Edellisen postaukseni jatkeeksi otan Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjasta (1967, suom. Sari Selander 2009, Teos) esille vielä toisenkin otuksen: madragoran, jota hyvällä syyllä voi kutsua taruolennoksi, sillä vanhojen uskomusten mukaan se on puoliksi kasvi ja puoliksi ihminen. Lemmenmarjaksikin kutsuttu ikivanha lääkekasvi tunnetaan Suomessa myös saksan/ruotsin kielestä juontuvalla nimellä alruuna, englanniksi kasvi on mandrake. Sinikka Piipon ja Ulla Salon teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit (2005, WSOY) kerrotaan mandragoran kasvavan Euroopassa ”luonnonvaraisena Pohjois-Italiasta Balkanille viljelemättömillä pelloilla ja kivisillä jättömailla”, joten lähimetsistä sitä ei kannata lähteä etsimään.

Itse kiinnostuin mandragorasta melko tarkalleen seitsemän vuotta sitten lukiessani J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan toisen osan, Salaisuuksien kammio (1998, suom. Jaana Kapari 2001, Tammi). Siinä seurataan pienenä sivujuonena, kuinka Tylypahkan velhokoulun professori Verso kasvattaa alruunoita, joita velholääketiede käyttää palauttamaan muodonmuutoksen kokeneet tai kirouksen uhriksi joutuneet ihmiset ennalleen. Minuun teki romaanissa vaikutuksen Rowlingin oivaltavuus hyödyntää mandragoraan liittyviä legendoja. Niistä tunnetuimpia, ihmismäistä ulkonäköä ja kammottavaa huutoa luonnehtii myös Borges:

Mandragora-niminen kasvi sijoittuu Borametzin tavoin kasvi- ja eläinkunnan välimaastoon: se huutaa, kun sen juuri kiskotaan maasta. Tuo huuto voi tehdä ihmisen hulluksi (Romeo ja Julia, IV:3). Pythagoras määritti tämän kasvin ”antropomorfiseksi” eli ihmisen muotoiseksi, ja roomalainen maatalousoppinut Lucius Colomella ”semihomoksi” eli puoli-ihmiseksi. Albert Suuri kirjoitti, että mandragorassa on ihmislajille tyypillisiä piirteitä, kuten jako kahteen sukupuoleen.

Tylypahkan kasvihuoneessa professori Verso kehottaa oppilaita suureen varovaisuuteen: täysikasvuisen alruunan huuto tappaa, ja hyvin nuorienkin alruunoiden parulta pitää suojata kuulo, muuten menettää tajuntansa moneksi tunniksi. – Jos karmea huuto olisi Tylypahkan alruunoiden ainoa legendoista napattu ominaisuus, en vielä nostaisi Rowlingille hattua. Mutta kirjailija käyttää mielikuvitustaan ja kehittää alruunan antropomorfisuutta niin pitkälle, että luo kasville ihmismäiset kehitysvaiheet – vauvaiän, lapsuuden, murrosiän ja aikuisuuden (kolme katkelmaa kirjasta):

Harry napsautti laput korvilleen. Ne sulkivat äänet kokonaan pois. Professori Verso pani pinkin pörröparin omille korvilleen, kääri kaapunsa hihat, tarttui lujasti yhteen kasvitupsuun ja nykäisi voimakkaasti.
     Harrylta pääsi hämmästynyt ähkäisy, jota kukaan ei kuullut.
Juurten sijaan mullasta putkahti pikkuinen, likainen ja kamalan ruma vauva.

Verso ilmoitti tyytyväisenä, että alruunat olivat ruvenneet oikukkaisiksi ja salamyhkäisiksi, mikä tarkoitti että niiden lapsuus jäi kovaa kyytiä taakse.
     ”Siinä silmänräpäyksessä kun niiden finnit kuivuvat, ne voidaan siirtää taas uusiin ruukkuihin.”

Maaliskuussa alruunat järjestivät meluisat ja riehakkaat hipat kasvihuone kolmosessa. Siitä professori Verso ilahtui suuresti.
”Heti kun ne yrittävät ruveta siirtyilemään toistensa ruukkuihin, ne ovat kypsiä”, hän sanoi Harrylle.

Alruunan muihin käyttötarkoituksiin viitataan ainakin sarjan viimeisessä osassa Kuoleman varjelukset (2007, suom. Jaana Kapari-Jatta 2008, Tammi). Kun Voldemortin joukot hyökkäävät Tylypahkaan, yhtenä puolustuskeinona professori Verso apureineen vie täysikasvuisia alruunoita muurille. – Kirjassa niiden vaikutus on tietenkin tappava, mikäli lähistölle osuvat viholliset eivät ole suojanneet kuuloaan, mutta alruuna saattaa olla pimeyden voimilta suojautumista ajatellen muutenkin. Teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit nimittäin mainitaan, että mandragoraa hallussaan pitävän uskottiin olevan mm. pahojen manauksien ulottumattomissa ja että pahat henget eivät pitäneet kasvin hajusta. Näitä ominaisuuksia alruunaruukkua kuljettava Neville ehkä tarkoittaakin huutaessaan Harrylle: ”Alruunoita! Heitellään ne muurien päälle – ne eivät tykkää näistä!”

Borges viittaa kirjassaan myös Raamattuun, 1. Mooseksen kirjaan, jonka 30. luvussa kerrotaan mandragoran eli lemmenmarjan käyttämisestä lääkkeenä lapsettomuuteen. Jaakob on mennyt naimisiin kahden sisaruksen kanssa, joista Lea on vanhempi ja Raakel nuorempi. Alun perin hän oli ihastunut vain Raakeliin, mutta sisarusten isä huijasi hänet ottamaan ensin puolisokseen Lean. Koska Jaakob suosi enemmän nuorempaa vaimoaan, tasaa Jumala tilejä suomalla poikalapsia aluksi ainoastaan Lealle. Ruubenin, Simeonin ja Leevin synnytettyään alkaa hän kuitenkin ilmeisesti olla jo siinä iässä, ettei lasten saaminen ole enää kovin helppoa. – Ruuben löytää vehnänleikkuun aikaan vainiolta lemmenmarjoja  (1. Moos. 30:14) . Hän vie ne äidilleen Lealle. Myös Raakel, joka on joutunut turvautumaan orjattarensa Bilhan apuun saadakseen miehelleen perillisiä, kiinnostuu marjoista:

Silloin Raakel sanoi Lealle: ”Anna minullekin poikasi tuomia lemmenmarjoja.” Mutta Lea vastasi hänelle: ”Eikö riitä, että sinä olet jo vienyt minulta mieheni, kun nyt vielä tahdot poikani lemmenmarjat?” Raakel sanoi: ”Olkoon menneeksi, Jaakob saa ensi yönä maata sinun kanssasi, kunhan minä saan poikasi lemmenmarjat.” Ja kun Jaakob illalla palasi laitumelta, Lea meni häntä vastaan ja sanoi: ”Sinun on nyt maattava minun kanssani, sillä minä olen ostanut sinut itselleni poikani löytämillä lemmenmarjoilla.” Jaakob makasi sinä yönä hänen kanssaan.

