Runojännärin edellisen jakson tähtihetket:
- Paljastui, että Mari Kosken runokokoelman nimi Sch on lyhenne Julius Scheinerin mukaan nimetystä tähtivalokuvauksen mittayksiköstä (scheinergrade). Dramaattinen käänne, sillä moni ehkä ajatteli kirjainyhdistelmän viittaavan skitsofreniaan (schizophrenia) ja sen diagnostiikkaa kehittäneeseen kuuluisaan saksalaiseen psykiatriin Kurt Schneideriin.
- Lumoojan päätoimittaja Marissa Janhunen kertoi olleensa aikoinaan tyhmä (runouden suhteen). Ei hullumpaa retoriikkaa. Antiikin ajoista saakka erityisen viisaana on pidetty avoimesti oman tietämättömyytensä tunnustanutta Sokratesta. Ei pidä luulotella ymmärtävänsä sellaista, mitä ei ymmärrä. Ei varsinkaan runoutta, jota ei edes voi ymmärtää sanan varsinaisessa merkityksessä.
- Tähtiharrastaja Ville Koistinen katseli yötaivasta sivusilmällä. Hyvä vinkki myös runojen lukemiseen: sivupolut ovat hedelmällisiä. Ainakin niiden seuraaminen on kiinnostavampaa kuin runokielen keinojen nimeäminen. Planisfääri sopii Mari Kosken kokoelman seuralaiseksi paremmin kuin Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirja.
- Lopuksi siteerattiin Kosken runoa ja kerrottiin siinä mainitusta Hevosenpääsumusta. Sumun keskellä piilottelee valtavalta shakkinappulalta näyttävä hevonen. Runossa kyseinen otus viittaa muinaisen Troijan sodan ratkaisseeseen strategiseen siirtoon: Troijan hevoseen.
Ja sitten onkin aika siirtää puheenvuoro Mari Koskelle.
– – – – –
Älkää luottako hevoseen. Laokoon, pitäkää maa puhtaana. Orion Straw-
berry Chewing. Please keep our earth clean. Hevosenpääsumu 1C434.
Pimeässä sumussa hiipii kohti muuria. Hopeisessa kääreessä haluaa
suudella. Sinä olet jättiläismolekyylipilvi, minä olen globuli. Silikaatti
pölyä! Helmikuulin. Maaliskuisin. Nousee meren pölyn ja kaasun jät-
tiläinen, merihevosten vetämissä vaunuissa Poseidon. Käärmesumu,
B72, etäisyys 500 valovuotta. Käärmeineen ja atraimineen Trident 1
(C4) UGM-93A syöttää juottaa surmaa. Laokoon kuolema. Joutsenen
repeämä, etäisyys 2400, pituus 2500 valovuotta. Equo ne credite, Teucri.
Pimeässä sumussa hevonen. Hopeisessa kääreessä Orion.
– Mari Koski, Sch (Poesia, 2011), s. 49.
– – – – –
Tähtitaivaalta helposti paikannettava Joutsen näkyy syysöinä, mutta Orion nousee kunnolla horisontin yläpuolelle vasta joulukuussa. Sumuja ja Neptunusta ei kannata paljain silmin tähyillä. Mari Kosken runokaukoputki paljastaa nekin, sillä runossa on kyse troijalaisen papin Laokoonin kuolemasta. Siinä tarinassa hevonen, käärmeet ja Poseidon (sama kuin Neptunus) ovat läsnä kukin omalla tavallaan.
Antiikin tarussa kerrotaan, kuinka kreikkalaiset käytyään kymmenen vuotta sotaa Troijaa vastaan kehittelivät juonen: he rakensivat valtavan puuhevospatsaan, jättivät sen Troijan kaupungin lähistölle ja lähtivät itse muka kotiin. Todellisuudessa kreikkalaisten laivasto jäi väijymään rannikon tuntumaan ja puuhevosen vatsaan piiloutui Odysseus iskuryhmineen.
Poseidonin pappina Laokoonilla oli sananvaltaa, ja hän kehotti kaupunkilaisia polttamaan rakennelman. Kreikkalaisten lahjoihin ei hänen mielestään ollut luottamista. Vakuudeksi hän itse iski keihään puuhevosen kylkeen. Mutta Laokoonin neuvoa ei kuunneltu, sillä merestä nousi rantaan kaksi käärmettä, jotka tappoivat Laokoonin ja hänen kaksi poikaansa. Kuvaus Laokoonin kuolemasta löytyy Vergiliuksen eepoksesta Aeneis.
– – – – –
Kun isä keihäineen luo rientäen tuo apuaan, niin
käärmeet kiertävät myös hänen päälleen lonkerot tiukkaan,
kaksi ne kertaa vyölle ja kahtena lenkkinä kaulaan
kietovat suomuiset selät, pystynä pää sekä niska.
Laokoon ojentaa kädet, riuhtoo solmuja auki,
päässään visvaiset kyyn myrkkyä tihkuvat nauhat,
nostaa kiskoessaan päin tähtiä karmeat huudot,
mylvien niin kuin härkä, kun alttarin luota se karkaa
puistaen niskastaan pois harhaan isketyn kirveen.
– suom. Alpo Rönty. Loki-kirjat, 2000.
