Tuo elokuva tehtiin isolla budjetilla, ja testi oli nähtävästi tehty vain sen markkinoimiseksi. Nyt kun jatko-osien filmatisoinnit on pistetty jäihin, ei tuotantoyhtiöllä ole enää syytä pitää sivuillaan markkinointimatskua. Sääli, sillä testi oli ihan hauska.

Philip Pullman kertoo kotisivuillaan, että elokuvaprojektit jatko-osien suhteen on torpattu, koska Kultainen kompassi ei menestynyt riittävän hyvin Yhdysvalloissa. Myös nykyinen maailmanlaajuinen taloudellinen epävarmuus vaikuttanee elokuvasuunnitelmiinkin.

Jos New Line kuitenkin jossain vaiheessa päätyy jatko-osia tekemään, niin eiköhän tuo testikin taas putkahda esiin. Sitä odotellessa …

Minä en kyllä oikein tiedä miten romaanikirjailijat työskentelevät. Varmasti jokainen omalla laillaan. Sellaista olen kuullut että suurin osa heistä kirjoittaa esikoisensa oman työn ohella.

Sitten heillä on tietysti apunaan vihkoittain päiväkirjoja, joista löytyy kaikki mitä tarvitaan.

Mielenkiintoista kyllä, Pekka J. Mäkelä, kanssablogistimme, julkitoi aika ison pinon lähdekirjallisuutta omaan seuraavaan kirjaprojektiinsa. Kirjat näyttivät erittäin kunnioitusta herättäviltä ja vaikeiltakin.

Mutta ajatus Poe’n kuolemasta dekkarin muodossa kuulostaa kiinnostavalta.

Edgar Allan Poesta on kirjoitettu muitakin spekulatiivisesti Poen elämää sivuavia romaaneja kuin tuo Pelon kasvot. Mathew Pearlin The Poe Shadow on ollut jo jonkin aikaa lukulistallani. Siinä yritetään ratkaista Edgar Allan Poen kuolemaan liittyvää mysteeriä (Poe todellakin kuoli hieman erikoisissa olosuhteissa – ei oikein tiedetä tarkasti, mitä kaikkea hän teki viimeisinä elinpäivinään) dekkarityyliin.

Kirjan kirjoittaminen ei kyllä kiehdo muuta kuin ajatusleikkinä. Jos kirjoittamiseen laskisi menevän tuollaiset 1000 tuntia (optimistinen arvio), niin samassa ajassa ehtii lukea 70 sivun tuntivauhdilla 70 000 sivua – eli 200 kpl 350-sivuisia romaaneja. Lukijansydäntäni ahdistaa jo pelkkä ajatuskin siitä, että jättäisin sellaisen pinon lukematta kirjoitustyön tai minkään muunkaan takia …

Täällä ei ole korppeja, mutta varikset ovat keksineet talitinttien talipallot, ne ovat älykkäitä lintuja nekin, eivät ainoastaan nämä Nevermore-tapaukset…

Bereniken muistan minäkin, aika hiljan luin. Suomennoksesta en kyllä hirveästi pitänyt, meillä on Poe’n kootut, eli koko tuotanto englanniksi, mikä on kyllä kiva juttu.

Nimittäin kun tuo ajatus siitä että jonkun elämänkerta on “totta”, on aika kamala. Siitä jäävät pois sen ihmisen ajatukset ja suhteet.

Tai voisit kirjoittaa vaikka Poe’n orjana (väistämättä tulee tuo heittomerkki kun se lausutaan että Pou”), jolloin kirjoittaisit uudenlaisen Perjantain.

Tuosta tuli mieleen, että oletko lukenut Toni Morrisonin Armolahjan? Siinä on historiallinen romaani että pois tiehensä. Siis fiktiota. Mutta tavattoman paljon faktoja.

Itse en pidä itseäni mitenkään erityisesti feministinä. Minulle henkilökohtaisesti feminismi on vain yksi tapa (tosin hyvin merkityksellinen) hahmottaa toiseuden kysymyksiä ja kyseenalaistaa valtarakenteita. – Toiseuden problematiikkaa voi lähestyä monista muistakin näkökulmista tässä maailmassa: mies-nainen, rikkaat-köyhät, keskusta-periferia, ihminen-luonto. Mutta toki valtarakenteiden purkaminen kannattaa aina aloittaa omasta itsestään, turha on jeesustella millään hyväntekeväisyydellä ja samalla pitää kiinni esim. sukupuolirooleista.

- Oman mieheyden (tai naiseuden) problematisointi on kyllä melko haastavaa, elämä kun on jo itsessään mutkikasta ja niitä probleemoita tuntuu kertyvän ihan noin vain, tilaamatta. Mutta ei se tietenkään ole mikään syy jättää itsetutkiskelu väliin.

Miespuolisia feministejä tai itsensä sellaiseksi laskevia on paljon, mutta jotenkin toivoisin, että olisi enemmän sellaisia miehiä, jotka keskittyisivät mieheyden – ja mieheytensä – tutkimiseen. Homogeeninen mieheys – rakenteellinen, tiedostamatta uusinnettava miehinen yhteisrintama, joka pitää yllä sekä naisia että miehiä päähän potkivia rakenteita – olisi ehkä helpoin hajottaa sillä, että miehet kävisivät problematisoimaan omaa sukupuoltaan…

Keats-suomennokset kaipaisivat kyllä päivitystä. Mielenkiintoisia ovat Leevi Lehdon käännökset, joita löytyy jonkin verran hänen sivuiltaan netistä. Siellä on myös tuo Oodi kreikkalaiselle uurnalle. Kannattaa vilkaista.

Muuten John Keatsin runoja voi lukea englanniksi useastakin paikasta netissä. Lukijan kannalta ystävällinen ulkoasu on ainakin Bartleby.comin ylläpitämässä tekstiarkistossa.