Syyskuussa viisi vuotta sitten aloin kirjoittaa kirjallisuusblogia. Nimen Jäljen ääni keksin nopeasti, hieman hätäpäissäni: olin niin innostunut kirjoitettuani ensimmäisen tekstin (Taas Dracula-jahdissa), että piti vain saada samalta istumalta blogitili avattua. Tarkoitus oli mahdollisesti vaihtaa nimi myöhemmin parempaan, mutta eipä noita niin vain vaihdellakaan. Blogi sai pian lukijoita ja alkoi elää omaa elämäänsä.
Ensimmäisenä syksynä kirjoitin melkein jokaisesta lukemastani kirjasta jutun: vuoden 2006 syyskuulta merkintöjä on 10, lokakuulta 13 ja marraskuulta 13. Postauksista tuli useimmiten melko nopeasti kirjoitettuja esittelyjä luetuista kirjoista ja omista lukukokemuksista. Samaan tyyliin jatkoin blogia kevääseen saakka. Sitten homma alkoi puuduttaa. Ajattelin, että kirjallisuusblogi voi olla muutakin, ja niinpä hyvissä ajoin ennen kuukauden mittaista kesälomareissua Eurooppaan aloin lukea matka-aiheeseen sopivaa kirjallisuutta. Takaisin tullessani kirjoitin Kesämatka 2007 -sarjan, joka edelleenkin on mielestäni parasta, mitä tässä blogissa olen saanut aikaiseksi: ei välttämättä teksteinä, mutta oman kokemukseni tasolla – henkilökohtaisesti tuo on valtavan arvokas matkapäiväkirja, sillä pystyn sen kautta palauttamaan mieleen muistumia kaikista kolmesta tuona kesänä tekemästäni matkasta. Tärkein tietysti itse reissu, mutta omalla tavallaan arvokkaita ovat kaksi muutakin matkaa: matka Sloveniaan, Italiaan ym. maihin liittyvään kirjallisuuteen sekä itse kirjoittamisen matka, joka oli jännittävä prosessi eräänlaisena koettujen elämysten uudelleen luomisena.
– – – – –
Kesämatka 2007 -sarja teki Jäljen äänelle hyvää, sillä se haastoi etsimään kirjoista kirjoittamiseen muitakin näkökulmia kuin pelkän teosten esittelyn. Toisaalta aiempi ”vimma” kuivui kokoon: ensimmäisen blogivuoden jälkeen olenkin kirjoitellut melko harvakseltaan. Blogin lukijamäärän kannalta tämä on tietysti tuhoisaa, sillä kävijöitä on runsaasti vain silloin, kun kirjoittaa postauksen. Oman kirjallisuusharrastuksen kannalta silloin tällöin bloggaaminen on kuitenkin ollut hedelmällistä. Kun lukee paljon ja nopeasti, lukukokemukset painuvat unohduksiin melko pian. Mutta kun kirjojen virrasta poimii teoksen tai pari silloin tällöin ja syventää lukukokemustaan teoksen taustoja sekä sen mahdollisia yhteyksiä muihin teksteihin tarkastellen, kirja saa ansaitsemansa huomion.
Minusta onkin kovaa vauhtia tulossa hidas lukija. En silti ole asiasta huolissani, päinvastoin.
Eräs syy tällaiseen prosessinomaiseen, taustoja tonkivaan kirjoittamiseen on se, että erilaisia kirjablogeja on muutaman vuoden aikana syntynyt valtavasti. Sellaisia juttuja, joilla Jäljen äänen kirjoittamisen aloitin, tuntuu ilmestyvän blogeissa useita melkein heti kirjojen julkaisemisen jälkeen. – Kun vihdoin saan jonkin uutuuskirjan käsiini ja luettua, on siitä jo useassa blogissa kirjoitettu niin hyviä esittelyjä, että ei minulla moneenkaan ole juuri mitään lisättävää. Se on riemastuttavaa: on hienoa huomata, kuinka paljon hyviä kirjoittajia löytyy ns. rivibloggareista (siis poisluettuna kirjallisuuskriitikot yms. ammatillisesti tavoitteelliset kirjoittajat). Ja myös monien postausten hänniksi kasvaneet kirja-aiheiset keskustelut ovat lämmittäneet kirjallisuusharrastajan sydäntä, mieltä.