– – – – –
Troijalaiset ajattelivat, että Laokoon oli häpäissyt jumalankuvan (jollaisena he hevosta pitivät) ja saanut siksi rangaistuksen. Jumalia lepytelläkseen he raahasivat hevosen kaupunkiinsa. Ansa laukesi: puuhevosen vatsassa piilotelleiden soturien tarvitsi enää odottaa vain yön pimeyttä.
Vergiliuksen tulkinnassa tapahtuneesta juuri Laokoonin mylvintä on oleellinen yksityiskohta. Taidehistoriaa hieman tuntevat ovat luultavasti joskus nähneet kuvan eräästä antiikin kuuluisasta veistoksesta, joka mainitaan myös Kosken runokokoelmassa: kauneus ryöstetään; Laokoon-ryhmä; Ratsastajapatsas sumussa.
Laokoon-ryhmä (kuva veistoksesta esim. Wikipedia-sivustolla) on 1500-luvulla raunioista esiin kaivettu antiikin veistos, jossa kuvataan dramaattisesti isän ja kahden pojan toivotonta kamppailua käärmeitä vastaan. Mutta toisin kuin Vergiliuksen kertomuksessa, veistoksen Laokoon ei huuda. Korkeintaan hänen hieman avoimesta suustaan pääsee pieni pihaus. Tai sihaus: sch …
– – – – –
Hänen tuskansa näkyy jokaisesta lihaksesta ja jokaisesta ruumiin jänteestä, ja sen voi melkein itsekin tuntea vain katsomalla hänen kouristuksenomaisesti kuristunutta vatsaansa, puhumattakaan hänen kasvoistaan tai muista ruumiinosista. Tätä tuskaa eivät ilmennä raivoisat ilmeet eivätkä eleet. Laokoon ei huuda kauheasti niin kuin Vergiliuksen runossa. Hänen suunsa on sillä tavalla auki, ettei se sitä salli. Enintään se voi päästää ahdistuneen ja tukahtuneen huokaisun, kuten Sadoleto sanoo. Ruumiillinen kärsimys ja sielun suuruus jakautuvat tasaisesti koko ruumiiseen ja tuntuvat pitävän sitä tasapainossa. Laokoon kärsii, mutta hän kärsii kuin Sofokleen Filoktetes: hänen koettelemuksensa koskettavat sydäntämme, mutta me haluaisimme pystyä kestämään tuskaa tämän ylvään miehen tavoin.
– Johann Joachim Winckelmann (1717– 1768). Sitaatti Umberto Econ teoksesta Kauneuden historia, suom. Pekka Tuomisto, WSOY, 2008.
– – – – –
Laokoon-ryhmän estetiikasta syntyi merkittävä kiista 1700-luvulla. Saksalaisen taidehistorioitsijan Winckelmanin mielestä veistos henki Laokoonin stoalaista uljautta kohdata kärsimys: hän pysyy vaiti tuskaisenakin. Toinen taidehistorioitsija, Gotthold Ephraim Lessing (1729– 1781), oli eri mieltä. Lessingin mielestä Laokoonin suun sulkee kuvanveistäjä tavoitellessaan kauneutta, ei sankaruuden tähden. Irvokkaasti karjuva Laokoon saattaisi herättää katsojassa (Lessingin mukaan) lähinnä inhoa – mutta runon lukija pystyy suhteuttamaan vastaavan kohtauksen runoelman kokonaisuuteen.
Laokoon-ryhmän analyysissaan Lessing myös selvittää runouden ja kuvataiteen eroa. Vertaillessaan Vergiliuksen kuvausta Laokoonin kuolemasta veistoksen tulkintaan Lessing toteaa, että kirjallisuudessa olennaista on ajan kuvaus (tapahtumat) ja kuvataiteessa taas tärkein elementti on tila. Toki kuvataiteessa voidaan valita kuvattava aihe ja hetki siten, että se viittaa sekä menneeseen että tulevaan. Hyvä esimerkki on Laokoon-ryhmä: ainakin jos tuntee teoksen kuvaaman tarinan. (Lessingin näkemyksiin voi tutustua esimerkiksi Kai Mikkosen teoksessa Kuva ja sana: kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonoteksteissä. Gaudeamus, 2005.)
Lessingin tilaan ja aikaan liittyvä jaottelu oli pitkään suosittu kirjallisuuden ja taiteen eroista puhuttaessa. Mutta mikään yleispätevä se ei tietenkään ole, varsinkaan nykyrunoudessa, jossa tilallinen ulottuvuus korostuu jo lukemisenkin tasolla: sanojen lisäksi merkityksellistä on tyhjä tila niiden ympärillä.
– – – – –
Tähän poljentoa.
HOMEROS.
Napolin kansallismuseossa oleva antiikkinen
ihannekuva.
Tähän ta-taaria, nuolia -> -> -> -> -> -> nyt kaatui 6
– Mari Koski, Sch (Poesia, 2011), s. 49.
