80 vuotta sitten, vuonna 1928, julkaistiin kaksi romaania. Toinen on nautinto, toinen eräänlaista kidutusta. Toinen on suurenmoinen taideteos, toinen huonosti kirjoitettua ja erittäin omituista yhteiskuntarealismia. Toinen vapautti fiktion ja elämäkerran mahdollisuudet, toinen loi kuvitteellisen vankilan esittäen sen totuutena. Toisessa sankarittarena on nainen, joka on ollut myös mies. Toisen sankarina on nainen, joka käyttäytyy kuin mies ja toivoisi olevansakin sellainen.
Jeanette Winterson vertailee (artikkeli julkaistu alun perin The Timesin kirjallisuusosiossa 27.6.2008) kahta samana vuonna ilmestynyttä romaania, joissa molemmissa käsitellään sukupuoli-identiteettiä: Virginia Woolfin Orlandoa ja Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivoa. Jotta ei jäisi epäselväksi, kumpaa Winterson pitää taideteoksena ja kumpaa ei, niin siteerataan häneltä vielä yksi täsmämurjaisu:
Yksinäisyyden kaivo on eräs kaikkien aikojen huonoimmista kirjoista. Sen proosa on kömpelöä, näkemys liioittelevan tunteellista, mielikuvitus tyhjää. Silti sitä on myyty miljoonia kappaleita ja sitä on kutsuttu ”lesbolaisuuden raamatuksi” – hirveä ajatus.
Artikkelissa esitetyille näkemyksille antaa painoarvoa Jeanette Wintersonin henkilö. Kun tunnettu ja arvostettu naiskirjailija, joka on myös itse lesbo, haukkuu yhden lesbokirjallisuuden suurimmista klassikoista maanrakoon, mielenkiinto herää. Winterson ei kritisoi pelkästään romaanin kaunokirjallista antia, vaan syyttää sen lesbolaisuuden kuvausta harhaanjohtavaksi. Hänen mukaansa Radclyffen romaani antoi ikävän ja vääristyneen kuvan lesbokulttuurista muiden silmissä, mutta sen lisäksi teos myös kahlitsi monien omaa seksuaalista identiteettiään etsivien naislukijoiden ajattelua.
– – – – –
Viime syksynä suomennetun Yksinäisyyden kaivon (suom. Milla Karvonen, 2010, Basam Books) päähenkilönä on rikkaan aatelisperheen ainoa lapsi, Stephen Gordon. Etunimestään huolimatta hän on nainen: isä toivoi poikaa ja risti lapsen Stepheniksi jo ennen syntymää. Stephen-nimestä tulee itsensä toteuttava enne: tytöstä kasvaa poikamainen ja maskuliininen niin luonteeltaan kuin ulkomuodoltaankin. Äiti alkaa inhota normeista poikkeavaa tytärtään, mutta isä ymmärtää ja suojelee tätä. Isä myös oppineena miehenä arvaa, mistä on kyse. Häneltä kuitenkin puuttuu rohkeutta ottaa asia esille. Ja sitten onkin jo liian myöhäistä: tapahtuu onnettomuus, ja Stephen menettää tärkeimmän tukijansa.
Syy siihen, miksi Stephen ei ole kuin muut nuoret naiset ja miksi hän ihastuu omaan sukupuoleensa, paljastuu Stephenille sattumalta, kun hän tutkii isävainaansa työhuonetta:
Hän ryhtyi ottamaan teoksia hitaasti ja innottomin sormin ulos, tuskin edes vilkaisematta niiden nimiä. Se antoi hänelle jotakin tehtävää, siinä kaikki – hän ajatteli saavansa muuta ajateltavaa. Sitten hän huomasi, että hyllyllä kaapin alaosassa oli rivi kirjoja, jotka oli asetettu toisten taakse. Seuraavassa hetkessä yksi niistä oli hänen kädessään, ja hän katsoi kirjoittajan nimeä: Krafft Ebing – hän ei ollut milloinkaan aiemmin kuullut tuosta kirjoittajasta. Yhtä kaikki hän avasi tuon nuhruisen vanhan kirjan. Sitten hän katsoi tarkemmin, sillä sen marginaaleissa oli hänen isänsä pienellä, oppineella käsialalla kirjoitettuja muistiinpanoja, ja hän näki oman nimensä noissa muistiinpanoissa …
Stephen löytää muitakin vastaavia teoksia isänsä hyllystä. Niitä ei romaanissa mainita nimeltä. Ei tuota Richard von Krafft-Ebingin kirjoittamaakaan, mutta todennäköisesti se on hänen kuuluisin teoksensa Psychopathia Sexualis (julkaistu vuonna 1886, löytyy englanninkielisenä käännöksenä mm. täältä). Teoksessa esitellään seksuaalisuuden eri muotoja tapauskertomusten kautta. Lukukokemuksena se on melkoinen tämän päivän lukijallekin: Krafft-Ebing ei juurikaan keskity heteroseksuaalisuuteen mutta koluaa sitäkin tarkemmin seksuaalisuuden valtavirrasta poikkeavat syrjäpolut ja pimeät kujat. Erilaiset fetissit ja maniat, sadismi, masokismi, sodomia, insesti jne. käydään läpi esimerkkien ja potilaskertomuksien avulla. Kuvaukset ovat yksityiskohtaisia. Valistumatonta lukijaa suojellakseen kirjoittaja käyttää jonkin verran latinankielisiä ilmauksia seksiakteihin viitatessaan ja esimerkiksi siteeratessaan hyväksikäytön uhreiksi joutuneiden lasten todistajanlausuntoja.