– – – – –
Valitettavasti hidas lukeminen ja tekstiyhteyksien kartoittaminen on alkanut omalla kohdallani johtaa jopa ylilyönteihin. Kehittelen rihmaston lailla laajenevia kirjoituksia, jotka väkivalloin karsittuinakin tuntuvat järkyttävän pitkiltä. Viimekeväinen viisiosainen postaukseni Radclyffe Hallin romaanista Yksinäisyyden kaivo on hyvä esimerkki tällaisesta, samoin vuosi sitten kirjoittamani kolmiosainen postaus Highgaten hautausmaasta. Nykyään minulle käykin usein niin, että vatvon jotakin aihetta kuukauden ajan, mutta en lopulta kirjoita siitä mitään. Ei minun enää tarvitse: olen jo kääntänyt teoksesta kaikki huomaamani mielenkiintoiset kannot ja kivet. Lukukokemukseni on tullut ikään kuin täydeksi, kyllääntynyt/kyllästynyt.
Tällä hetkellä näin on käymässä melkeinpä koko kesän ajan luvussa olleelle Mari Kosken esikoisrunokokoelmalle Sch (Poesia, 2011). Aluksi vaikealta tekstiltä tuntunut kokoelma ei enää tunnu samankaltaiselta mysteeriltä kuin toukokuussa – prosessi on käyty loppuun, nyt vain odottelen Kosken seuraavaa teosta. Toisaalta lukukokemukseni on pitkän aikavälinsä ansiosta muodostunut niin omakohtaiseksi, että sitä on hankala avata muille kirjoittamalla. Ja kolmanneksi: syntyisi taas vain yksi pitkä sepustus, jonka mahdolliset lukijat ovat sangen harvalukuiset. Vaan en silti hylkää aihetta vielä, Kosken kokoelma on niin mainio eivätkä siitä kirjoitetut sinänsä ansiokkaat kritiikit ole mitenkään runojen antia täysin tyhjentäneet …
Aion kirjablogien valtaisasta määrästä huolimatta edelleen kirjoitella Jäljen ääneen vielä seuraavankin viiden vuoden ajan. En kuitenkaan lupaa kirjoittaa usein enkä varsinkaan lupaa olla kirjoittamatta pitkiä tekstejä (niitä ei onneksi ole kenenkään pakko lukea). Mutta jatkossa voisin yrittää postata myös pieniä, anekdoottimaisia juttuja kirjoihin ja kirjamaailmaan liittyen. Sellaisiakin, jotka eivät ole niin loppuun asti kaluttuja, valmiiksi mietittyjä. Nyt kun blogini on opettanut minulle hitaan lukemisen taidon, ehkä se seuraavan viiden vuoden aikana saa kasvatettua minut eroon perfektionismistani.
– – – – –
Kiitokset kaikille lukijoille kuluneesta viiden vuoden taipaleesta ja erityisesti lukuisista kommenteista! Niin kauan kuin edes jokunen jaksaa Jäljen äänessä poiketa, on motivaatiota kirjoittaa. Ilman lukijoita voisi ihan yhtä hyvin pitää tavanomaisempaa, kovakantista lukupäiväkirjaa – ei tosin huono vaihtoehto sekään.
Onnea viisivuotiaalle! Tällaiselle “hitaammalle”, analyyttisemmalle blogille on tilausta, nopeita uutuuskirjablogeja on nykyään todella paljon.
Onnittelut ja kiitokset viisivuotiaalle.
Onnea ja ihan mahtavaa! Olen aika tuore blogisi seurailija, mutta en edes muista, mistä sinut löysin. Tosi hyvä katsaus menneeseen viiteen vuoteen! Uudempikin lukija pääsi mukaan vanhoihin tapahtumiin.
Matkasarjasi kuukostaa todella hienolta. Täytyypä joskus ajan kanssa tutustua enemmän! :-)
Maria:
Kiitos, ja toden totta, hitauden voi joskus nähdä positiivisenakin asiana. Nostan kuitenkin hattua kaikille usein kirjoista bloggaaville: tuoreissa lukukokemusten kirjaamisessa on aitoa ja välitöntä tunnelmaa, jollaista ei oikein voi pitkään kirjaa märehtimällä saavuttaa.
Susupetal:
Kiitos, ja taidat kuuluakin niihin vanhimpiin (siis en puhu nyt iästä todellakaan) blogiani kommentoineihin. Hauskaa, että olet jaksanut roikkua mukana näin pitkään.
