Martta Heikkilän toimittaman teoksen on helppo nähdä kuluvan kriitikon urasta haaveilevien opiskelijoiden käsissä, sillä teos tarjoaa kiinnostavia näkökulmia niin kritiikin historiaan kuin nykypäivän kritiikkiin.
– Hämeen Sanomat, 27.5.2012
Toimittaja Marjaana Roposen ennustus ”kritiikin kaivatusta perusteoksesta” saattaa osua oikeaan, mutta valitettavasti kaikkia odotuksia Martta Heikkilän toimittama Taidekritiikin perusteet (Gaudeamus, 2012) ei täytä. Vaikka Taidekritiikin perusteet esittelee kritiikin olemusta ja tehtävää eri näkökulmista, on se lähtökohdiltaan turhan akateeminen oppaaksi kritiikkien kirjoittamiseen. Teoksessa on paljon puhetta kritiikistä, mutta vähän konkreettisia esimerkkejä, joissa esiteltäisiin ja analysoitaisiin esimerkiksi nykyisten kirjallisuuskriitikoiden tekstejä. Aloittelevalle kriitikolle pitäisi näyttää, miten kritiikki toimii: millaista on hyvä/huono kritiikin kieli, miten arvotetaan, miten kirjoittaa Jukka Koskelainen, miten Putte Wilhelmsson jne.
Omasta ajastaan tietoista kritiikin kritiikkiä löytää painettuja teoksia paremmin nettikeskusteluista. Tyypillisesti tällainen keskustelu saa alkunsa, kun joku kirjailija tuohtuu teoksensa saamasta arvostelusta ja syntyy asianomistaja–syytetty-asetelma, jossa muut toimijat valitsevat puolensa. Tunnetuin ja Heikkilän toimittamassa kirjassakin esimerkkinä mainittu tapaus lienee Helsingin Sanomien arvostelu Uuden runouden äänenmurros, jossa kriitikko Jukka Petäjä kertoi poikkeuksellisen voimakkaan negatiivisen mielipiteensä viiden esikoisrunoilijan kokoelmista. Esimerkiksi Kristian Blombergin kokoelmaa Puhekuplia Petäjä luonnehti näin (HS 19.10.2009):
Edes huonon maun ylistys ei nosta näitä säkeitä suosta. Isompi ongelma on se, että kokoelman sisäänpäin kääntynyt mieli tai oikeammin mielen puute purkautuu masturbaattiseen monologiin, josta lukijan on vaikea saada otetta.
Vaikka Petäjä ei saa otetta lukemastaan, ainakin hänellä on vielä hampaat tallella. Turhan usein päivälehtikritiikit tylpistyvät latteiksi esittelyiksi. Valitettavasti runokokoelmia hyvin ylimalkaisesti analysoivassa arvostelussa Petäjän oma runouskäsitys osoittautuu kuitenkin liian kapeaksi: vaikka kritiikissä mainittuja esikoisrunoilijoita yhdistikin halua etsiä runomuodon rajoja, ei veteraanikriitikon olisi pitänyt aloittelijamaisesti niputtaa viittä melko erilaista runokokoelmaa jonkinlaisen yhteisen runousmanifestin edustajiksi.
Kritiikki koettiinkin hyökkäykseksi kokeilevaa runoutta kohtaan, ja se herätti kiivasta keskustelua netissä, mm. Helsingin Sanomien keskustelupalstalla (aiheeseen liittyviä linkkejä löytyy Poesian sivuilta). Vaikka tällainen ärsykkeestä syntynyt kritiikin kritiikki tuo parhaimmillaan hyvin esille kirjallisuusaktiivien näkemyksiä kirjallisuudesta ja sen vastaanottamisesta, saa se tuohtumuksessaan helposti fanaattisia piirteitä. Kritiikin kritiikkiin kaipaisi neutraalimpaa, kiihkottomampaa asennetta. Ehkä keskustelun voisikin aloittaa joku muu kuin mielensä pahoittanut kirjallisuuden sisäpiiriläinen (kirjailija, kriitikko, toimittaja, tutkija). Esimerkiksi Lukija.
* * *
Lukijan näkökulma kritiikkien tarkastelussa on perusteltu, sillä kirjallisuuskritiikit kirjoitetaan ensisijaisesti kirjojen lukijoille. Aiemmin lukijan ääni on jäänyt kuulumattomiin, mutta viime vuosina syntyneet lukuisat kirjablogit ovat muuttaneet tilanteen. Valitettavasti tästä muutoksesta ja etenkin sen tuomista mahdollisuuksista monet ovat yhtä pihalla kuin Jukka Petäjä uudesta runoudesta. Taidekritiikin perusteet -teoksen toimittanut Martta Heikkiläkään ei juuri tunnu blogeja arvostavan (Hämeen Sanomat, 27.5.2012, katkelma haastattelusta):
Netin kautta kritiikkiä julkaistaan aina vain enemmän, mutta siinä kyseenalaistuu asiantuntijuus. Blogikirjoittelu on usein itseilmaisua ja kirjoitusharjoitusta, josta syntyy suosituksenomaisia tekstejä tuttaville. Ammattikriitikkojen pitämät blogit ovat toki eri asia.
Heikkilän kommentti pitäisi paremmin paikkansa, jos hän olisi sanonut sen kolme–neljä vuotta sitten, kun kirjablogit olivat vielä suhteellisen uusi ilmiö. Mutta kehitys on ollut nopeaa, eikä pelkästään blogikulttuurin vaan myös blogien kirjoittajien osalta: tasoa ja asiantuntijuutta alkaa löytyä. Tyyli blogeissa on tietenkin yleensä aivan toinen kuin vaikkapa päivälehtikritiikissä. Kirjoitukset ovat vapaamuotoisia, ja taidepuhe kumpuaa enemmänkin omasta lukukokemuksesta kuin tiukasta teosanalyysistä. Voi myös olla, että satunnainen vierailija ei välttämättä osaa ottaa kaikkia blogeja ”vakavasti”, mikäli hän ei tunne blogkirjoittamisen traditioita. Kirjablogeissa kun on usein muutakin kuin pelkkiä teosesittelyitä: on ”kuukauden luetut”-listauksia, erilaisia lukuhaasteita, arvontoja, pohdiskeluita lempilukupaikoista, kuvia kissoista ja koirista jne.
Tietenkin on myönnettävä, että blogeihin pätevät samat lainalaisuudet kuin päivälehtienkin kriitikoihin: jotkut kirjoittavat kirjoista asiantuntevammin ja perusteellisemmin, jotkut taas tyytyvät lähinnä esittelemään lukemaansa. Kuitenkin osa blogeista on selvästi profiloitunut asiantuntemusta esille tuoviksi kirjallisuusblogeiksi, joissa henkilökohtaisten lukukokemusten lisäksi kirjoituksissa on perusteltuja analyyseja, tulkintoja ja arvottamista. Säännöllisten lukijoiden määrätkin lasketaan suosituimpien blogien kohdalla sadoissa: ei kyse ole enää mistään ”kirjoitusharjoituksista” tai ”suosituksenomaisista teksteistä tuttaville”.
* * *
Vastaavanlaiseen lausuntoon kompastui Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis leimatessaan jokin aika sitten kirjallisuusblogit tylysti ”mutuhutuksi” (Kansan uutiset 18.6.2012). (Blogimaailma tyrmistyi: ks. esimerkiksi Kirjakon tai K-blogin kirjoitukset kommentteineen.) Kolumnissaan hän korostaa ammattikriitikkouden autuaaksi tekevää voimaa. Mutta mitä tarkoittaakaan termi ammattikriitikko? Kritiikeistä saatuihin palkkioihin nimike tuskin on sidoksissa, sillä pelkällä kritiikkien kirjoittamisella ei Suomessa elä juuri kukaan. Kaiketi kriteerinä on Suomen arvostelijoiden liiton jäsenyys: jos siis alkaisin kirjoittaa yhden kritiikin kuussa johonkin lehteen ja mahdollisesti täyttäisin parissa vuodessa jäsenyyden ehdot, tulisiko minusta ammattikriitikko?
Tuula-Liina Variksen mukaan kirjallisuusblogistin kirjoitus ei ole pätevää, jos hänellä ei ole kriitikon asemaa. Samanhenkisen ”asiantuntija”lausunnon antaa Martta Heikkilä Hämeen Sanomissa (27.5.2012):
”Blogi ei kuitenkaan voi korvata asiantuntijan laatimaa kulttuurikirjoitusta”, korostaa tutkija Martta Heikkilä.
Tällaisesta näkemyksestä huokuu rakkaus taidekäsitykseen, jossa niin teoksen kuin kritiikinkin arvon määrittelee sen status taideinstituutiossa. Kirjallisuudessa tämä instituutio käytännössä tarkoittaa kirjailijoiden, kustantamoiden, kirjallisuuslehtien, kirjallisuudentutkimuksen, kriitikoiden, kirjakauppojen ja lukevan yleisön luomaa verkostoa. Jokaisella insituution toimijalla on asemansa taiteen määrittelyssä ja arvioinnissa, mutta erikoista kyllä, yleisön status taidetta arvioitaessa on kaikkein vähäisin – vaikka taide tehdään nimenomaan yleisölle, kirjat lukijoille. Malli on ihanteellinen instituutiossa paikkansa vakiinnuttaneiden ammattilaisten ja asiantuntijoiden kannalta, enkä siksi ihmettele Tuula-Liina Variksen ajattelua: jos hän myöntäisi, että kritiikkiä voi kirjoittaa kuka tahansa, samalla hänen olisi myönnettävä, että kirjailijaksikin voi tulla kuka tahansa – vaikkapa omakustanteena kirjan kirjoittanut – silloin perinteisten kustantamoiden ja Kirjailijaliiton jäsenyyden status-arvot horjuisivat.
(… tosin niinhän ne jo horjuvat muutenkin …)
Niin, maailma muuttuu. 2010-luvulla tällainen näkemys taideinstituutiosta on yhtä valitettavan vanhanaikainen kuin kulttuuripolitiikka, jossa tukea ja huomiota syydetään lähinnä laitoksille ( = mitä korkeampi katto, sitä enemmän rahaa) vaikka ruohonjuuritason kulttuuriaktivismissa ja riippumattomissa taiteen toimijoissa on sivistysvaltion kulttuuripääoman kannalta valtavasti luovaa kasvupotentiaalia.
Sosiaalisen median voimaa Martta Heikkiläkin kommentoi Taidekritiikin perusteet -teoksen esipuheessa:
Ajatus asiantuntijan lausumasta objektiivisesta totuudesta on nykyään kyseenalaistettu. Taiteen yleisöjen moninaisuus on osaltaan horjuttanut käsitystä erehtymättömistä taiteen auktoriteeteista: yleisöjä on erilaisia, ja toisilla on enemmän tietoa taiteesta, toisilla vähemmän. Nykyisen internet-kritiikin aikana kuka tahansa voi ryhtyä kriitikoksi. Kriitikon ja yleisön osat siis vaihtuvat jatkuvasti.
Heikkilän oma mielipide tästä kehityksestä ei käy tekstistä ilmi, mutta Hämeen Sanomien haastattelun perusteella voisi olettaa, että hän näkee ilmiössä huolestuttavia piirteitä. Itse ajattelen päinvastoin: onneksi asiantuntijoiden lausumat ”objektiiviset totuudet” kyseenalaistetaan! – Tosin en oikein usko, että niitä aiemminkaan ovat objektiivisina totuuksina pitäneet muut kuin kyseiset asiantuntijat itse (tällaisia omaan erehtymättömyyteensä uskovia henkilöitä on tullut tavattua joitakin, mutta jääkööt nämä kriitikot ja professorit tässä nimeämättä).
