Olin koulupoika kun jäin
salin hiljaisuuteen; näin
miten varjot häilähteli.
Tuli luokseni istumaan
laps onneton mustissaan;
hän muistutti minua kuin veli.
Alfred de Musset’n monisäkeistöisen runon Joulukuun yö (runo päivätty marraskuulle 1835, suom. Yrjö Kaijärvi, Yöt ja muita runoja, Otava, 1983) puhuja kuvailee useita kohtaamisiaan mustan veljensä kanssa elämän varreltaan. Outo hahmo ilmestyy hänelle lapsuudessa, nuoruudessa, kesken juhlien, vieraissa maissa matkatessa, isän kuolinvuoteella ja rakastetun lähdettyä. Nimeään outo ja hiljainen haamu ei paljasta, kunnes aivan lopussa: tuo musta veli, puhujan uskollisin seuralainen, on yksinäisyys.
Kun lukee Musset’n runoa, vaikutelma mustasta veljestä on omituisella tavalla yhtä aikaa kauhistuttava ja lohduttava. Koko ajan odottaa käännettä, jossa musta veli kutsuisi runon puhujan mukanaan ajattomaan pimeyteen. Niin ei kuitenkaan tapahdu. Ja toisaalta ahdistavan olomuodon ottanut musta veli ei ole mikään hyväkään henki. Kiinnostavassa tutkimuksessaan kirjallisuuden kaksoisolentoperinteestä (Toinen minä, 1988, WSOY) Markku Envall kirjoittaa:
Runo keskustelee kaksoisolentoperinteen kanssa jokseenkin kriittisesti. Vain mustan veljen hallusinatorinen luonne on kaksoisolennon vakiorekvisiittaa. Hahmon ilmaantuessa ”varjot häilähteli”, ja se hävisi ”kuin usva”. Mutta runo kiistää suuren määrän kaksoisolennon tavanomaisia tulkintoja. Veli ei ole demoni eikä enkeli, ei paha eikä hyvä henki, ei riivaaja eikä suojelija. Kaksoisolento ei omien sanojensa mukaan ole ”kohtalo tunnoton”, ei ”suojelusenkeli”, ei ”jumala, demonikaan”; se on kertojan veli, jolle taivas on kertojan uskonut. Ja ennen kaikkea se on yksinäisyys, sen personifikaatio ja allegoria.
Envall toteaa mustan veljen olevan ”kuva puhujan alakuloisesta, tappioiden viitoittamasta kohtalontiestä”. Yksinäisen ihmisen ainoa seura ja lohtu on hän itse – Musset’n runossa Joulukuun yö tämä näkökulma korostuu, konkretisoituu. Nimestään huolimatta runossa ei ole mitään jouluista. Runon nyt-hetki sijoittuu joulukuuhun, missä tietysti on oma symboliikkansa. Vuosi loppuu joulukuuhun, joulukuussa on kylmää ja pimeää (Ranskassakin, ainakin kesään verrattuna) ja yksinäisyyskin syvenee silloin, kun kristikunta hiljentyy odottamaan suurta perhejuhlaa.
Alfred de Musset peilaa runon puhujan ankeaan kohtaloon ja yksinäisyyteen omaa elämäänsä. Hän on kirjoittanut useammankin Yö-runon, ja runoilijan on sanottu niissä viittaavan hieman aiemmin päättyneeseen suhteeseensa George Sandin kanssa ja sen aiheuttamiin haavoihin. Suhde oli paljosta rakkaudestaan huolimatta onneton, mahdottomaksi sen teki poikkeuksellisten persoonien yhteensopimattomuus. (George Sand on nainen – tämä selvennykseksi, jos kyseinen kirjailijatar sattuu olemaan lukijalle tuntematon) – Juuri ennen kuin musta veli jälleen saapuu ja paljastaa identiteettinsä, runon puhuja keräilee ”onnenpäiviensä viime tähteet”:
Löi tuuli siivillänsä ikkunaani;
kumarruin vuoteen yli katsomaan
rakasta paikkaa, vielä suudelmasta
se polttavasta oli lämpöinen:
ja muistin naista, unohtavaa lasta,
ja tunsin: elämäni palttinasta
repesi pala vitkaan irroten.Keräsin kirjeet, hiukset vuoteeltani,
nuo muistuttajat kuolleen rakkauden.
Ja menneen huuto korvissani,
toi mieleeni sen valan ikuisen.
George Sandin ja Alfred de Musset’n kirjeenvaihtoa on säilynyt, muutama on suomennettukin Jalmari Finnen suomentamassa ja toimittamassa kokoelmassa Historiallisia rakkauskirjeitä (1911, Otava). Kokoelmaan valikoituneessa kirjeenvaihdossa Sand ja Musset käyvät paljon keskustelua suhteen mahdollisesta loppumisesta ja määrittelevät toisiaan kohtaan kokemansa rakkauden määrää ja luonnetta.