Jakeen 30:14 alaviitteessä kerrotaan, että lemmenmarja on ”hedelmällisyyden edistämiseen käytetty kasvi, luultavasti Mandragora officinarum”. – Lemmenmarjoista tuntuisi olevan erityisesti hyötyä Lealle, sillä hän tulee raskaaksi ja synnyttää Isaskarin. Luultavasti hän ei antanutkaan kaikkia lemmenmarjoja kilpasiskolleen, vaan käytti osan itse. Sellaisesta ei kyllä Raamatussa mainita mitään, mutta kyllä nämä siskokset ovat aivan varmasti tottuneet juonimaan toisiaan vastaan ja käyttämään kaikki konstit päästäkseen Jaakobin suosioon.

Tämän jälkeen Lea synnyttää vielä yhden pojan ja yhden tyttären: no, jos Ruuben kerran löysi lemmenmarjojen kasvupaikan, niin siellähän ne kasvavat seuraavinakin vuosina. Raakelille marjoista ei tuntuisi olevan välitöntä hyötyä, sillä vaikka hän synnyttääkin Jaakobille kaksi poikaa, Joosefin ja Benjaminin, tapahtuu se vasta Lean saatua tuon nuorimmaisen poikansa.

Mandragoran käyttö sekä hedelmällisyyden lisääjänä että yleensäkin seksuaalisen halukkuuden innostajana on ollut laajalti tunnettu. – Niccolo Machiavelli käsitellyt aihetta vuonna 1518 kirjoittamassan komediassa Mandragola. Callimaco on näytelmän juonikas päähenkilö, joka on ihastunut naimisissa olevaan Lucreziaan, ja haluaa vietellä tämän. Kaunis Lucrezia on naimisissa itseään paljon vanhemman Nician kanssa, mutta hän ei hyveellisenä naisena ole mikään helppo saalis. Jokaisella on kuitenkin heikkoutensa: Lucrezia ja Nicia ovat edelleen lapsettomia, vaikka he ovat olleet jo monta vuotta naimisissa.

Callimaco tekeytyy lääkäriksi ja lähtee kaupittelemaan Nicialle ratkaisua ongelmaan. Hän kertoo mandagorasta tehdystä juomasta, jonka nauttiminen auttaisi Lucreziaa tulemaan raskaaksi. Lääke ei kuitenkaan ole täysin vaaraton: ensimmäinen mies, joka harrastaa seksiä lääkkeen ottaneen naisen kanssa, kuolee. Callimaco ehdottaakin, että ensimmäiseksi rakastajaksi Lucrezialle järjestettäisiin joku ulkopuolinen. – Nicia lankeaa ansaan ja suostuu suunnitelmaan.

Lucrezian taivutteleminen erikoiseen järjestelyyn on paljon hankalampaa, mutta lopulta Lucrezia myöntyy, sillä hän ei halua asettua aviomiehensä tahtoa vastaan. Ja kuten voi arvatakin, tuon ”ulkopuolisen” rakastajan rooliin astuu Callimaco itse. Näytelmä päättyy tavallaan onnellisesti, sillä Lucrezia ihastuu nuoreen rakastajaansa ja haluaa heidän jatkavan suhdetta, ja toisaalta taas Nicia saa perillisen, sillä Lucrezia tulee raskaaksi.

Hedelmällisyyden parantamisen ja seksuaalisen himon kiihdyttämisen lisäksi mandagoraa on jo antiikin aikana käytetty narkoottisiin tarkoituksiin, kuten koviin kipuihin ja ennen amputaatioita. Teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit mainitaan tähän liittyen eräs erityisen kiinnostava asia:

Roomassa tunnettiin myös ”kuoleman viini”, jota annettiin ennen ristiinnaulitsemista ja kidutuksia. Ajanlaskumme alussa Roomassa oli sääntö, että ristiinnaulittujen ruumiit piti silpoa ennen omaisille luovuttamista, koska mandraken tiedettiin tuovan myös kuolemankaltaisen unen.

Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta on esitetty spekulaatioita ja vaihtoehtoisia teorioita luultavasti jo heti hänen kuolemansa jälkeen. Olisiko mahdollista, että Jeesus ei kuollutkaan ristillä, vaan ainoastaan vaipui kuolemankaltaiseen uneen? – Kuulostaa melko mahdottomalta, mutta näkökulma muuttuu, jos asetellaan kysymys hieman toisin. Eli, kumpi on todennäköisempää: herätä kuolleista vai  herätä syvästä narkoosista?

Kysymyksenasettelu on sikäli hauska, että jos joku uskoo tunnetut luonnolait kumoavaan kuolleista heräämiseen, ei hän voi täysin kyseenalaistaa tuota toista vaihtoehtoa: vaikka vaipumisessa narkoosiin ristillä ja siitä selviämisessä on omat ongelmansa, on jokaisen pakko myöntää sen olevan huomattavasti loogisempi selitys. – Spekulaatiot narkoosista johtuvat ainakin osaksi Raamatun kuvauksista Jeesuksen viimeisistä hetkistä ristillä. Sekä Markus, Matteus että Johannes kertovat Jeesuksen juoneen jonkinlaiseen sieneen imeytettyä hapanviiniä juuri ennen kuin hän “antoi henkensä”. Hapanviiniksi kutsuttiin viiniä, johon oli sekoitettu etikkaa. Oliko Jeesukselle tarjottuun viiniin sekoitettu jotain muutakin, esimerkiksi mandragoraa tai jopa oopiumia – tai mahdollisesti molempia?

- Lisäksi Johanneksen evankeliumissa on mielenkiintoinen yksityiskohta, joka paljastaa, että ristiinnaulitut otettiin alas tavallaan “kesken toimituksen” ja että Jeesusta kohdeltiin eri tavalla kuin kahta muuta (Joh. 19: 31-34):

Silloin oli valmistuspäivä, ja alkava sapatti oli erityisen suuri juhla. Jotta ruumiit eivät jäisi sapatiksi ristille, juutalaiset pyysivät Pilatukselta, että ristiinnaulituilta lyötäisiin sääriluut poikki ja heidät otettaisiin ristiltä alas. Niinpä sotilaat katkaisivat sääriluut niiltä miehiltä, jotka oli ristiinnaulittu Jeesuksen kanssa, ensin toiselta ja sitten toiselta. Jeesuksen luo tultuaan he huomasivat hänen jo kuolleen eivätkä siksi katkaisseet hänen sääriluitaan. Yksi sotilas kuitenkin työnsi keihään hänen kylkeensä ja haavasta vuoti heti verta ja vettä.

Jos yksi Jeesuksen läheisimmistä opetuslapsista on lahjottavissa, niin miksei roomalainen vartiosotilaskin? Jeesuksen sääriluita ei katkottu, ja haavan aiheuttaminen keihäällä on saattanut olla vain paikalle kerääntyneelle yleisölle suunnattua teatteria. Nukutusjuoman paras mahdollinen nauttimisajankohtakin on ollut helppo määrittää, sillä juutalaisten sapatti alkoi jo perjantai-iltana, ja koska sapattina ei saanut tehdä työtä, sotilailla oli todennäköisesti tietty määräaika, jolloin ristiinnaulitut otettiin alas ristiltä. Sääriluut katkaistiin kuoleman nopeuttamiseksi.- Sopiva määrä oopiumin ja mandragoran sekoitusta etikkaviiniin lisättynä vie tajun ja hidastaa ruumiintoimintoja, mm. hengitystä – mutta aikaa ei tämän jälkeen varmaankaan ole paljon, sillä tajuttomuus todennäköisesti jouduttaa ristiinnaulitun loppua, koska hän ei voi enää kannatella painoaan jaloilla. 

