Ehkä monien muiden kirjabloggarien tapaan teen vielä oman ennakkovalintalistani, mutta nyt nostan kevään 2012 kirjoista esille vain yhden teoksen, mielenkiintoisen kirjoittamiskokeilun. Runoilija Henriikka Tavi nimittäin aikoo kirjoittaa ja julkaista (Poesia) yhden runokirjan kuussa vuoden ajan. Melkoinen haaste!
Tavi on perustanut hankkeeseen liittyen tulevan teoksensa mukaan nimetyn blogin, 12. Projektinsa lähtökohdaksi Tavi kertoo blogissaan runoilijuuteen liittyvät realiteetit. Yhdestä myydystä runokokoelmasta tekijän osuus on suunnilleen 2 euroa, ja koska runokokoelmia myydään keskimäärin 200-400 kappaletta, pitäisi niitä julkaista vuodessa 24, jotta ylittäisi köyhyysrajan (Suomessa 1080 euroa/kk). Jos kuitenkin runoilija pystyy itse osallistumaan teoksensa viimeistelyyn ja jos esimerkiksi käytetään tarvehankintapainatusta (ei varastotappioita), määrä putoaa puoleen. Tämä asetelma luo Tavin kirjoitusprosessille puitteet (katkelma Tavin blogista kohdasta Johdanto Kahteentoista):
Jokainen teoksista tulee kirjoittaa valmiiksi kalenterikuukauden aikana ja sen on oltava julkaisukynnyksen ylittävä korkeatasoinen, kirjallinen teos. Teos julkaistaan seuraavan kalenterikuukauden kuluessa, ja silloin siihen on mahdollista tehdä vielä pieniä muutoksia. Aikaraja on kirjallisen laadun lisäksi ainoa kaunokirjallinen rajoite, jota hyödynnän. Kirjallisen laadun pyrin takaamaan ”objektiivisesti” siten, että luetutan teosta luotettavilla ja kompetenteilla kollegoillani. Subjektiivisesti vaadin kirjoitettavilta runoilta ja teoksilta tiettyä ”totuutta” tai ”osuvuutta”. Lisäksi jokaisen julkaistavista 12:sta teoksesta on oltava kirja – hyödynnettävä tavalla tai toisella kirjamuotoa.
Mahdolliset karikot voi tiivistää muutamaan sanaan: aika, korkeatasoinen, toimittaminen ja ulkoiset muuttujat. Aika sinänsä riittänee kirjalliseen teokseen, sillä kirjan pituutta tai kokoa (sehän voi olla hyvin pienikin) ei ole määritelty. Runo voi olla yhden sanan tai lauseen mittainen, ja silti siihen voidaan perustellusti käyttää kokonainen aukema. Kyllä 70 sivun mittaisen runokirjasen saa kuukaudessa aikaiseksi – mutta riittääkö aika siihen, että teos on korkeatasoinen?
Jos Tavin ensisijainen tarkoitus olisi kirjoittaa korkeatasoisia runoteoksia, ei hän sitä tietenkään näin toteuttaisi. Tavin aiemmat kokoelmat, Esim. Esa (2007, Teos) ja Sanakirja (2010, Poesia) tuskin ovat syntyneet kuukaudessa. Nyt on luettava toisin: tämänvuotinen hanke sinällään ja siihen liittyvä prosessi muodostavat yhdessä 12 julkaisun kanssa kokonaistaideteoksen. Yksittäistä osaa ei voikaan arvioida täysin samoin kriteerein kuin runokokoelmaa yleensä.