– – – – –
Nuolet (pahoittelen: en onnistu näillä näppäimillä saamaan aikaiseksi aivan samanlaisia kuin alkuperäisessä runossa ja muutenkin “välit” muuttuvat hieman) lentävät rivin poikki ja osuvat maaliinsa. Kuusi kaatuu. Samalla ammutaan alas antiikin ihannekuva Homeros heksametreineen. Heksametri on antiikin kirjallisuudessa käytetty runomitta, jolla kirjoitettiin esimerkiksi Ilias ja Odysseia sekä Vergiliuksen Aeneis – aiemmin tekstissä esitetty katkelma Vergiliuksen eepoksesta on riimitelty heksametriin. Sitä kutsutaan myös kuusimitaksi. Kosken nuolien osoite ei jätä epäselvyyttä: nyt kaatui 6.
Vaikka edellisessä esimerkissä teksti ja sen merkitys ovat vahvasti sidoksissa fyysiseen tilaan (nuolet lentävät paperilla), versoo se myös monenlaista ajallista ulottuvuutta. Kosken kokoelmassa on kuitenkin sellaisiakin runoja, joissa aikaa on hyvin hankala tavoittaa. Syynä on esimerkiksi se, että monissa runoissa ei ole sellaista puhujaa (tai puhujia), johon voisi suhteuttaa mennyttä, nykyhetkeä, tulevaa. On vain irrallisia sanoja, lauseita.
– – – – –
Joskus kauan sitten juttelin yhden naisen kanssa, joka sanoi, että hänellä on välillä sellainen olo, ettei tiedä onko olohuoneessa vai keittiössä vai parvekkeella. Tuntuu siltä, että näitten runojen säkeet käyvät ääneen tämänsävyistä keskustelua, josta saa kyllä otteita, mutta niin monta, että kädet ja jalatkin loppuvat kesken.
– Ketjukolaaja (nimim.), kommentti runojännärin edelliseen osaan.
– – – – –
Nimimerkki Ketjukolaajan kommentti on osuva ja tunnistettava. Ehkä kokoelman nimen tulkitseminen viittaukseksi skitsofreniaan ei sittenkään ole täysin perusteetonta. Se, suhtautuuko itse Ketjukolaajan kuvailemaan lukukokemukseen negatiivisesti vai positiivisesti, onkin jo aivan toinen kysymys.
Joka tapauksessa Mari Kosken Sch pakottaa lukijan pohtimaan omaa runokäsitystään. Homeroksen heksametrit on ammuttu modernissa lyriikassa alas jo ajat sitten, joten Kosken runossa nuolien kärjet kohdistuvat yleisemmin runoperinteen ihannekuviin. Ja tuskin on sattumaa, että niin tapahtuu runossa, joka on jonkinlainen intro Laokoon-aiheiselle runolle.
1900-luvun merkittävä taideteoreetikko Clement Greenberg kirjoitti vuonna 1940 esseen nimeltä Towards a Newer Laocoon (Kohti uudempaa Laocoonia), jossa hän jatkaa Lessingin luomaa perinnettä eri taiteenlajien välisten suhteiden tarkastelussa. Greenberg on erityisen kiinnostunut avantgardesta ja sen muodoista eri taiteissa. Tätä aihetta hän käsittelee useissa esseissä, joista joitakin on myös suomennettu.
Greenbergin mukaan avantgarde taiteissa on sanoutumista irti helpoista todellisuuden jäljittelyn muodoista. Jos taiteilija haluaa painiskella taiteen ydinkysymysten äärellä, hänen on kapinoitava sellaista traditiota vastaan, jossa luodaan maailmaa ja omista kokemusta jäljitteleviä kuvia. On keskityttävä siihen, mikä on olennaista juuri omassa taiteenlajissa. Kuvataiteessa tämä johtaa abstrakteihin maalauksiin, joissa maalauksen pinta, värit ja muodot ovat oleellisempia kuin niiden suhde ympäröivään todellisuuteen. – Mm. esseessään Avantgarde ja kitsch Greenberg pohdiskelee myös “abstraktin” runouden mahdollisuutta.
– – – – –
Rimbaudin, Mallarmén, Valéryn, Éluardin, Poundin, Hart Cranen, Stevensin ja jopa Rilkenkin kaltaisten runoilijoiden huomio näyttää runoudeksi muunnettavan kokemuksen sijasta keskittyneen itse runouden luomisponnistukseen ja runollistamisen “hetkiin”. Tietysti heidän teoksillaan on muitakin tavoitteita, sillä runouden on käsiteltävä sanoja, ja sanat pakostakin kommunikoivat, välittävät jotakin. Jotkut runoilijat, esimerkiksi Mallarmé ja Valéry, puhumattakaan niistä, jotka ovat yrittäneet sepittää puhdasta äännerunoutta – ovat tässä suhteessa muita radikaalimpia. Jos runouden rajaaminen omaksi maailmakseen olisi helpompaa, moderni runous olisi vielä paljon nykyistä “puhtaampaa” ja “abstraktimpaa”.
– Clement Greenberg: Avantgarde ja kitsch. (suom. Leevi Lehto, teoksessa Modernin ulottuvuuksia, Taide, 1989)
– – – – –
Kuten Greenberg toteaa, on vaikeaa luoda sellaista runoutta, joka ei tarkoita mitään. Kuvataiteessa tavoite toteutuu helpommin. Siitä todistuksena on abstraktin taiteen jo melko pitkä perinne. Runoudessa liika ehdottomuus ulkopuolisista merkityksistä vapaan puhtaan runouden tavoittelussa myös helposti tuhoaa lopputuloksen: siinä missä musta neliö säilyttää mustuutensa (vaikka ei mitenkään jäljittelisi todellisuutta) ja on yksinkertaisenakin visuaalisesti vaikuttava, elämyksellinen, ei täysin merkityksettömistä sananpalasista koostuva teksti kovin helposti vakuuta lukijaansa.