Kuolemankaltainen uni on oleellisessa osassa myös maailmankirjallisuuden tunnetuimmassa rakkaustarinassa, William Shakespearen näytelmässä Romeo ja Julia. Välttääkseen hänelle järjestetyn avioliiton Julia ottaa isä Laurencen hänelle antamaa valekuolleeksi tekevää lääkettä, johon on uutettu mandragoraa. Julian nukkuessa kuin kuollut isä Laurencen on tarkoitus lähettää Romeolle kirje, jossa hän pyytää tätä saapumaan paikalle. Yhdessä he sitten menisivät hautaholviin, jonne Julian  ”kuollut ruumis” viedään. Suunnitelma on muuten hyvä, mutta valitettavasti se menee pieleen: nuorten rakkaustarinan loppu on traaginen.  - Tätä isä Laurence ei tietenkään vielä tiedä kertoessaan Julialle lääkkeen vaikutuksista (suom. Marja-Leena Mikkola, 2006, WSOY):

Mikään ei ilmaise, että yhä elät,
ei hengitys, ei ruumiin lämpö;
harmaaksi tuhkaksi kohta kuihtuvat
ruusut huulillasi ja poskillasi,
silmien luukut laskeutuvat alas,
niin kuin kuolema ne sulkee
päättäessään elämämme päivät.
Jäsenet vailla voimaa, notkeutta
ovat kuin kuolleella, kankeat ja kylmät;
ja neljäkymmentäkaksi tuntia
pysyt kuihtuneessa kalmon hahmossasi,
ja sitten unestasi heräät virkeänä

Elintoimintojen hidastuttaminen 42 tunnin ajaksi kuulostaa riskialttiilta. Jos esimerkiksi Jeesus vaipui ristillä narkoosiin, todennäköisesti häntä ei edes viety hautaan vaan elvytettiin mahdollisimman nopeasti: liian pitkä aika elintoiminnot hidastettuina saattaa aiheuttaa pysyviä aivovaurioita.  Hautakammioon olisi siinä tapauksessa päätynyt aivan eri ruumis, käärinliinoihin peitettynä. – Mutta kaunokirjallisuudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Ja jotta mahdollinen lukija uskoisi, että Julian nauttimassa rohdossa todellakin on mandragoraa, lainattakoon vielä katkelma Julian mietteistä ennen lääkkeen juomista:

entä jos herään ennen määräaikaa –
keskellä tuota löyhkää, parkua,
joka kuin lemmenmarjan kauhunkiljaisut
vie järjen valon kuolevaisilta

Kuten jo aiemmista esimerkeistä on käytynyt ilmi, myyttisen mandragoran ominta aluetta ovat  nuo kaksi niin ihmiselämän kuin kirjallisuudenkin järisyttävintä voimaa: rakkaus ja kuolema. Lemmenlääkkeeksikin käytetyn kasvin synkempää puolta selittävät vanhat uskomukset, jotka liittyvät sen syntyyn ja kasvupaikkoihin. Borges kertoo Kuvitteellisten olentojen kirjassaan:

Se että mandragora muistuttaa erehdyttävästi ihmistä, on levittänyt taikauskoista käsitystä, että mandragorat kasvaisivat hirsipuiden läheisyydessä. Browne (Pseudodoxia Epidemica, 1646) kirjoittaa, että hirtetyistä tihkuva rasva saa ne itämään; populaari kirjailija Hanns Heinz Ewers (Alraune, 1913) puhuu puolestaan hirtettyjen siemennesteestä.

Kauhukirjallisuutta kirjoittaneen saksalaisen Hanns Heinz Ewersin romaania Alraune ei valitettavasti ole suomennettu - Ewers on ollut kustannusmaailman hylkimä 1940-luvulta saakka natsisympatioidensa takia. Suurin yksittäinen “rike” hänen kirjailijaurallaan on ehkä kansallissosialistien vuonna 1930 kuolleen marttyyrin ja sankarin Horst Wesselin elämäkerran kirjoittaminen. Teoksen suomensi Mika Waltari (Horst Wessel, eräs saksalainen kohtalo, WSOY, 1933). Panu Rajala kertoo Mika Waltari -elämäkerrassaan Unio Mystica (2008, WSOY) nuoren Waltarin olleen hyvin kiinnostunut Hanns Heinz Ewersin kauhuromantiikasta ja ottaneen siitä vaikutteita nimimerkillä Kristian Korppi julkaisemaansa kauhunovellikokoelmaan Kuolleen silmät.

Ewersin romaanissa mandragora-myyttiä sovelletaan hätkähdyttävän erikoisella tavalla. Olen tosin lukenut kirjasta vain alkuosan (löysin netistä blogin, jossa Ewersin tuotantoa englanniksi kääntävä Joe E. Bandel tarjoilee maistiaisia tulevasta julkaisusta), mutta siitäkin sai jo aika hyvän kuvan kirjan luonteesta.  - Frank Braun ja hänen tiedemiesenonsa professori Ten Brinken ovat vierailulla eräässä kodissa, kun seinältä putoaa alas outo esine. Se paljastuu alruunaksi, mandragoran kuivuneeksi juureksi, joka on ollut suvussa jonkinlaisena talismaanina jo ainakin kahdensadan vuoden ajan. Frank Braun ja hänen enonsa saavat kuulla seikkaperäisen selvityksen alruunasta ja erityisesti sen synnystä: tarinan mukaan keskiajalla rikolliset hirtettiin alasti, ja kun hirtetyn niska katkesi, tapahtui siemensyöksy ja sperma lensi maahan. Näistä siemenistä kasvoi alruunoita, mies- tai naispuolisia. 

Professori kiinnostuu kasvista ja pyytää sen mukaansa. Mutta vielä enemmän aiheesta innostuu sisarenpoika, joka ehdottaa keinosiemennystä tutkineelle enolleen huikeaa tieteellistä tutkimusta: oikean alruunan luomista, myytin muuttamista todeksi. Sperman saaminen ei ole hänen mukaansa ongelma, sillä rikollisia hirtetään jatkuvasti. Ja Äiti Maa pitää tietysti ymmärtää symbolisesti: millainen on nainen, joka auliisti antautuu kenen tahansa siemennettäväksi? – Vastaus: prostituoitu tietenkin.

Professori ryhtyy tuumasta toimeen. Vaikka Äiti Maan korvike houkutellaankin mukaan suunnitelman toteuttamiseen aluksi melkoisella rahasummalla, tulee hän katumapäälle, jolloin toimenpide tehdään laboratoriossa vastoin hänen tahtoaan.  Äiti kuolee synnytettyään tytön, josta kehittyy täysin moraaliton ja seksuaalisuudessaan holtiton – isä kun on murhaaja ja äiti prostituoitu. Lopulta professorin adoptoima tyttö saa selville keinotekoisen taustansa, ja niin hän päättää kostaa kasvatti-isälleen.