Toimittaminen tuottaa varmasti ongelmia. Oletan, että Tavin mainitsemat “luotettavat ja kompetentit kollegat” ovat tottuneita tiukkoihin, ehkä jopa “mahdottomiin” deadlineihin. Mutta vaikka Tavin teossarjan julkaiseva Poesia onkin runouteen erikoistunut matalan hierarkian pienkustantamo, on sielläkin vuorokaudessa vain 24 tuntia ja samanaikaisesti monta muuta rautaa tulessa. Arvelisin, että uhkana aikataululle voi olla jonkinlainen deadlineista lipsumisen kertautuminen: ei siis ole varaa yhdenkään lenkin pettämiseen viikolla/kahdella, jos halutaan pysyä kirja/kuukausi-vauhdissa.
Ulkoiset muuttujat ovat suurin uhka. Esimerkiksi pari viikkoa kestävä sairaus hankaloittaa jo paljon kuukausittaista julkaisemista. Ja mihinkään ihmissuhdesotkuihin ei ole varaa, jos haluaa pysyä tahdissa. Mutta ne ovat asioita, joista ei voi etukäteen tietää. Vuosia kirjoittaneella runoilijalla lienee pöytälaatikossa sen verran materiaalia, että tiukan paikan tullen voi sitäkin hyödyntää.
_ _ _ _ _
Omassa blogissaan Henriikka Tavi lausuu ääneen sen, mitä moni varmasti ajattelee mielessään: hanke on tuomittu epäonnistumaan. Mutta tämän tunnustuksen Tavi onnistuu kääntämään eräänlaiseksi teoksen tuottamisen strategiaksi (Millä tavoin epäonnistua – vai onnistua?):
Joka tapauksessa pyrkimys tuottaa vuoden ajan kirja kuukaudessa on (näin uskon) tuomittu epäonnistumaan. En ole kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan kysymystä miten epäonnistua.
Olisiko epäonnistuminen deadlinejen lykkääntymistä, että kirja ei vain tulisi ajallaan ulos / tulisi ulos vasta sitten kun se on mielestäni ja silloisen hovilukijani mielestä valmis? Pitäisikö keskeneräisyys kirjoittaa teokseen itseensä sisään – pitäisikö kirjan kansien väliset paperit täyttää teoksen keskeneräisyyden dokumentaatiolla? Vai näyttääkö teoksen keskeneräisyys jättämällä esimerkiksi teoksen loppuun tai sen sisälle tyhjää tilaa merkiksi siitä, että tästä puuttuu jotain?
Toinen vaihtoehto on antaa rajallisen ajan muokata teoksista sellaisia kuin niistä on mahdollista tulla. Nostaa kirjoittavan ja estetiikan suojaa vailla olevan subjektin sijaan esiin kirjaformaatti. Tämä tarkoittaisi vapauksien ottamista kirjan fyysisen koon suhteen.
Kirjan kokoon liittyvä näkökulma on yksi mahdollinen ratkaisu. Kirjahan voi olla hyvin pienikin, mietekirjan tapainen. Vaan paljonko sellaisesta lukija on valmis maksamaan? – En usko, että Tavin päällimmäinen tarkoitus olisi ansaita projektillaan reilu tonni kuussa. Kyse on taideprojektista, jonka intressit ovat muita kuin taloudellisia. Mutta silti mietin tätä ostavan lukijankin näkökulmasta: jos yksi kirja maksaa esimerkiksi 20 euroa, kokonaisuudessaan hintalapuksi tulisi 240 euroa. On jonkin verran ihmisiä, jotka ostavat yhden runokirjan kuussa – mutta kuinka moni on valmis ostamaan sen samalta runoilijalta? Onneksi Poesian teokset ovat (ainakin toistaiseksi) olleet luettavissa myös netissä, joten jos ei halua joka kuukausi Tavin hanketta taloudellisesti tukea, niin ehkäpä sitä voi seurata muutenkin.