Sosiaalisessa mediassa kirjallisuuskulttuurin täysin mullistavaa arabikevättä tuskin tulee, mutta kyllä Internet ja muutkin viime vuosien tekniset innovaatiot (tarveharkintainen digipaino ja sähkökirja) kyseenalaistavat perinteisiä kirjallisuusinstituution roolituksia. Käytännössä kuka tahansa voi kirjoittaa ja julkaista kirjan, saada sen jopa myyntiin nettikirjakaupoissa. Ja kyllä, kuka tahansa voi myös kirjoittaa siitä kritiikin omassa blogissaan. Samanaikaisesti kun maallikot kurkottavat perinteisiä ”ammattirooleja” kohti, kustantamot ovat karsineet kustannustoimittajiaan (toimitustyö kirjaa kohden vähenee = laatu heikkenee), julkaisuun vaikuttaa usein muut kuin laadulliset kriteerit (”kirjailijan” tunnettuus jne.) ja lehtitalot ovat supistaneet kritiikkien määrää kulttuurisivuillaan (sama kritiikki saatetaan julkaista monessa eri lehdessä, palstamillimetrit ovat vähentyneet jne.). Kustantamot ja kriitikot ovat tietenkin edelleen tärkeässä asemassa, mutta rinnalle on tullut uusia toimijoita ja uudenlaisia toimintatapoja.
* * *
En ole kriitikko, en toimittaja enkä tutkija. Amatööribloggaajana olen ensisijaisesti lukija, joka jakaa omia lukukokemuksiaan muille. Blogissa onkin mahdollista tuoda kaikkien nähtäväksi jo 60-70-luvulta saakka kirjallisuudentutkimuksessa paljon korostettu lukijan rooli. Onkin huvittavaa, että nyt kun lukijat luovat netissä moniäänistä, käytännönläheistä taidepuhetta, se koetaan jonkinlaisena uhkana. Missä vika? Lukijoissa, jotka kirjoittavat lukukokemuksistaan? Ei todellakaan. Peiliin katsomisen paikka taitaa olla siellä norsunluutorneissa ja kirjallisuusalan ammattilaisten etujärjestöissä.
Kirjallisuusblogien suosiota on helppo ymmärtää. Vaikka joku ”asiantuntija” kenties kokeekin blogien kirjallisuuspohdiskelut pinnallisina ja turhan viihteellisinä, voi kirjallisuusblogien tavassa tarkastella teoksia nähdä myös estetiikan murroksen. Asiantuntijoiden valta taiteessa perustuu elitismissään tavallisesta taiteen tai kirjallisuuden kuluttajasta etäännytettyyn analyyttiseen estetiikkaan. Mahdollisimman (siis usein näennäisen) objektiivisesti analysoidaan teoksen sisäisiä suhteita ja rakenteellisia piirteitä sekä pohditaan sen asemaa traditiossa. Keskustelussa käytetään jargonia eli asialle omistautuneiden yhteistä salakieltä, jonka periaatteessa pitäisi toimia apukeinona taiteen tarkastelussa. Valitettavan usein taidepuhe itsessään muodostuu itsetarkoitukseksi ja hienoja käsitteitä aletaan käyttää asiantuntijoiden vallan merkkinä (jos et saanut kiinni ajatuksesta, niin hakeudu kirjallisuuden tai taidealan opiskelijoiden pariin kapakkakeskusteluun – sieltä yleensä löytyvät karrikoiduimmat esimerkit).
En väitä, etteikö analyyttisen estetiikan lujaa otetta tarvittaisi kritiikeissä. Päinvastoin, pidän itse henkilökohtaisesti sitä tärkeänä, kunhan se ei muodostu itseisarvoksi. Taiteelle ja kirjallisuudelle asiantuntijoiden analyysit ja arvottamiset ovat tärkeitä, sillä muuten traditio menettää merkityksensä ja koko kulttuuri selkärankansa. Mutta rinnalla mahtuu hyvin elämään muunkinlaista puhetta taiteesta ja kirjallisuudesta.
1900-luvun loppupuoliskolla alaa on vallannut näkemys taide-elämyksen kokemuksellisuudesta: taide määrittyy kokijansa kautta. Eräs syy tähän on ollut populaarikulttuurin suosio ja toisaalta ns. ”korkean” ja ”populaarin” taiteen välisten raja-aitojen hämärtyminen: elitistinen jargon ei kyennyt selittämään metallimusiikin tuottamaa elämystä tai Frank Millerin sarjakuvien herättämiä tummia tuntoja. Kirjallisuusblogit muokkaavat kirjallisuuskritiikkien traditiota omanlaisekseen taidepuheeksi, jossa analyyttisyyttä tärkeämmäksi tekijöiksi muodostuvat kokemuksellisuus ja elämyksellisyys, sekä tietenkin yhteisöllisyys.
Mielenkiintoista on havaita blogeissa myös eräänlainen elämän estetisoituminen: kirjat ja lukukokemukset hallitsevat bloggaajien arkea, luovat siihen sisältöjä ja alkavat ikään kuin elää lukijoidensa rinnalla. Ja tätä isoa kuvaa estetiikan tutkija Martta Heikkilä ei näe, vaan kuittaa blogit ”kirjoitusharjoituksiksi”. Ja Tuula-Liina Varis ”mutuhutuksi” …
Hohhoijaa.
* * *
Muutos lukijakunnan intresseissä on huomattu päivälehdissäkin. Kirjallisuuskritiikkien ote on keventynyt – usein kuulee väitettävän, että ehkä jopa liikaakin. Lukijamyönteisyyttä korostettaessa onkin vaarana sortuminen mitäänsanomattomuuteen. – Vaikka kokemuksellisuus kiinnostaa mahdollisia lukijoita, en silti usko, että kirjallisuuskriitikoiden kannattaa lähteä liikaa apinoimaan blogityyliä. Lehtien kirjallisuuskritiikkejä lukee melko rajallinen määrä lehtien tilaajista (en ole nähnyt mitään arvioita, joten en lähde arvailemaan) – kuten yleensäkin kirjallisuutta. Kirjallisuusblogien seuraajista lehtikritiikkejä lukee prosentuaalisesti suhteutettuna todennäköisesti huomattavasti useampi. Monelle lukupäiväkirjan kirjoittaminen tai blogien seuraaminen voi olla heräte laajempaan kiinnostukseen kirjallisuutta kohtaan: yksittäisten lukuelämysten lisäksi halutaan tutustua traditioon ja kirjallisuuden käsitteisiin, tilataan Parnasso (tai jokin muu kirjallisuuslehti) ja aletaan lukea asiantuntijoiden kirjoittamia, hieman analyyttisempiä kritiikkejä. Niille on siis tarvetta, nyt ja tulevaisuudessa.
Ehkä tällaisia kritiikistäkin kiinnostuneita on myös Jäljen äänen lukijoissa. Toivotankin kaikki blogini ”tutut” seuraamaan ”itseilmaisuani” 30-osaisen Kritiikkiä -sarjan seurassa. Tarkoitus on kirjoittaa sarjaa muiden blogipostausten lomassa luonteelleni ominaisesti eli verkalleen, viikon tai kahden, jopa kolmen välein, joten sarjan päätösosa ilmestynee suunnilleen vuoden kuluttua. Sinä aikana kritiikin keinoista ja merkityksestä lukijalle on toivon mukaan avautunut kiinnostavia näkökulmia. Kommentointi on suotavaa, kuten myös ehdotukset tarkasteltaviksi kriitikoiksi ja vinkit kiinnostaviin kritiikkeihin/kritiikkikeskusteluihin. Jos ei halua kommentoida julkisesti, viestiä voi laittaa myös sähköpostilla (löytyy tuolta blogin oikeasta ylälaidasta).
Ensimmäisiksi kriitikoiksi sarjaani olen elo-lokakuulle kaavaillut alustavasti seuraavia nimiä (en välttämättä tässä järjestyksessä, ja muutokset ovat mahdollisia): Putte Wilhelmsson, Maaria Pääjärvi, Arto Virtanen, Mervi Kantokorpi, Marianne Kurtto, Joonas Säntti, Hannu Waarala ja Antti Majander. Näkökulmani on lukijan, ei tutkijan: valitsen kriitikoiden teksteistä tarkasteluun niitä, jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta ja joissa arvioituja teoksia olen mahdollisesti itse lukenut tai edes selaillut. En myöskään johdonmukaisesti lähde arvottamaan kriitikoiden tekstejä, mutta huomioin kyllä parhaan näkemykseni mukaan ilmeiset osumat ja ohilyönnit. Tyylin säilytän vapaamuotoisena, ja luennat toimivatkin lähinnä alustana taustalla häilyvälle ratkaisemattomalle kysymykselle ”Mitä on kritiikki?”
Todennäköisesti pitkän kirjoitussarjan edetessä tulee mieleen uusia näkökulmia ja huomaa, että alkupään teksteissä on puutteita, että monen näkökulman olisi voinut kirjoittaa toisin. Ja juuri silloin, paljastuttuaan keskeneräisiksi, ne muuttuvat tärkeiksi. Oman keskeneräisyyden tai erehdyksen huomaaminen on aina kasvattava kokemus. Saman ilon soisi asiantuntijoillekin, sillä huomattavasti traagisempaa on se, kun ei koskaan havaitse erehtyneensä, vaan aina luulee olevansa oikeassa.
* * *
Norsunluutorneihin saakka (Jäljen) ääni täältä mutuhuttuilun syrjäkyliltä tuskin kantautuu, mutta ajatuksissani lähetän terveiset sinnekin. Blogi ei ehkä korvaa asiantuntijan kulttuurikirjoitusta – vaan miksi sen pitäisikään? Amatööribloggaajan kulttuurikirjoituksessa saattaa hyvinkin olla sisältöjä, joita asiantuntija ei ole tullut ajatelleeksi tai joita hän ei ole voinut palstatilan, tyylin tai muiden rajoitteiden takia tekstiinsä mahduttaa. Olenkin vahvasti sitä mieltä, että mitä enemmän kirjallisuusblogeja, sitä parempi. Enkä usko, että ajattelisin toisin vaikka jokainen suomalainen alkaisi pitää omaa julkista lukupäiväkirjaa.
Ei kai kellään kirjallisuusihmisellä voi olla mitään sellaista utopiaa vastaan?
Vau miten kiinnostavaa sarjaa suunnittelet! Minua kiinnostavat erityisesti Maaria Pääjärven ja Arto Virtasen osuudet.
Hyvää pohdintaa sinulla muutenkin. :) Ilmeisesti tästä ”ovatko blogit höpöhöpöä vai uhka oikealla kritiikille” -väännöstä on tullut jonkinlainen kestoaihe kirjallisuuskeskusteluissa…
Salla:
Jep, tiedän että tämä kirjablogien status on aika puitu aihe – en vain ollut sitä vielä varsinaisesti puinut omassa blogissani … Jotenkin vain rasittaa nämä dinosauriit, jotka toinen toisensa jälkeen kauhistelevat ilmiötä, jossa on vaikea nähdä muuta kuin positiivisia piirteitä. Sitä paitsi kirjablogit ei enää ole mikään ihan uusi juttu vaan alkaa jo vakiintua osaksi kirjallisuuden kenttää – mutta mukavan hallitsematon se on.