Paula:
Kiitos! Ja nyt minä löysin sinun blogisi ;) Täytyykin taas täydentää blogiluetteloa! En ole viime aikoina ollut kovinkaan aktiivinen lukemaan blogeja, ainakaan uusia. Siinäpä muuten yksi blogikirjoittamisen hidaste: muiden blogien lukemiseen saa uppoamaan niin paljon aikaa, ettei ehdi kirjoittaa omaansa …
Onnea ja kiitoskiitos kovasti !
Ei minua ainakaan ole pitkät tekstisi lainkaan haitanneet, ja eksyin itseasiassa lukijaksesi tuon matkakertomuksesi myötä. Ja siitä alkaen olen näitä lukenut. Tapasi sukeltaa kirjoihin on kiintoisaa luettavaa, silmäni eivät vain jaksa lukea kovin pitkään “valotekstiä”, nimitän verkkotekstejä siten, koska kirjoituksen takaa loimottava valo väsyttää ainakin minun silmiäni paljon paljon nopeammin kuin paperille painettu teksti.
Hitaus on hyve, liputan sille kovasti.
Hirlii:
Kiitoksia! Matkakertomus oli hauska tapa hieman poiketa kirjallisuudesta itse luomieni sääntöjen rajoissa – periaatteeni kun on, että tämä on ensisijaisesti kirjallisuusblogi. Joskus tekisi mieli kirjoittaa muustakin, esimerkiksi jotakin vastaavanlaista kuin kesäinen puutarhablogisi. Mutta tuntuu liian työläältä aloittaa rinnakkaisblogia. Ehkä jonakin kesänä yhdistän kaksi intohimoa: kirjallisuudesta kyllä löytyisi aineistoa useammankin puutarhan verran.
“Valotekstin” lukeminen on osittain myös ergonomiakysymys. Hyvä näyttö tietää kustannuksia, mutta on parempi silmille kuin vanha, halpa näyttö. Itselläni on suunnitteilla sellaisen lukulaitteen osto, jolla voisi lukea myös verkosta tekstejä. Ei tulisi niskat kipeäksi ikuisesta työpöydän ääressä istumisesta, kun pystyisi lukemaan rennommin, esim. nojatuolissa, hieman kuin kirjaa.
Kirjallisuus ja puutarhanhoito tai kasvit kirjallisuudessa, tulee tässä heti ekaksi kansansatu “Jaakko ja pavunvarsi” mieleen. Saduissa kasveilla onkin usein aivan erityisiä merkityksiä. Ja niitä löytyy kirjallisuuden isolta kentältä vaikka kuinka…, – hauska idea siis :)
Mulla on itseasiassa ihan hyvä näyttö, mutta kun päivisin olen aikalailla jo koneen ääressä niin mielellään lukiessaan “lepuuttaa” silmiä paperille painetun sanan ääressä. Telkkariakaan en jaksa aina katsoa, ja juuri tuosta em. syystä.
Ok, ymmärrän valotekstiherkkyytesi. Liika on yksinkertaisesti liikaa. Ja jos lukee paljon, pitäisi muistaa pitää taukoja. Myös silloin, kun luvussa on ihan perinteinen, paperinen kirja. Yleensä vain ei malta, ja seuraukset maksaa seuraavana päivänä.
Kasviaihelmia olen jonkin verran koonnutkin jemmaan, ehkä niistä vielä joskus. Puutarha-aihetta on usein hauskasti lähestynyt blog(e)issaan mm. Risto Niemi-Pynttäri, joka välillä idättää kasveja, välillä ajatuksia.
Lämpimät onnittelut merkkipäivän johdosta! Kiitos myös blogianalyysista, joka sai miettimään oman blogin filosofiaa (tai onko sitä ylipäätään). Pitkät, pohditut jutut ovat lukijalle, ainakin minulle, mannaa. Tykkään! Itse kirjoittelen mitä ja mistä milloinkin, uutuuksista ja vanhemmista löydöistä sekä mieltä askarruttavista kirjallisuutta sivuavista ilmiöistä. Toivottavasti joskus saan raapaistua edes aavistuksen pintaa syvemmälle. Helppoa se ei aina ole, mutta luonteelleni ei oikein sovi tuollainen pitkään kypsyttelykään. Onneksi jokainen blogi saa olla sellainen kuin on!
