Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan

HUOM! Aluksi varoituksen sana mahdolliselle lukijalle: tämä ei ole erityisen objektiivinen arvio runokokoelmasta (ja lopussa on jopa pieni mainososuuskin, varoitan). Jääviysongelma on vakava, sillä Silene Lehto on siskoni. Jos siis jonkin puutteen runoissa huomaisinkin, en siitä erityisesti pitäisi meteliä. En, vaikka Silene kyllä kestää kritiikkiäkin – mutta äitini suuttuisi, enkä aio pilata iltaani korva punaisena puhelimesta tulevaa ryöppyä kuunnellen. Onneksi siskon esikoisrunokokoelmaa ei kuitenkaan tarvitse hävetä, ja tekstit tuntuvat mainioilta silloinkin, kun luen niitä mahdollisimman kriittisesti, pikkupiru olkapäälläni. Käsi sydämellä voinkin todeta, että ei minulla tästä pahaa sanottavaa ole, oli sitten sisko tai ei.

– – – – –

Silene Lehdon runokokoelma Hän lähti valaiden matkaan (2011, WSOY) on virallisesti julkaistu tänään, 23. toukokuuta, vaikka sitä saikin jo viikonloppuna ainakin Helsingin Akateemisesta kirjakaupasta. Visionääri myymäläpäällikkö oli siis ottanut varaslähdön ja päättänyt siirtää “kuuman tavaran” esille jo hetken kilpailijoitaan aiemmin …

Runokokoelma alkaa säeparilla, joka herättelee ennakko-odotuksia:

Oliko se kaukokatseisuutta vai mitä,
kun muinainen pakicetus päätti mennä takaisin veteen

Niin, kymmeniä miljoonia vuosia sitten elänyt pakicetus ei ollut tyytyväinen maanisäkkään osaansa vaan suuntasi kohti vettä.  Pakicetuksen jälkeläiset eivät lähteneet haastamaan kädellisten nisäkkäiden voittokulkua, ja niistä tuli valaita. Kun katselee runokokoelman kannessa polskuttelevia majesteettisia valaita ja ajattelee niiden valtameriasunnon valtavaa avaruutta (ja vertaa Helsinkiin ruuhka-aikana, tai Moskovaan, Pariisiin, tai mihin tahansa slummivoittoiseen Etelä-Amerikan/Aasian/Afrikan suurkaupunkiin ihan milloin vain …), tulee kieltämättä pohtineeksi, että ehkä sen hiirimäisen pikkunisäkkäänkin (josta kädelliset ovat kehittyneet) olisi ollut parempi hypätä mereen. 

Vaikka Hän lähti valaiden matkaan alkaakin hyvin luonnontieteellissävyisesti, ei silti kannata huolestua, jos Lajien synty on jäänyt lukematta : biologia, Darwin ja kaikenlaiset otukset antavat kuulua itsestään runoissa, mutta päähuomio on ihmiselämässä. Monet runoista ovatkin puheenvuoroja, joissa joku henkilö  tarkastelee elämäntilannettaan tai havainnoi ympäristöään. Yhdessä runossa viitataankin suoraan Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologiaan, jossa hautausmaan vainajat pääsevät ääneen ja kommentoimaan elämäänsä. Silenen kokoelmassa puheenvuoronsa saavat  mm. leskirouva, putkimies, vanhapiika, seuranhakupalvelun työntekijä ja neuvolatäti. Runo Terapeutti alkaa näin:

Oletteko lukenut T.S. Eliotia? mies kysyy,
ja minun on myönnettävä että en tunne runoutta,
siitä huolimatta hän siteeraa jotakin säettä,
merenneidoista ja uskalluksesta, minusta se ei
nyt kuuluisi tähän, mutta en henno sanoa mitään,
hänen lahkeissaan on vierasta verta, hän on juuri
nähnyt puukotuksen, istuutunut tuolille vastapäätä,
hän muistuttaa vähän intiaania, ja jos olisin
kaksikymmentä vuotta nuorempi, voisin
syödä pemmikaania vaikka elämäni loppuun asti,
kuunnella preeriakoirien kynsien rapinaa.

Hauska kuvaus terapeutin ajatuksista, siitä miten “pantteri” herää nuoren, kaunissilmäisen miehen saapuessa vastaanotolle: voisin syödä pemmikaania vaikka elämäni loppuun asti/ kuunnella preeriakoirien kynsien rapinaa. – Puheenvuoroissa on draamallista jännitettä, sillä usein niiden kautta piirtyy kuva puhetilanteesta ja siinä ikään kuin läsnäolevista muista henkilöistä. Silenen proosarunot kolkuttelevatkin paikoitellen jo pienoisnovellin ovia, mutta kielikuvat ja vapaana virtaava vuo kyllä kirkastavat lukijalle tekstit runoiksi.