Kuten ehkä arvaat, ajattelin lähestyä noita kriitikoita aina siten, että mahdollisuuksien mukaan postauksissa nousisi esille aina jokin näkökulma kritiikkiin. Virtasen kohdalla ilmeinen on tuo käännösten tarkastelu (jota itsekin olet ansiokkaasti ottanut esille!) ja Pääjärvi taas näyttäytyy eräänlaisena runokritiikin suunnannäyttäjänä, joka on paljon lähestynyt kritiikin ja poetiikan muotoutumisen kysymyksiä – myös osana kritiikkejään ja blogiensa kautta eräänlaisena kirjallisuusaktivistina.
Penjami!
Kannatan! Esimerkiksi Maaria on mielestäni aika tehokkaasti tuulettanut kritiikinkin tilaa, niin että minusta on oivallista että käyt läpi muutaman ”vaikuttajan”.
Ja kun vielä kaikenlisäksi on aivan totta, että kulttuurikirjoittamisen (fiktio, esseihtiminen, kritiikki, henkilöhaastattelut jne.) tilanne muuttuu koko ajan, niin on hyvä että otat ja sukellat. Tuskin sinä sinne uppoat…
Erittäin hyvä kirjoitus. Tässä oli todella paljon tärkeää asiaa, mutta haluan erityisesti kiittää siitä, että tuot esille kirjallisuusinstituution ja sen seikan, että sekin on muutoksessa. Olen asiaa miettinyt ihan samansuuntaisesti, mutten ole osannut sitä yhtä hienosti ja osuvasti ilmaista.
Idea kritiikkejä käsittelevästä kirjoitussarjasta on erinomainen.
Ripsa:
Mieluiten sukeltelenkin näissä vesissä, kesäsäät ovat olleet aina rannan ollessa lähellä sen verran karuja, että en vieläkään ole talviturkkiani heittänyt …
Huomasin mahdollisia kriitikkonimiä listatessani runokriitikkojen yliedustuksen – jotenkin runokritiikkeihin on helpompi tarttua, sillä runokokoelmien kohdalla ei voi ryhtyä laiskaksi ja kirjoittaa helpon kaavan mukaan juonen perusasetelmasta ja henkilöhahmojen uskottavuudesta (sillä saakin lyhyestä sanomalehtikritiikistä täytettyä jo melkein suurimman osan …). Runokriitikko joutuu laittamaan itsensä likoon – ja jos ei laita, se näkyy heti.
Anna Elina:
Kitos kommentistasi! Tuohon kirjallisuusinstituutio-näkökulmaan olisi vielä voinut sotkea kaupallisen ulottuvuuden. Tässä nettiajan ilmaisessa jakamisen – siis antamisen mutta toki vastavuoroisesti myös saamisen – logiikassa on paljon sellaista, mikä käsittääkseni hiertää joitakin kirjailijoiden, toimittajien ja kriitikoiden etujärjestöjen ihmisiä.
Kritiikkiä-sarjaa minäkin odotan uteliaana. Toivoisin, että siitä tulee edes jossain määrin positiivinen esimerkki harrastajablogin mahdollisuudesta kirjoittaa eräänlainen sivunäytös tai pitkä kommentaari painetulle, asiantuntijoiden laatimalle teokselle. Siis jotain lisäarvoa, jota ei muuten olisi olemassa.
Kiitos kirjoituksesta.
Tässä olisi monta kahvaa, mistä voisi vääntää.
Kirjallisuuskritiikkiin, runojen arviointiin ja elokuvakritiikkiin pätevät minusta osin samat ongelmat. Vaarana on ehkä kirjoittaa Bayardin ”teorian mukaan” jokaisesta kirjasta, elokuvasta tai runosta oman sisäisen mallinsa mukaan.
Eli jossain vaiheessa on katsottu filmi, jota pitää hyvänä tai luettu oma sisäinen kirja se täydellinen ja sen jälkeen etsii samanlaista kokemusta, ilmaisua.
Tällöin vaarana on, että ensimmäisen teoksen ylittänyttä ei ole, ehkä joskus uudet teokset, jotka ylittävät jonkun kynnyksen, kolauttavat.
Elokuvakritiikki eroaa kirjallisuuskritiikistä, koska siinä on näyttelijäsuoritukset, kuvaus, leikkaus, tehosteet …, kirjassa kerrontatapa, juoni, metaforat yms, runous on kaikkein vaikein arvostelun laji, ja ehkä siksi myös herkin. Luultavasti lukijoiden arviot runosta vaihtelevat eniten samoin kuin maalauksista.
***
Itse olen harrastelija bloggauksessa. Yritän vilpittömästi tuoda subjektiivisesti valitsemistani asioista objektiivista faktaa. Jokainen bloggari kehittyy tai taantuu. Bloggareiden etuna on riippumattomuus. Itse ainakin luen, mitä hankin, ja hankin sitä, mitä haluan, ja kirjoitan siitä mistä haluan. Koska kerron oman kokemukseni saa blogin lukija siitä näkemyksen.
Ongelmaksi tässä muodostuu se, että bloggari kehittyy, eli vuosi sitten kirjoitin eri tavalla samasta kirjasta, esim. seuraavaksi bloggaamani Syvä uni saa toisenlaisen arvioinnin kuin vuosi sitten.
Jokke:
Tuo lukijan muuttuminen/kehittyminen onkin kiinnostavaa. Se on yksi syy siihen, että itse luen jonkin verran jo aiemmin lukemiani kirjoja uudelleen: kun kohtaa uudelleen – vuosien jälkeen – jonkin klassikkoteoksen, sitä tulee ikään kuin päivittäneeksi oman lukijan mallinsa. Toki tämä on teoskohtaista: joidenkin kohdalla huomaa kiinnostuvansa ja innostuvansa aivan samoista jutuista kuin kymmenen vuotta aiemmin.
Raymond Chandlerin Syvä uni voisi olla sellainen kirja, joka minunkin kannattaisi lukea uudelleen. Luin Chandleria joskus nuorena, ja oikeastaan paljon niihin lukukokemuksiin (tai mielikuviini lukukokemuksistani) olen myöhemmin verrannut esimerkiksi monia film noir -leffoja. Vitsi piilee tietysti siinä, että jos nyt lukisin Syvän unen, en kenties edes löytäisi siitä niitä tunnelmia, joita kuvittelen kirjassa olevan.
Jaa, ehkä jätän sen sittenkin lukematta …
– – –
Elokuvakritiikistäkin oli artikkeli tuossa Heikkilän toimittamassa kirjassa. Se oli jopa hieman enemmän opastusmielessä laadittu. Kannattaa vilkaista, jos kiinnostaa: ei Taidekritiikin perusteet huono teos ole, kritisoin lähinnä vain tuota ajatusta kritiikkien kirjoitusoppaasta. Kirja antaa kyllä suuntaviivoja pohdinnalle siitä, mikä on kritiikki, mutta vaikka esimerkiksi Kuisma Korhosen artikkelissa on omat ansionsa, käytännönläheiset esimerkit nykykritiikeistä puuttuvat.
Itseäni on kismittänyt eniten tässä mutuhuttusodassa se, että asiantuntija määrittää amatööri(ksi lähtökohtaisesti olettamansa bloggaajan) lähtökohtaiseksi naiiviksi lukijaksi blogikirjoitusgenreen olennaisesti kuuluvan subjektiivisen fiilistelyaspektin takia, vaikka useimmissa kirjablogeissa tyyli, luku- ja julkaisustrategiat ovat varsin harkittuja ja selkeälinjaisia. Toki ajan ja kokemuksen kanssa kehittyviä, kuten Jokke toteaa, mutta onko Parnassokaan (saati sitten Hesarin kulttuurisivut) enää täysin samalla linjalla kuin aloittaessaan?
Oudoksun myös sitä, että itseään ammattilukijoina pitävät antavat ymmärtää, että eivät ymmärrä tai hyväksy genre-eroja kirjallisuuskriitiikeissä, vaikka ovat muuten täysin kykeneviä erottamaan valtavia määriä kirjallisuuslajeja toisistaan ja arvottamaan niitä objektiivisesti. Toisaalta tällainen sokeus on tietysti tyypillistä ihmiskäyttäytymistä vähintään tieteenhistorian valossa: tieteenalojen erillistyessä tai professionalisoituessa on suurimmat väännöt käyty siitä, kenellä on oikeus esiintyä asiantuntijana ja kenelle asiantuntija puhuu. Mielenkiintoista tässä nykyisessä tapauksessa tietysti on, että siinä missä asiantuntijat näkevät (uhkana) bloggaajien pyrkivän samalle leikkikentälle, bloggaajat julistavat leikkivänsä mieluiten omallaan…
Odotan innolla kritiikkisarjaasi!
Uutta Syvässä unessa oli lähinnä viitteet esim. Proustiin, johon en ollut kiinnittänyt huomiota lähinnä kai siksi, etten tarkemmin tiennyt, kuka Proust oli. (toinen sisarista puhuu Proustista, ja toinen ei tiedä ”kuka” on Peter Pan).
Elokuvia olen itsekin joskus analysoinut, joten pitää lukea artikkeli. Kriitikko ei välttämättä aina ymmärrä motiiveja, miksi elokuvissa käydään.
***
Ongelma on mahdollinen kriitikon etääntyminen ”yleisöstä”, kritiikin kieli on monesti monimutkaista, joten se ei aina palvele (ei välttämättä pidäkään?) suurta yleisöä. Itse olen pohtinut tuleeko ylimieliseksi lukemalla ”parempia” kirjoja, toivottavasti ei.
Yksittäinen bloggari voi olla täysin riippumaton, eli vapaa kaikista siteistä ja kahleista. Kriitikolla saattaa olla työnantajansa kautta sidonnaisuuksia.
Toisaalta työsuhteinen kriitikko on sitoutunut joihinkin periaatteisiin, ja toimii sarjatuotannossa tiettyjen ”laadunvarmistuskriteerien” alla. Kriitikolla myös silmä harjaantuu havaitsemaan taiteen ja tekotaiteen eron, mikä amatöörille voi olla liian vaikeaa.
Olet oikeassa: esimerkiksi runokritiikki on sellainen laji, johon kirjallisuusbloggaajilla ei tunnu kovin laaja-alaisesti olevan intoa – se onkin vaikea laji, ainakin omasta mielestäni (vaikka itse olen uusista runokokoelmista kirjoitellutkin, en kuitenkaan uskalla ehdottomasti lähteä arvottamaan, onko esimerkiksi jokin Henriikka Tavin kokoelma hyvä tai huono runouden traditioon suhteutettuna – en totta puhuen osaa sanoa …).
Tuosta laadunvarmistusnäkökulmasta kiinnostava kirjoitus kritiikistä löytyy kirjailija Juha-Pekka Koskisen blogista. Siinä hän pohtii oman kirjansa vastaanottoa ja ihmettelee, mikä on kirjailijan kuluttajansuoja jossain määrin mielivaltaisilta vaikuttavien ammattikriitikoiden arvosteluiden suhteen. Palaan tuohon kirjoitukseen varmasti Kritiikkiä-sarjan aikana, mutta käy lukemassa jo nyt, jos kiinnostaa.