Kiitos! Onneksi todellakin blogeja on monenmoisia. On henkilökohtaisia lukupäiväkirjoja, lukukokemuksia jakavia sosiaalisia kirjablogeja, uutuuskirjoja esitteleviä ja enemmän klassikoiden parissa viihtyviä. Lastenkirjablogeja, romantiikkaan painottuneita ja niitä, joissa kirjallisuus on vain yksi taidemuoto muiden joukossa. – Toisaalta ehkä oman blogin linjaa kannattaa aina välillä pohtiakin, kun vuodet vierivät: selkeyttämisen avulla voi löytää piristystä omaan kirjoittamiseen ja ehkä kehittyäkin siinä (jos siis haluaa kehittyä kirjoittajana – en tiedä kuinka monelle kirjabloggaajalle sellainen on tärkeää.)
Pidän kovasti blogistasi, koska se on tässä ajassa niin poikkeava. Kuinka moni jaksaa paneutua asioihin noin paljon tänä hektisen suorittamisen aikakautena? Jatka vain samaan malliin! :)
PS: Radclyffe Hall -juttu oli todella hieno, sen avulla oma lukukokemus syveni paljon.^^
Anki:
Kiitos! Sarja tuosta Hallin romaanista olikin melkoisen työläs, tuli luettua tolkuttomasti “oheismateriaalia” ja kahlattua nettiä. Mutta oli palkitsevaa itsekin tutustua kiinnostaviin henkilöihin kuten Toupie Lowtheriin, Dolly Wildeen, Woolfin anoppiin, runoilija Rafteryyn jne. Ajattelinkin niin, että vaikka vastaavalla panostuksella olisin voinut kolmen kuukauden aikana kirjoitella ainakin parikymmentä lyhyempää uutuuskirjaesittelyä, on kuitenkin tuollaisen marginaalisemman ilmiön selvittelyssä oma palkitsevuutensa (esim. lesbokulttuurin voimakas ilmeneminen 1900-luvun Pariisissa oli minulle uutta, kiinnnostava historiallinen ilmiö) . Juttu ei ehkä kaikkia kiinnosta, mutta jos kiinnostaa, voisin kuvitella sen olevan juuri tuollainen syventävä kokemus, kuten totesit.
Onnittelut myös minun puolestani. Viiden vuoden blogitaival on jo oikea saavutus. Blogitkin kun muuttuvat ja blogimaailma myös, nyt se on ihan erilainen kuin silloin kun tein omat ensikokeilut. Facebook on ehkä niellyt ne, jotka pitävät eniten lyhyistä leikeistä ja peleistä.
Sinunlaisiasi kirjoittajia tarvitaan, heitä jotka hallitsevat niin pitemmät kuin lyhyemmät tekstit, mutta tuollaiset pitkät jutut vaativat tosiaan jo taustatöitä. Jolloin kohta jo nousee kysymys siitä, pitkällekö ilmaistöitä tekee, jos niistä joku ehkä maksaisikin. Edes niukasti.
Heli:
Kiitos onnitteluista! Pidin aikoinaan jo saavutuksena sitäkin, kun olin blogannut vuoden – mutta nyt kai voi sanoa siirtyvänsä keski-ikäisten sarjaan (myös blogimaailmassa …). Facebook tuntuu todellakin vievän paljon ihmisten aikaa ja huomiota. Itsekin käyn siellä toisinaan, mutta en yleensä keksi mitään sanottavaa yhden rivin tilapäivityksiksi. Sen verran FB on Jäljen ääneen vaikuttanut, että lisäsin blogille oman profiilin Facebookiin. Sitä kautta on kätevä seurata blogipäivityksiä sellaisten, jotka lukevat naamakirjaa.
Ilmaistöissä on hyvätkin puolensa. Kun oma elanto on turvattu leipätyöllä, tuntuu ihan mukavalta tehdä jotakin puhtaasti sydämensä kyllyydestä. Ja kun tekee omaan blogiin ilmaiseksi juttuja, ei ole toisaalta kukaan esittämässä mitään vaateitakaan. Ei rahaa, mutta vapaa.
Toisaalta allekirjoitan näkökulmasi. Eihän sitä koskaan tiedä, jos joskus innostuisi vakavahenkisemmin tekemään ja tarjoamaan jotakin artikkelisarjaa ihan maksullisiinkin julkaisuihin.
