Tunnen itseni petetyksi. Eikä juuri lohduta, että en ole tuntemuksineni yksin, vaan viimeistään 8. marraskuuta, isänpäivänä (ovat unohtaneet kuitenkin, joten pieni hetki, käyn laittamassa ison punaisen rastin seinäkalenteriin …), pettyy hyvin moni muukin suomalainen mies. Jari Tervon uusimmassa romaanissa Koljatti (WSOY, 2009) on nimittäin median retostelusta huolimatta hyvin vähän seksiä! – Ja minä kun olin saanut sellaisen käsityksen, että Koljatti päihittäisi Harlekiini-tason mennen tullen. Vaan ei, itse asiassa kirjassa ei ole kuin YKSI kunnollinen kohtaus, ja sekin on vain päähenkilön, pääministeri Lahnasen, kuvitelmaa.
Jotta motiivini kirjojen lukemiseen eivät nyt leimautuisi ainoastaan libidoni ohjaamiksi (askel yläkoulun opettajainhuoneen harmaudesta punakeltamustana kirkuvaan lööppijulkisuuteen on näinä aikoina yllättävän lyhyt), niin tunnustettakoon kiinnostukseni Tervon romaaniin ammentavan muistakin lähteistä: Tervo kirjoittaa selkeää ja terävää suomea, ajankohtaisista ilmiöistä – ja hauskasti. Seksimaanikko-vuodatuksellani pyrinkin lähinnä tavoittamaan odotushorisonttia, joka Koljatin saamaan pinnalliseen lööppijulkisuuteen tutustuneella henkilöllä mahdollisesti on.
Romaanin nostaminen mediassa ”kohuromaaniksi” on toki minuunkin vaikuttanut. Yllätyin kirjaa lukiessani, kuinka hellästi se kohtelee romaanin antisankaria, pääministeri Pekka Lahnasta, jonka ulkonäön ja henkilöhistorian yksityiskohtia myöten tunnistaa Suomen politiikan keulahahmoksi, Matti Vanhaseksi. Jari Tervon satiirin terävin kärki ei suuntaudukaan Matti Vanhaseen vaan politiikan tekemiseen yleensä ja ennen kaikkea mediaan ja sen häikäilemättömiin toimintatapoihin. Pääministeri Pekka Lahnanen on puutteistaan huolimatta sympaattinen hahmo, joka kärsii jatkuvasta työstressistä ja julkisuuden paineesta ja jota vaivaa käsittämätön epäonni. – Pekka Lahnanen on kuin Homer Simpson: pahimmanlaatuinen juntti mutta silti rakastettava. Jos ajattelee Matti Vanhasen ympärillä julkisuudessa tänä syksynä vellonutta kohua, niin Koljatti on luultavasti parasta, mitä Vanhaselle on vähään aikaan sattunut. Jos olisin Matti Vanhanen, osoittaisin ensimmäisen korttini tänä jouluna Jari Tervolle, runsain kiitoksin.
Muidenkin kuin Vanhasen kohdalla komiikka muovaa kritiikin särmän aika pehmeäksi. Tervon kynäilemät karikatyyrit eturivin poliitikoista ovat kyllä osuvia, mutta eivät mitenkään säälimättömiä, vaan ne on kirjoitettu hieman samassa hengessä kuin Itsevaltiaat-sarja jokunen vuosi sitten (tosin hivenen ilkeämmin). Itsevaltiaathan teki poliitikoista yksinkertaistettuja ja helppoja “tyyppejä”: esimerkiksi nuorten kiinnostus politiikkaa (tai ainakin Itsevaltiaita) kohtaan kasvoi ja luultavasti moni äänestämässä käynyt (ja moni äänestämättä jättänyt) koki tutummiksi Maurin, Saulin, Villen, Annelin jne. piirretyt hahmot kuin todelliset poliitikot. Jos satiiri korostaa kohteensa erityisiä, ärsyttäviäkin luonteenpiirteitä komiikan keinoin, voi vaikutelma olla aivan muuta kuin kriittinen: satiiri saattaa jopa lisätä poliitikon suosiota. En esimerkiksi äänestäisi vaaleissa Mauri Pekkarista, mutta Itsevaltiaiden Mauri oli kyllä ehdoton suosikkini – sitä voisin melkeinpä äänestää, ihan vain huvin vuoksi. Kun politiikka viihteellistyy, niin miksei samalla äänestyskulttuurikin?
