– Siitä tulee hieno tähti! Urpo huusi kannustavasti.
Molla lakkasi lakaisemasta ja tuijotti karhuja. Pöly laskeutui hitaasti tähtiytimen ympärille.
– Nyt teillä on asiat sekaisin, Molla sanoi huolestuneena. – Tämä on roskakasa eikä mikään tähti. Minä lakaisen roskia lattialta.
Mutta Urpo katseli heltyneenä pientä roskakasaa. Urpo selitti, että tähdet syntyvät juuri noin: kaasu ja pöly kasvattavat tähteä ja loppujen lopuksi siitä tulee suuri ja kirkas. Lastenhuoneessa oli nyt pieni tähtivauva.
_ _ _ _ _
“Avaruus on valtavan pölyinen paikka”, kiteyttää leikkikarhu Urpo. Lastenhuoneen lattialle syntynyt tähtivauva aiheuttaa myös kovasti huolta: se kun ei tunnu syttyvän loistoonsa millään. Onneksi tähänkin pulmaan karhukaksikko Urpo ja Turpo leluystävineen keksivät ratkaisun.
Edellinen esimerkki antaa makua siitä, kuinka mainio Hannele Huovin kirjoittama ja Jukka Lemmetyn kuvittama lastenromaani Urpo ja Turpo avaruudessa (2011, Tammi) on. Olen jopa hieman yllättynyt: kun yli kymmenen vuotta sitten luin esikoiselle Urpo ja Turpo -kirjoja, en erityisemmin pitänyt niistä, vaikka ymmärsin kyllä nallejen riemastuttavuuden. Kirjojen slapstick-huumori vetosi hyvin lapseen, mutta minut se jätti kylmäksi. Ehkä olin liian vakava: yritin (!) noihin aikoihin laajentaa kaunokirjallista makuani lukemalla Thomas Pynchonin romaaneja ja vaikuttaa fiksulta. En oikein onnistunut kummassakaan.
Saattaa olla, että huumorikäsitykseni on muuttunut (tai sitten olen yksinkertaisesti vain taantunut), sillä nyt kun olen lukenut kohta neljävuotiaalle kuopuksellemme uusinta Urpo ja Turpo -kirjaa, huomaan pitäväni siitä itsekin. Suurempi syy taitaa kuitenkin olla kirjassa: tällä kertaa urpoilu/turpoilu on sisällöltään himpun verran syvämietteisempää kuin alkuaikojen kohellukset, joissa mm. yritettiin laittaa kaverin kuonoon mahdollisimman hassuja esineitä kadonneen nenän tilalle. Nyt pohditaan avaruuden olemusta ja muutenkin syntyjä syviä …
_ _ _ _ _
– Mistä kaikki on saanut alkunsa, Urpo mietti.
– Minut ainakin ompeli joku mustatukkainen nainen, Turpo sanoi.
– Mutta se ihan ensimmäinen karhu? Urpo sanoi. – Mistä se tuli?
– Kai senkin joku ompeli, Turpo sanoi.
– Mutta mistä se tiesi ommella juuri karhun? Urpo ihmetteli.
– Hän keksi sen omasta päästään, Turpo sanoi.
– Se oli hyvin keksitty! Urpo sanoi.
– Totta, myönsi Turpo.
_ _ _ _ _
Niin, mistäpä tosiaankin se ensimmäinen karhu tuli. Lukiessani kirjaa ääneen pojalle on meille syntynyt pieniä keskusteluja esimerkiksi maapallon pyöreydestä ja maan vetovoimasta (tekisi sekin kohtaus tähän laittaa, mutta enhän voi koko kirjaa blogiini siteerata!), tähdistä, avaruuden etäisyyksistä, siitä onko avaruudessa elämää ja miten raketilla voi matkustaa kuuhun.
Nallet leikkivät avaruusleikkejä ja filosofoivat välillä: he kuvittelevat avaruuden lastenhuoneeseen. Satu ja tiede sekoittuvat vyyhdeksi, jota yhdessä ihmetellessä on ollut hauska kokea yhdenvertaisuutta pojan kanssa. Avaruuden äärellä me olemme molemmat yhtä pieniä kuin Urpo ja Turpokin, filosofis-ontologissa kysymyksissä (mistä ensimmäinen karhu tuli?) ei tiedä vastausta isäkään ja raketit sekä avaruusasemat kiinnostavat yhtä lailla neljävuotiasta kuin 38-vuotiastakin pikkupoikaa …
On paljon mahdollista, että näkemykseni kirjasta on positiivisesti latautunut juuri tämän yhteisen lukukokemuksen ansiosta. Mutta on kirjassa myös selvät ansionsa: todellisuus – siis avaruus mustine aukkoineen ja syntyvine tähtineen – ruokkii mielikuvitusta tässä tarinassa vähintään yhtä paljon kuin prinsessalinnat ja lohikäärmeet perinteisissä saduissa. Ja vaikka Barbi, Keni, Molla-Maija ja Hakke-robotti ovat hieman stereotyyppisiä hahmoja, eivät he ole yksiulotteisia. Varsinkin Barbista kasvaa lähes karhujen veroinen persoona. Lisäksi kirjan kuvitus on ilmeikästä ja lause selkeää.
Urpo ja Turpo avaruudessa sopiikin mainiosti lapselle ääneen luettavaksi. Kaikki kohdat eivät vielä neljävuotiaalle avaudu laajuudessaan, ja esimerkiksi karhujen pöhköys paljastuu paremmin, jos on jonkinlaista tietopohjaa avaruudellisista aiheista. Niinpä kirjasta löytyy ajatuksia herättäviä, hauskoja kohtauksia isommallekin, ja helppolukuisena voisin kuvitella kirjan sopivan hyvin eppu/toppu-luokkalaiselle lukemaan oppineelle. Vanhemmallekin, jos vain riittää innostusta satuihin.