Niinpä kokeilevia tekstejä kirjoittavat runoilijat eivät tyystin hukkaa runojen merkityssuhteita ympäröivään maailmaan. Runojen muotoa ja kielen kielimäisyyttä kuitenkin korostetaan – väline tehdään näkyväksi. Tuore esimerkki tästä on Harry Salmenniemen runokokoelman nimi: Runojä (Otava, 2011). Salmenniemi julistaa siis kirjoittavansa runojä, ei runoja. Sanan merkitys säilyy, mutta samalla se viittaa omaan kielellisyyteensä, tavallaan palauttaa osan merkityksestä itseensä.
– – – – –
Tekstipinnan kursivointeina, lihavointeina ja aukkokohtina ilmenevät materiaaliset sairaudet nivoutuvat saumattomasti runojen käsittelemän todellisuuden ilmiöihin järkyttävine oireineen. Runokielen tautisuus konkretisoituu paitsi visuaalisina poikkeamina, myös sisällön yskähtelynä.
– Miikka Laihinen: Sairaan todellisuuden sairaita säkeitä (Turun Sanomat, 6.9.2011)
– – – – –
Laihinen vertaa kritiikissään Salmenniemen tekstien ominaispiirteitä sairauden oireisiin. Vertaus on hyvä, sillä juuri sairaushan saa meidät itsekin huomaamaan jonkin sellaisen asian, joka muuten on meille täysin yhdentekevä, arkipäiväinen itsestäänselvyys. Olkanivelen olemassolon ja merkityksen huomaa vasta, kun se kipeytyy. Oman kehon jokapäiväisestä insuliinintuotannosta tulee itselle merkityksellistä, jos sairastuu sokertitautiin. Ja harvapa on tietoinen umpisuolenlisäkkeestään – ennen kuin se eräänä päivänä tulehtuu.
Mari Kosken Sch ei sairastele samalla tavalla, mutta omaleimaisia tapoja siinäkin haetaan kielen välineluonteen näkyväksi tekemisessä. Jotta mahdollinen lukija ei kuitenkaan aivan pitkästyisi, jatkan aiheesta runojännärin kolmannessa osassa, jossa esimerkiksi pohditaan, voiko persiaa täysin osaamaton lukija kritisoida suomenkielisestä runosta tehtyä persiankielistä käännöstä …
– – – – –
Malttamattomasti seuraavaa osaa odottelevalle lukijalle vinkkaan tällä kertaa videorunoja, joissa parhaimmillaan luodaan juuri sellaista sanataidetta, joka muistuttaa enemmän abstraktia maalausta kuin runoa. Itse olen ihastunut esimerkiksi näihin Nico Vassilakisin runovideoihin, joissa kirjainhahmot näkyvät usein vain viitteellisesti – mutta silti syntyy tunne, että kyse on sanoista, tai ainakin kielestä. Nocturno.org-sivustolta löytyy muitakin videorunoja.
Ja edelleen kannattaa tietysti käydä Poesian sivuilla lukemassa Mari Kosken kokoelmaa Sch. Jos on innostunut tekstien lähiluvusta, voi lukea vertaillen nimirunon Sch ja siitä tehdyn käännöksen: minkä kohdan itse kääntäisit eri tavalla? (huom. persian kielen taito ei ole välttämätöntä)
Kävin katsastelemassa noita runoja uudestaan, mutta jos minä olen katsastusinssi, niin ne runot ovat minulle tulevaisuuden tähtisumuautoja. Niistä persiankielisistä runoista en saa ihmeempiä viboja. Persian kieltä en osaa. Joskus näin kyllä Persian shaahin. Vai pitäisikö kirjoittaa “schaahin”? Schah-mat. Tosin sch:sta minulle tuli ensimmäisenä mieleen pitkä saksa, joka aikoinaan koitui osakseni.
Aika ansiokkaasti on tähän kokoelmaan perehdytty jo runojännärin 2/5-osa vaiheessa. Aion kyllä seurata loppuun saakka mihin tähdistöön päädytään ja toimiiko siellä vielä miima. En jotenkin kiinnittänyt niin suurta huomiota eka kerralla tuohon Laokooniin. Tosiaankin sehän se juuri liittyy siihen Troijan puuhevoseen! Mielenkiintoista onkin pohtia, että jos runokokoelmassa kuusia kaadetaan, niin kaadetaanko niitä puuhevosta varten? Kertovatko runot siis Troijan kaatamisesta ja mikä silloin on Troija? Kaukainen tähdistö, jossa suuret ja marmoroituneet runoniekat aukovat suutaan niinkuin Laokoon konsanaan? Ovat vielä ruojat varastaneet kauneuden (Helenan) – eli ikkunan keskeislyriikkaan päin. Akhaijisoturit (jotka muistuttavat kovasti troijalaisia) nappaavat Hellun takaisin ja polttavat sen pohjan, jolle Troija on rakennettu. Voi ei. Mainittiinkos tässä jaksossa jo joku Sofokles..?