- Mandragoralle ei taida löytyä Suomen luonnosta vastinetta. Toki meilläkin kasvaa myyttisiä lääkekasveja, kuten esimerkiksi hullukaali. Mutta se olisikin jo ihan oman postauksensa aihe.

Maailmankirjallisuudessa ja eri kulttuurien mytologioissa on valtava määrä ihmeellisiä otuksia: arvoituksia esittävä sfinksi Sofokleen näytelmässä Kuningas Oidipus, irvistelevä Cheshiren kissa Lewis Carrollin romaanissa Liisa ihmemaassa, Helvetin porttia vartioiva Kerberos antiikin tarustossa ja trullipeikot Henrik Ibsenin näytelmässä Peer Gynt – vain muutaman mainitakseni. Nämä ja yli sata muuta fantastista olentoa löytyvät Jorge Luis Borgesin teoksesta Kuvitteellisten olentojen kirja (1967, suom. Sari Selander 2009, Teos), joka on eräänlainen tarumaailman otusten hakuteos.

Vaikka Borgesin kirja onkin hauska ja ajatuksia herättävä, jää se lukukokemuksena yllättävän kevyeksi: olentojen esittelyt ovat lyhyitä, ja vaikka viittaukset maailmankirjallisuuteen ovat hyvin valittuja, jää niitä kaipaamaan lisää. Kirjaa lukiessa tuleekin taas kerran miettineeksi sitä, kuinka aika on nakertanut tällaisten teosten merkitystä: ei pärjää Wikipedialle. – Toisaalta Borges on kerännyt joukon hyvin poikkeuksellisia ja harvinaisia olentoja, joita ei kannata etsiä nörttisukupolven kyhäilemästä nettisanakirjasta.

Kokoelmassa on paljon erikoisuuksia, mutta ehkä eniten minua viehättää omassa yksinkertaisuudessaan nerokas kuvittelun luomus, merihevonen:

Merihevosen ero muihin fantastisiin eläimiin nähden on siinä, että se ei ole syntynyt heterogeenisiä elementtejä yhdistelemällä. Kyse on yksinkertaisesti villihevosesta, joka asustaa meren syvyyksissä ja vierailee maan päällä vain kuuttomina öinä, silloin kun merituuli tuo sen sieraimiin laiduntavien tammojen hajun.

Borgesin kuvaama merihevonen herättää ihmetystä, sillä oma käsitykseni merihevosista perustuu kreikkalaisen mytologian kuvastoon. Kuvataiteessa ja patsaissahan usein kuvataan Poseidonin ohjastama hevosvaljakko, jossa hevosilla on hevosen eturuumis, mutta takajalkojen tilalla jonkinlainen kalan tai delfiinin pyrstö. – Borges ei kuitenkaan viittaa Poseidoniin, vaan hänen merihevosensa on itäisempää alkuperää, Tuhannen ja yhden yön tarinoiden mailta: itse Sinbad on nähnyt, kuinka merestä noussut ori hyppää tamman selkään … (en tuollaista kohtausta muista, mutta siitä onkin aikaa, kun olen Sinbadin matkoista lukenut).

Täsmentääkseen merihevostaan Borges siteeraa 1200-luvulla eläneen kosmografi al-Qazwinin tutkimusta Luomisen ihmeet:

Merihevonen muistuttaa tavallista hevosta, mutta sen harja ja häntä ovat pitemmät, sen väri kiiltävämpi ja sen kaviot halkinaiset aivan kuin villihärällä. Kooltaan se on tavallista hevosta pienempi, mutta hieman aasia suurempi.

Ei siis todellakaan mikään kreikkalaistyylinen hippocampus. Ongelman voisi ratkaista selittämällä, että rannalle noustessaan merihevonen ottaa maaeläimen hahmon ja pyrstö muuttuu takajaloiksi. Tällaisesta metamorfoosista Borges ei kuitenkaan mainitse mitään, joten voihan olla, että itäisissä mytologioissa merihevoset laukkaavat myös veden alla nelijalkaisina. – Samalla kun ihmettelen merihevosen hevosmaisuutta, tajuan, että löytyyhän kotimaisesta kirjallisuudesta aivan täydellinen vastine Borgesin kuvaamalle merihevoselle, nimittäin Tove Janssonin romaanista Muumipappa ja meri. Aina ei todellakaan tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan:

Ne nelistivät hiekalla edestakaisin pää pystyssä ja harja liehuen, hännät hulmusivat takana kuin pitkät, kiiltävät laineet. Ne olivat kuvaamattoman kauniita ja kepeitä ja tiesivät sen itse, ne keimailivat julkean luontevasti – toisilleenko, itselleen, saarelle vai merelle, se oli yhdentekevää. Toisinaan ne heittäytyivät päistikkaa veteen, joka pärskyi korkealle ja loi sateenkaaria kuutamoon, sitten ne laukkasivat takaisin omien sateenkaariensa alle, pyörittivät silmiään ja taivuttivat päänsä alas korostaakseen kaulan ja selän kaarta. Näytti siltä kuin ne olisivat tanssineet peilin edessä.

Muumipappa ja meri on kertomus siitä, kun muumiperhe lähtee yksinäiselle majakkasaarelle. Saari sijaitsee kaukana Muumilaaksosta ja on aivan toisenlainen ympäristö kesäiseen ja vehreään kotiseutuun verrattuna: karu, kivikkoinen, tuulinen ja hyvin yksinäinen. – Merihevosille saaren rantahietikko on tietenkin otollinen paikka telmimiseen, kaukana asutuksesta ja liian uteliailta katseilta. Muumipeikolle merihevoset kuitenkin näyttäytyvät, ja samalla paljastuu niiden narsistinen luonne: vaikka ne kaipaavat rauhaa, nauttivat ne silti ihailun kohteena olemisesta.

Tove Janssonin kuvittelemat hevoset poikkeavat itämaisista lajitovereistaan siinä, että ne tanssivat rannalla nimenomaan kuutamossa, kun taas Borgesin luonnehdinnan perusteella kaukoidässä orit nousevat vedestä vain kuuttomina öinä. Yhteistä hevosille on kuitenkin villi alkuvoimaisuus: vaikka Janssonin romaanin merihevoset eivät saavukaan rannalle tammojen tuoksun kiihottamina, on niidenkin hevostelu luonteeltaan keimailevaa ja eroottistakin.