Olen viime aikoina lukenut useita tuoreita kotimaisia runokoelmia, joissa kieli ja muoto ovat virittyneet niin äärimmilleen, että lukija joutuu todellakin haastamaan itseään ja pohtimaan, mistä runossa oikein on kyse. Tuntuukin todella hyvältä ja helpottavalta lukea vaihteeksi vaivattomammin lähestyttäviä runoja. Silti “helppous” ei tarkoita sitä, etteikö runoista löytyisi sisältöä.   –Mutta melkein sisältöäkin merkityksellisemmäksi Silenen runoissa kasvaa mielestäni niiden tunnelma.  Silenen runoja lukiessa todellisuus on vahvasti läsnä, mutta oudosti taipuneena. Eläinhahmojen ja erikoisiin tilanteisiin joutuneiden henkilöiden paljous synnyttävät lukukokemuksen, jollainen proosan puolella löytyisi ehkä maagisesta realismista tai sellaisista saduista, joissa on ajateltu aikuislukijaakin.  

Kuten hyvissä saduissakin, Silenen runokokoelmastakin löytyy eräänlainen opetus. Urbaanin nykyihmisen näkemys elämästä ja maailmasta on liian kapea, liian ihmiskeskeinen. Esimerkiksi kokoelman nimeen viittaavassa runossa telepaattinen yhteys valaiden kanssa rikkoo sovinnaisia rajoja (alku runosta Herra D, ja valitettavasti WordPressin rivitys ei ole ihan alkuperäisen runon mukainen):

Olen ajatellut sinua paljon, Herra D,
sen jälkeen kun eräs työtoverini lähti valaiden matkaan,
hän kuuli niiden laulun, telepatiaa, hän sanoi,
jätti mappinsa hujan hajan, kahvikuppinsa puolilleen,
ja ajoi pohjoiseen, pysähtyi eräällä huoltoasemalla ja osti munavoileivän:
se kuva valvontakamerassa on viimeinen, mikä hänestä on
(ja hänen kasvonsa, niin valoisat, kun hän katsahtaa linssiin sekunnin verran,
en tajunnutkaan miten paljon tulisin häntä kaipaamaan).

 Ehkä tällainen telepatia ei aina ole tuntunut aivan mahdottomalta. Ehkä Vienanmeren rannoilla ammoin asustaneet suomensukuiset heimot shamaaneineen olisivat pitäneet tätä täysin luonnollisena asiana. Ja oikeastaan kyllä mahdollisen lukijankin on hieman avarrettava näkökenttäänsä ja mielikuvituksensa rajoja, jos hän aikoo todella lähteä valaiden matkaan, Silenen runokokoelman kyydissä. Avoin asenne palkitaan.

Plussana Silenen runoista voisi vielä mainita humoristisen vireen, joka rakentuu lämminhenkisesti vinojen näkökulmien ja toisinaan hieman suoremmin asetellun ironian varaan. Rehellisys ja aitous voivat kasvaa muunkinlaisesta alustasta kuin angstisesta tilityksestä (vaikka kyllä minä niiden nuorten vihaisten miestenkin runoista pidän – en vain rehellisyyden nimissä jaksa niitä aina lukea). Vakavampi sävy Hän lähti valaiden matkaan -kokoelmassa on huoli ympäristöstä. Se ei kuitenkaan ilmene suoraviivaisena julistuksena (sellaisesta yleensä ärsyynnyn, vaikka tarkoitus olisi hyvä), vaan pysyttelee viisaasti hieman taka-alalla. Valistunut lukija ymmärtää pointin vähemmälläkin. Siellä täällä kuuluva meren pauhu, viittaukset ihmisen lopulta melko vaatimattomaan osaan evoluution pitkässä ketjussa ja sympaattiset eläinhahmot riittävät muistuttamaan luonnosta, sen korvaamattomuudesta.

– – – – –

Luultavasti palaan Silenen kokoelmaan joskus jossakin hieman laajemmassa tekstissä, muiden samanhenkisten kirjojen/runokokoelmien yhteydessä. Nyt tarkoitukseni ei ole alkaa LIIKAA analysoida tai esitellä Silenen runoja. Riski mauttoman tyhjentäviin huomioihin on suuri, sillä ilmeisistä syistä (siis kun olen runojen kirjoittajan veli) saatan tietää joidenkin runojen taustoista turhankin paljon. Toivottavasti joku toinen kirjabloggaaja innostuu lukemaan ja arvioimaan kokoelman: tulisi objektiivisempi arvio.

Suosittelen siis hienoa runokokoelmaa Hän lähti valaiden matkaan paitsi ylpeänä veljenä niin myös kirjabloggaajana, sillä kyllä minä tästä pitäisin, vaikka kirjoittaja olisi tuntematonkin. Kaipa näin suuren kustantamon runokokoelmaa (kaikista myrskyistään huolimatta WSOY siis näyttää edelleen kustantavan myös kaupallisesti kannattamatonta, vähälevikkistä lyriikkaa) tulee kirjastoihinkin, mutta jos ei malta odottaa, niin ainahan tuon saa kirjakaupastakin. Tai sitten vaivattomasti kotiin tilattuna netistä. Esimerkiksi itse suosimani nettikirjakauppa Booky tarjoaa runokokoelman kotiin lähetettynä alle kahden kympin (Booky ei ota toimituskuluja). Ei hullumpi hinta uudesta kotimaisesta runokokoelmasta, kotiin kannettuna.

– – – – –

(Eikö muuten olekin melko hieno tuo röyhkeän viattomasti myyntipuheeksi yltyvä lopetus: … mutta jos ei malta odottaa, niin ainahan tuon saa kirjakaupastakin …)