Ja jos ei muuten, niin ainakin Jäljen äänessä. Mikäli Henriikka Tavi todellakin kirjoittaa yhden kirjan kuussa ja ne julkaistaan, niin kannustuksen vuoksi lupaan kirjoittaa Jäljen ääneen kritiikin tapaisen tekstin tai ainakin omaa lukukokemustani luotaavan tulkinnan jokaisesta julkaisusta. Kun katsoo Tavin blogissa olevan alustavan työsuunnitelman aiheita, tuntuvat ne tarjoavan mahdollisuuksia (siis minulle lukijana, blogikirjoittana) kirjoittaa yleisemminkin nykylyriikasta ja sen lukemisesta. Ehkä tästä tulee tälle vuodelle kaavailemani Sch-sarjan kaltainen laajempi, yhtenäinen kirjoitussarja.
_ _ _ _ _
Henriikka Tavin 12 vaikuttaa toisaalta nerokkaalta, toisaalta aivan älyttömältä idealta. Kuulostaa siis seikkailulta. Toivottavasti edes jokunen blogin lukijoista innostuu matkalle mukaan: minä innostuin jo.
(Ja jos eivät runot mahdollista lukijaa kiinnosta, niin ei pidä säikähtää: tämä on vain yksi vuoden 2012 aiheista Jäljen äänessä. Esimerkiksi seuraavassa postauksessa liikutaan huomattavasti keveämmissä tunnelmissa. Käsittelyssä on valloittava karhukaksikko, Urpo ja Turpo!)
Mielenkiintoinen projekti todella. Olen mukana;)
Mielenkiintoista tosiaan! Minäkin seuraan sekä Tavin blogia että Jäljen ääntä.
Olen lukenut jostain Miten kirjani ovat syntyneet -kirjasta tms. samanlaisen laskelman, olisiko ollut Jari Tervon suusta. Siis siitä, miten hän ajatteli kirjailijaksi ryhtyessään, että yhdestä kirjasta saa X markkaa, pitää siis kirjoittaa tietty määrä kirjoja. Hyvin kiinnostavaa, että joku aikoo yrittää tuollaista oikeasti!
Kiitän jälkijunassa myös supermielenkiintoisesta presidentillisestä kirjakatsauksesta. Luin sen, kun kommentteja oli jo reippaat 50, enkä kyennyt kommentoimaan, kun kaikki oli jo sanottu. Olen kuitenkin seurannut kirjoituksesi leviämistä mm. Facebookissa, muutenkin ajatellut asiaa, kiitos hienosta postauksesta! Ja ehdotus ensi vaaleihin tai vaikka työnhakutilanteeseen: kandidaatit jättävät nimettömän kirjalistat, olisi hauska tietää, millaisia tulkintoja tulisi ja yhdistyväisitkö listat ja ihmiset. (Toivottavasti tätä ei ole ehdotettu jo. En ole lukenut uusimpia kommentteja, mutta siirryn lukemaan ne nyt.)
Margit Nieminen:
Mainiota!
Jenni:
Tervo tosin taitaa nykyisin päästä tavoitteeseen hieman harvemmalla julkaisutahdilla … – Minulle tuo “saapuminen kommenttilootaan jälkijunassa” on tuttuakin tutumpaa: aina tuntuu siltä, että niissä mihin voisin kommentoida, on jo 10-20 kommenttia eikä minulla ole mitään lisättävää …
Kiitos kiitoksista! Ja vaikka en kävijätilastoja niin vilkuilekaan, oli ihan hauska saada blogiin runsaasti liikennettä näin vuoden alkajaisiksi.
Romanttisia kirjoja kirjoittava Nora Roberts on kirjoittanut 80-luvulta asti satoja romaaneja. Huvittavinta tietysti on se, että yksikin kirja myy niin paljon, että hän voisi varmaan elää loppuelämänsä sen tuotoilla (hän on ollut mm. yhteensä lähes tuhat viikkoa New York Timesin bestsellerlistoilla). Niin, voi ehkä ajatella, että tällaiset “tusinapokkarit” eivät tarvitse samalla lailla inspiraatiota kuin runokirjat, mutta ainakin hän on pystynyt välttämään muun elämän liiallisen “haitallisen vaikutuksen” kirjoittamiseensa jo yli 20 vuotta.