Linkki: http://jpkoskinen.wordpress.com/2010/07/26/kritiikin-kritiikki-kielletty-aihe/
Hyvä kirjoitus tuo.
Kriitikon laatua voi myös arvioida selkeillä asiavirheillä, ne voi objektiivisesti löytää. Joskus tuntuu, että olisi koettu kokonaan eri teos, joskus tuntuu kuin olisi omat ajatukset heijastunut näkyviksi.
Tuo eri teoksen lukeminen onkin kiinnostava näkökulma: on helppo osoittaa, että teos on luettu eri tavoin – mutta vaikeampi on osoittaa, että niistä jokin olisi ehdottoman väärä. Toisaalta, ehkä joskus voi perustellusti todeta, että jokin lukutapa on toista parempi (näkemyksellisempi, tekstin lähtökohdat paremmin huomioiva jne.).
Kirjakko:
Tuo kommenttisi ”genrerajojen tajun puutteesta” on osuva. Jos kriitikko haluaa onnistua arviossaan, hänen on ymmärrettävä, mistä lähtökohdista käsin arvioitava kirja on kirjoitettu. Jotakin romanttista viihdekirjaa ei voi arvioida samoin kriteerein kuin ns. laatukirjallisuutta. Mutta omassa genressään arvioituna viihdekirja voi osoittautua hyväksi.
Sama pätee muihinkin teksteihin: on osattava erottaa mielipidekirjoitus kritiikistä, kritiikki blogikirjoituksesta jne. Tekstilajien tunnistamista opetellaan jo peruskoulussa – asiantuntijoiksi itseään kutsuvien voisi kuvitella hallitsevan edes sen taidon.
Jokke:
Maku on sellainen asia, joka voi toisilla olla hyvin ehdoton, toiset taas ovat kaikkiruokaisia. Itse kuulun jossain määrin jälkimmäiseen ryhmään niin kirjallisuuden kuin ruuankin suhteen – mutta tunnen monia henkilöitä, jotka mielestäni aivan aidosti (ei siis vain esittääkseen) saattavat tuntea suurta sielullista tuskaa muun kuin laatukirjallisuuden parissa. Minä voin käydä syömässä sen hampurilaisateriankin ja jopa pitää siitä – ei tarvitse olla lautasliinaravintolassa, vaikka toki sellaisessa on aina oma, jalostuneempi fiiliksensä.
Kritiikin kielen suhteen oma mielipiteeni on ehdoton: hyvä kritiikki on kieleltään selkeää. Poikkeuksena voisi pitää jotakin pienemmän, valikoituneemman harrastajakunnan lehteä, jossa kriitikko tietää, että lukijakunta hallitsee terminologiaa. Jokin tieteellinen julkaisu voi kaataa melkoisen lastin terminologiaa lukijan niskaan, runouslehti Tuli&Savuun kirjoittava kriitikko voi olettaa, että runouden terminologia on lukijalle tuttua, Parnasson kriitikko voi olettaa, että lukijakunta on valikoituneempaa kuin jossakin maakuntalehdessä.
Mutta liian usein terminologiaa käytetään turhaan, tai jopa kriitikon statusta pönkittämään – kenties halutaan luoda mielikuva, että nyt kirjoittaja on oivaltanut teoksesta jotakin hienoa, vaikka suoraksi suomeksi kirjoitettuna ajatus ei mitenkään erikoinen olisikaan.
Hienoa keskustelua taas kerran. :) Mä osoitin epäammattimaisuuteni Eugenidesin Naimapuuhien parissa, kun en ymmärtänyt trooppia. Kävin lukemassa kirjallisuusaiheisilta sivuilta troopin käsitteestä ja käsitteen käyttämisestä, mutten kyllä vieläkään osaa yksiselitteisesti sanoa, mitä trooppi tarkoittaa kirjallisuudesta puhuttaessa. Tässä olisikin hyvä tilaisuus jollekin ”ammattilaiselle” selittää asia, vaikka täällä tai toki tuolla oman blogini Naimapuuhia-keskustelussa. :)
Nöyrin kiitokseni hienosta kirjoituksesta ja älyttömän kiinnostavasta aiheesta! Jään erittäin kiinnostuneena seuraamaan tätä sarjaa.
Kolahti hyvin tuo ”alutaan tutustua traditioon ja kirjallisuuden käsitteisiin, tilataan Parnasso (tai jokin muu kirjallisuuslehti)” -kohta. Vaikka olen opiskellut kirjallisuutta jo monta vuotta, niin vasta nyttemmin blogin myötä sain aikaan esim. tilata Parnasson :D
(Tai sitten se johtuu siitä, että nyt luennot ovat vähentyneet enkä enää ole kuulemassa niitä erehtymät… siis ammattilaisia arvioita ja salaa kieroudessani kaipaan niitä ;) )
Hieno kirjoitus, jolla on myös hyvä lopetus. Ei todellakaan kenelläkään kirjaihmisellä voi olla mitään sitä vastaan, että kirjallisia lukupäiväkirjoja syntyy nettiin. Blogit eivät ole samankaltaisia, eikä niitä tosiaan kannata typistää kirjoitusharjoittelu-ajattelun alle.
Odotan innolla tätä sarjaa, olin niin innoissani tästä aloituksesta, että epätyypillisesti printtasin sen myös itselleni, vaikka tähän tekstiin voi virtuaalisesti palata koska vain.
Kiitos, ja tuota printtaamista harrastan välillä itsekin. Jotenkin tuntuu, että paperilla sama postaus on hieman erilainen – siitä tulee astetta painokkaampi. Jotakin vanhakantaista uskoa paperille painetun sanan mahtiin siis vielä minullakin, vaikka nykyisin tulee sujuvasti luettua sähkökirjojakin.
Salla:
Kävin katsomassa tuon postauksesi ja täytyy tunnustaa, etten tuon kohdan perusteella ymmärtänyt minäkään, miten itsemurha olisi ”trooppi”. Troopin itse ymmärrän kuvaksi tai kielikuvaksi, sitä käytetään runoista puhuttaessa. Vilkaisin kuitenkin tuolta Dictionarysta, miten selitetään trophe. Näkyisi olevan liitetty myös liturgisiin yhteyksiin, ja jos kreikankielinen kanta merkitsee alkujaan englanniksi ”turn”, niin ehkä sitä kautta voisi merkitystä lähteä pohtimaan. Mutta miten tuo suomentaisi …
Morre:
Kiitos, ja tunnistan osittain tuon tunteen: mitä kauemmaksi omat opinnot ovat jääneet, sen enemmän olen alkanut kiinnostua kirjallisuudesta. Silloin joskus opintojen aikana en edes oikein jaksanut seurata esimerkiksi kotimaista kirjallisuutta ollenkaan (siis uutuuskirjoja). Nyt olen viime aikoina jopa lukenut taas ihan kirjallisuudentutkimukseenkin liittyviä teoksia ja artikkeleita – ja rauhassa voi jättää kesken, jos ei kiinnosta (kun ei ole mitään tenttipaineita).
Ekaksi sivuasia Naimapuuhien troopista: (Se on siis englanniksi ”trope”, ei trophe, kantasana tropos.)
Jos kaikki on tekstiä tai tekstejä (niinkuin kirjan opiskelijat opiskelevat), silloin itsemurha voi olla ”poeettinen väline”. Wikiartikkelista: ”Since the 1970s, the word has also come to mean a commonly recurring motif or device, a cliché.” Itsemurha voi hyvinkin olla klisee, tyypillinen käänne tietyntyyppisessä tekstissä.
Omasta mielestäni trooppi on ehdotoman oikea suomennos kielellä ja erityiskielillä leikkivässä kirjassa, se saakin jäädä hämäräksi, koska suurin osa 80-luvun semioottisesta puheesta on asiaan vihkiytymättömälle ihan hiton hämärää eikä käänny normikielelle. Se toimii esimerkkinä tuon ajan kirjallisuus-ja kielitieteen, filosofian ja semiotiikan kielestä, ja siihen rakastuneiden nuorten ihmisten tavasta käyttää jargonia ”todellisuudestakin” puhuessaan. (Myös mun opiskeluajoista on kauan, niistä jäänteenä pakkomielle laittaa todellisuus aina sitaatteihin.)
Ja sitten asiaan: Odotan todella kiinnostuneena kritiikkeihin paneutuvaa sarjaasi. Enpä muista lukeneeni missään nykykriitikkoja eritteleviä artikkeleja.
Oma suhteeni kirjablogeihin on vähän kaksinainen. Haluaisin kovasti kirjoittaa omaa, mutta tuskastun yritelmiini juuri niiden naiviuden ja ”lukion kirjaesitelmätyyppisyyden” vuoksi. Tykkään kyllä muiden henkilökohtaisia, tuntemuksiin perustuvia esittelyjä ja vinkkauksia. Variksena olisin enemmän huolissaan ammattitaitoisen kritiikin vähenemisestä ja ohenemisesta ja vaatisin sille. Ei kai tää ole mitään nollasummapeliä, jossa elintilaa on vain jommallekummalle? Uskon myös tuohon ”seuraavaksi tilataan Parnasso” -portiteoriaasi :)
Kiitos Taru täsmennyksestäsi! Todellakin, jos elämä näyttäytyy akateemisen riehakkaiksi heittäytyneillä opiskelijoilla kenties jonkinlaisena ”diskurssina”, niin miksei itsemurhakin voi olla trooppi. – Ja mistäköhän ihmeestä minä tuon ”h”:n olen trope-sanaan keksinytkin?
Kirjallisuuskritiikistä löytyy tosiaankin yllättävän huonosti kunnollista, tuoretta tutkimusta tai edessellaisia artikkeleita, joissa oikeasti lähiluettaisiin nykykritiikkejä eikä vain puhuttaisi kritiikin merkityksestä yleisluontoisesti. Kuitenkin monet esseistiikkaa kokeilleet kriitikot ovat jonkin verran kokoelmissaan aihetta sivunneet, mieleen tulee ainakin Putte Wilhelmsson, Suvi Ahola, Arto Virtanen – ja on niitä muitakin, en tohdi vain tähän laittaa muistinvaraisesti ettei mene arvailuksi.
Ongelmana kritiikin kritiikkiä kirjoittaessa voi olla se, että vaikka joku kriitikko olisi siihen kenties paras, ei hän välttämättä voi sellaista tehdä. Omien kollegoiden töiden arviointi vaatisi melkoista roolin ottamista. Lukijan näkökulmasta tätä aihetta on helpompi lähestyä: sanat eivät ole niin painavia kuin ammattikriitikon suusta, ja toisaalta voi olla vapaamuotoisempi, epäjohdonmukaisempi – sillä sellaisiahan me lukijat olemme.
Ja jos joku tutkija alkaisi tehdä kriitikoista sarjaa, hänen pitäisi ensin valikoida tutkimusmetodit, kartoittaa mahdollisimman kattava aineisto, pohtia hypoteesit jne. Se vaatisi jo apurahan…
Olipa erinomainen kirjoitus! Jään mielenkiinnolla seuraamaan kirjoitussarjaasi!