Muumipeikon kohtaamista merihevosten kanssa tuskin kuitenkaan voi tulkita havahtumiseksi omaan seksuaalisuuteen, vaikka hän merihevosiin tutustuttuaan kokee määrittelemätöntä halua ja kaipuuta. (Lue: Bruno Bettelheim –tyylisillä seksuaalisuustulkinnoilla ei tarvitse kaikkea lastenkirjallisuutta pilata!) – Muumipeikko käy myrskylyhtyineen rannalla odottamassa merihevosia jokaisena yönä, jopa silloinkin kun kuutamoa ei ole, ja muutaman kerran odotus palkitaan. Tähän prosessiin Jansson on yhdistänyt hienosti Mörön, joka puolestaan saapuu rannalle joka yö Muumipeikon myrskylyhdyn houkuttelemana. Muumikirjojen filosofisia näkökulmia tarkastelevassa teoksessaan Muumit ja olemisen arvoitus (Atena, 2009) Jukka Laajarinne kirjoittaa:

Muumipeikko kohtaa mörkönsä, kun hän ihastuu häpeilemättömästi keimaileviin merihevosiin. Nuo samettiset, kukalliset, ilkikuriset ja ennen kaikkea kauniit olennot herättävät hänessä romanttisen, tuskaisan kaipuun. Juuri merihevoseen rakastuminen saa Muumipeikon kulkemaan öisin rannalla, kaivaten, Mörköä houkutteleva lyhty kädessään. Juuri merihevoseen rakastuminen, kauneuden kaipuu nostaa hänen Mörkönsä pintaan, juuri yhteys toiseen havahduttaa tietoisuuteen siitä, että on tästä erossa:

- Sinä olet kaunein olento, jonka olen nähnyt, sanoi Muumipeikko, ja juuri silloin Mörkö alkoi ulvoa.

Mörkö alkaa ulvoa, koska se kaipaa lamppuaan: Muumipeikko on sammuttanut lyhtynsä, jotta hän ei pilaisi merihevosten kuutamoa ja karkottaisi niitä rannalta. Samalla Muumipeikko on itse muuttunut Möröksi – olennoksi, joka istuu pimeässä ja ihailee merihevosten kukikkaita kylkiä, liehuvia harjoja ja kuunpaisteen heijastuksia kavioiden nostattamissa rantaveden pärskeissä.

Merihevosten ihastelua ei jatku loputtomiin, ja Muumipeikko ymmärtää, että merihevoset ovat narsismissaan pinnallisia ja vain pilailevat peikon kustannuksella. Möröstä tuleekin merihevosia tärkeämpi, sillä Muumipeikko on ottanut velvollisuudekseen lievittää sen yksinäisyyttä viemällä öisin myrskylyhdyn rannalle, jotta Mörön ei tarvitse olla pimeässä. – Viimein paloöljy loppuu, eikä Muumipeikko voi enää sytyttää lyhtyä. Hän joutuu menemään rannalle ilman lyhtyä. Mutta silti Mörkö aloittaa ilolaulun nähdessään peikon, ja Muumipeikko tajuaa, että Mörkö ei välitäkään lyhdystä, vaan ilahtuu nähdessään hänet.

- Merihevoset vaikuttavat Mörköön verrattuna latteilta ja epäaidoilta otuksilta, ainakin näin marraskuun harmaudessa synkistelevän suomalaisen näkökulmasta. Ja onhan Mörössä potkua, kyllä se kestää kansainvälisen vertailun pelottavien otusten sarjassa. Mörkö sopisi hyvin Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjaan, koska Mörkö ei pelkästään kulje Muumilaakson metsissä ja pihoilla kasvillisuutta palelluttamassa, vaan se löytyy myös jokaisen omasta päästä. Lapsuuden pelottavimmaksi kirjallisuuden ja elokuvien olennoksi monet nimeävätkin Mörön. Möröllä ei juurikaan ole tarkasti kuvattuja yksittäisiä ominaispiirteitä, joten jokainen kasvattaa sitä mielessään jonkinlaisena omien pelkojensa peilikuvana. Ja se vasta pelottavaa onkin.

Lohdullista kuitenkin on, että oman Mörkönsä voi kohdata ja sen kanssa voi tulla toimeen. Niin tekee Muumipeikko, miksen siis minäkin? – Merihevoset pitäkööt hauskaa keskenään, ei niiden perään kannata haikailla …

Kesäkuussa tuli televisiosta Tod Browningin vuonna 1932 ohjaama kauhuelokuvaklassikko Freaks. Paljon olin elokuvasta kuullut ja lukenut, mutta silti se oli vaikuttava elämys. Freaks kertoo sirkusmaailman kummajaisista – ihmisistä, joilla on synnynnäisiä epämuodostumia tai fyysisiä kehityshäiriöitä: tarinan henkilöinä on mm. kääpiöitä, siamilaiset kaksoset, jalaton mies, “elävä luuranko”, hermafrodiitti ja ihmistorso. Ja se, mikä tekee elokuvasta hätkähdyttävän, on aitous: kyse ei ole mistään trikkikuvauksesta tai erikoistehosteista, vaan nuo erikoislaatuiset sirkuslaiset näyttelevät elokuvassa omana itsenään  ja suurin osa on oikeassakin elämässään sirkuslaisia.

Browning ei kuitenkaan esitä outoa henkilökavalkadiaan pelkästään kummajaisina vaan ihmisinä, jotka tuntevat ja kokevat asioita aivan kuten kuka tahansa. Elokuvan tarina on yksinkertaisuudessaan tehokas – kaunis trapetsitaiteilija viettelee sirkuksen kääpiön vain saadakseen tämän rahat. Sitä muut sirkuksen kummajaiset eivät kuitenkaan hyväksy, sillä ”jos loukkaat meistä yhtä, loukkaat meitä kaikkia”. Kavalan juonen paljastuttua seuraakin friikkien ankara kosto.

Vaikka Leena Parkkisen romaani Sinun jälkeesi, Max (2009, Teos) on aivan erilainen tarina, en voi olla ajattelematta Freaks-elokuvan traagisia hahmoja sitä lukiessani. Romaanin kertojana on Isaac, siamilaisten kaksosten toinen osapuoli, joka syntymästään saakka joutuu jakamaan elämänkohtalonsa veljensä kanssa.

Minä kiinnityn veljeeni vasemmasta kyljestäni. Selkärankamme yhtyvät lantiosta. Meillä on yhteensä kolme keuhkoa, kaksi sydäntä, yksi maksa, kolme munuaista, puolitoista penistä. Kävelemme ja tanssimme. Siitä onko meillä kaksi vai yksi sielua, en ole tietoinen. Max todennäköisesti sanoisi, että yhdestäkin koituu liikeuralle tarpeeksi vastusta.

Kaksoset ovat syntyneet Saksassa 1900-luvun alussa. Vanhempiensa hylkäämät pojat viettävät lapsuutensa tätinsä ja isoisänsä luona vaatimattomissa oloissa, mutta jo hyvin nuorena he päätyvät sirkukseen. Se onkin ehkä ainoa mahdollisuus siamilaisille kaksosille tuona aikana saavuttaa edes jonkinlainen toimeentulo ja löytää paikka yhteisössä - omaa erikoisuuttaan kaupitellen.