Maija Haavisto:
Todellakin, käsittämätön tuotteliaisuus. Wikipedian mukaan yli 200 romaania suunnilleen 30 vuodessa …
Se on käytännössä kirja joka toinen kuukausi. En ole Robertsin romaaneja lukenut joten en uskalla niistä mitään arviota sanoa. Mutta vaikka ne olisivat huonojakin, niin todellakin on hyvin pystynyt kirjoittamiseen keskittymään.
Vaikea varmasti välttää toistamasta samoja ideoita ja henkilökuvioita kuin aiemmissa – ellei juuri sellaisessa tietoisessa varioimisessa ole tuon tuotteliaisuuden juju.
Nyt kun ei ole vielä kymmeniä kommentteja, niin kommentoin heti toisenkin kerran, kun olen ajoissa mukana keskustelussa. :)
Tuli Maija Haaviston kommentista mieleen, että viihdekirjallisuudesta tosiaan löytyy noita superkirjailijoita. En tiedä, montako kirjaa Danielle Steel on julkaissut, mutta muistan, että takavuosina hänen tahtiaan ihmeteltiin ja pääteltiin sen johtuvan siitä, että hän saneli kirjansa kirjurille, joka sitten tappeli tekstin kirjaksi asti. Mene ja tiedä, mutta voisin hyvinkin olla tottakin. Lisäksi tapahtuu varmasti samojen ideoiden tarkoituksellistakin kierrättämistä.
Hmmm – pitäisi siis varmaan alkaa sanella romanttista viihdettä, niin löisi leiville? Tai eilenhän netissä levisi linkki, että joku kustantamojen hylkäyksiin kyllästynyt kirjailija julkaisi itse kirjansa netissä ja kas, menestyskirjailija oli syntynyt. On mulla ainakin yksi novelli, jonka kehtaisin julkaista. ;)
Usein menestyskirjailijoiden salaisuutena voi olla hyvä tiimi. Käsittääkseni esimerkiksi Dan Brownin kaltaiset kirjailijat saattavat käyttää avustajia faktatietojen selvittelyssä siinä missä suomalainen historiallisen romaanin kirjoittaja joutuu tekemään kaiken pohjatyön itse.
Myös näiden huippusuosittujen paljon kirjoja julkaisseiden kirjailijoiden “yksinäistä työskentelyä” on monesti hieman epäilty. Varsinkin silloin, jos ura jatkuu vanhanakin yhtä kiihkeänä. Tietysti ne saattavat olla usein vain kateellisten puheita.
Tuo omakustantamisella rikastunut oli kiinnostava esimerkki Internetin mahdollisuuksista. Harmi vain, että olemme näin pienellä kielialueella: pitäisi kirjoittaa englanniksi …
Kyllähän myös nämä kotimaiset Kolmiokirja-veteraanit kuten Susupetal ja Kirsti Ellilä ovat kommentoineet että niitä viihdenovelleja väännettiin hyvin vauhdilla, oliko joku tempaissut esim. julkaisukelpoisen novellin tyhjästä parissa tunnissa…
Ja esim. vanhemman polven amerikkalaisissa sarjakuvapiirtäjissä oli lukuisia jotka olivat hioneet tyylinsä tekemällä ihan hirveällä vauhdilla romantiikkasarjiksia, sitä parempaa koulutusta ei kuulemma ammattipiirtäjäksi haluavalle ole olemassa…
Kai se perustuu pitkälle siihen että osaa hyödyntää aikaisempien juttujen elementtejä ja laittaa niitä uuteen järjestykseen kiinnostavalla tavalla, pyörää ei ehdi keksiä uudestaan joka kerta. Eikä siltikään kaikilta onnistu…ja taustajoukot on hyvät olemassa, sanelu saattaa tosiaan toimia hyvin ja hyvä kustannustoimittaja on luultavasti hyödyllinen.