Ketjukolaaja:
Hauskaa, että jäit kuulolle. Myönnetään, että tämä postaussarja ei aiheeltaan ole mitään kirjablogien valtavirtaa – ehkä juuri siksi tein siitä oikein kiusallani pitkitetyn version, viisiosaisen: harvemmin tulee pohdittua nykyrunoutta, joten tehdään se sitten perusteellisesti.
Huomasin postausta kirjoittaessani, että en oikein kykene lukemaan Mari Kosken runoja sellaisenaan, tiukasti runoihin keskittyen (toisaalta harvoinpa tässä blogissa olen jaksanut keskittyä täysin laput silmillä vain itse teokseen). Ja heti kun alan kirjoittaa jostakin pätkästä, ajaudun tosi kauas ja itse runo jää taustalle. En pidä sitä kuitenkaan huonona asiana: runo voi toimia herätteenäkin – kielelliset prosessit ja ajatuskoneisto pörähtää käyntiin, eikä alkuperäistä runoa kohta enää tarvitakaan …
Tietysti tällainen tapa ajatella saattaa vain olla jonkinlainen meriselitys sille, että totta puhuen olen minäkin melkoisen eksyksissä Kosken kokoelman sivuilla, vaikka aihetta on tullut pohdiskeltua.
Mutta blogitekstin tekemisen kannalta on jotenkin antoisampaa kirjoittaa aiheesta, josta ei aivan täysin pääse selvyyteen. Jos teksti on hyvin yksikoikoinen ja sen merkitykset päivänselvät, niin tokihan sen voi esitellä. Mutta ei silloin joudu ns. haastamaan itseään.
- Persiankielisyys-näkökulmani paljastan vasta ensi jaksossa, jota joutuu kyllä odottamaan ensi viikon alkuun. Täytyyhän runojännärissä (nimitys tietysti ilkukurinen vastaveto sille, että luultavasti moni saattaa äkkivilkauksella pitää Kosken kokoelmaa kaikkea muuta kuin jännittävänä …) pitää jännitystä yllä.
Ja nyt kaikki mahdolliset lukijat tietysti oikein kihisevät jännityksestä, malttamattomina, tiistaita (luultavasti tiistaita) odotellen …
Ja vielä:
Luulenpa, että vaikka näissä runojännärin kahdessa ensimmäisessä osassa onkin lähdetty liikkeelle tähdistä ja Laokoonista, ovat ne vain yksi osa kokonaisuutta. Kaikki nämä osaltaan kommentoivat taideperinnettä, ja miten siinä pyritään jäljittelemään/jäljentämään todellisuutta. Sch viittaa tähtivalokuvaukseen (ja Koski ikään kuin antaa kohteiden valottua paperille, mytologisia viittauksia poissulkematta). Laokoon taas johdattaa tässä tuoreessa postauksessa kuvattuun keskusteluun kuvataiteen ja runouden eroista, ja jos haluaa hypätä samassa teemassa 1900-luvulle, niin löytyy tuo “Kohti uudempaa Laokoonia”-essee avantgarde-pohdintoineen.
Koko Mari Kosken kokoelmahan tietyllä tapaa haastaa lukijaa miettimään runokäsitystään ja sitä, mikä on runojen suhde todellisuuteen – tai ainakin millä tavalla ne saavat lukijassa aikaan kielellisiä/kuvallisia/kokemuksellisia merkityslaajentumia.
Troijan hevosessa piilee toinen juonne, joka liittyy ihannekuviin, idoleihin. Sekin on Mari Kosken kokoelmassa keskeinen. Mutta enpä taida paljastaa kaikkea kerralla …
- Sofoklesta sen verran, että kyllä hänet mainittiin. Sofokles on tehnyt näytelmän, jonka keskiössä on Filoktetes (hänet mainittiin tuossa taidehistorioitsijan sitaatissa). Filoktetes ampui jousellaan Troijan sodan lopullisissa taisteluissa Pariin – siis juuri sen kaverin, joka oli ryöstänyt Helenan, kauneuden. Mutta tätä ennen Filoktetes virui vuositolkulla tuskissaan yksinäisellä saarella. Häntä nimittäin puri käärme sotareissun alkutaipaleella, ja purema äityi niin pahaksi ja haisevaksi, että Odysseus jätti hänet joukoistaan. Loppusotaan Filoktetes kuitenkin pääsi mukaan, mutta sekin olisi jo oma tarinansa …
Juu, Sofokles on laatinut toisenkin näytelmän. Siinä haastetaan isäukko kapealla maantiellä. Sikäli kuin puheena olevassa runokokoelmassa on kyse (ja siltä tosiaan esillenostamiesi viittauksien perusteella vaikuttaa) vanhan tyylin, vanhan runoperinteen “kaatamisesta”, syrjäyttämisestä kuin kapealta maantieltä, voisi ehkä kysyä, mitä vanhasta jää jäljelle kun siirrytään uuteen? Antiikin Kreikan draamoja en ole hirveän monta lukenut. Minulle on kuitenkin niistä muutamista tullut sellainen käsitys, että tarinat, joita ne käsittelivät, olivat todennäköisesti yleisölle tuttuja, eikö niin? Näytelmät pukivat ne vain uuteen muotoon, esittivät tapahtumat näyttämöllä ja antoivat varmaan vanhoille taruille modernimpia juonenkäänteitä, selityksiä hahmojen käytökselle. Kumminkin katsojat olivat perillä taustalla olevista myyteistä. Minun ongelmani nk. nykyrunon suhteen on, että en kovinkaan usein käsitä, mihin niillä viitataan. En tunne tarustoa niitten takana. Jos runojen ymmärtämiseksi tulisi tuntea länsimainen kirjallisuus- ja kulttuurihistoria, tieteen mittayksiköt sun muut saavutukset, niin ei minusta voi tulla nykyrunon ymmärtäjää. Vai olikos se niin, ettei niitä runoja pidä ollakaan ymmärtävinään?