Nimitys “siamilaiset kaksoset”  tulee Siamin alueella (Thaimaa) vuonna 1811 syntyneistä kuuluisista Bunkerin veljeksistä Chang ja Eng. Bunkerin veljekset olivat sidoksissa toisiinsa vain rinnasta: elämäkertatietojen mukaan heillä ei varsinaisesti ollut yhteisiä elimiä, mutta heidän maksansa olivat kiinni toisissaan. Luultavasti nykylääketieteen keinoin Chang ja Eng olisivat olleet erotettavissa toisistaan, toisin kuin Parkkisen romaanin Isaac ja Max. – Bunkerin veljekset saivat kuuluisuutta kiertueilla niin Amerikassa kuin Euroopassakin. He menestyivät myös muuten elämässä: vuonna 1842 he menivät naimisiin kahden sisaruksen kanssa ja saivat lapsia yhteensä parikymmentä. Mutta mutkatonta kaksosten elämä ei tietenkään ollut, ilmeisistä syistä (lainaus Sven Hirnin teoksesta Kaiken kansan huvit, 1986, SKS):  

Elämä ei suinkaan ollut vailla ongelmia. Aviovaimot riitelivät keskenään ja kaksosetkin kokivat pakollisen liittonsa yhä rasittavammaksi. Aviollinen yhdessäolo järjestettiin sille pohjalle, että kolme päivää oleskeltiin rouva Marian luona ja seuraavat kolme erillään asuvan rouva Catherinan kodissa. Ristiriidat aiheuttivat Changin alkoholisoitumisen ja 1874 hän sai kuolemaan johtaneen keuhkokuumeen. Lääkärit eivät pitäneet erottamista mahdollisena, joten muutaman tunnin kuluttua myös hysteerinen Eng päätti päivänsä.

Siamilaiset kaksoset joutuvat jakamaan elämässään kaiken, mutta Parkkisen romaanin kertojalle Isaacille se ei tunnu olevan aivan niin suuri ongelma kuin Bunkerin veljeksille. Isaac ja Max ovat erillisiä mutta silti yksi kokonaisuus: muita ihmisiä he pitävät puolikkaina. Naiset ovat tietysti ongelma, mutta onnekseen veljekset ovat hyvin erilaisia luonteiltaan. Max on veljesparin viettelevä casanova ja Isaac taas romantikko: Max valitsee itselleen petiseuralaisia ja Isaac auttaa hädänalaisia neitoja. Ja kumpikin joustaa hyvin pitkälle veljensä pyrkimyksissä.

Siamilaiset kaksoset eivät ole romaanin ainoat “erikoisuudet”. Romaanin tapahtumat sijoittuvat pääosin 1920-luvun loppuun ja 30-luvun alkuun, jolloin kolmekymppisillä veljeksillä on jo melkoisesti kiertuevuosia takana – ja matkan varrella he ovat ehtineet tavata monenlaisia “taiteilijoita”. Parkkinen on varmasti tutustunut romaania kirjoittaessaan perinpohjaisesti 1800-1900-lukujen kummajaisnäytäntöjen perinteeseen, sillä historiasta löytyy vastine esimerkiksi Isaacin muistelemalle Sabrinalle:

    ”Alla ovat meidän nimemme”, minä sanoin. ”Emme olleet vielä kovin tunnettuja.”
    ”NÄÄ MEREN HIRVIÖ. 68 TONNINEN VALAS. MIES SYÖ MUSTEKALAN. MAX JA ISAAC, INTIALAISET SIAMILAISET KAKSOSET. ELÄVÄ PÄÄTÖN NAINEN”, Iris luki. ”Pääsitte sentään ennen päätöntä naista. Sitä voi kutsua uraksi.”
    ”Äh, se oli huijausta. Pelkkä trikki koko likka.”, Max sanoi. ”Mutta se kaveri söi mustekaloja.”
    ”Entä Sabrina, oliko hänkin huijausta?” Iris kysyi.
    ”Ei”, minä sanoin. ”Sabrina oli aito. Lämmin tyttölapsi, aina valmis hymyilemään ja hauska kuin mikä. Nauroi, vaikka olisi ryöminyt kaksi edellistä tuntia kivuissa. Hänellä ei ollut hartioiden alla yhtään luuta. Vartalo oli vetelä ja valkoinen kuin madon. Jalat roikkuivat housujen lahkeista tyhjinä pusseina.”

Todellinen Sabrina oli taiteilijanimeltään Serpentina (tai Serpent Girl/Snake Girl – mikä milloinkin, show’sta riippuen). Häneltä todellakin puuttui ainakin alavartalon luusto -  en oikein usko, että KAIKKIEN hartioiden alapuolella olevien luiden puuttuminen olisi lääketieteellisesti mahdollista. – Ja kun riittävästi nettiä tonkii, niin löytyypä sieltä vastine tuolle julisteellekin, johon Parkkisen kirjassa viitataan. Tosin Max ja Isaac siitä puuttuvat, mutta ainakin Päätön nainen ja 68-tonninen valas ovat mukana sekä tietenkin Serpentina.

Vaikka Parkkisen romaanissa kurkistetaan erilaisten viihdetaiteilijoiden kohtaloihin, on tarinassa muunkinlaisia elämäntarinoita. Helsingissä Isaac ja Max tapaavat Iriksen, Venäjältä Suomeen rikkaan miehen vaimoksi päätyneen levottoman seurapiirisielun, joka viettää vallatonta 20-lukulaista elämää kieltolain ja avioliittonsa rajoituksia uhmaten. Iris problematisoi veljesten elämää ja tuo romaanin tarinaan lisäulottuvuuksia: ei pelkästään siamilaisten kaksosten elämä ole vaikeaa.

Täytyy kuitenkin todeta, että vaikka pidinkin Parkkisen romaanista, niin juuri tuo Iris ja yleensäkin Helsinkiin sijoittuvat tapahtumat hieman häiritsivät tarinan logiikkaa. Tulin nimittäin useaan otteeseen kirjaa lukiessani pohtineeksi, että milläköhän kielellä henkilöt kulloinkin keskenään juttelevat. Isaac ja Max todennäköisesti kiertuelämänsä aikana ovat oppineet muitakin kieliä saksan lisäksi, ainakin ranskaa ja englantia. Mutta eivät varmastikaan venäjää, tai ainakaan sellaiseen ei missään viitattu. Köyhistä oloista lähtöisin oleva Iris taas tuskin on opetellut saksaa: hänhän on muuttanut Helsinkiin, jossa seurapiireissä pärjäilee parhaiten ruotsilla tai suomella. Kumpaakaan kieltä kaksoset tuskin osaavat puhua kovin hyvin, mikäli ollenkaan. – Lisäksi Isaac ja Max juttelevat Helsingissä sujuvasti muidenkin ihmisten kanssa, eikä missään vaiheessa viitata mahdollisiin kieliongelmiin. Hmmm …

Tapahtumien sijoittaminen 20-30-lukujen Helsinkiin antaa tarinaan hauskasti paikallisväriä, mutta kieltämättä se samalla luo romaanin logiikkaan melkoista problematiikkaa. Kieliongelmalta olisi vältytty vaikkapa siten, että Helsingin tapahtumat olisi sijoitettu vaikkapa Ranskaan. Vaan silloin kirjasta olisi tullut melko erilainen, ainakin näin suomalaisen lukijan näkökulmasta.