Mutta joo, joku vakava sairaus, lähiomaisen kuolema yms saattavat rikkoa parhaankin aikataulun.
Ja kyllä laatukirjallisuuttakin voi kirjoittaa, jos on virtuoosi. Panu Rajalan Waltari-teoksessa kerrotaan, että Waltari kirjoitti Sinuhen kolmessa ja puolessa kuukaudessa. Keskimäärin 15 liuskaa päivässä, parhaimpana 24! Ja etupäässä ilman mitään muistiinpanoja – toki pohjatyö oli tehty, ja Waltarin lahjakkuus perustuikin pitkälti hänen ilmiömäiseen muistiinsa.
Mielenkiinnolla seuraan kyllä molempia projekteja. Hienoa, kun nostat aina blogissasi esiin kiinnostavia aiheita ja näkökulmia. Tuollaisen projektin onnistuminen vaatii Tavin ammattitaidon lisäksi tahtotilaa myös muilta, sillä kiirettä toimittamisessa jne. tosiaan pitää.
Tällaisia marginaalisia juttuja poimiikin esille mielellään. – Pulmia varmasti on, mutta hienoa tuossa minun mielestäni on juuri eräänlainen heittäytyminen epävarmuuteen. Vastaisku kovin ennalta suunnitellulle kustannustoiminnalle (joka totta kai on se järkevin ja toimivin tapa hoitaa asioita), joka pahimmillaan johtaa liialliseen laskelmointiin ja täydelliseen riskinottokyvyttömyyteen.
Juu, kyllä on melkoinen hanke! Heti tuli mieleen erilaisia selviytymiskeinoja runoilijalle:
1. Kirjoita niin pitkä runo, että siitä saa yhden kokoelman.
2. Kirjoita yksi tai useampi kokoelma kunnianosoitukseksi jollekin runoilijalle, esim. itsellesi.
3. Seuraa kokoelmissasi kuukausien kansallisia erityispiirteitä.
4. Laadi kaikille runokokoelmille samankaltainen yhtenäinen runko, se helpottaa runojen syntymistä ja auttaa se lukijaakin.
5. Jos sanottava loppuu, ala räveltää, siitä suomalaiset tykkää.
6. Kesällä pidä lomakuukausi ja kirjoita runoja poutapilvistä.
No, en jaksa enempää keksiä. Kokoelmien odotusarvoa voisi kai miettiä. Minusta sellainen runokokoelma on ihan hyvä, jossa on yksi tai kaksi hyvää runoa. Ehkä tavoitteena voisi olla kirjoittaa yksikin runokokoelma, jossa olisi peräti kolme hyvää runoa! Tämä ei tosin onnistu, jos kussakin kokoelmassa on vain yksi runo.
Ketjukolaaja:
Tavin blogista käsitin, että ainakin tuota ykköskohtaa aikoo kaiketi johonkin kuukauteen soveltaa. Pitkä runo tai runoelma. Ja samoin tuota “räveltämistä” eli aikoi antaa arjen mitättömyyksien puhutella itseään ja tehdä siitä tekstiä.
Itseäni kiinnostaisi tuo numero kolme. Voisi ottaa täytteeksi pitkiä pätkiä päivän lehdistä, hieman “runollista” niitä ja kirjoittaa väliin lyyrisiä kommentteja. Kyllä yhden päivän uutisista aina pari kolme sivua saisi aikaiseksi.
Sitä en tiedä, kuka sellaista viitsisi lukea…
Hyvä tahti Tavilla. Noinhan se tuppaa olemaan kirjoittamisen kanssa, että mitä enemmän sitä tekee sen sujuvammin se juoksee. Julkaisemmin on sitten toinen juttu, että kannattaako kaikkea ihan julkaista mitä näppiksestä lähtee. Riippuu kai mitä haluaa julkaista tai lukea.