Toki monet latinankielisyydet ovat sen verran helppoja tai arvattavia, että ainakin 2000-luvun lukija kyllä tietää, mistä on kyse. Esimerkkeinä vaikkapa coitus cum femina tai immissio penis in anum. Toisaalta useat virkkeet ovatkin jännittävämpiä latinaksi, koska ei tiedä aivan tarkasti, mitä tapahtuu. Tapauskertomuksessa nro 211 kerrotaan 44-vuotiaasta miehestä, jonka vaimolla on maitokauppa. Toteamusta ”His wife kept a milk-shop” seuraa pitkä latinankielinen virke, ja sen jälkeen taas todetaan englanniksi, että tekonsa aikana hän koki hekumallista mielihyvää, ”kuin sametti olisi koskettanut”. Ja vielä vaikutelman tehostamiseksi kerrotaan: mies ei heittänyt maitoa pois vaan käytti sitä itse ja myi asiakkaillekin. – Olisi kiinnostavaa pohdiskella enemmänkin Krafft-Ebingin kirjaa ja sitä, miten 125 vuotta vanhaa tieteellistä tutkimusta tulee lukeneeksi kuin kaunokirjallisuutta, mutta yritän pysyä postaukseni varsinaisessa aiheessa.
– – – – –
Homoseksuaalisuutta, niin miesten kuin naistenkin, on tarkasteltu teoksessa paljon. Stephenillä ei ole aiheesta muuta ennakkotietoa kuin omat kokemuksensa, joten häntä käy sääliksi: homoseksuaalisuus esitetään samassa opuksessa kuin mitä kummallisimmat seksuaaliset taipumukset. Viktoriaanisen ajan kasvatuksen saanut ja suuren tunnekuohun vallassa oleva nuori nainen tuskin huomaa, että Krafft-Ebing suhtautuu homoseksuaalisuuden ilmentymiin aikaansa nähden jopa epätyypillisen ymmärtävästi, mm. juuri transseksuaalisuuteen.
Viittauksella Krafft-Ebingin tutkimukseen on kuitenkin huomattavasti syvällisempi merkitys romaanissa kuin pelkästään olla esimerkkinä Stephenin isän kirjahyllyn järisyttävistä teoksista. Radclyffe Hall tarjoaa maininnallaan vihjeen Stephenin seksuaalisuuden määrittelyyn ja lisäksi myös tarkoituksellisesti paljastaa Stephenin jonkinlaisen esikuvan. – On todennäköistä, että Stephen löytää isänsä merkintöjä paljon tapauskertomuksen nro 166 kohdalta. Se on tutkimuksen muihin kuvauksiin verrattuna poikkeuksellisen pitkä, kymmensivuinen esittely unkarilaisesta aatelisnaisesta, joka esiintyi miehenä ja ehti jopa olla vuosia naimisissa ilman, että hänen vaimonsa huomasi valhetta. Sándor/Sarolta Vay syntyi perheen ja erityisesti isän odotusten vastaisesti tytöksi – aivan kuten Stephen. Vanhempien kasvatusmetodeja kritisoiva Krafft-Ebing luonnehtii Sándoria näin:
Isä kasvatti häntä kuin poikaa, kutsui häntä Sandoriksi ja salli tyttärensä lihasvoimaa ihaillen hänen ratsastaa, ohjastaa ja metsästää.
Toisaalta, tämä typerä isä antoi toisen poikansa kulkea naisten vaatteissa ja kasvatti häntä tyttönä. Tämä ilveily lakkasi kun poika lähetettiin oppilaitokseen 15-vuotiaana.
Sarolta-Sandor asui kotonaan isänsä vaikutuksen alaisena kaksitoistavuotiaaksi, jolloin hänet lähetettiin isoäitinsä (äidin puolelta) hoitoon Dresdeniin. Kun maskuliininen käytös alkoi muuttua liian ilmeiseksi, isoäiti lähetti hänet instituuttiin, jossa hän joutui pukeutumaan naisten vaatteisiin.
Kolmetoistavuotiaana hänellä oli rakkaussuhde englantilaiseen tyttöön, jolle hän esitti olevansa poika ja jonka kanssa hän karkasi.
Sarolta palasi äitinsä luokse, joka ei osannut tehdä mitään vaan salli tyttärensä muuttua taas Sandoriksi, pukeutua miesten vaatteisiin ja rakastua vähintään kerran vuodessa oman sukupuolensa edustajaan.
Samalla Sandor sai hyvän koulutuksen ja teki isänsä kanssa matkoja, tietenkin nuoreksi herrasmieheksi pukeutuneena. Hän itsenäistyi varhain ja vieraili kahviloissa, myös epäilyttävissä, ja kerskuipa hän eräänä päivänä istuttaneensa ilotalossa tyttöä kummallakin polvellaan. Sandor oli usein juovuksissa, maskuliiniset urheilulajit olivat hänen intohimonsa ja hän oli hyvin taitava miekkailija.