Joka tapauksessa hyvä tarina ja esikoisromaani, ansaitusti ehdokkaana Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Alkusyksystä joukko ruotsalaisia kirjailijoita herätti keskustelua kirjallisuusmanifestillaan (jos ei ole tutustunut aiheeseen, voi vilkaista Miia Toivion blogista). Teeseissään he ovat huolestuneita mm. siitä, että fiktiivisen ja omaelämäkerrallisen proosan raja on nykykirjallisuudessa pyyhkiytynyt pois. Niinpä he lupaavatkin jättää rauhaan historialliset henkilöt: ei enää romaaneja, joissa mellastetaan vaikkapa jonkun edesmenneen taitelijan elämällä ja väritetään sitä sopivasti sepitteillä.

Kunnioitettava pyrkimys, sillä jos itse olisin kirjailija (tai aikoisin kirjoittaa esikoisromaanin), kiusaus juuri tuollaisen romaanin kirjoittamiseen olisi suuri. Itse asiassa se olisi oikeastaan ainoa mahdollinen tapa, jolla kaltaiseni sanojen raapustelija voisi saada teoksen aikaiseksi. – Fiktion ja elämäkerran sekoittaminen madaltaisi kynnystä kirjallisen urani aloittamisessa ainakin muutamassa asiassa:

1. Mielikuvitukseni on kutakuinkin keskivertotasoa, ja vaikka olenkin lukenut valtavan määrän kirjoja (tai ehkä juuri siksi), en osaa tyhjästä keksiä mitään kiinnostavaa henkilöhahmoa, jonka varaan voisi romaanin rakentaa. Mutta miksi pitäisikään: historiahan on pullollaan särmikkäitä ja moniulotteisia persoonallisuuksia! 

2. Olen melko laiska, niin ajattelussa kuin käytännön toimissakin. Kirjan kirjoittaminen vaatisi valtavasti aineiston keruuta ja suunnittelua: pitäisi tutustua päähenkilön ammattiin, kehitellä uskottava ympäristö ja ihmissuhdeverkosto jännitteineen, analysoida romaanin tapahtuma-aikana vallitsevaa kulttuuria, yhteiskunnallista tilannetta ja asenneilmapiiriä jne. Vaan jos ottaa kohteekseen tunnetun historiallisen henkilön, saa kaupan päälle valmiita koosteita ja analyyseja: parin kolmen elämäkerran, parin tieteellisen tutkimuksen, parin paikallishistoriikin, muutaman esseen ja tietenkin vanhan kunnon Googlen avulla pystyy luomaan jo melko hyvän perustan uskottavalle ja jopa monitahoiselle kokonaisuudelle.

3. Olen vain äidinkielenopettaja, en mikään julkkis tai edes muuten kiinnostava henkilö. Kustannuskynnyksen ylittämiseksi on järjetöntä edes kuvitella kirjoittavansa jostakin perusmarkusta tai tavishelenasta, jos itse on täysin nobody – tai sitten pitäisi kirjoittaa todella hyvin. Sopivasti väritetty tarina tunnetusta henkilöstä myy paremmin. Pelkkä kuuluisa nimi ei kuitenkaan riitä, vaan aihetta täytyy käsitellä sellaisesta näkökulmasta, että se kiinnostaa myös naistenlehtiä. Nojaa, ei taida sekään riittää: kyllä niitä historian uudelleentulkitsijoita kolkuttelee kustantamoiden oville pilvin pimein. Varminta olisikin valita jokin muu kuin aivan perinteinen historiallisen romaanin genre tai ainakin hieman epäoletuksenmukaisempi kohderyhmä, jolle suunnatuille romaaneille kustannusohjelmassa voisi olla tilaa.

Suomalaisten kirjailijoiden joukossa olisi monta potentiaalista ehdokasta. Jos haluaa pelata varman päälle, kannattaa valita joku riittävän kompleksinen henkilö (kriisejä, mielenterveysongelmia), joka on kuollut nuorena (siinä on aina jotakin hohdokasta), johon saa liitettyä jotakin kohahduttavaa (bi- tai homoseksuaali – miksei) ja jonka tuotanto tarjoaisi riittävän vapaasti tulkittavia lähtökohtia elämäntarinan sepittämistä ajatellen (runoilija parempi kuin prosaisti, sillä runojen tuntemuksille helposti keksii vaikka mitä syitä). Ja tietysti romaani kannattaisi sijoittaa kohdehenkilön nuoruuteen, sillä se on aikaa, kun pohja tulevalle tuotannolle luotiin – ja toisaalta nuoruus tarjoaa yhtymäkohdan lukijan omaan elämään, sillä nuoruudessa on aina jotain samaa henkilöstä riippumatta. – Ajankohta on myös tärkeä: kannattaa valita sellainen kirjailija, joka on ollut nuori aikana, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa on eletty kiihkeitä aikoja.

Tällä perusteella kirjoittaisin romaanini alle kaksikymppisestä Uuno Kailaasta, joka painiskelee 1910-luvun lopun Heinolassa seksuaali-identiteettinsä kanssa. Kun juttua höystää Aunuksen retkellä (mahdollisen väärinlukemisen aiheuttaman mielleyhtymän tämän ilmauksen yhteydessä jätän täysin blogini lukijoiden vastuulle), niin saa mukaan toimintaa ja suuria tunteitakin. Oman sävynsä Heinola-kuvaukseen luo tietenkin juuri päättyneen sisällissodan märkivät haavat. 

Kertojana olisi nuoruuttaan muisteleva ja kommentoiva Uuno Kailas 1920-luvun lopussa ajankohtana, jolloin hän on joutunut mielisairaalahoitoon henkisen terveytensä romahdettua. Ja jotta romaaniin saisi hieman positiivisuuttakin, Kailas piristää muisteloidensa ohessa itseään kehittelemällä romanttista tarinaa rakkaudesta, josta hän itse nuorena jäi paitsi. Tarina on häilyvä ja muuttaa muotoaan romaanin edetessä - ja vaikka Kailas ei sitä koskaan valmiiksi kirjoitakaan, tuo se sairauden ja synkkyyden keskelle hieman haikeaa valoa. 

4. Olen herkkä kritiikille – ja kirjoitustyylini sekä  juonen kehittelyni todennäköisesti ei olisi mitenkään häikäisevää, joten kritisoitavaa riittäisi. Monta puutetta voisi kuitenkin romaanissa kompensoida edellä mainitun kaltaisella kirjallisuusaiheella. Jo pelkästään aiheen puolesta teoksen takakansiteksti antaisi kuvan “fiksusta romaanista” – ja vaikutelmaa tehostaisi lukujen lomaan sijoitellut runositeeraukset maestrolta itseltään sekä viittaukset vaikkapa Kaarlo Sarkian ja muiden aikalaisten teksteihin.  Ja tietenkin tämänkaltainen teos olisi turvallinen valinta mille tahansa palkintoraadille:  rohkea ja kiinnostava  tulkinta suomalaisen klassikorunoilijan nuoruudesta ja elämänvalinnoista. – Suomalaisia menestystarinoitahan tässä genressä ovat olleet esimerkiksi Hannu Mäkelän Mestari (Finlandia-palkinto 1995) ja Helena Sinervon Runoilijan talossa (Finlandia-palkinto 2004).