Haluaisin sanoa tuosta Best Seller -listauksesta tai BS-listasta, kun se tuolla mainittiin ja mainitaan monasti kun kirjoista puhutaan.
Best Seller voi tarkoittaa melkein mitä tahansa, koska riippuen maasta ja mantereesta BS-listauksen voi tehdä tai tekee kustantamo, kirjakauppias, sanomalehti tai se voi nojautua muiden kirja-alan toimijoiden tai auktoriteettien antamaan tunnustukseen (kansalliset kirjapalkinnot, kirjastojen BS-listat, kirjallisuuskritiikki arvostetusta kirjallisuusjulkaisussa yms.). Ja myös kirjabloggarit. ;)
Meillä on totuttu katsomaan myyntilukuja ja myös lainauslukuja kun määritellään BS sijoitusta. Toinen kirjan elinkaaren kannalta (ja kirjailijan tulojen kannalta) oleva asia, eikä lainkaan vähäinen seikka, on nk. Steady-Seller asema. Joka tarkoittaa kirjan kohdalla sitä, että sen myynti on tasaista useita, jopa kymmeniä (ellei perästi satoja) vuosia, eikä kirja välttämättä koskaan tee hirveän suurta piikiä myyntiluvuissa, mutta on tasaista ja pysyvää.
Meillä Suomessa markkinat ovat niin pienet, että eipä taida olla kummoista BS-kulttuuriakaan syntynyt. Tuo mainitsemasi steady seller on kiinnostava. Toisista klassikoista otetaan silloin tällöin uusintapainoksia, toisista ei. Olettaisin, että esimerkiksi tietokirjallisuudessa on käsitöihin tai vaikkapa luontoharrastuksiin liittyen oppaita, jotka ovat säilyttäneet asemansa vuodesta toiseen: ei niitä myydä paljon, mutta joka vuosi kuitenkin ostetaan.
Kustantajat voisivat tietenkin, meillä etenkin, julkaista tätä tilastoa myös. Klassikoksi teos tulee tietenkin silloin kun sillä on pitkä ajallinen kaari ja sitä yhä luetaan, mutta näiden BS-listojen ulkopuolella joita mm lehdistö julkaisee myynnin mukaan, on koko joukko kirjallisuutta joka ei ehkä näy koskaan Top Ten listoilla, mutta jolla on kuitenkin tasainen myynti tai lukijajoukko.
Elämme pienellä kielialueella, mutta uskoisin että näitä kirjoja on paljon joita luetaan tasaisesti, mutta pienellä volyymillä. Myös käännöskirjallisuuden suhteen saattaa olla näin.
Eräs steadyseller on kirja joka vaikuttaisi elävän suomalaisessa lastenkirjallisuudessa ajallisesti aikamoisen pitkän kaaren on esim. Aale Tynnin toimittama Satuaapinen. Joten kyllä suomalaisessa kaunokirjallisuudessakin löytyy monia pitkään ja tasaisesti pysyviä teoksia.
Hirlii:
Todellakin, lastenkirjallisuudesta noita varmasti löytyy, lastenkirjoissa muutenkin aikajänne myynnissä on pidempi kuin se puoli vuotta. Heti tulee mieleen Kirsi Kunnaksen Tiitiäis-runot ja myös hänen hieno suomennoksensa Janssonin kirjasta Kuka lohduttaisi Nyytiä? Muumikirjojen myynti on varmaan laskenut kun uudet sukupolvet ovat nähneet ne animaatioina, muta esimerkiksi naapurimaan Astrid Lingrenin kirjojen voisi kuvitella olevan jonkinlaisia steady sellereita.
Ja sitten, tietenkin, varsin pysyvä ja eniten maailmassa myyty ja luettu on Raamattu, sekä myös Koraani.