Vanhat aristokraattiset sukujuuret, katolisuus, atleettisuus, poikamaisuus, ratsastus, miekkailu ja mieheksi pukeutuminen sopivat myös Stepheniin. Erojakin tietysti on: Stephen käyttäytyy paljon kunniakkaammin ja vastuullisemmin, eikä hänen äitinsä suvainnut tyttärensä miesmäistä tyyliä. – Lisävakuudeksi Stephenin ja Sándorin yhtäläisyyksistä mainittakoon, että vaimo, josta Sándor Vay joutui sukupuolensa paljastuttua eroamaan, oli nimeltään Marie. Radclyffe Hallin romaanissa Stephenin rakastettu on Mary.
Tärkeä yhtäläisyys on sekin, että molemmista tuli kirjailijoita. Sándor Vay kirjoitti kaksitoista romaania, joita ei valitettavasti ole käännetty englanniksi (en löytänyt netistä myöskään viittauksia saksan- tai ranskankielisiin käännöksiin). Jos joku mahdollisista lukijoista taitaa unkaria (omat unkarin opintoni tyrehtyivät suomen kielen opintoihin sisältyneeseen pakolliseen kurssiin), olisi hauska tietää edes jokin Sándor Vayn romaanin nimi suomeksi. Listaa hänen kirjoittamistaan teoksista löytyy esimerkiksi tämän unkarilaisen antikvariaatin sivuilta (sukunimi on merkitty ennen etunimeä, unkarilaisittain). Lesbokirjallisuuden klassikoiksi Sarolta/Sándor Vayn romaaneista ei kuitenkaan taida olla, sillä kreivitär/kreivi julkaisi teoksensa pseudonyymiä käyttäen, miehenä. Luultavasti romaanien sisältökin on siis vakiintuneita sukupuolieroja kannattelevaa – varsinkin, kun Sándor Vayn nimimerkkinä oli Dumas’n muskettisotureista tuttu sankari: D’Artagnan.
– – – – –
Vaikka Stephenin kokema järkytys hänen löytäessään isänsä hyllystä Krafft- Ebingin teoksen Psycopathia sexualis herättää lukijassa sääliä, vielä hirveämmältä tuntuu mahdollisuus, että myös Sándor Vay luki aikoinaan samaisen kirjan. Sándor Vay kuvataan oppineeksi, monista eri aloista kiinnostuneeksi älykkääksi ”naiseksi”, ja koska hän kuoli vasta vuonna 1918 (Psycopathia Sexualis julkaistiin siis vuonna 1895), ei kirjan päätyminen hänen käsiinsä tunnu lainkaan mahdottomalta. Tätä mahdollisuutta ajatellen julminta on tapauskertomuksen loppupuoli, jossa yksityiskohtaisesti kuvaillaan (eksaktein latinankielisin termein) Sándor Vayn fyysisiä piirteitä, myös intiimejä alueita. Todellisen biologisen sukupuolensa tarkkaan salassa pitäneelle tällainen on ollut nöyryyttävää. Kenelle tahansa.
Jonkin aikaa mietinkin, onko teoksen esittely ja siihen linkittäminen korrektia. Teos kuitenkin liittyy olennaisesti Radclyffe Hallin romaanin tulkintaan ja taustoittaa hyvin 1800-luvun lopun käsitystä seksuaalisuudesta. Silti, Krafft-Ebingin tutkimusta lukiessa tulee hieman samankaltainen olo kuin silloin, jos erehtyy toviksi tuijottamaan 4D-dokumenttia televisiosta.
– – – – –
Kun perehtyy tarkemmin Stephenin henkilöön, alkaa ymmärtää Jeanette Wintersonin kiukkua. Stephen ei edusta mitenkään yleisesti lesbolaisuutta, sillä vaikka naisten välisissä suhteissa usein onkin roolijakoa maskuliiniseen ja feminiiniseen osapuoleen, on Stephenin kohdalla kyse paljon syvemmästä ”mieheyden kokemuksesta”. Luultavasti hänet diagnosoitaisiinkin nykyisin transseksuaaliksi, mikä mahdollistaisi hänen kaltaiselleen varakkaalle henkilölle parhaan mahdollisen hoidon korjausleikkauksineen alan johtavissa sairaaloissa, jos vain Stephen itse sitä haluaisi.
Stephenin tilanne on mahdoton. Kun Stephen ensimmäisen maailmansodan jälkeen vakiintuu elämään rakastettunsa Maryn kanssa vapaamielisessä Pariisissa, hän haluaa itselleen ikään kuin kopion heteroseksuaalisesta parisuhteesta, jossa hän itse on mies ja Mary nainen. Koska Stephenilla on ehdottomat, aristokraattisesta sukutaustasta juontuvat kunnian käsitteet, haluaa hän myös tarjota rakastetulleen sen, minkä tämä hänen mielestään ansaitsee. Mutta se ei ole mahdollista, ei ainakaan 1920-luvun yhteiskunnassa:
Hänen oli maksettava tuosta vaistosta, joka varhaisessa lapsuudessa oli saanut hänet tuntemaan jotakin palvonnan kaltaista tuota täydellistä asiaa kohtaan, jonka hän vaistosi vanhempiensa välisessä rakkaudessa. Koskaan aiemmin hän ei ollut nähnyt niin selvästi kaikkea sitä, mitä Mary Llewelyniltä puuttui, kaikkea sitä, mikä kirpoaisi hänen haparoivasta otteestaan eikä kenties koskaan palaisi Martinin lähtiessä – lapset, koti, jota maailma kunnioittaisi, kiintymyksen siteet, joita maailma pitäisi pyhinä, siunattu turva ja rauha, joka seurasi maailman vainosta vapautumista. Ja yhtäkkiä Martin näyttäytyi Stephenille mittaamattoman yltäkylläisenä hahmona; tällä oli käsissään kaikki nuo korvaamattomat lahjat, joihin hänellä, rakkauden kerjäläisellä, ei koskaan olisi varaa. Vain yhden rakkauden lahjan hän kykenisi antamaan Marylle, ja se oli Martinin lahja.