Luin viimeksi Gunnar Ekelöfin runoja, jotka Pentti Saarikoski oli suomentanut. Saarikoski oli myös laatinut laajan selitysosuuden kirjan loppuun. Siinä kerrottiin, mihin Ekelöfin oman henkilöhistorian tapahtumaan runo liittyy tai mihin taideteoksiin niissä viitataan. Eräässä runossa käsiteltiin myös Laokoon-veistosta. Ekelöf väitti hahmon hymyilevän. Koska runo on minä-muotoinen, en käsittänyt tarkoittiko Ekelöf hymyllä kärsimyksien keskellä itseään vai Laokoonia. Ehkä molempia? Minua ei ainakaan, siitä olen varma.
Ketjukolaaja:
Hyvä näkökulma: antiikin näytelmissä taustat olivat todellakin katsojille yleensä tuttuja, tarinat tunnettuja. En tiedä, voiko antiikin kreikkalaista kulttuuria luonnehtia yhtenäiskulttuuriksi, mutta jos sitä vertaa 2000-luvun todellisuuteen, on ero huima. Hankalaa löytää sellaisia valmiita kertomuksia, jotka kaikki tuntevat. Tietysti media luo eräänlaisia uusmyyttejä: Dianan kuolema, kouluampumiset, Myllylän tragedia, Johanna Tukiainen jne.
Kosken runossa ammutaan heksametrejä alas, mutta ei hänen kokoelmansa silti täysin traditiosta irrottaudu. Vähän riippuu siitä, mihin vertaa – kokeilevuus kun on runoudessa jo oma, pitkä traditionsa. Runokielen keinoihin ja tietynlaiseen runoon itseensä viittaamiseen on kiinnitetty huomiota jo ainakin 1800-luvulla, romantiikan aikakaudella.
Tuo kysymyksesi siitä, miten paljon pitää tuntea runon taustoja tai sitä, mihin runo mahdollisesti viittaa, on hyvä. Sama kysymys kyllä pätee vanhempaankin runouteen, sillä siinä missä antiikin runoilijat viittasivat vanhoihin taruihin, ovat monet tuoreemmat runoilijasukupolvet taas viitanneet niihin antiikin runoilijoihin. Ja jos lukee esimerkiksi mainiosti toimitettua uutta suomennossarjaa Shakespearen näytelmistä, huomaa, kuinka paljon kulttuurisia viittauksia dialogeihin kätkeytyykään: huomaa siksi, että toimittajat ovat lisänneet tulkintaa auttavia alaviitteitä.
Suomentajien ja toimittajien on helppo tehdä tekstiin täsmennyksiä, mutta kirjailijalle itselleen se voi olla kynnyskysymys. Hän usein haluaa, että teksti itse selittää itsensä tai ainakin antaa mahdollisuuden tulla selitetyksi. Tulkintaa ei pidä lähteä liiaksi ohjailemaan. Esimerkiksi Kosken kokoelman kohdalla en todellakaan tiedä, mitä tuo Sch oikeasti tarkoittaa: tähtivalokuvauksen määre on oma villi arvaukseni. Pari kriitikkoa ainakin on tulkinnut sen lähinnä viittaukseksi hiljaisuuteen, hiljaa olemiseen: runokokoelma käskee hiljentymään, kuuntelemaan.
Tulkintana tuo “hiljaa oleminen” on kuitenkin jotenkin tylsä, tavanomainen, lattea. Ei se ainakaan runojännäriin sovi …
Ehkä Mari Koski olisi voinut lisätä kirjansa loppuun selitysosion, jossa hän loppuviitteiden avulla esimerkiksi kertoisi, kuka Laokoon oli. Mutta toisiko se oikeasti lisäarvoa runokokelmalle? Veisikö se siitä jotain pois? – Ainakin se vähentäisi mahdollisten lukutapojen määrää: nyt sellainen, joka tuntee tarun, lukee runot hieman eri tavalla kuin selllainen, joka ei tunne. Mielestäni on vain rikkaus, jos tulkintoja on enemmän – vaikka se syntyisi tällaisen “tietämättömyydestä johtuvan poissulkemisen” kautta.
Kosken runokokoelmassa on monta kohtaa, joiden viittausten kohde jää minulle hämäräksi. Mutta ei varmaankaan kaikille. Sama kokoelma johdattaa siis monelle eri lukemisen tasolle – puhumattakaan siitä, jos ei tunne ollenkaan runojen mahdollista suhdetta muihin teksteihin tms. Silloin lukee runot pelkästään sanoja maistellen ja niiden suhdetta toisiinsa kokeillen.