Hyvä kirjoitus. Minulla on käynyt niin, että akateeminen koulutukseni on johtanut vastaiskuun. Kotimaisen kirjallisuuden maisterina ja kasvatustieteen tohtorina koin vastenmielisyyttä akateemista keikarointia vastaan ja heittäydyin mm. tv-viihteen suurkuluttajaksi. Nyt 8 vuotta on kulunut ilman oppimisen halua. Vuorotteluvapaa on antanut aikaa lukea mm. hyviä blogeja. Nyt haluan jälleen lukea kirjallisuusblogeja. Kirjallisuuskritiikki – anteeksi nyt – kuulostaa helposti korvissani ylitärkeältä hienostelulta. Olen kaiken lisäksi turkulainen, joten hienostelu – sivistyssanakikkailu tökkii.
Nyt olen jälleen löytänyt upeat laatukirjat ja kaunokirjallisuus kiinnostaa. Myös tämä keskustelu blogien ”mutuhutusta” kiinnostaa. Julkaisin omakustanteen ja se tuotti suurta iloa ainakin itselleni. Huomaan että sähköisen kirjan julkaisu olisi kiinnostava mahdollisuus. (Kukaan ei huomaa mua – romaani koulumaailmasta )
Tämä kirjan ”kriisi” liittyy muuhunkin älyllisen elämän muutokseen. Koulumaailma on myös muutoksessa. Netti on tullut osaksi elämää ja siellä on paljon turhaa hömppää ja siellä on vastavuoroisuutta kaipaavia älykköjä. Blogi on kannanotto, inspiroiva tai tylsä.
Toivon että tuleva kirjoitussarjasi saa meikäläisenkin innostumaan kritiikin koukeroista.
Amma ja Tiirailija:
Hienoa, että tulee seurailijoita: syntyy mukavasti kutkuttavaa painetta, kun tietää että jotkut lukeekin. Toivotaan, että kritiikki osoittautuu kiinnostavaksi ja innostavaksi aiheeksi. Jos jollakulla lukijoista on tuntumaa maakuntalehtien kriitikoihin, otan vinkkejä vastaan. Itse luen Hesaria ja Keskisuomalaista (samaan Keskisuomalaisen kritiikki-kimppaan kuuluu toki moni muukin lehti), netin kautta jonkin verran Turun Sanomien ja Aamulehden kritiikkejä, sitten tietysti kirjallisuuslehtiä, Kiiltomatoa yms. Mutta pohjoinen/pohjalainen ulottuvuus on tuntematon, samoin Etelä-Suomen Sanomat sekä Itä-Suomi. Oletan, että sama pätee esim. moneen pääkaupunkiseudun kirjallisuuden harrastajaan.
Eli jos on joku kiinnostava kriitikko Ilkassa tai Kouvolan Sanomissa tms. niin laittakaa vinkkiä/ottakaa esille.
Niin, siis edellinen kommentti laajeni tietenkin yleiselle tasolle: en olettanut että te kaksi hallitsisitte Suomen maakunnat kuin omat taskunne …
Hieno kirjoitus! Ja hieno idea: 30 postausta vuodessa kyseisestä aiheesta kuulostaa aika isolta kakulta, mutta ilmeisesti potentiaalisi ja aikasi riittävät.
Mitä tulee sanomalehtikritiikkien lyhentymiseen, olen ihmetellyt varsinkin Hesarin osalta kritiikkien lyhyyttä. Onkohan mahdollista että ne olisivat nettiversiossa lyhennettynä?
Jos ammattikriitikko lähtee ”kansanomaistamaan” tekstiään isossa mediassa, hän (tai edustamansa lehti) sahaa kyllä omaa puutaan samalla kun aliarvioi pahasti lukijakuntaansa.
Pari huomautusta:
”Vaikka tällainen ärsykkeestä syntynyt kritiikin kritiikki tuo parhaimmillaan hyvin esille kirjallisuusaktiivien näkemyksiä kirjallisuudesta ja sen vastaanottamisesta, saa se tuohtumuksessaan helposti fanaattisia piirteitä.”
Petäjän tapauksessa kritiikin vastineet ja mielipiteet olivat erittäin asiallisia ja lähes poikkeuksetta omalla nimellä kirjoitettuja. Hesari on näemmä poistanut kyseisen kommenttiketjun tai sitten se on muuttanut kirjautumisen/maksullisuuden taakse. Tai ehkä viittaat blogistanin silloisiin reagointeihin?
”Kirjallisuusblogien suosiota on helppo ymmärtää.”
Tarkoittanet kirjablogeja? Minusta kirjallisuus pitää sisällään paljon muutakin kuin vain luettujen kirjojen esittelyä/arviointeja. Varsinaiset kirjallisuusblogit, suositut sellaiset, ovat melko harvassa.
Kristian:
Kiitos täsmennyksistä! Huomaan kirjoittaneeni tuosta Petäjä-esimerkistä huolimattomasti – muistinvaraisesti, sillä en itsekään löytänyt enää tuota Hesarin keskustelunpalstan viestiketjua tarkistaakseni, miten se eteni. Mutta taidat olla oikeassa: se alkuperäinen kommentointi Hesarin sivuilla oli ansiokasta juuri siksi, että keskustelua käytiin perustellusti ja omilla nimillä. Fanaattisuus saattoi siis tässä tapauksessa ollakin vain täysin positiivista intomieltä puolustaa vaatimusta runouden tasavertaiselle kohtelulle valtamediassa – siis riippumatta onko kyse ns. perinteisten kustantajien vai pienkustantajien teoksista tai tradition mukaisesta/ traditiota uudistavasta (taas tämä traditio …) runoudesta.
Mutta yleisemmin väitän, että kritiikkikeskustelut saattavat mennä kinasteluksi. Ehkä vielä löydän tähän kunnollisen esimerkin.
Kirjallisuusblogi vai kirjablogi? Vai lukupäiväkirja? Onko tästä olemassa vielä jonkinlaista vakiintunutta käytäntöä, miten näitä pitäisi kutsua? Sitten on vielä kirjailijablogeja ja kirjoittajablogeja, joissa myös saatetaan kirjoittaa kirjoista.
Olet kuitenkin oikeassa: tarkoitin suosiossa enemmänkin kirjablogeja. Toisaalta monissa kirjablogeissa saattaa välillä olla ansiokkaitakin, laajemmin kirjallisuuden ilmiöitä tarkastelevia postauksia. Tähän pitäisi kysyä terminologista määrittelyä joltakin asiantuntijataholta, esimerkiksi verkkokirjoittamisesta väitelleeltä kirjallisuuden tohtorilta …
Loistava idea, suurkiitokset jo tästä aloitustekstistä! Aivan varmasti seuraan koko sarjan ajan, millaista kriitikkokuntaa Suomessa oikein onkaan.
Minua tässä kirjablogien valekriitikkosyyttelyssä (humoristinen kärjistys) on lähinnä kummastuttanut se, ettei tosiaankaan ole oivallettu, että nyt lopultakin on mahdollisuus ihan tutkia Lukijaa. Kuten tuossa yllä toteat, tätä lukijalähtöisyyttähän on korostettu jo vuosikymmeniä, mutta tutkiminen on ollut hankalaa. Joitakin kyselytutkimuksia on lukutottumuksista ja mielikirjoista tehty, mutta sen kummempaa ei liene saatu aikaan? Kirjablogit tarjoavat loistavan tutkimusaineiston, kukahan tajuaisi ryhtyä tutkimaan? Muotibloggaamisesta on jo tehty väitöskirjakin…
Hyvää kommentointia sekalaisissa blogeissa pyörineisiin keskusteluaiheisiin, ja sarja kiinnostaa kovasti myös. Varsinkin kun en ole oikein muodostanut suhdetta ja mielipidettä oikein kehenkään nykykriitikkoon (joitain genre-asiantuntijoita lukuunottamatta), kirjallisuuskeskustelu menee minulla vahvasti blogien, joiden esseistien ja kirjojen itsensä pohjalla. Toisaalta kun on huono seuraamaan uutuuskirjoja niin painotus esseisiin kritiikin sijasta lienee luontainen valinta…
Bloggaajana ja kommentoijana huomaan Joken tapaan muuttuneeni tässä ajan mukana, toisaalta blogi on ollut projekti jonka tarkoituksena on ollut kolkutella rajoja, vaellella pois mukavuusalueelta ja muuttua ja laajentua (kirjoitusharjoittelusta en voi kuitenkaan puhua, amatööristatuksesta pidetään kynsin hampain kiinni), eli suunta on oikea.
Näkökulmaa tulee kuitenkin siitä että akateemista koulutusta ja siihen pohjaavaa ajattelua on, mutta se ei ole kirjallisuustutkimusta tai lähialueita, eli ymmärrän jargonin merkityksen asiantuntijoiden keskinäisessä kommunikaatiossa mutta myös popularisoinnin tärkeyden ongelmista huolimatta.
Asiantuntijoiden punnituista analyyseistä voisi sanoa että laittakaa eteen. En vaadi paljoa, ainoastaan järkeä, totuutta ja toimivaa esitysmuotoa (myönnetään että blogini inspiraationa oli ja on edelleenkin tietynasteinen tyytymättömyys niihin asiantuntijoiden analyyseihin. En välttämättä ole parempi, mutta toisaalta en olekaan Bloggaajaliiton puheenjohtajana kommentoimassa sanomalehdissä).
Johan nyt, kiitoksia hienosta tekstistä ja jatko-osat kiinnostavat todella paljon!
Siis tervetuloa matkaan! Seuraavan tekstin julkaisen tässä varmaankin heti elokuun alussa, välissä (siis ensi ensi viikolla) jotain muuta, kirja-aiheista.
Kirsi Hietanen:
Olen samaa mieltä: lukijatutkimuksen tie helpottuu. Jyväskylän yliopistossa on aivan tuore gradu kirjablogeista:
https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/37925#
En ole tätä vielä lukenut (en pääse kotikoneelta tuohon verkkotekstiin enkä ole ehtinyt käydä yliopistolla lukemassa), mutta tuo Huotarin malli jolla blogikeskusteluja on käyty läpi, on kyllä tuttu diskurssianalyysin välineenä. Se on tietyllä tavalla yksinkertainen ja tehokas tapa tuoda esille, miten paljon kirjaa keskustelussa esitellään, arvotetaan jne.
Ongelmaksi tuossa gradussa (sitä lukematta) muodostuu mielestäni valittu teos. Kuten tiivistelmässä sanotaan, ”blogikritiikin yhteisöllisyys muodostui jossain määrin pinnalliseksi ja rajoittuneeksi”. No ei mikään ihme, jos valitsee tarkasteltavaksi kirjaksi yhden naistenlehtien suosituimmista kirjailijoista – oletan, että syvällisempää keskustelua (siis nimenomaan teoksen piirteisiin liittyvää) käydään silloin, kun kirjailijan julkisuuskuva ei hallitse keskustelijoiden mieliä. Eli jokin ulkomainen, vähemmän tunnettu kirjailija – jonka teos on kuitenkin keskustelua herättävä – voisi tuottaa erilaisen tuloksen.
hdcanis:
Amatööristatuksessa on todellakin omat hyvät puolensa: paljon vapautta, vähemmän vastuuta (vaikka kyllä tietynlaisia hyviä journalistisia tapoja ja tekijänoikeuksia yms. pitää harrastajabloggarinkin noudattaa).