Martin on kilpakosija, ja romaanin loppu huipentuu Stephenin jalon epäitsekkääseen tekoon. – Tasa-arvon kannalta romaanin näkökulmassa on ansionsa, mutta myös heikkoutensa. Stephenin tapaus osoittaa, että vaikka naisella olisi (1900-luvun alkupuolella) kaikki edellytykset ja ominaisuudet menestyä miehisessä maailmassa, kompastuskiveksi osoittautuu biologinen sukupuoli. Kuitenkaan Stephen ei vaikuta miltään naisasianaiselta: hän ei ole purkamassa yhteiskunnan valtarakenteita vaan haluaisi itse kuulua huipulle – kuin mies.
– – – – –
Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivo onkin paradoksaalinen naiskysymyksessään. Toisaalta kyse on lesbokirjallisuuden pioneerityöstä ja tärkeästä kannanotosta, mutta toisaalta teos (päähenkilönsä ajatusmaailman kautta) ei varsinaisesti pura patriarkaatin valtarakenteita vaan haluaa vain tuoda ne myös maskuliinisten naisten ulottuville. Yksinäisyyden kaivo on yhteiskunnallisesti merkittävä teos, mutta silti sääty-yhteiskuntansa vanki. Siihen verrattuna samana vuonna julkaistu Virginia Woolfin Orlando on hätkähdyttävän moderni näkökulmiltaa. Ei ihme, että Jeanette Winterson tuntee enemmän omakseen Orlandon monessa suhteessa ajattoman kuvauksen henkilöstä, jossa on läsnä sekä maskuliininen että feminiininen puoli. Winterson toteaa artikkelissaan:
Kirja alkaa: “Nuorukainen, sillä ei ollut epäilystäkään hänen sukupuolestaan …” – röyhkeä aloitus, koska loput romaanista perustuu juuri sellaiselle epäilylle. Orlando on seksikäs, provokatiivinen ja viekoitteleva. Voimallaan se herättää ajatuksen, että sitoutumalla sukupuoleensa ihminen haaskaa puolet elämästään.
Winterson kiteyttää ajatuksen hyvin: ihmiselämä on liian lyhyt siihen, että jättäytyisi tietoisesti oman mieheytensä tai naiseutensa vangiksi ja turvautuisi pelkästään valmiiksi annettuihin kaavoihin. Enkä nyt siis tarkoita, että kaikkien pitäisi heittäytyä biseksuaaleiksi – vaikka tosin Woody Allen onkin todennut mainiosti: “Hyvä puoli biseksuaalisuudessa on se, että mahdollisuudet saada seuraa lauantai-illaksi tuplaantuvat.”
Mies/nainen-raja-aitojen kyseenalaistamisen omassa itsessään voi kokea henkisesti, niin itseymmärryksen kuin yleensäkin ihmistuntemuksen rikastuttajana. Niin tapahtuu Woolfin romaanin sankarille/sankarittarelle, Orlandolle. Ja osoittaakseen tähän prosessiin liittyvät mahdollisuudet, Woolf antaa Orlandon tavata Shel-nimisen miehen, joka kykenee samaan. Syntyvä yhteisymmärrys on hätkähdyttävää (suom. Kirsti Simonsuuri, 1984, Kirjayhtymä):
”Oletko aivan varma ettet ole mies?” Shel kysyi huolestuneena, ja hän toisti kaikuna.
”Voiko olla mahdollista ettet ole nainen?” ja sitten heidän täytyi antaa siitä todiste ilman sen kummempia mutkia. Sillä he kumpikin olivat niin hämmästyneitä toisen myötäelämisen nopeudesta, ja heille kummallekin oli suuri silmien avaus, että nainen saattoi olla yhtä suvaitsevainen ja suorapuheinen kuin mies, ja mies yhtä salaperäinen ja hienovarainen kuin nainen, että heidän täytyi antaa todiste siitä hetimmiten.
Hieman olen lukevinani ironiaakin rivien välistä. Ajatus sukupuolieron murtamisesta on kuitenkin tärkeintä, ja tapa, jolla Woolf aihetta romaanissaan kuljettaa eteenpäin, on kaunis. Kuten on Sally Potterin ohjaama elokuvaversiokin (1992), pääosassa Tilda Swinton.