Jos vaikka sitten viiden vuoden päästä …
Penjami,
en suurin surminkaan suosittele kellekään palkallista iloista ja paneutuvaa kirjoittamista. Ensiksikin: yhä harvemmin sitä enää hyväksytään. Minä olen kirjoittanut erilaisiin lehtiin ja päätoimittanutkin yhtä jonkin aikaa, ja 1960-luvulta tähän päivään kulttuurikirjoittaminen on kokenut hurjan inflaation. Vai onko se deflaatio: siis kun se on menettänyt merkityksensä.
Minulla on Tuomas Anhavan jälkeenjääneiden papereiden massiivinen kirja työpöydän äärellä (Todenkaltaisuudesta, toimittaneet Helena ja Martti Anhava) ja vähän väliä kesken työn otan sen käteeni ja lehteilen ja luen taas pätkän verran sitä. Pudistan päätäni: en minä noin kirjoita eikä tarvitsekaan, mutta minä en myöskään enää voi enkä saa kirjoittaa niin jossain lehdessä, palkkalaisena.
En tarkoita tällä sitä, etteikö kerberoksia pidä ollakin lehtien toimitussihteereinä tai kulttuuritoimittajina. Pitää. Ja heidän pitää olla ehdottomasti sitten kaikkitietäviä ja yksinkertaisesti jumalien kaltaisia.
Mutta lehtiä julkaistaan julkaisijoiden kukkaroiden lihottamiseksi ennen kaikkea. Nyt eletään oikeasti pahoja aikoja.
Sen sijaan juuri tämän Jäljen äänen kaltaisia blogeja on ilo seurata ja lukea, koska niistä haistaa vilpittömän rakkauden kirjoihin. Se että sinulla, Penjami, on pakko olla seurassasi vampyyrejä, haamuja ja zombeja, on vapaa valintasi!
Kyllä minä alkuun ajattelin että oletko sinä ihan viisas. Mutta kirjoituksesi sittemmin vakuuttivat, että olet oikeasti perehtynyt kaikenmaailman noitiin! Minkäs sille voi. Se on surkea, ja välttämätön kohtalosi!
Erityisesti pidän tuosta kuvasta tuossa yläpuolella, jossa istut Triesten korkealla muurilla. Trieste on yksi eurooppalaisen sivistyksen kulmakivi, entinen vapaavaltio ja vapaakaupunki.
Ripsa:
Taidat olla valitettavan oikeassa kulttuurikirjoittamisen suhteen. Amatööriys ei minulle tarkoita niinkään puuhastelua sanan vähättelevässä merkityksessä, vaan nimenomaan jonkin asian tekemistä rakkaudesta. Siihenhän sanan alkuperäinen, latinankielinen juuri viittaa.
Tuota “olenko ihan viisas” tulee kyllä mietittyä usein itsekin … En tiedä, miksi aina haksahdan populaarikirjallisuuden hämärille poluille. Jostain syystä siellä häilyvät varjot vetävät puoleensa. Toisaalta sisäisestä ristiriidastani saan aika paljon iloa irti: kun laittaa samaan “pakettiin” jossain määrin loogis-analyyttisen järjen ja satujen maailmaan romanttisesti halajavan mielen, on lopputulos omalla tavallaan kiinnostavan jännitteinen.
Kirjallisuus on siis minulle tärkeää, mutta en ota sitä kuolemanvakavasti enkä ole koskaan innostunut lukemaan ja kirjoittamaan valikoivasti, vain korkekirjallisia/avantgardistisia teoksia esille tuoden. Siten ehkä antaisi itsestään akateemisemman kuvan – jos sellainen vain kiinnostaisi ja haluaisi luoda itselleen jonkinlaista arvostusta.
Vaikka toisaalta, kyllä minä siellä Triesten kukkulallakin erittäin hyvin viihdyn …
Penjami,
sinun lajisi onkin jonkinlainen sosiologinen kirjallisuusessee. Sellainen tekee hyvää kelle tahansa, varsinkin kun kiinnostuksesi kohde vielä on usein herraties miltä aikakaudelta ja usein teksteissäsi vaistoaa kokonaisen aikakauden kääntymisen.
Aivan hemmetin tärkeitä juttuja. Onneksi sinun ei täällä tarvitse välittää siitä kysymyksestä että oletko aivan viisas. Sitähän meistä itsekukin joutuu aina välillä kysymään. Itse asiassa aika usein!