Popularisointi on joillekin kirosana – mutta sitäkin voi tehdä monella tapaa. Ei populaaristi kirjoitetun tekstin tarvitse olla laadultaan huono. Riittää kun siitä saa tolkun muutkin kuin erittäin hyvin asiaan perehtyneet. Eikä kaikkea tarvitse puhki popularisoida: mielestäni esimerkiksi laadukasta kritiikkiä ei voi täysin kirjoittaa sillä periaatteella, että aivan kaikki ymmärtävät kaikena. Ei ole pakko alkaa selittää aivan peruskäsitteitä, vaikkapa mitä on tragedia tai ironia. Vaikka ei niitäkään välttämättä kaikki tiedä.
Niiden järjen ja totuuden rinnalla toki arvostan sivistystä, eli jonkinlainen peruskäsitteistö on hyvä joko olla hallussa tai ainakin pitäisi olla valmius ottaa selvää. Mutta taitolaji se toki on, ja vaatii kirjoittajaltaan kykyä käsitellä ja tuottaa monentasoista tekstiä (jos kriitikko ei kykene lukemaan kirjablogien mutuhuttua, ei kriitikolla ole myöskään mitään annettavaa tälle kohderyhmälle).
Toki populaariteksteissä on myös vaatimuksena se, että se lukija on alunperinkin halukas vastaanottamaan sitä tietoa ja pohdintaa. Kokemuksesta voin sanoa että tämä ehto ei aina toteudu, mikään teksti ei koskaan saavuta kaikkia (edes kaikkia lukutaitoisia).
Toisessa keskustelussa tulikin juuri pohdittua sitä mitä eroa on lauseilla ”humanistisen kulttuuritutkimuksen pitäisi olla yhteiskunnalle tärkeää ja relevanttia” ja ”humanistinen kulttuuritutkimus on yhteiskunnalle tärkeää ja relevanttia”. Allekirjoitan itse ensimmäisen lauseen mutten ole läheskään niin varma kuinka hyvin jälkimmäinen toteutuu. Toisaalta jos on sitä mieltä että esim. lehtien kritiikit on kirjoitettu niille kirjoittajille itselleen eikä lukijoille, niin samalla kyseenalaistetaan myös se ensimmäinen lause…(ja epäilijöille mainittakoon että kun puhun ”yhteiskunnalle tärkeästä” en tarkoita puhdasta taloudellista hyötyä).
Itse olen lukenut luonnontieteen puolelta (kun ei tuo puoli ole ihan vahvimpia lajejani) popularisointeja, esimerkiksi Dawkinsin evoluutiokirjoja. Ne uppoavat minuun hyvin – mutta sitten kun Dawkins siirtyy popularisoimaan ateismia, skeptisismini herää: uskontotieteen, filosofian ja jossain määrin teologiankin kysymyksiin kun olen paremmin tutustunut. Eli hyvän popularisoinnin pilaa se, että lukija tuntee aihetta liikaa, ei kykene hyväksymään sitä, että monta mutkaa oiotaan.
Hyvä, että Kirsi otti esille Bikka Puoskarin keväällå valmistuneen gradun ”Blogitekstit kirjallisuuskritiikkinä” (2012)
Siinä sovelletaan Markku Huortarin v 1980 -kehittelemää kirjallisuuskritiikin sisältöanalyysin mallia blogeihin – ja se toimii !
Toisin sanoen ”kirjaharrastajien blogeissa” sisältö on sitä, mitä kirjallisuuskritiikiltä on odoetettu – jopa sanomalehtikritiikin kultaisella 70-luvun lopulla.
Kirjablogit ovat parantuneet huimasti viime vuosina, senhän Penjami sanoi, ja sen todistaa Puoskarin tutkimuskin. Kustantajat ovat huomanneet sen, niin että kirjoittajat saavat jo arvostelukappaleita. Kritiiki-instituutio ei korvaansa lotkauta.
Jotkut tuktijat ovat ehdottaneet, että blogien kirjallisuuskritiikkejä kutsuttaisiin – YKSITYISKRITIIKEIKSI erotuksena ammattikriitikoitten arvioista. Termi on aika kummallinen ja jatkaa sitä portinvartijoiden väheksyntää, mihin Penjamikin viittasi. Ilmaisu on kumma, sillä onhan juljkaistu kritiikki aina julkista.
Puoskarin tutkimuksessa tarkasteltiin Anna-Leena Härkösen Onnen tunti (2011) romaanin blogikritiikkejä – blogit olivat seuraavat:
Luettua, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Sonjan lukuhetket, Salamatkustaja, Vähän epäkirjablogi,Ofelia outolintu, Kirjantila, Kirjakko, Eväsreppu Onnen tunti, P.S. Rakastan kirjoja, Kulttuuri kukoistaa.
Risto:
Täytyy siis tutustua. Pelkästä gradun tiivistelmästä kun helposti tekee ainoastaan hätiköityjä johtopäätöksiä … Tuossa onkin joukko hyviä kirjablogeja. En ole Härkösen kirjaa lukenut, mutta joidenkin blogien postauksiin olen tutustunut. Romaani herätti keskustelua – se on voimakasvaikutteinen kirja aiheensa takia.
Silti taustalla väijyy noissa keskusteluissa myös Anna-Leena Härkösen henkilökuva. Eihän se välttämättä huono asia ole, mutta ajattelin vain, että saattaa vaikuttaa keskustelujen luonteeseen – ja sitä kautta myös tutkimustuloksiin.
En itse päässyt kuin tiivistelmä sivulle.
Kiinnostaa onko tekijä tutustunut mainittujen blogien arvioihin yleisemminkin ja etsinyt muita samoja kirjatyyppejä tai samoja arvosteltuja teoksia näiden blogien kesken, ja määrittänyt arvosteltujen kirjojen perusteella tietyn profiilin, vai onko vain vertailtu arvioita keskenään.
Valitut kirjoablogit ovat tuttuja ja laadukkaita, ja olen useimpien lukija. Härkösen tätä teosta en ole lukenut, mutta blogiarviot kyllä.
Sain Puoskarin gradun luettavaksi ja silmäilinkin sen juuri läpi. Itse asiassa aika hyvin toteutettu tutkimus, joka on koko ajan tietoinen tutkimusaineistonsa rajallisuudesta. Puoskari tutkii vain Onnen tunnin vastaanottoa noissa 12 blogissa – mutta siinä onkin jo yhteen graduun ihan riittämiin tutkittavaa.
Puoskari huomio, että Härkösen romaania arvioidessaan blogistit keskittyvät lähinnä teoksen aiheeseen ja sen herättämiin ajatuksiin, tuntemuksiin – eivät niinkään tarkastele esimerkiksi teoksen rakenteellisia piirteitä, kieltä, kerrontaa jne. Onko tämä tyypillistä kirjablogeissa vai johtuuko se enemmänkin Härkösen kirjasta itsestään, kysyy Puoskari – mutta ei tietenkään rajatussa tutkimuksessaan voi asiaa selvitellä.
Oma kokemukseni kirjablogeista on sellainen, että vastaisin kysymykseen näin: on jossain määrin tyypillistä, että blogistit keskittyvät enemmän kirjojen aiheiden tarkasteluun ja kyllä, varmasti tässä tapauksessa tämä johtuu paljon Härkösen teoksen luonteesta. Kuvaukset rankoista lapsuuskokemuksista herättävät voimakkaita tunteita, ja ehkä silloin lukija ei koe ensisijaisena ruveta käymään teoksen rakennetta läpi.
Mutta jos Puoskarin gradun näkökulma kiinnostaa eikä sitä tosiaan jostain syystä saa auki, niin voin ottaa tässä Kritiikkiä-sarjassa esille. Gradussa on kiinnostavia näkökulmia ammattikritiikin ja yksityiskritiikin (tällaista termiä Puoskari käyttää kirjablogien arvioista, johdettu ruotsalaistutkimuksesta) piirteistä.
Ei siihen näy pääsevän tiivistelmää pitemmälle jos ei ole JYUn tunnuksia…
Anekdoottinen kokemukseni on kyllä myös sen suuntainen että blogikeskusteluissa painotetaan enemmän aiheita ja sisältöä ja rakenteesta puhutaan vähemmän…mikä on ymmärrettävää kun kyseessä on vapaaehtoinen lukija, aihe vaikuttaa enemmän kun valitaan sitä kirjaa luettavaksi.
Tuosta voisi sitten kehittää mielenkiintoisia jatkokysymyksiä, näkyykö bloggaajan käsittelyssä eroja siinä miten kirja päätyy luettavaksi, onko valinta ”mua nyt huvitti lukea tämä”, saatu arvostelukappale, opiskelutehtävä tai vaikka lukuhaaste. Kiinnittääkö silloin huomiota eri asioihin, esim. enemmän rakenteeseen aiheen sijasta?
En ole ikinä kirjoittanut kritiikkiä palkkiota vastaan (arvostelukappaletta tuskin voi laskea sellaiseksi, pikemminkin se on riesa ihmiselle, jonka kirjahyllyihin ei mahdu mitään …), mutta joitakin olen tehnyt harrastemielessä muutakin kuin omaan blogiin. Jos kirja ei oleerityisen kiinnostava, antaa tuo rakenteellisten ja kerronnallisten, kielellisten yms. piirteiden tarkastelu siihen hyvän tukirangan. Samalla se myös luo ammattimaisemmalta vaikuttavan otteen kritiikkiin.
Olipas kiinnostava kirjoitus! Perustelet ja esittelet asiaa monipuolisesti, asiallisesti ja kuitenkin siten, että kyllä hampaitakin on.
En oikein ymmärrä usein esillä olevaa oikea-väärä -asettelua, joka näyttää liittyvän kirjallisuuskritiikkien ja kirjablogien väliseen suhteeseen. Miksi pitäisi ajatella näitä kahta osa-aluetta vastakkain? Mistä alemmuuskompleksista, uhkatilasta tai peloista on kysymys, kun reaktio on tällainen?
Toinen asia, mitä olen ihmetellyt Kirsi Hietasen tavoin on, miksi lukijuutta ei ajatella tämän ajan tavaksi tutkia ja tulkita kirjallisuutta. Onhan kirjallisuuden saralla ollut jo pitkään käsittääkseni esillä kolme teoksen aspektia: tekijä, teksti ja lukija. Olen kuitenkin huomannut myös kritiikeissä lukijuuden painottumista. Mutuhutuksi en lähtisi tätä kutsumaan, tai kirjoitusharjoitteiksi. Ehkä fenomenologinen tapa ajatella soveltuu kirjallisuustieteeseenkin?
Kolmas pohtimani asia on, että yhä enenevissä määrin kirjakritiikit ovat vähentyneet. Kaipailisin todella ammattikriitikoiden upeita aihepiireittäin esitteleviä laajoja kirjoituksia lyhyiden kirjaesittelyjen sijaan. Esittelyjä nimittäin löytyy nykyisin lehdistä rutkasti. Vähäisiä ovat laajat lehtijutut nykyisin. Taitaa olla niin, että norsunluutorneissa kärsitään palsta-ahtautta ja pula-aikaa. Ehkä tornien vavistessa blogit ovat sitten se uhkaava tekijä, jonka kimppuun on hyvä hyökätä.
Hieno kirjoitussarja syksyyn! Aion seurata kirjoituksiasi kiinnostuksella. Saat varmasti aiheesta paljon irti. Mukavia kesähetkiä!