Venetsiassa 12. toukokuuta 1834 päivätyssä kirjeessään George Sand kertoo, että hänen kolme edellistä kirjettään eivät ole ”rakastajattaren viimeinen kädenpuristus, kun hän jättää sinut, vaan se on veljen syleily, kun hän jää luoksesi.” Veljen tavoin Sand rohkaiseekin Alfrediaan tarttumaan uusiin tilaisuuksiin:
Rakasta siis, Alfred, rakasta täydellä sydämelläsi. Rakasta nuorta, kaunista naista, joka ei vielä ole rakastanut eikä kärsinyt. Kohtele häntä hellästi eläkä saata häntä kärsimään. Naisen sydän on niin kovin herkkä, ellei se ole jäätä tai kiveä. En usko olevan mitään kultaista keskitietä, ei ainakaan sinun tavassasi rakastaa ja kunnioittaa. Turhaan koetat vallittaa itseäsi halveksimisen taakse tai suojata itseäsi lapsellisella kepeydellä. Sinun sydämesi on luotu rakastamaan ja sitten kuihtumaan kokonaan.
George Sand ei suotta puhu Musset’n sydämen ehdottomuudesta. Musset on romantiikan aikakauden lapsi, jolle rakkaus on sielullisista tiloista korkein ja tavoiteltavin. Kun lukee hänen kirjeitään, runojaan ja erityisesti romaaniaan Vuosisadan lapsen tunnustus (1836, suom. V. A. Koskenniemi, 1915, Otava), tuntuu Descartesin tunnettu lause muuttuvan hänen elämänfilosofiassaan muotoon “rakastan, olen siis olemassa” – ja samalla rakkaus aiheuttaa hänelle suurta kärsimystä.
– – – – –
Myös Vuosisadan lapsen tunnustuksessa Musset käy läpi onnetonta rakkauttaan, mutta sitä ennen romaanin alussa on melko pitkä ajan henkeä pohdiskeleva jakso. Siinä romaanin kertoja käy läpi Ranskan vallankumousta ja Napoleonin aikaa, lyhyttä kukoistuskautta, jolloin toivo heräsi mutta jonka hinta oli kova. Vallankumous ja Napoleon loivat särön auktoriteettiuskoon, kuninkaiden ja pappien sädekehä murtui. Kun Napoleonin sota oli hävitty ja valta palautettu entisille tahoille, ei Ranska palautunut entiselleen. Uusi sukupolvi, vallankumouksen lapset, aikuistui 1800-luvulla tilanteessa, jossa vanhat vallan hierarkiat sekä moraaliset ja uskonnolliset rakennelmat olivat menettäneet monien mielestä uskottavuutensa. Mitään uutta ei kuitenkaan ollut näköpiirissä.
Vaikka ajankuvaa katsellaan runoilijan ja kirjailijan silmin, tuntuu se pääpiirteissään uskottavalta. Tällaisessa tilanteessa romantiikalle oli tilausta: tunnekuohujen, unien, mystiikan ja satujen maailma oli yksilötasolla monille paitsi todellisuuspakoa niin myös syvällisempi kokemuksen ja olemisen taso. Moni herkkäsieluinen otti rakkauden uudeksi uskonnokseen ja rakkaudesta puhuvan runoilijan profeetakseen. Eikä tällainen tietenkään mitään historiallisesti ainutlaatuista ollut, niin ovat tehneet lukuisat ihmiset kaikkina eri aikakausina.
Ei voi väittää, etteikö rakkaus ole jumalallista. Kauneimmillaan se on tietysti silloin, kun henkinen ja fyysinen puoli kietoutuvat yhteen. – Musset’n romaanissa Vuosisadan lapsen tunnustus kertojan ystävä Desgenais kuvaa fyysistäkin rakkautta näin ylevästi, rakkauden itsensä voimaa ihaillen:
Säilyttääkseen luomakuntansa elossa on Jumala säätänyt lain, että kaikkien luotujen suurin nautinto liittyy suvun säilyttämisviettiin. Palmu, lähettäessään ilmaan hedelmöittävän siemenensä vapisee rakkaudesta polttavassa tuulessa; kiimainen hirvisonni repii auki vatsan jokaiselta naaraalta, joka tekee sille vastarintaa; naaraskyyhkynen värjöttää kuin rakastunut mimoosa puolisonsa siipien alla; ja kun mies syleilee naista kaikkivaltiaan luonnon rinnoilla, tuntee hän sydämessään saman jumalaisen kipinän, joka on hänet luonut.
Mahdollinen lukija lienee kuitenkin samaa mieltä kanssani siitä, että edellisessä kuvauksessa on kyse lähinnä sukupuolivietin mekaanisluonteisesta täyttymyksestä: tuskin tuo palmu kovin “rakastunut” on …