Luulen, että parempi siis näin, kun loppuviitteitä ei ole (vaikka itse sellaisista pidänkin …) – hieman paradoksaalisesti niiden puute tekee runokokoelmasta tavallaan rikkaamman. Lukutapoja syntyy enemmän.
- Ja lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että ei nykyrunoa lukiessaan tarvitse tuntea laajasti kulttuurihistoriaa yms. Runojen mahdolliset viittaukset ulkomaailmaan eivät ole niin kiinnostavia kuin runojen sisällä tapahtuvat keskinäiset mittelöt, joissa sanat, tyhjä tila, merkitykset ja epämerkitykset, visuaaliset keinot, poukkoilevat rivit ja niin edelleen luovat lukukokemukselle puitteita.
Jos hyviä, kiinnostavia merkityksiä tekstille alkaa sitten syntyä, se on lisäarvo. Mutta muuten hyvin kokeellisen runon ansio voi olla sekin, että se synnyttää lukijassaan jonkin tunnetilan, kielellisen väläyksen, tyhjyyden tai täyteyden tunteen, ihmetyksen – mitä tahansa. Aivan kuten abstrakti taide.
Suosittelen sinua kokeilemaan vaikka Harry Salmenniemen kokoelmaa Texas, sakset. Siitä ovat pitäneet monet sellaiset, jotka eivät muuten ole innostuneet runouden uusista suuntauksista – vaikka Salmenniemi todellakin käyttää perinteistä runoa ajatellen poikkeuksellisia keinoja. Se on hyvä esimerkki kirjasta, jota voi aivan mainiosti lukea, vaikka ei siitä mitään ymmärtäisikään. Lukukokemukseensa voi löytää näkökulman jostakin aivan muusta kuin ymmärtämisestä.
Pyysin tuttua iranilaista matemaatikkoa katsomaan sen persiankielisen osuuden. Hän ei ruvennut repostelemaan sitä osuutta Kosken kokoelmassa, mutta käsitin että hän oli lukenut suomenkielisen osuuden.
Kysyi että et kai sinä halua minun sitä suomentavan, sanoin että en missään nimessä, enkä rohjennut matemaatikolle esittää yhtään ainutta tarkentavaa kysymystä. Olen kyllä aika varma siitä, että hän olisi tuntenut hevosenpään kuvion.
Muutenkin käsitykseni on se, että muinaisen Persian ja Kreikan välillä oli kulttuurista kanssakäymistä. Se tulee yleensä oheistuotteena kaupankäynnin ohella.
Itse kirjaa tavailen edelleen. Pidin tuosta pitkästä ja pohdiskelevasta keskustelustanne! Ynnä näen että tässä runokokoelma laajenee kuin mikäkin avaruus.
Olisi kyllä ollut kiinnostava kuulla siltä persian kielen taitajalta millaisia ovat ne “tulkintaa auttavat alaviitteet”, joita niissä persiannoksissa näyttää olevan…
Luin sen Greenbergin esseen, joka löytyi linkin päästä. Kun en ole mikään englanninkielen ekspertti, meni muutama tunti sanakirjan kanssa sitä lukiessa. Ihan mielenkiintoinen kirjallinen kuvaelma. Dan Brown saisi sen pohjalta väsättyä vauhdikkaan romaanin abstraktin taiteen syntyteorioista. Tutustuin myös wikipedian avustuksella amerikkalaisen Pollockin abstrakteihin maalauksiin. Ihmeelliseltä tuntui lukea niitä arvosteluja, joita hänen kaksi maalaustaan olivat Helsingissä 50-luvulla vieraillessaan saaneet. Näkyy niissä maalauksissa osaajan kädenjälki siinä missä näissä Mari Kosken runoissakin.
Luin ne runot nyt ensimmäisen kerran. Aikaisemmin olin vain lukaissut. Sanakirjaa tarvitsin niitten runojenkin kanssa. Oli sen verran paljon viittauksia sinne ja tonne. Ei minulle silti valjennut suurempi kuvio sen selkeämmin. Ehkä kyseessä on jonkinlainen synnytystarina? Ehkä rakkaustarina myös? Mutta kuka tai mikä syntyy, sitä en osaa sanoa. Greenberg taitaa siinä esseensä lopussa ennustella, että abstrakti taidekin on vain välivaihe, josta taide jatkaa eteenpäin. Mutta mihin, sitä ei osaa sanoa edes Greenberg.
Ripsa:
Loistavaa, että tunnet persian kielen hallitsevan matemaatikon. Voi olla, että keksin jonkin aiheeseen liittyvän kysymyksen hänelle … mikäli kehtaat enää vaivata.
Ketjukolaaja:
Alaviitteet, todellakin. Hyvä näkökulma jännärin seuraavaan jaksoon, ja totta puhuen olen sitä jo hieman työstänytkin: kun on runo suomeksi ja siitä tehty käännös, voi kieltä taitamatonkin ainakin pohdiskella, mihin nuo alaviitteet voisivat liittyä.