Tervon romaanissa Lahnanen tuntee hyvin omat puutteensa poliitikkona. Hän on tylsä, pökkelö, harmaa ja kielitaidoton – kun pitäisi olla charmantti, svengaava, kielitaitoinen ja -tajuinen, hurmaava jne. Asiaosaamisella ei politiikassa pärjää, täytyy olla myös viihdetaiteilija. Svengaava ja nuorekas menestyjä on esimerkiksi Alexander Stubb, jota Lahnanenkin mielessään kommentoi. Hän aprikoi, josko Stubb on antanut ohjeet ulkoministeriön sisäisen viestinnän muuttamisesta trendikkäämmäksi. Viesti Stubbille voisi silloin kuulostaa tältä:
Moicca, Alex. Venäjän suurlähettiläs txtas just et Putin haluaa asap yhteisistä sotaharkoista plus muutenkii ihqun laajasta sotilaallisesta yhteistyöstä. : = )
Myös Sauli Niinistö on haistanut ajan hengen paremmin kuin Lahnanen/Vanhanen. Hän tietää, miten naisten äänet saadaan hurmattua itselleen. Niinistössä onkin aimo annos sex appealia, ja itsetunto riittää kirjassa vaikkapa kansallisen balettiviikon avajaisiin:
Puhemies tanssi avajaistanssin, hypähteli trikoissa ja ihonmyötäisessä paidassa, jonka pääntiet oli ruusutettu. Hänet oli kevyesti meikattu. Yleisö osoitti suosiotaan myrskyisästi, kun puhemies Niinistö gepardiloikan päätteeksi ojensi hampaissaan pitelemänsä ruusun primadonnalle, syvään kumartaen.
Todellisuus ei ole aivan näin vauhdikasta, mutta ei kuitenkaan kovin kaukana fiktiosta. Kun eduskunnan puhemies luisteli Susanna Rahkamon parina taitoluistelun EM-kisojen avajaisissa (katso video Ylen arkistossa), oli meno aika rauhallista. Mutta charmia kyllä riitti, joten eiköhän tuolla jokunen ääni taas saatu varmistettua … – Ja saapa osansa eräs Jari Tervon veroinen kielitaituri, lyhyjen tokaisujen erikoimies Timo Soini. Soinin populistiset letkautukset ovat loppujen lopuksi tyhjää täynnä, mutta koska ne median silmissä näyttävät hyviltä, ei kukaan toimittaja niitä pahemmin kyseenalaista:
Kun persut osallistuivat EU-vaaleihin, Soinilta kysyttiin eikö puolueen pitäisi periaatteellisesti antaa piutpaut kaikelle, mikä liittyy unioniin. Sitä vettä pitää meloa mitä kanootin alla loiskii, Soini sanoi. Se kuulostaa hyvältä tarkoittamatta mitään. Eikö persujen pitäisi nostaa kanoottinsa kuivalle maalle, ettei tarvitsisi meloskella myrkyllisessä vedessä?
Sama kritiikki kyllä pätee Jari Tervon omiin sutjautuksiin Uutisvuodossa. Mutta Uutisvuoto onkin viihdettä, politiikka ei – tai ainakaan sen ei pitäisi olla.
Vaikka tuota alussa kaipaamaani “tiukkaa toimintaa” romaanissa ei juuri olekaan, on Koljatti mitä mainioin isänpäivälahja – ehkä juuri sen takiakin. Koljatti on myös romaani, joka todennäköisesti luetaan. Ei liian raskas, ei liikaa sivuja, viihdyttävä.
On mielenkiintoista seurata, mitä Tervo julkaisee seuraavaksi. Jonkinlainen suunnanmuutoshan tässä tapahtui, ainakin jos vertaa kolmeen edelliseen romaaniin. Olisiko kenties runon vuoro, pitkästä aikaa?

Muistatkos Penjami Laura Latvalan Pikku-Marjan Eläintarhasta tämmöisen runon kohdast G:
Goljatti on iso katti
torilta sen osti Matti.
Tällä meidän Goljatilla
karva on kuin silkkivilla,
silmät keltaiset kuin kulta.
Toisinaan ne iskee tulta.
Silloin tietää että kissa
onkin oikein suutuksissa.
Minä osasin kirjan ulkoa 4-vuotiaana ja käänsin oikealla kohdalla sivua ja tätidit ja sedät uskoivat että osaan lukea.
Kun on tuollainen puolitoistavuotias miehenalku kotosalla, niin ei tarvitse vain muistella: Pikku-Marjan eläinlaulut riemastuttavat säännöllisesti, tällä hetkellä levyhyllymme kuunnelluimpia!
Tuli myös tuo runo/laulu mieleen kirjaa lukiessa. – Hienoja lastenrunoja, kuten myös nuo Marjatta Meritähden sävellykset.
Mutta aatteles, Penjami, jos joku vielä keksii poliittisen kytkennän! Joo, Marjatta M. on paras!
Mutta muista lukea muksullesi Aaa, aa ankkaa myös ääneen koska se aivan taatusti kehittää kieltä!