– – – – –
Koska Yksinäisyyden kaivo tuntuu aiheena olevan pohjaton, jatkan tästä vielä peräti kolmen postauksen verran (jotka, jos Luoja suo, ovat toivottavasti tätä lyhyempiä). Jos tuntuu siltä, että ei oikein innosta lesbokirjallisuus – ja varsinkaan sen käsittely jäljenäänimäisesti, suosittelen mahdollista lukijaa viipymään jääkaapilla suunnilleen viikon verran.
Penjami! Yrität usuttaa lukijat lihotuskuurille?
En ole vielä lukenut noita linkkejä, mutta muistelen Ukko Freudin puhuneen Kraft-Ebingistä. Latinankielen käyttö oli aivan yleistä vielä pitkälle 1900-luvulla tieteentekijöiden teksteissä. Mutta ei sitä vissiin käytetty juuri kuin lääketieteessä ihan yhtenään.
Jean Wintersonin oma kirja Lontoon pommitusten ajan palo- ja ilmavalvonta-porukasta oli minusta vähän heikko esitys. En pitänyt sen asenteellisuudesta, yksinkertaisesti.
Olen ajatellut miksi juuri Wintersonin kirjan leimasin asenteelliseksi, kunnes sain katsotuksi kirjaa vähän tarkemmin. Ei kai siinä ole mitään ihmeellistä että lesboporukoita on. On homoporukoitakin. Tom of Finland alkoi saada kuuluisuutta Amerikassa Suomen viime sotien aikaan.
Ongelma siinä kirjassa (joka siis on ihan hiljan suomennettu myös) oli tapa, jolla Winterson annosteli henkilökemioiden räjähdykset ja yhteensulautumiset niin, että kirjaan tuli kaupallinen maku. En minä sitä sano, etteikö Lontoossa ollut muutama rikaskin nainen, joka saattoi olla aika luontevasti vaikka biseksuaali. Englanti on perinteisesti jakautunut aristokratiaan ja työväestöön, mitä nyt sotien jälkeen keskiluokka on kasvanut.
Mutta kirjoitat enemmän noista transseksuaaleista. Heillä on aivan erilaisia ongelmia. Ja useimmiten yleensä finanssipoliittisia, kuten sanoit.
Aiheesi on kiinnostava. Kraft-Ebingin ja Ukko Freudin poistuttua ihmisten leimaaminen on ehkä vähän vähentynyt. En ole siitä kovin varma. Kumminkin meillä esimerkiksi on kirkko, joka kieltää vihkimisen homoseksuaaleilta. Kirkko saa suuren osan varojaan valtiolta. Siinä mielessä kyse on yhteiskunnallisesta ongelmasta meilläkin.
Ylipäänsä tuo rajankäynti sosiaalisen ja biologisen sukupuoli-identiteetin välillä on käsittääkseni kaikille ihmisille tuttu asia, kunhan vain miettii esimerkiksi omaa murrosikäänsä. Mitään hirveää patologisointia ei siis tarvita.
Penjami, en muista tuon Wintersonin kirjan nimeä, mutta se on julkaistu monta vuotta sitten. Siis englanniksi.
Ahmaisen yleensä heti uudet englanninkieliset kirjat kun niitä tulee kirjastoon, mutta olen unohtanut kirjan nimen. Muistin kun näin jutun sen suomentamisesta.
Mietin tässä, että muistelisitko sittenkin Sarah Watersin romaania Yövartio (Night Watch). Se julkaistiin englanniksi muutama vuosi sitten, suomeksi 2007. Kertoo naisten ambulanssiyksiköstä Lontoon pommituksissa, sekoittaa mukaan sopivasti ihmissuhdesoppaa ja lesboja. Ja eräs henkilöistä muistuttaa jossain määrin Yksinäisyyden kaivon Stephenia.
Tosin en Wintersonilta ole lukenut kuin muutaman kirjan, aika paljonhan niitä on suomentamatta. Sarah Waters kirjoittaa mielestäni kevyemmin kuin Winterson, sopisi sikälikin tuohon kuvaukseesi.
Mutta palaan siihen romaaniin vielä, tämän kirjoitussarjan kolmannessa osassa …
- Krafft-Ebingin tutkimuksessa (huom., siis 1800-luvulta, ja käsittääkseni perustuu paljon saksalais-itävaltalaiseen kulttuuriin) on kiinnostava listaus lesbouden “syistä”. Erityisesti lesboutta esiintyy hänen mukaansa aristokraattien ja prostituoitujen keskuudessa. Jälkimmäisillä syynä pettyminen ja kylmeneminen, huonot kokemukset miessukupuolta kohtaan. Ja aristokraateilla tietyllä tavalla suljettu elämä (siis naisilla), etenkin nuorilla pelko raskaaksi tulemisesta (Krafft-Ebbingin) mukaan pakottaa pidättäytymään kanssakäymisestä miesten kanssa. Työväestöllä on vähemmän pelissä, sukupuolisuhteet mutkattomia.
Lisäksi Krafft-Ebbing mainitsee mm. erityisolosuhteet, kuten vankilan.
Mielenkiintoista tuossa tutkimuksessa kuitenkin on se, että Krafft-Ebbing aika modernistikin hahmottaa seksuaalisuuden moninaisuutta: hänen tekstistään on luettavissa, että esimerkiksi homous voi olla olosuhteiden luomaa, oma valinta tai synnynnäistä (nimenomaan transseksuaalit). Vaikka leimaavalta tutkimus silti tuntuu, tapausesimerkit ovat aika villejä.