Niin, kyllähän Greenberg melkoisesti visioi. Mutta kuten jossakin jo edellä totesin, taidepuhe on taidetta sekin (tai runopuhe kaunokirjallisuutta). Ja kyllähän taide on jo jatkanut Greenbergin ajoista eteenpäin – nuo Greenbergin jutut on kirjoitettu joskus 1940, ja siitä vuodesta on taiteessakin harpattu aimo askel – en tiedä onko harpattu eteenpäin, mutta johonkin suuntaan ainakin. Tai moneen eri suuntaan.
Ja kyllä, rakkautta on tässäkin kokoelmassa. Ehkä olisi sittenkin pitänyt kirjoittaa viisiosainen runoromanssi eikä runojännäriä.
Penjami,
voin yrittää. Ongelma on kyllä siinä, että hän tunsi selvästi lievää puistatusta kun mainitsin sanan runous. Persiankielinen vielä.
Mutta olen aivan varma siitä, että uskonnosta, moraalista tms. ei ole kyse, koska hän joutui lähtemään aikoinaan Iranista. Kyse on eri kielestä minkä hän hallitsee, matematiikasta.
Toinen ongelma tässä on se, että hän puhuu vain englantia, joten minun pitää sitten toimia tulkkina. Huh. Siis minähän olen aika lailla kaksikielinen suomi-englanti, mutta runous on aina astetta hankalampi tapaus.
Mieti asiaa!
Mutta Ketjukolaajalla oli jo aika selvä kysymys. Oletan että hän kyllä sanoo jos hänellä on liian kiirus, yliopiston proffalla.
Ripsa:
Huvittavaa kyllä, aloin kirjoittaa Kosken runokokoelmasta siinä mielessä, että vaikeahkoltakin vaikuttavaa runokokoelmaa voi lukea kuka vaan. Ja nyt tässä ollaan jo turvautumassa iranilaissyntyisen matemaatikon apuun …
Joku satunnainen lukija voi saada näitä kommentteja lukiessaan aivan väärän kuvan: emme me nyt aivan näin vakavasti runouteen suhtaudu, vaikka se siltä vaikuttaisikin.
- Emmehän?
Näin Aleksis Kiven päivänä emme tietenkään suhtaudu järin vakavasti runouteen – emme Kaukametsän hongistoon, emmekä kaadettuihin kuusimittoihin. Sen sijaan on huomiotani kiinnittänyt se seikka, että miksi minun puheenvuoroissani on tuommoinen pinkki kuvake?
Ketjukolaaja:
Kieltämättä tuo pinkki on jotenkin ristiriidassa nimimerkkisi luonteikkuuden kanssa. Se on jonkinlainen nimimerkkikuvake, jonka tietokone (tai siis blogipalvelin) arpoo kommentoijalle, jos ei tällä ole omaa. Eli pahoin pelkään, että se on tullut sinulle jäädäkseen.
Yksi konsti olisi tietenkin käydä luomassa itselleen oikea nimimerkkikuvake (klikkaa tuota minun kommenteissani olevaa kuvaketta, niin muistaakseni siitä pääsee oikeaan paikkaan). Voin tietysti yrittää poistaa sen sinun kommenteistasi, mutta luullakseni silloin minun pitäisi poistaa nuo kaikki kuvakkeet (tai muuttaa jotenkin asetuksia, että ne eivät tule näkyviin).
Vaan en minä tiedä onko tuo ristiriita niin huonokaan. Se luo jännittävän sävyn tuohon nimerkkiisi: tämä Ketjukolaaja ei voi ainakaan olla mikään täysin yksioikoinen “ketjukolaaja”, kun sillä on pinkki kuvake …
Penjami, K-kolaaja:
johtuu varmaan siitä, että WordPress ei tunne Bloggerin käyttäjiä, mutta kumma kyllä ei päinvastoin, siis mitä tulee meidän kuviimme. Minä olen vaaleansininen kuin pikkuveljen vauvanpeitto, joka tuli joltakin sukulaiselta Ameriikasta. Jotain outoa on tekeillä. Olemme varmaan eri talleissa, minne virtuaalitodellisuus on meidät tönäissyt.
JOS teille tulee mieleen jotain spesifiä siitä persiankielisestä osuudesta, niin sen täytyy varmaan odottaa pari viikkoa, koska on tenttikausi. Jostain kummasta syystä yliopistossakin on menty kvartääli-ajan lukemiin, jotka määrittelevät työt.
Minulla itselläni oli kiero taka-ajatus: saada matemaatikko kiinnostumaan runoudesta, ja vielä parempi, runouden suomentamisesta… Voi kyllä olla että matemaatikko ei juuri tarvitse paljon mitään kieltä, koska opettaa kieltä itseään.
Ripsa:
Nuo alaviitteet ovat pääteltävissä melko pitkälle: kolme liittyy luultavasti runojen kääntämisen problematiikkaa, yksi on varmaankin viittaus Helvi Juvoseen ja yksi mahdollisesti tarkennus persialaiseen nimeen littyen.
Niitä sivuan sarjan neljännessä osassa (tulipa tästä todellakin pitkä …)
Mutta kiinnostava yksityiskohta on tietysti tuo uusimmassa postauksessani esille ottamani y:n mysteeri. Onkohan täysin tuulesta temmattua vai ei? Voiko sen persiantaa ja-sanaksi? Ja onko tuo persialainen kirjain sittenkin y:lle sopiva vastine? Käyttäisikö matemaatikko sitä y-akselista?