Kiitos, ja toivottavasti hampaita riittää vielä tuohon sarjaankin. Ongelmana kritiikin kritiikissä on juuri tuo mainitsemasi kolmas kohta: on vaikea kirjoittaa sellaisista kritiikeistä, joissa ei juuri ole sisältöä. Olen viime viikkoina lueskellut paljon kritiikkejä kirjoitussarjaa silmällä pitäen, enkä ole enää ollenkaan varma siitä, kannattaako Tuula-Liina Variksen ym. pitää kovinkaan suurta meteliä tästä ammattikriitikkoudesta. Joukko kun on aika kirjavaa, tasoa löytyy monenlaista.
Ja aina korostetaan, että kyllä hyvä kriitikko kykenee ilmaisemaan asiansa lyhyessäkin kritiikissä. Ehkä, mutta valitettavan usein nuo alle tuhannen merkin arvostelut jäävät pelkiksi raapaisuiksi. Eli olen kanssasi samaa mieltä: nostan hattua asiantuntijalle, jos hän on asiantuntija myös teksteissään, ei pelkästään ”ammattikriitikko”-statuksensa takia. Toki huomioitava on, että moni kriitikko haluaisi kirjoittaa pidemmin ja asiantuntevammin, mutta esteenä on lehden linja ja palstatila. Ei siis kriitikon kykyjen tai motivaation puute.
Loistavaa! Tästä tulee upeaa! Seuraan kiinnostuneena. :-)
Tästä nimenomaisesta aiheesta pidempi postaus tai kommentti myös, kiitos! En ole itse riittävän motivoitunut tekemään tarkempaa tutkimusta, mutta mutuhuttutuntumalta ammattikritiikeissä on todellakin aika villi laatujakauma.
Täytynee ottaa mukaan pari varoittavaakin esimerkkiä. Kriitikoiden tekstit ovat julkisia artikkeleita, joten kyllä niitäkin voi kritisoida. Jos perusteita löytyy.
Kirjoitat nyt kyllä niin mielenkiintoisesta aiheesta, että tänne on pakko palata heti kun on aikaa. Tänään yrittelin itsekin bloggaamista. Olen ehkä vieraantunut kuunneltuani veden loisketta, sateen kohinaa, itikoiden ininää ja vältellyt paarmojen puraisuja. Sana kriitikko kuulostaa melkein kirosanalta, samoin kulttuuri on kuin kaukainen muisto.
Seurana minulla oli kaksi ”elävää” kirjaa: Mustat koirat ja Epiktetos (käsikirja ja keskusteluja. Kymmenet kirjat, joita olin ladannut iPadiin kärsivät sähkön puutteesta vaikka sitä yritettiin lievittää generaattorilla. Siinä on kauhea ääni ja bensan haju.
Paula:
Kiitos kannustuksesta, alan vakuuttua että ehkä tähän tosiaankin kannattaa panostaa. Olen hieman yllättynyt tästä palautteen määrästä – itse olin ajatellut, että tuskinpa kritiikit juuri ketään kiinnostaa ja saattaa niiden parissa hutkiminen olla ajan haaskausta, kun voisi samalla vaivalla blogata kiinnostavista kirjoistakin …
Pikkuliisu:
Mainio tilannekuva tuo kommenttisi: ”kulttuuri on kaukainen muisto …” Minäkin tulin mökille iPadin ja parin kirjan kanssa. Hyttysiä ei ole täällä hirveästi – nähtävästi kelit ovat olleet niin kurjat, että tästä hyttyssukupolvesta eivät kaikki ole viitsineet kuoriutua.
Ajan suhteen ei ole kiirettä, palaan aiheeseen vasta kuun vaihtuessa ensi viikolla.
Ja tuo sinun bensanhajuinen generaattorisi pumppaamassa sähköä iPadiin olisi kyllä videolle kuvattuna mainion inhorealistinen kuva karusta todellisuudesta rinnastettuna Applen puhtaan valkoisiin, muodikkaisiin mainoksiin! Vaikka voi olla, ettei se siellä mökillä juuri nyt paljon naurata …
Hieno avaus, hyvä hyvä!
Monet nettimaailmaa ja blogosfääriä halveeraavat purkaukset tuntuvat vähän vanhanaikaisilta joskus. Itse uskon, että netin vertaisarviointiin perustuva portinvartijuus toimii pidemmällä tähtäimellä ihan yhtä hyvin laatutakuuna kuin perinteisessä mediassa (ja taidekritiikissä) toimivat välineen ja kirjoittajan nimien antamat institutionaaliset takuut. Toki tarvitaan hyvää medialukutaitoa, mutta sitä tarvittaisiin kyllä myös ulkoisesti vakuuttavalta näyttävää ”perinteistä mediaa” plaratessa.
Mika Kukkonen:
Tuossa portinvartijuudessa on parikin ulottuvuutta. Vanhastaan on ajateltu, että kriitikot ovat eräänlaisia portinvartijoita, joiden seulasta kirjan on päästävä läpi saadakseen arvostusta kirjallisuutena – ja käytännössä julkisuutta. Ensimmäinen näkökulma pitää jossain määrin paikkansa vieläkin, vaikkakin kritiikki on muuttumassa ennemmän journalistiseksi. Mutta portteja lukijoiden luo on muitakin: yksi on kirjablogit. Ja monille lukijoille se on mieluisampi vaihtoehto seurata uutuuskirjoja. Ainakin teoriassa se tarjoaa mahdollisuuden jollekin vähän julkisuudessa huomiota saaneelle kirjailijalle. Käytännössä kuitenkin tuntuu olevan niin, että kirjablogeissa aika paljon suositaan niistä samoista isoista nimistä kirjoittamista kuin muussakin mediassa.
Olen tehnyt saman havainnon kuin Penjami eli että kirjablogeissa ruoditaan enimmäkseen samoja ”isoja nimiä”, joista lehdissä ja lehtikritiikeissäkin eniten kirjoitetaan.
Kun itse löydän useimmiten kiinnostavimmat kirjat valtavirran ulkopuolelta, marginaaleista tai ”ei-enää-ajankohtaisten” vanhempien teosten joukosta, niin omaa aktivisuuttani seurata kirjablogeja vähentää se, että en jaksa lukea postauksia Austerista, Hustvedtistä tai Anna-Leena Härkösestä.
Toisaalta silloin kun törmään kirjablogissa johonkin vähemmän kohkattuun kiinnostavaan kirjaan, se saa aina hyvälle mielelle.
Toki ymmärrän sen, että kirjablogien tietty yhteisöllisyys ajaa ns. päivänpolttaviin aiheisiin — on luontevampaa blogata niistä jutuista, jotka ”ovat pinnalla” ja joista ”kaikki puhuvat”.
Mutta toisaalta: blogosfäärin ideaaleihin kai kuuluu monenkirjavuus ja monimuotoisuus. Siinä mielessä olisi hyvä, jos kirjablogeihin muotoutuisi vahvemmin uudenlainen kirjallisen julkisuuden kenttä, jossa ”isojen nimien” valtaa vähän horjutettaisiin.
Yhtenä vahvuutena, linkittyminen on hieman helpompaa eli siihen genretietoisempaankin blogiin voi satunnainen kävijä ajautua vilkaisemaan helpommin kuin ansiokkaisiin genrelehtiin kuten Ruumiinkulttuuri, Tähtivaeltaja tai Tyyris Tyllerö.
Yleisemmissäkin lukublogeissa on monenlaisia linjoja, jotkut lukevat melkein pelkästään vanhempaa kirjallisuutta tai sekaisin uutta ja vanhaa, ja joitain omia virtauksia on myös näkyvissä (esim. tyttökirjoista kirjoitetaan varmaan sata kertaa enemmän blogeissa kuin virallisessa kaanonissa). Uutuuksissa olisi tietty kiva nähdä laajempaa kenttää, myönnän itsekin usein skippaavani Auster-Hustvedt-Härkönen kirjoitukset kun en noiden kirjojakaan juuri ole lukenut, mutta sanoisin silti että uutuuksista erityisesti genrefiktio saa suurempaa näkyvyyttä blogeissa kuin valtalehdissä.
Antti S, hdcanis:
Jonkin verran tuntuu tärkeältä blogata edes silloin tällöin niistä yleisimmin luetuista kirjoistakin – siis omasta mielestäni. Se on tärkeää kirjallisuuspuheen takia: on hyvä jakaa kokemuksia kaikille tutuista kirjoista. Jos jokainen kirjoittaisi kirjoista, joita käytännössä kukaan muu ei lue, homma menisi elkäksi kirjavinkkaukseksi – keskustelua ei syntyisi.
Eli bloggaajan kannalta suosituista kirjoista kirjoittaminen tuntuu kivalta, sillä se tuo blogiin kommentteja, saa palautetta. Lukijan kannalta taas voisi olla mielekkäämpää, jos kahdessakymmenessä blogissa ei kirjoitettaisi samoihin aikoihin samasta kirjasta.
Mutta muuten olen nimenomaan samoilla linjoilla kuin Antti S: hedelmällisimmillään juttu on silloin, kun nostetaan esille jotain sellaista, mitä valtamediassa ei ole suitsutettu. Kyllä sellaistakin blogeissa tapahtuu – ja pienemmät kustantamot ovat kiitettävästi huomanneet lobbaamisen mahdollisuudet.
Tuossa genrejutussa on perää. Hdcanis on itse oiva esimerkki siitä: harva kirjablogi keskittyy runoihin!
Penjami, käypäs kurkistamassa HS C2. Kiinnostava lauantaiesseen aiheesta. Jopa siinä määrin, etten voinut vastustaa kiusausta kirjoittaa aiheesta itsekin. Viittasin tekstiisi ja keskusteluun täällä? Olisiko aihe tullut HS:iin sinulta?
Aihe on siis pinnalla, hienoa että siitä keskustellaan. Olen mökillä Hesarin ulottumattomissa, mutta tulen kommentoimaan blogiisi, kunhan olen käynyt maalikylillä kahvilassa lukemassa päivän lehden. Ja eilen oli kuulemma Nyt-liitteessä juttu Pääjärvestä, täytyy sekin tutkia. Ja minä kun ajattelin, ettei heinäkuun lopulla ole mitään kiinnostavaa lehdessä …
Verkkoteksteissä on se mainio puoli etteivät ne katoa, kuten nyt esimerkiksi sanomalehtijuttu joka jäi jostain syystä kesken ja sitten lehti onkin jo viety paperikeräyslaatikkoon. Tännekin tulin vasta nyt.
Omassa blogissani, joka on alunperin ollut vain silkka huvitus (sitä se on yhä), tarkoituksenani on ollut kirjoittaa lukukokemuksistani, kirjoista. Tuoda esille myös niitä kirjoja jotka jäävät vähän varjoon tai jopa kokonaan unohduksiin.
Blogissani käydään lukemassa paljon kirjajuttuja vaikkeivät ne nyt kauhean kummoisia ole, mutta silti, se kertoo minulle sen, että ihmiset lukevat kirjoja ja hakevat muutakin infoa niistä kuin vain kustantajan tai ”valtakunnan pääkriitikon” lausunnon.
Kirjastyössä sen myös näkee, että on aivan turhaa puhetta se, että suomalaiset eivät lukisi. Ja paljon lukevatkin. Kirjabloggareiden arvioita voidaan käyttää ja käytetäänkin hyväksi, monella tapaa.