Paljon ennen Freudia kirjoitettu Krafft Ebbingin tutkimus oli kuitenkin minulle löytö. Ehkä hänen tiellään jatkettuna ymmärrys heteroseksuaalisista normeista poikkeaminen olisi tullut hyväksytymmäksi aiemmin. Esimerkiksi rikosoikeudellisesti homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu monissa maissa käsittämättömän pitkään.
Voi kysyä, vinouttiko Freud alitajunnan ja lapsuuden kokemusten tonkimisellaan tutkimusalueen painopisteet pitkäksi aikaa. Freud näki kaikkialla peniksiä ja kastraatioita yms.: en mitenkään voi hyväksyä korostuneen seksuaalikeskeistä tulkintaa lapsuudesta, mihin aikoinaan uskoi kokonainen psykologien ja psykiatrien armada, kaiketi monet vieläkin.
Penjami, minun dementiani sanoo että niin täytyy olla. Olen sekoittanut Sarah Watersin ja Jeanette Wintersonin. Kumpaakin olen lukenut. Voi olla että en ole erityisesti pitänyt kummastakaan – muutenhan en voi hyväksyä tuollaista lipsahdusta. Tai sitten voi olla että punastun häpeästä ja huomaan Wintersonin lopulta hienoksi kirjailijaksi.
Minulla tosin ei ole kotikirjastoa täällä Tampereella, jomman kumman jokunen kirja – ellei kummankin – minulla kyllä on.
Niin ja Penjami: sanot juuri tuota samaa kuin moni muu Freudista. Kumminkin sekä Unien tulkinta että varsinkin hänen varhaiset 1890-luvulta peräisin olevat kirjoituksensa antavat käsityksen ihan oikeasta tiedemiehestä joka mietti päänsä puhki että miten aivot tuottavat toisia todellisuuksia ja varsinkin siitä, mitä oli hysteria. Olihan hänen potilainaan lähinnä yläluokkaisia Wienin naisia.
Aivotutkimus on vieläkin ihan lapsenkengissä. Osataan aivoja kuvata, mutta kuvia on jumalattoman vaikea tulkita. Ihminen on oikeastaan vasta hahmo, ei DNAn löytyminen ole tehnyt siitä otuksesta juuri selvempää.
Minä en nyt oikein tiedä, oliko tuo lapsuuden seksualisointi Freudilta lipsahdus, vai oliko kenties insesti ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö yleisempää kuin nykyään. Missään ei varmaan ole aiheesta tilastoja – varsinkin kun tapahtumat jäävät häpeän unholaan. Eksogamiasta Freud puhuu pitkään ja perusteellisesti kirjassaan Totemi ja tabu. Voi olla että siinä on joitakin vanhentuneita tietoja, koska antropologinen tutkimus oli vielä lastenkengissä, mutta Freud kuulosti innostuneelta asiasta.
Homoseksuaalisuus on vieläkin kriminalisoitu monissa maissa. Ei, elä kysy esimerkkejä, muistaisin kumminkin väärin. Mutta oletan että ne tahot ovat esimerkiksi entisiä neuvostotasavaltoja ja ehkä sieltä islamilaisesta päästä.
No siis tuo Yksinäisyyden kaivo pitää saada käsiinsä. Täällä on sentään jonkinmoinen Akateeminen. Niin ja tuo Winterson, kun nyt muistaisi mistä kirjasta ylipäänsä puhuin.
Ja vielä Woolfista.
Omituista kyllä en ole lukenut kirjaa. Mutta olen nähnyt Orlando-nimisen leffan joka oli minusta hyvä. Woolf on ilman muuta ollut perillä senaikaisista psykoanalyyttisista ja psykologista virtauksista.
Ja hänen tapans kirjoittaa on kertakaikkisen ainutlaatuinen, vieläkin.
Kirja on kotona, itse asiassa Woolfin kootut.
Yksinäisyyden kaivoon kannattaa tutustua yhteiskunnalliselta kannalta kiinnostavana klassikkona, mutta sen kaunokirjalliselta annilta ei kannata odottaa liikoja. Ja jos olet herkkä tyylillisesti huonoille suomennoksille, niin silloin varsinkin: Yksinäisyyden kaivon suomennos hämmentää, varsinkin, kun Basam Books profiloituu laatukirjallisuutta esittelevänä kustantamona.
Suomentajalla tietysti on tässä iso merkitys, mutta kyllä minun mielestäni kannattaisi kustantamonkin panostaa toimittamiseen. Tuntuu siltä, että Yksinäisyyden kaivoa ei ole lukenut Basam Booksilla kukaan – ja vielä huolestuttavampaa on, jos joku siellä on sen lukenut. Punakynän olisi pitänyt heilua monessa kohdin, rivakasti.
Käännöstyö ei oletettavasti ole ollut helppoa, sillä alkukielinen versio on välillä melko koukeroista – silti on ollut tarpeetonta olla “tyylillisesti” niin uskollinen alkutekstille ja siirtää sen suomen kieleen istumattomat pronominisopat yms. suomennokseen.
Kaisa Neimala Parnassossa ja Maaria Pääjärvi Maailmankirjoissa puuttuvat asianmukaisesti suomennoksen tyyliin.