Ripsa:
Mielenkiintoinen luonnehdinta tuo sosiologinen kirjallisuusessee. Ja myönnän senkin, että historia esimerkiksi 1700- ja 1800-lukuineen on turvallinen valinta. Vaatisi huomattavasti enemmän rohkeutta tarkastella tätä päivää, ruotia 2010-luvun Suomen ulkomaalaispolitiikkaa, kysymyksiä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta yms. Valinta on ollut tietoinen: haluan pitää Jäljen äänen jossain määrin poliittisesti ja ideologisesti neutraalina (vaikka kyllähän sieltä rivien välistä voi aina tehdä tulkintoja). Kiihkeää kannanottoa löytyy netistä runsaasti, mutta valitettavan harvoin se johtaa mihinkään muuhun kuin älyttömiin kommenttiketjuihin, jotka eivät enää ole millään tasolla rakentavia.
Mutta (vaikka tämä onkin klisee, vetoan siihen silti) voi menneeseenkin katsomalla oppia, löytää vanhoista jutuista kirjoittamalla näkökulmia tähän päivään. Ilman että niitä tarvitsee lukijalle erikseen alleviivata.
Mielestäni blogisi on erittäin ilahduttava poikkeus kirjallisuusblogien joukossa! Pohdiskelevaa ja paneutunutta tekstiä! Yksi oma suosikkini oli kirjoituksesi Ibsenin “Nukkekodista” ja näytelmän joulukuusesta! :-)
Kiitos, ja kävin juuri toteamassa, että blogimme ovat yhtä “vanhoja” – kaiketi viisivuotiasta blogia ei enää ihan nuorenakaan voi pitää.
Joulujuttuja oli hauska kirjoittaa, täytynee palata aiheeseen joulukuussa. Vuosi sitten listailin jouluun liittyviä kirjallisuusaiheita, ja niistä kyllä riittäisi useammallekin vuodelle (jos tekee aina tuollaisen tusinan kirjoituksen sarjan). – Ibsenin joulukuusi oli mielenkiintoinen: oli tarkoitus ensin vain kirjoittaa siitä lyhyemmin, mutta lähiluku paljasti, että kuusi on aika tärkeässä roolissa näytelmässä monessakin mielessä.
Tämä sillä aikaa kun olet vaihteeksi vampyyrinetsintämatkalla ja toivottavasti varovainen niiden kanssa.
Olisi jo pitänyt mennä mutta päätin juoda kupillisen teetä ja lukea tuon sinun Eurooppa-matkasi kirjoitukset. Törmäsin lyhyeen luonnehdintaasi Olga Tokarczukin kirjasta Alku (ja muita kertomuksia?). Satuin lukemaan sen kesällä ja se on aika tuoreena mielessä.
Minulla oli sen lukemisen ajan mielessä että juuri täältä Grimmin veljekset ovat voineet kaivaa niitä kertomuksia. Alku on jotenkin niin selvästi kulttuurien yhteensulautuma. Muistelen että Tokarczuk on psykologi tai psykiatri ja siitä ehkä tulevat nuo surrealistiset näyt joita on kaikkialla, läpi kirjan. Armoitettu tarinaniskijä, mutta hieman syvemmällä tasolla kuin tarinat yleensä liikkuvat.
Luin siskosi Silenen kirjan tässä vähän aikaa sitten. Se oli vahva kokemus. Yksinkertaisesti parhaita viime aikojen runokirjoista. Myönnän heti perään että olen täysi diletantti runojen suhteen, mutta niissä on kyllä samanlaista tarkkuutta kuin sinulla on näiden kirjaesseittesi kanssa. Kyllä nimittäin vampyyritkin ovat eläimiä – sitä paitsi mekin olemme!
Ehkä pitää siis miettiä että miksi päiväkirjasi jälkeen mietin vampyyreja ja Silenen kirjaa. Niissä on mahdollisesti paljonkin yhteisiä tekijöitä.
Ihastuttavaa tuolla hänen blogissaan on se, että siellä on kuvia maitovalaista. Vienanmerellehän ei olisi pitkä matka, jos näitä tyhmiä rajoja ei olisi pystytetty väliin.
Minusta on näemmä tulossa hidas blogien lukija, sillä huomasin tämän päivityksen vasta nyt. Yhdyn edellisiin kommentoijiin: minustakin on upeaa, että blogi on juuri tällainen, jotenkin hyvin rauhallinen ja luotettava, ihan suosikkiblogejani, vaikkei usein tule kommentoitua. Kiitos siis ja onnea viidestä vuodesta ja tsemppiä seuraaville vuosille!