Sitten on nämä jotka elpyvät uudelleen tai jotka herätetään henkiin hiljaisuudesta. Sain joululahjaksi Antti Nylenin kääntämää Baudelairea, luen sitä varmasti aika pitkään, vuosia kenties. Lukeminen, sekin on palaamista teoksen ääreen uudestaan, tämä tosin ei kauheasti lohduta toimeentulonsa kanssa kamppailevaa kirjailijaparkaa. Kertoo kyllä kirjallisuuden pitkästä ajallisesta kaaresta.
****
Ihmettelit toisaalla (Maija Haaviston blogissa) sitä, että miksi e-kirja ei ota oikein tulta alleen Suomessa. Ja vaikkei tämä nyt tähän varsinaiseen tekstiisi liity, niin laitan yhden linkin joka vähän valaisee kuinka hankala juttu se on.
E-kirjan tuloa estää ja jarruttaa eurooppalainen ja etupäässä EU -lainsäädäntö sekä erilaiset kansalliset tekijät joista kerrotaan mm täällä:
http://parlamenttikirjasto.blogspot.com/2011/02/lukulaitteen-lumo.html
Kyse ei siis ole ainoastaan nykyisistä lukulaitemarkkinoista ja laitteista vaan kirja-alan eri toimijat joutuvat neuvottelemaan vielä pitkään ja hartaasti monista eri kysymyksistä.
Haa, hauskaa! Kiitos, kun postasit. Eikös Tavilta tule nyt keväällä uusi runokirja uunista ulos? Vai joko se julkaistiin? Ehkä tämä on myös markkinointia.
Aion seurata tätä kirjoittelua kiinnostuksella. Onkohan tekstejä jo valmiina? MInä ainakin vähän ennakoisin ja saattaisin tuhertaa tekstejä pöytälaatikkoon. Tyhjästä kun on paha nyhjäistä.
Pidin Esim. Esasta kovasti. Kiinnostavaa nähdä, millaista runoa on luvassa.
Hirlii:
Kiitos linkistä, selvitti muutaman kysymyksen. Nuo sisällölliset ja tekijänoikeudelliset jutut ovatkin niitä oleellisimpia: ei se, kuuluuko sähkökirjasta samanlaista rapinaa kuin romaanista ja että miksei se tuoksu paperilta (itse asiassa tänään luin vanhempaa kirjaston poistomyynnistä joskus mukaan tarttunutta kirjaa, joka haisi sellaiselta, että tuli sähkökirjaa ikävä …).
Valkoinen kirahvi:
Jep, tuo on juuri se Hesarin Kevään kirjat -esittelyssäkin mainittu runoteos: 12 (Poesia). Oletettavasti tämä on ensisijaisesti taiteellinen projekti: mikäli hanke saa julkisuutta, niin tuskinpa siitä silti mitään rahabisnestä tulee.
Olettaisin että rutinoitunut kirjoittaja pystyy jonkinlaisen tekstin kirjoittamaan per päivä, jos vain on valmiita ideoita päässä. Ja miksei noita voisi maustaa puolivalmiilla jutuilla. Kaiketi idea on kuitenkin tehdä etupäässä uutta matskua.
Ketjukolaaja, kiitos vinkeistä! 1. idean olin jotenkin keksinyt itsekin, yritän itse asiassa tehdä sitä jo nyt heti tammikuussa. Toi 2 voisi hyvinkin toimia kirjoittamisen apuna – saatanpa napata sen. Poutapilvi-ideasta mulla on mielessä jo yksi versio, ts. yksi kirja matkarunoutta (heinäkuu). Mutta jos en pääse matkalle, niin kirjoitan sitten poutapilvistä.
henriikkatavi:
Hienoa, että pidät blogia projektiisi liittyen. Kerrot, että sinulla on ollut Ashberyn Vuokaavio luvussa. Joskus se oli minulla pitkään luvussa, myös englanninkielisenä, ja osaltaan juuri Ashberyn kokoelman (tai pikemminkin runon, sillä yhtenäinen tekstihän se on) ansiosta oivalsin, että jos haluaa kertoa elämästä, on lyriikalla muotonsa ansiosta siihen huomattavia etuja verrattuna proosaan.