Ja Freudista: Kyllähän toki miehen saavutuksille täytyy antaa tunnustusta. Jotenkin vaan viime aikoina, kun olen ollut hoitovapaalla töistä kohta kolmevuotiaan pojan kanssa, tuo pellavapäisen lapsen viattomuus on alkanut vaikuttaa niin hienolta, että ihan tippa tulee linssiin. Siihen verrattuna Freud juttuineen vaikuttaa vanhalta likaiselta mieheltä (siis lue tämä ehdottomasti kärjistyksenä, en minä nyt oikeasti näin naiivi ole – puhunkin nyt vain ihan tunnetasolla).
Jokin aika sitten lueskelin Freudin teosta Murhe ja melankolia, siinä oli mielenkiintoisia kirjoituksia. Unien tulkinnan ja Tapauskertomukset olen kahlannut läpi, samoin sen Vitsi-kirjan. Täytynee vilkaista tuo Toteemi ja tabu.
Kiinnostaa myös tuore suomennos Kokaiinista. Tosin se tuli joltakin kummalliselta kustantamolta, suhtaudun aina hieman varauksella.
- Lauantaina suuntaan itsekin Tampereelle Elävän kirjallisuuden festivaalille (en ole aiemmin käynyt), mutta eipä taida ehtiä Akateemisessa käydä. Siellä mainiossa erikoiskahvikaupassa on kuitenkin pakko ennättää käväistä, Jyväskylässä ei ole vastaavaa – kahvin himo voittaa siis kirjallisuuden …
Sinne minäkin, ellei flunssa kaada minua pahemmin sänkyyn. Ties vaikka nähtäisiin.
Mitähän tarkoittavat elävällä kirjallisuudella. Sitten kai sen kuulee.
Molemmat, niin Wintersson kuin Waterskin nojaavat dickensiläiseen romaaniperinteeseen. Kaikkia kolmea olen lukenut ja pitänyt lukemastani. Oikein kovastikin. Woolfin Orlando on tuttu, Swintonin roolisuoritus aivan loistava Potterin leffassa.
Lyhyestä virsi kaunis. Odotan mielenkiinnolla kirjoitussarjasi toista (ja muitakin) osaa.
Penjami, en sitten nähnyt sinua. Minä istuin kuuloni vuoksi eturivillä ja näyn hämärästi Aamulehden etusivulla. vas. kolmas. Eiku neljäs. Tarkennus on Markus Nummen naamaan.
Sympaattinen iltapäivä, vielä sympaattisempi kun pääsivät käsiksi Kerettiläiskirjeisiin (Kari Hukkila) ja Piilottajan päiväkirjaan (Juha Suoranta[?]).
Tuli sellainen tuntu että uumoillaan kirjallisuuden olevan kääntämässä lehteä. Että tulisivat uudet tuulet. Tuli myös se tunne että kyllä meidän kirjallisuutemme astuu aika lailla yhtä jalkaa muun maailman kanssa.
Ei ole mitään hätää.
Hirlii:
Jep, heti kun ehdin istuutua tähän koneen ääreen pidemmäksi toviksi kuin vain vilkaisemaan sähköpostit.
Ripsa:
Vai että oikein lehteenkin ja vielä etusivulle on päästy … Kyllähän tuon arvaa, eturivin tytöt saavat aina kaiken huomion!
Itse olin keskiluokkaisesti keskivaiheilla auditioriota. Fredrikan keittiö toimi hyvin, tuo “näkymätön kaupunki” Nummen romaanissa oli kiinnostava näkökulma ja Kerettiläisesseet tietysti upea jo sinänsä. Täytyy nuo esseet lukea, sivuutin syksyllä täysin perustelemattomin syin (epäilytti niteen paksuus ja ulkoasu, nimikin ärsytti …).
Valitettavan lyhyt aika kolmeen haastatteluun.
Ja valitettavasti jäin istumaan auditorioon vielä tunniksi sen jälkeen. Odotin, että poliittisesta kirjallisuudesta olisi syntynyt keskustelua. Ei syntynyt, ja jäi aika hahmottomaksi tarpomiseksi koko touhu. Syyttävän sormen voisi kenties nostaa puheenjohtajaa kohtaan, joka liian pitkässä alustuksessaan kyllä sotki pakkaa mutta ei tarjonnut mitään kysymyksiä tai väitteitä, joihin osallistujat olisivat voineet tarttua.
Sumari esitteli kahdeltatoista Don Patersonin aforismeja (Varjojen kirja, Sanasato). Vaikutti hyvältä, mukana ollut kaverini osti mutta minä. Ja nyt hieman harmittaa. En yleensä lue aforismeja enkä edes pidä niistä, mutta Patersonin jutuissa on potkua ja iloittelua, mittaakin perusaforismin kaltaisia parin lauseen tiivistyksiä enemmän.
Ja naistunoilijoita tuli kuunneltua. Kovin vain on synkkää nykyisten hurmion tytärten lyriikka, aivan kuin nykyisillä miesrunoilijoillakin. Keuhkotauti, kuppa ja nälkä on voitettu, mutta silti runoilijoille ei tunnu aurinko paistavan, ainakaan koko päivää.
