoa. Eiköhän feministinen tutkimus äärimuodoissaan (huom., siis äärimuodoissaan) hoitanut tuon satiirin ihan itse jo joskus 1980-90-luvuilla …
- Yleensäkin satiiri on hankala käsite: joskus sitä ei huomaa ja joskus sitä taas näkee sielläkin, missä sitä ei ole. Ja toisinaan ei ole ihan varma, onko kirjoittaja tarkoittanut tekstinsä satiiriksi vai ei. Hauska esimerkki satiirin ongelmallisuudesta on Lasse Koskelan kritiikki Huikeaa, Sinervo, huikeaa! uusimmassa Parnassossa. - Onko se lukukokemuksensa haltioittaman kriitikon ylistyspuhe vai kenties oivaltavasti kirjoitettu satiiri, Koskelan humoristinen puheenvuoro Sinervon romaanista syntyneeseen kirjallisuuskeskusteluun?
Kirjallisuskritiikkeihin kaipaisikin lisää kaunokirjallista otetta, rohkeampaa tyylittelyä. Ja miksei monitulkintaisuuttakin. Turhaa jäykistelyä saa lukea liiankin usein. Tällä kertaa satiiri on lukijan silmässä - jos luen Koskelan kritiikin satiirina, voin aivan hyvin todeta Koskelaa itseään varioiden: Kiitos, Lasse Koskela. Palautit uskoni suomalaiseen kritiikkiin.
Taiteen nimiin tehtyä “itsensäilmaisua” on käsitellyt myös Leena Krohn romaaneissaan ja esseissään. ja hyvin on sen tehnytkin.
Sinervon kirjasta tehdyt ennakkojutut ovat kääntäneet pääni, en varmaankaan tartu tähän kirjaan. Koskelan kriitikki oli paikkapaikoin kovin yliampuvaa. Ja saahan sitä tietenkin, ampua yli tai ohikin, suoraan kohti tähtääminen onkin ihan toinen asia, se kun tehdään useimmiten vihan vimmoissa tai itse uhossa. Heitäkin on.
Tuo toiveesi, että kirjallisuuskritiikkissäkin voisi olla kaunokirjallisempi ote, se on hyvä toive, vaikken kriitikko olekaan. Lukija kumminkin, ja sellaista voisi olla kiintoisaa lukea.
Kaunokirjallisempi ote – en kyllä itsekään oikein ole varma, mitä sillä täsmälleen tarkoitan – voisi onnistua paremmin, jos kriitikoilla olisi enemmän palstatilaa ja vapautta. Jos kritiikki on rajattu 300-500 merkkiin, niin eipä siinä voi kovin luovasti kirjoittaa: pitää vain mahdollisimman lyhyesti esitellä, tulkita ja arvioida.