_ _ _ _ _
Lopuksi vielä pieni näyte leikkikarhujen yllättävän viisaista ajatelmista. Kun retkikunta palaa avaruusseikkailultaan, kotiin jäänyt Molla-Maija on utelias:
– Oliko elämää? Molla toisti.
– Miten sen nyt ottaa, Urpo sanoi.
– Riippuu siitä, mikä on elämää, jatkoi Turpo.
_ _ _ _ _
Ja laitetaan tähän vakuudeksi linkki toiseenkin lukukokemukseen: ainakin isät tuntuvat kirjasta pitävän, näin Juha Haataja Valopolku-blogissaan.
Ihana teksti, kiitos. Minä lainaan tämän ehdottomasti ja teen jutun ainakin lasten tiedeverkkolehteen jos en blogiin.
Hauska kuulla, että kirja synnytti keskusteluja ja jaksoi kiinnostaa molempia avaruustutkijoita. :)
Hieno aihevalinta, pitäisi lukea enemmään näitä lasten filosofisia kirjoja. Urpo ja Turpo ovat tuttuja vain “tv:stä”
Eikä pelkästään isät, vanhin tytär piti tästä myös tosi kovasti. Ja yllätys oli kyllä tämän kirjan tavaton viehätys, en osannut semmoista odottaa.
Linnea:
Avaruus on ominta aluetta sille, kun tiede ja myytit kohtaavat. Ja ei tarvitse paljonkaan kääntää päätään vinoon kulmaan, kun ne sadunomaiset selitykset alkavat tuntua melkein uskottavimmilta kuin tiede.
Jonkin verran on tullut tutkittua myös Mauri Kunnaksen Avaruuskirjaa, joka tietysti on yksityiskohtien bongailun kannalta hedelmällistä (etsitään sitä hämähäkkiä jne.). Urpon ja Turpon avaruusseikkailussa kaiken joutuu kuvittelemaan itse, mikä ainakin meille sopi hyvin.
Jokke:
Kannattaa lukea kirja (vanha klisee, myönnetään …), sillä tässä karhujen kokemusmaailma avautuu paljon syvemmin. Ja tv-sarjassa aika paljon alleviivataan (minun tulkintani mukaan) sitä, että poika leikkii karhuilla. Kirjassa tarina on enemmän Nalle Puh -tyylinen siinä mielessä, että lapset jäävät monista luvuista kokonaan pois.
Juha Haataja:
Omakohtaisesti on ollut elämys, kun voi taas käydä lapsen kokemusmaailmaa kirjoissa ja elokuvissa läpi. Tämä onkin minun kolmas lapsuuteni: ensimmäinen oma, toinen esikoisen kanssa ja nyt tämä. Tunnen itseni etuoikeutetuksi.
Nuo lainaukset on tosi hienoja!
Kaikki, joilla on lapsia, joutuvat seuraamaan (tai ainakin se olisi suotavaa) lastenkirjoja, joissa lapsen ikä on huomioitu. Niin siinä kiipeillään portaita ylöspäin siihen asti ainakin kunnes lapsi oppii itse lukemaan.
Kannattaa nyös kirjata muistiin “viisauksia” joita lapsen suusta tulee. Niitä on myöhemmin hauska lukea.
Penjami, tuot hyvin esille sen miten kirjan lukijaansa luoma vaikutelma syntyy paljolti siitä kulloisestakin lukukokemuksesta: missä, miten, kenen kanssa. Aika hauska on ollut puhella omien lasten (nyt jo kaikki yli kaksikymppisiä) kanssa siitä, mitä he muistavat ääneen luetuista kirjoista…. No tilanteista ainakin sen, että isi joskus tuppasi nukahtamaan kesken kaiken! – Eikä ääneen lukemista tietenkään pitäisi lopettaa siihen kun lapsi oppii itse lukemaan.
Kun meillä luettiin ääneen kolmelle sisarukselle, varmaan aika usein kirjat olivat joko kuopukselle liian “vaikeita” tai esikoiselle liian “helppoja” – mutta en muista tästä tulleen protesteja. Kukin ymmärtää ja omaksuu tavallansa.
Liisu:
Nuo viisaudet ovatkin parhaimmillaan melkoisia. Viikonloppuna kun lähdimme pojan kaverin synttäreille, kuului takapenkiltä päivän teemaan sopiva pohdinta: “Ensin mä olin pienenä kerhossa, sitten mä menin päiväkotiin, sitten menen eskariin, sitten kouluun, sitten töihin ja sitten mä kuolen.”
Siinäpä se, ihmiselo koruttomuudessaan.
Eeva H:
Vanhemmat sisarukset pääsevät “siivellä” kuulemaan ääneen lukemista vanhempinakin, mutta kuopusten kohdalla se usein loppuu siihen, kun lapsi oppii itse lukemaan. Ei kannattaisi lopettaa liian aikaisin, lukea voi hyvin jo lukemaan oppineellekin – ja miksei aikuisellekin. Hyviä tekstejä ja erityisesti runoja on mukava lukea iltaisin ääneen, jos vain kotoa löytyy kuuntelija.
Urpo ja Turpo ovat ihania! Minä tykkään ihan niistä alkuaikojenkin kirjoista! Ja kirjoiten pohjalta tehdyt nukkeanimaatiot ovat myös tosi hauskoja!