Junamatkalle takaisin Jyväskylään tarttui lukemiseksi PAul Polanskyn Mustalaistaksi. Ei huono valinta. Siihen voisin ehkä vielä palatakin, kunhan saan nuo lesbot ensin ojennukseen …
Minulla on vielä yksi kappale sukulaistapaamisia tänään, sitten kotiin.
Jaah. En muuten ole ollut eturivin flikka kuin keskikoulussa silloin kun en nähnyt kunnolla. Pää oli kipeä. Vanhemmat tajusivat lopulta että en näe, ja pääsin taaemmaksi, olen kumminkin ihan normaalinpituinen enkä kääpiö, niin kuin eturivin flikat olivat.
Nyt puolestaan on pakko istua eturivillä että näkee puhujien suunliikkeet, kun auditoriossa kaikui ja kauempaa ääni puuroutui totaalisesti. Olen joutunut opettelemaan huuliltalukemisen jo 12-vuotiaana.
Pitää ettiä ylimääräinen pussi kirjoille:
Juhani Ihanus: Vapauttava kieli. Kirjallisuuden ja taiteen toiseudesta. (Kielen rakastajia: Lichtenberg, Karl Kraus, Kafka, Jean Cocteau, Italo Calvino, E.M. Cioran, Derrida, Uuno Kailas, Matti Pulkkinen) Noista Krausista olen lukenut, Kafkaa enemmänkin, samoin Cocteauta, Calvinolta tärkein Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, Cioranista en tiedä muuta kuin nimen, Derridaa olen selaillut, Uuno Kailas ja Pulkkinen aika hyvin luettu, ellei kaikki.
Just kids. Patti Smithin mielenkiintoiset muistelmat. Pokkarissa on kirjan mukaan lisäaineistoa verrattuna kovakantiseen. Mutta sinähän tästä kirjasta jo olet puhunut. Siis kirjoittanut.
Max Frisch: Gantenbeim, Sanasato 2008 (1964). Ostin kirjan koska sen kannessa on kuva Max Beckmannin maalauksesta.
Enkä ostanut sitten muuta. Mutta on tässäkin jo, ja Ihanuksen kirja kiinnostaa, koska siinä on niin monta tuttua kirjailijaa, että väistämättä kirjoittaja on kulkenut jonkinmoista punaista lankaa pitkin.
Ei löytynyt Akateemisesta Wintersonia eikä muitakaan postauksessa mainitsemiasi. Ilmeisesti Tampereella ei ole kunnon varastoa. Tilaamalla olisi saanut, mutta saanhan itsekin tilaamalla, pakko se on tilata kun Vaasassa ei ole kuin paperikauppa Remeksillä ja Hirvivuorilla koristeltuna. Kauppa kutsuu itseään Suomalaiseksi KIRJAkaupaksi.
Odysseus Elytis kulkee mukana. Se on aivan kertakaikkisen suurenmoinen.
Hyviä kirjoja siis. Tuttuja suurimmalta osin minullekin, mutta yksi aukko sivistyksessä on tunnustettava: Max Frisch. Kuuluu sarjaan kirjailijat, jotka aina jostain syystä ovat kerta toisensa jälkeen jääneet lukematta, ja lopulta painolasti alkaa kasvaa niin suureksi, että ei tule tartuttua. Muistaakseni yhden romaanin olen lukenut (en muista minkä), mutta jostain syystä en enempää.
Tuo paperikauppaesimerkkisi on hauskan osuva …
Yhä useammin tulee katsastettua nettikirjakauppojen tarjontaa. Englanninkielisinä, pokkariversioina löytää aika usein haluamansa. Amazonista tietysti löytää lähes kaiken mahdollisen, mutta kyllä minun tarpeeni yleensä tyydyttää pienemmätkin toimijat – ja niistä toimitus on nopeampaa, sillä toimivat Pohjoismaissa. Hintavertailu on oleellista: esimerkiksi Booky ei peri postimaksuja pienemmistäkään lähetyksistä, mutta kannattaa tarkistaa Adlibriksesta tms., saisiko saman niteen halvemmalla postimaksuineen.
Ja toinen asia mistä kannattaa olla tarkka on niteiden vertailu (siis samasta teoksesta olevien eri versioiden). Niitä saattaa olla klassikkoteoksissa hyvinkin toistakymmentä erilaista, enemmänkin. Itse olen suosinut tuoreita paperikantisia painoksia, joissa ei ole liikaa sivuja.
Jos samasta teoksesta on kaksi pokkaripainosta, toinen 500-sivuinen ja toinen 420-sivuinen, niin kyllä valitsen mieluummin jälkimmäisen. Se on luultavasti suurempaa fonttia, luettavampi. Tietysti maksaa hivenen enemmän.
Hutejakin nettikaupassa on tullut, eli posti on tuonut sellaisen painoksen, jota en ehkä kirjakaupasta olisi ostanut. Olenkin ottanut tässä sellaisen filosofian (mikä minulla kyllä useimmiten muutenkin päätee kirjojen ostamiseen) että teksti on tärkeämpi kuin teos. – Vielä en kuitenkaan ole siirtynyt sähkökirjojen lukijaksi, jokin niissä vierastuttaa. Luulen kuitenkin, että se on vain ajan kysymys. Oletan, että hyvälaatuinen (eli riittävän isokokoinen lukulaite) sähkökirja on luettavuudeltaan parempi kuin halvalla painettu pokkari.