Hetkisyys, assosiatiivisuus, monta päällekkäistä tasoa (kokemukset, fyysinen todellisuus, muistot, kieli jne.) samassa tilanteessa vailla selkeää hierarkiaa, hajanaisuus (minuus rakennettava sirpaleista), kaottisuus ja tietysti tuo flow (monessa mielessä). Tietystikään Ashberyn runon kaltaisesta esityksestä ei voi samalla tavalla etsiä faktoja ja kronologioita kuin jostakin Juhani Suomen Kekkosmuistelmista, mutta se muotona kuvastaa osuvasti elämän virtaa.
Joka tapauksessa kiinnostava lukea, miten “kirja kuussa”-hankkeesi tuottaa satoa. Ja kuulostaa hyvältä, jos olet suunnitellut toteuttavasi hieman toisistaan poikkeavia osia sarjaasi.
Toivottavasti saat pysyttyä tahdissasi, kunnioitettavan pitkäaikainen hanke. Onnea projektiisi!
Luin loppuvuodesta Henriikka Tavin mielenkiintoisen haastattelun Ny Tid -lehdestä – kiinnostuin kovasti tästä yltiöpäisestä runoilemishankkeesta!
Ja muistanko aivan väärin kun muistelen kyseisessä haastattelussa kerrotun (ei taida olla nettiversiona tuota artikkelia, en löytänyt, ja paperilehti on jo viety keräyslootaan), että hanke liittyy kirjoittamisen oppiaineessa tekeillä olevaan taiteelliseen väitöskirjaan…?
Eeva Hallivuori:
Runoilija itse osaisi varmaankin parhaiten tuohon vastata (en ole kyseistä haastattelua lukenut), mutta asetelma sinänsä olisi varmasti hedelmällinen nimenomaan taiteelliseen, omakohtaiseen tutkimukseen. Tekstin tuottamisen strategiat alkavat korostua kun aikajänne tiivistyy – eli jos haluaisi tarkastella kirjoittamista ja siihen liittyvää kokemusta, niin mikä ettei.
Yhdyn kuoroon eli onpas mielenkiintoinen projekti!
Noista ulkoisista muuttujista sen verran, että ainakin mainitsemasi ihmissuhdesotkut voivat toisaalta saada runosuonen sykkimään… (Mikä ei siis tarkoita, että toivoisin niitä Henriikka Taville! Mieluummin poutapilviä!)
Muutama pilvi taivaalla ei taida olla pahitteeksi ihmiselossa, tuovat hivenen draaman tuntua ja jännitettä.
Mahtava idea Tavilta! Täytyy tulla mukaan seuraamaan! :-D
Hienoa! Nyt vain odotellaan, koska ensimmäinen runokirja julkaistaan …
Tammikuinen Tavi näkyy olevan luettavissa Poesian sivuilta ladattavana pdf:nä. Vaikuttaa minusta päiväkirjan alkulehdiltä, joissa vasta kartoitetaan lähtöasetelmia. Kuvaillaan ulkoisia ja sisäisiä näkymiä. Kirjoittaja myöntää jälkisanassa, että pikemmin kuin yhden runon kokoelmaa, teos muistuttaa runosarjaa. Hukkumoruno hipoo hyvän runon tantereita. Muuten on tasaisempaa. Tosin tykkään siitä sanaleikistä, jossa patsaat paljastetaan kuin ystävät – tai jotensankin niin.
Aikataulutuksesta sanoisin, että kyllä Joulukuun pitäisi ilmestyä jouluksi. Jopa vähän ennen.
Juuri luvussa myös. Voisinkin kirjoittaa tästä seuraavaksi, ehkä maanantaiksi. hieman samankaltaisia tunnelmia kuin sinullakin: lähtöasetelmia tunnustellaan.