Bloggauspohdintasi, samoin kuin Reeta Karoliinan pohdinnat, kuulostavat tutuilta, vaikka olen itse blogannut vasta vajaa kolme vuotta. Minusta on ymmärrettävää ja suorastaan suotavaa, että blogi muuttuu vuosien myötä, tai että ainakin sen merkitys muuttuu. Jos ei ole tietoisesti sitonut blogiaan tiettyyn “formaattiin”, niin saahan se muuttua, muuttuhan sitä itsekin lukijana ja kirjoittajana. Itse olen kirjoittanut viime aikoina enemmän kuin aiemmin, mutta toisaalta olen alkanut haaveilla ajasta, jolloin lukisin vain vanhempaa kirjallisuutta, sitten kirjoittaisinkin vain siitä enkä ollenkaan uutuuksista. Katsotaan. Joka tapauksessa mielestäni omalle blogille saa tehdä mitä vain, vaikka kaikki muut bloggaisivat eri lailla. ;)
Kiitos muuten oivallisesta kirjavinkistä! Luin suosituksestasi de Mandiarguesin Tyttö ja moottoripyörän ja nautin lukukokemuksesta suuresti. Kirjoitan siitä lähiaikoina blogiini, varmaankin huomenna.
Ripsa:
En ole vampyyrijahdissa, mutta tuo Grimm-viittauksesi osuu lähelle: olen Punahilkan kanssa sienimetsässä, matkalla mummolaan. – Luvussa teos, jossa on kolmekymmentä versiota Punahilkka-sadusta, Perrault’sta nykypäiviin. Kiinnostavaa, löytyy opettavaista satua, ihmissusitulkintoja, raiskausviittauksia jne. Kertomus on ikiaikainen, joidenkin tutkijoiden mukaan se löytyy useilta kulttuurialueilta. Susi saattaa vain olla tiikeri, mutta muuten juonen perusperiaatteet ovat samat.
Ihmisen ja eläimen suhde on kiinnostava: ihmisen eläimellisyys, eläimen ihmisellisyys. Sadun ja miksei vampyyritarinoidenkin maailmassa (kepeästä pintatasosta huolimatta) siihen aukeaa sellaisia ulottuvuuksia, joita ei ihan muuten tavoittaisi. Ehkä siksi tuossa Silenenkin kokoelmassa on jossain määrin luontevaa tietynlainen maagisen realismin taso. Se lähentää: ihmisen ja eläimen raja on keinotekoinen.
Kuten tuo Vienanmerellekin päin mentäessä, enkä nyt todellakaan viittaa mihinkään suomalaisuusideologioihin vaan ihan siihen, että ihmisten luomat rajat kaikkialla ovat vain ihmisten luomia. Myös tieteen ja yliluonnollisen kokoemuksen välillä, toden ja sadun.
Jenni:
Kiitos, ja kiitos itsellesi! Ja nostan hattua kirjoitustahdillesi: ei nopeus näköjään välttämättä ole laadun este.
Mielenkiintoista, jos kirjoitat de Mandiargues’n romaanista. Kirjailijalta ei ole taidettukaan suomentaa muuta (ei ainakaan ole tullut vastaan). Syynä saattaa olla se, että kirjailijan tuotanto on erikoinen sekoitus hieman surrealistisia kertomuksia ja toisaalta erotiikkaa, rajumpaakin. Tyttö ja moottoripyörä sisältää joitakin eroottissävytteisiä kohtauksia, mutta siinä se ei ole mitenkää erityisen hallitsevaa. Kirja taitaa olla tekijänsä tunnetuin, mutta ei välttämättä edusta hänen kokotuotantoaan kovinkaan hyvin. Toisin sanoen, uskallan suositella Tyttö ja moottoripyörä -kirjaa, mutta en ole ihan vakuuttunut, että lähtisin hänen muita teoksiaan kenellekään (ainakaan tuntemattomammalle) suosittelemaan. Joissakin on aika reipastakin kuvausta.
Englanniksi hänen kirjojaan on käännetty, mutta kannattaa siis ensin hieman tutkia taustoja, ennen kuin lähtee summassa mitään netistä tilaamaan (jos on pitänyt Tyttö ja moottoripyörä -kirjasta). – Ja nyt kun olen näin paljon aihetta selitellyt, niin heti alkaa tietysti jotakin kiinnostaa …