Kirjablogeissa minusta erityisen arvokasta on se, että ne ovat suoraa lukijapalautetta. Kirja elää lukijasta tai lukijoistaan ja mitä monipuolisimpia (jopa ei-tykkäämisiä yms.) arvioita ja kokemuksia kirja ympärilleen kerää, sitä enemmän se laajentaa merkitysmaailmaa ympärillään. Tuottaa moniäänisyyttä, ja se on minusta vain hyvä asia. Myös kirjalle ja kirjailijalle.
Muut tärkeimmät täällä on tullutkin sanottua muiden suusta. Seurailen todella suurella mielenkiinnolla hankettasi.
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Olen seurannut hämmenyneenä tätä ”kriitikot vastaan kirjabloggarit” -ilmiötä. Tuntuu tosiaan kummalliselta, että lukija ei saisi sanoa mielipidettään kirjasta, vaan se olisi vain asiantuntijoiden yksinoikeus. Minusta kaikenlaiselle kirjoittamiselle on paikkansa.
Hyvä kirjoitus!
Itse kiukustun noille norsunluutornissaan kykkiville elitisteille, jotka kuvittelevat voivansa sanoa, mikä on hyvää ja mikä ei. Kirjablogien arviot ovat sitä paitsi yleensä huomattavasti parempia ja mukavampia lukea kuin ammattikriitikoiden tekemät.
Hirlii, Annika, Anki:
Kiitos kommenteista – olen ollut taas ”huonoa seuraa” omassa blogissani. Moniäänisyys vaatii totuttelua. Kirjablogien kenttäkin on paisunut niin suureksi, etten enää kykene sitä hahmottamaan, vaikka vielä joskus kuvittelin olevani ajan hermolla.
Toivottavasti lukijalle suodaan mahdollisuus esittää ajatuksiaan myös kritiikeistä. Oma näkökulmani kritiikkeihin on suppea ja subjektiivinen, mutta jos Kritiikkiä-sarja synnyttää keskustelua, toivottavasti moniäänisyyttä ja erilaisia näkökulmia syntyy myös kritiikeistä.
Anteeksi, että kommentoin tekstiäsi hiukan jälkijunassa: mökillä en ole niin tiiviisti netissä. Tahtoisin vain sekä kirjoittajana ja kirjojen lukijana sanoa, että kirjoitus oli erinomainen, ja arvostan kovasti sinun ja kaltaistesi syventyvien lukijoiden kirjallisuusblogeja, kun vakiintuneissa medioissa kirjallisuuden ja sen kritiikin ala ja luonne on koko ajan kaventunut ja keventynyt. Aivan oikein J-P Koskinen määrittelee suureksi ongelmaksi kiireen ja palstatilan minimoinnin. Odotan innokkaasti kritiikin kritiikki -sarjasi uusia osia.
Ainoa pieni särähdys mieleeni syntyi vain Tuula-Liina Varikseen kohdistuvasta tuomiosta. Kuten sanottu, itse pidän osaa nettikritiikistä tällä hetkellä asiantuntevampana kuin päivälehtikritiikkiä ja iloitsen tästä, mutta minua vähän arveluttaa ajatuksen jatkaminen siihen, että kirjallisuus itse muuttuisi nettiin siirtyessään olennaisesti ja muutos olisi vain hyvästä. En väitä, että liiton jäsenyys tai jokin vastaava ulkoinen mittari tekisi kirjailijasta kirjailijan, enkä kiellä, etteikö netissä tai omakustanteena voisi ilmestyä hyviä kirjoja. Uskon että kriitikosta tulee kriitikko ja kirjailijasta kirjailija, jos kyllin monet arvostetut lukijat määrittelevät hänet sellaiseksi. Se mikä minua arveluttaa, on ajatusjatkumo netissä kirjoittamisesta kirjoitetun tekstin tekijänoikeuden hävittämiseen, eli ajatukseen, että lähitulevaisuudessa kirjailijan on saatettava tekstinä kaikkien ulottuville ilmaiseksi, tai hän on ahne, itsekäs ja kulttuurin ja edistyksen vihollinen. Pitkälle yli nelikymppiseksi alle minimituloilla kitkuttelleena kääntäjänä ja kirjoittajana olen kokenut psyykelleni ja itsetunnolleni (kirjoittajana) tärkeäksi sen, että olen päässyt ansaitsemaan kohtuullisesti kirjoituksillani. En vastusta muutoksia, nettiä enkä nettikirijoittamista. Vastustan piratismia, joka on pesiytynyt netin mahdollisuuksia aiheellisesti ylistävän joukon siivelle.
Mutta kuten sanoin, sinun kirjoituksesi ovat minulle signaali siitä, että kirjallisuuskritiikillä on suurten lehtien ja valtamedian alennustilasta huolimatta hieno ja vakaa tulevaisuus.
Variksen kommenteissa ongelmallisinta on se, että oikeasti luulen että suurin osa kirjabloggareista on hänen keskeisimmistä huomioistaan samaa mieltä, lehtiin toivottaisiin kirjallisuusaiheisia palstamillimetrejä asiantuntemuksella täytettynä, ja mielellään myös moniäänisyyttä, eri lehdille omat kriitikot eikä sitä että yksi kritiikki julkaistaan mitättömällä lisäkorvauksella kahdessakymmenessä lehdessä.
Mutta onnistui sitten ohimennen heitetyllä piikillä ärsyttämään potentiaalisia ystäviä…
Virpi Hämeen-Anttila:
Kiitos kommentista! Olet tietysti oikeassa: tuomio voisi olla paremmin muotoiltu ja kohdennettu. Tarkoitukseni oli lähinnä kommentoida tuota mutuhuttu-juttua, joka on Tuula-Liina Variksen sinänsä hyvässä kirjoituksessa oikeastaan sivuseikka. Jos Varis olisi kirjoittanut tuon kommenttinsa blogikirjoittajista harkitummin ja hieman neutraalimpaan sävyyn viitannut ammattilaisten ja amatöörien kirjoituksiin, ei ”tuomiota” olisi tullut.
Variksen (ja sinun myös) huoli kulttuurialojen toimijoiden oikeuksista on oikeutettu – ja myös yhteisesti jaettu. Kuten hdcanis edellä kommentoi, kirjabloggarit ovat varmastikin samaa mieltä. En pidä ahneena henkilöä, joka haluaa työstään korvauksen: en minäkään äidinkieltä suostuisi ilmaiseksi opettamaan, vaikka monet pitävätkin opettajuutta kutsumusammattina.
Muutokset, joita tämä ilmaisen jakamisen mahdollisuus tuo, ovat kuitenkin vielä täsmentymättömiä. Itse olen idealisti ja ajattelen vain hyviä puolia. Mutta minulla ei olekaan ns. omaa lehmää ojassa, joten helppo on puhua. Tuo sinun mainitsemasi jatkumo ilmaisuudesta piratismiin on kieltämättä ikävä näkökulma: kun ihmiset tottuvat saamaan asioita ilmaiseksi, he eivät ehkä ole enää valmiita maksamaan hyvistäkään tuotteista.
Jos kehitys on noin yksioikoinen, voisi se mahdollisesti rapauttaa kulttuurin selkärankaa. Tuskin kuitenkaan niin käy: ammattilaisten täytyy vain tehdä asiat niin hyvin, että niitä arvostetaan ja että niistä ollaan valmiita maksamaankin. Ja kun esimerkiksi kirjablogeissa nostetaan esille kirjallisuuspuhetta, niin uskon, että sitä kautta kiinnostuu asiantuntijakritiikkeihin ja kirjallisuusesseistiikkaan kasvaa. Kirjablogien ”mutuhutussa” muhii mahdollisuuksia uudenlaiseen lukemiskulttuuriin, jossa lukija ei enää ole lukukokemustensa kanssa yksin, vaan vertaiskokemusten ja monelaisia kirjablogeja seuraamalla lukemiseen alkaa tulla syvyttä ja laajempaa näkemystä.
Näen, että siinä on aito mahdollisuus lukevan kansan kulttuuripääoman lisääntymiseen.
– Kritiikkiä-sarjalla toivon omalta osaltani tuovan jotain lisää tähän soppaan. Ehkä muutama Jäljen äänen lukija kiinnostuu enemmän kritiikeistä, ehkä joku kirjoittaja saa kipinöitä – ja ehkä itse saan palautetta, joka laajentaa omaa näkemystäni.
Eikä tämä ole toimittajien ammattikunnalta pois, sillä mikään sanomalehti ei julkaisisi kolmekymmenosaista, useamman sivun mittaisista jutuista koostuvaa sarjaa …
hdcanis:
Olen täysin samaa mieltä! Tarkoitus ei ollut lytätä Variksen jutun varsinaisia päämääriä. Ja huomasin, että Varis oli täsmentänyt tuota kommenttiaan myöhemmin Kansan Uutisissa blogimyönteisemmäksi.
Löysin tämän vasta. Pitää lukea tekstejäsi, kiinnostava aihe. Itselläni on kaksoisvalotus aiheeseen, koska romaanikirjailijana teoksiani arvostellaan, toisaalta teen sivutyönä kuvataidekritiikkejä Satakunnan Kansaan.
Hanna-Riikka:
Kiinnostava kaksoisvalotus. Kuvataide onkin se toinen taiteenlaji, jota tulee jonkin verran seurattua. Yli kymmenen vuoden ajan on tullut käytyä kansalaisopiston kursseilla – piirustukseni muistuttavat hitusen verran enemmän kohteitaan kuin ensimmäisillä kursseilla, mutta taidepuhe on kyllä ollut rikastuttavaa.
Jos sinulla riittää vielä intoa kommentoida, niin olisi kiinnostavaa kuulla, mikä mielestäsi on keskeisin ero kuvataidekritiikin ja kirjallisuuskritiikin välillä. Voi olla, että aihe muutenkin nousee esille Kritiikkiä-sarjan aikana.
Joo, olisi kiinnostavaa pohtia hieman asiaa, ihan selvittääkseni itsellenikin muutamia seikkoja. Olen kuitenkin enemmän intuitiivinen kuin analysoiva kirjoittaja, joten interventiot omiin tekemisiin ovat tervetulleita silloin tällöin. Palaan asiaan jos ja kun ehdin!
Mainiota – ja tuo intuitiivisuus kirjoittamisessa tai tarkemmin kritiikin kirjoittamisessa on myös hyvä näkökulma. Toki se vaatii sopivaa fiilistä: analyyttisyydellä saavuttaa helpommin tuloksia, siihen tarvitaan vain puurtamista.
Minäkin kiitän kirjoituksesta, se oli mielenkiintoista luettavaa. Mukavaa lukea kiihkoilematonta ja pohdiskelevaa tekstiä kiinnostavasta aiheesta. Erityisiä kriitikkoja en osaa toivoa tulevien osien aiheeksi, mutta sen sijaan esitän toivomuksen käännöskritiikin sisällyttämisestä sarjaasi. :)
Maukka:
Kiitos kommentistasi, ja pahoittelut, että huomioin sen vasta näin myöhään, yli kuukauden kuluttua. Olen pitänyt hieman taukoa bloggaamisesta …
Ja kyllä, käännöskritiikistä yritän ottaa esimerkkejä. Ongelmana siinä tosin on kritiikin kritiikin poikkeuksellinen haaste: ei riitä, että on lukenut teoksen ja siitä kirjoitetun kritiikin, vaan pitäisi myös itse osata edes hieman arvioida suomennoksen onnistuneisuutta. Katsotaan … tämä sarja kun taitaa väistämättä paisua monivuotiseksi, niin eiköhän matkan varrella taidot kartu!