Hmmm… Totta puhuen,  jos tuo olisikin noin yksinkertaista, olisin luultavasti kirjoittanut jo monen monta faktan ja fiktion sekoitusta Aleksis Kivestä Jean Sibeliukseen. Mutta vaikka kuinka madaltaisi romaanin kirjoittamisen kynnystä, jää jäljelle vielä tuo tärkein ja vaativin työvaihe: kirjoittaminen. – Siksi taidan tyytyä kirjallisuudenkin kohdalla vain “penkkiurheiluun”: antaa muiden hoitaa raskas ja hikinen homma, minä nautin hedelmistä. Yksi sellainen hedelmä tämän syksyn käännöskirjasadosta on norjalaisen Nikolaj Frobeniuksen Pelon kasvot (2008, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen 2009, Tammi), joka sävyttää Edgar Allan Poen elämää jännityskertomuksen aineksilla.

Romaanissa seurataan Poen elämänvaiheita lapsuudesta kuolemaan saakka: henkilöt, asuinpaikat, työpaikat, monet tapahtumat ja Poen teosten syntyvaiheet sekä vastaanotto pohjautuvat Poen elämäkertatietoihin. Myös romaanin toinen keskeinen henkilö, Rufus Griswold, on ollut oikeasti olemassa. Griswold oli 1840-50-luvuilla keskeinen kirjallisuusvaikuttaja Yhdysvalloissa, ja hänen kirjoittamansa pahanilkinen nekrologi Edgar Allan Poesta tämän kuoleman jälkeen on vaikuttanut paljon Poen jälkimaineeseen juoppohulluna kummajaisena. Frobenius dramatisoikin mielenkiintoisesti Poen ja Griswoldin suhdetta. Sepitettä ovat tietysti tapahtumien yksityiskohtaiset kuvaukset, keskustelut ja Poen, Griswoldin sekä muiden keskeisten henkilöiden ajatukset.

Kaikkein radikaaleinta fiktiivistä ainesta teoksessa on juonen trillerimäiset piirteet: Frobenius on kirjoittanut romaaniin keskeiseksi henkilöksi Poen kasvattivanhempien tilalta karanneen orjan, jolle Poe ja tämän kirjoitukset ovat niin suuri ihailun kohde, että hän alkaa muuttaa Poen tarinoita todeksi. Alkaa siis tapahtua pöyristyttäviä murhia, esimerkiksi eräältä naiselta revitään hampaat irti ja hänet haudataan elävältä (Poen novellissa Berenike on vastaava tarina).

Edgar Allan Poe on mainio hahmo romaanin aiheeksi – ja mainio on Frobeniuksen romaanikin, ainakin minunlaiselleni Poe-fanille. Sitä lukiessani en kuitenkaan voinut olla miettimättä, toimisiko kirja yhtä hyvin, jos se olisi muuten samantyylinen, mutta henkilöt olisivat täysin keksittyjä eikä tapahtumilla olisi yhteyttä toistapahtumiin – siis sama tarina kuin nytkin, kuitenkin täysin fiktiivinen.

Tuskinpa. Edgar Allan Poen elämä on erikoinen tarina, mutta vielä erikoisemman ja kiinnostavamman siitä tekee se, että se on myös totta. Melkoinen etu mihin tahansa fiktiiviseen kehitelmään verrattuna.

Kyllästyin jokin aika sitten lopullisesti blogini otsikkokuvaan: kirjahyllynpätkä kirjallisuusblogin etusivulla ei ollut kovinkaan mielikuvituksellinen. – Uusi, hieman vehreämpi näkymä on yksityiskohta puistonpenkistä. Kyseinen penkki majailee lähellä Thamesin rantaa Lontoon Richmondissa, puistoalueella, jossa on muitakin muistokirjoituksin ja sitaatein varustettuja puistonpenkkejä.

Nuorena kuolleen englantilaisen runoilijan John Keatsin (1795-1821)  runosäe A Thing of beauty is a joy for ever on erittäin tunnettu. Se on ensimmäinen säe pitkästä runosta Endymion, joka kertoo kreikkalaiseen myyttiin pohjautuvan tarinan kuun jumalattaren Selenan ja kuolevaisen paimenen Endymionin rakkaudesta. Endymion on hyvin komea mies, ja jotta hänen kauneutensa ei katoaisi, Selena vaivuttaa hänet ikuiseen uneen. Katkelma runon alusta (Aale Tynnin suomennos):

A thing of beauty is a joy for ever.
Its loveliness increases, it will never
Pass into nothingness

Ikuisen ilon antaa kaunis luomus.
Sen sulo kasvaa vain, ei milloinkaan
se tyhjiin raukene

Viimeksi törmäsin tuohon sanontaan eilen elokuvassa Maija Poppanen. Tullessaan lastenhoitajaksi Pankin perheeseen Maija Poppanen sisustaa uuden huoneensa ottamalla laukustaan muutamia tarpeellisia tavaroita, kuten ison peilin ja hattutelineen. Nostaessaan kukkaruukun käteensä hän lausahtaa Julie Andrewsin vakuuttavalla äänellä: “A thing of beauty is a joy forever.” – Sitaatti on todennäköisesti vain elokuvaversiossa, P.L. Traversin kirjasta sitä tuskin löytyy.

Kauneutta, taidetta, muotoilua, valokuvaa jne. käsittelevissä teoksissa ja esseissä kyseinen Keatsin runosäe on laajasti siteerattu. Kaunokirjallisuudessakin viittauksia varmasti on useita, ja yksi löytyy omasta kirjahyllystänikin. James Joycen romaani Odysseus päättyy pitkään tajunnanvirtakohtaukseen, jossa lukija pääsee seuraamaan päähenkilön Leopold Bloomin vaimon Mollyn ajatusten tulvaa. Katkelmassa Molly muistelee miehensä (tai niin sen ainakin ymmärsin) tapaa kirjoittaa hänelle rakkauskirjeitä (suom. Pentti Saarikoski):

Rakkaimpani kaikki mikä koskee sinun loistavaa Ruumistasi alleviivattuna mitä siitä tulee on kauneutta ja ikuinen ilo minkä hän ilmeisesti oli saanut jostain typerästä kirjasta joka sillä oli

my Precious one everything connected with your glorious Body everything underlined that comes from it is a thing of beauty and of joy for ever something he got out of some nonsensical book that he had

Kymmenien sivujen mittaista tajunnanvirtakohtausta on haasteellista lukea, enkä ole aivan varma siitä, helpottaako Saarikosken käännös lukemista kovinkaan paljon. Joka tapauksessa, vaikka alkuperäinen runosäe on Mollyn mielessä hieman muuttanut muotoaan, on yhteys Keatsin runoon selvä.

Nuoren Keatsin kauneuskäsitys heijastelee romantiikan aikakauden tuntoja, Tietysti sitä voisi kritisoidakin, mutta siinä määrin lause kuitenkin puhuttelee kauneudenkaipuutani, että se sopii mainiosti henkevöittämään Jäljen äänen ulkoasua. – Lopuksi vielä Keatsin runosta Oodi kreikkalaiselle uurnalle toinen tunnettu kauneutta käsittelevä katkelma. Tällä kertaa kuuluisat, ajatuksia herättelevät rivit tulevat runon lopusta (Tynnin suomennos):

“On totta kaunis, kaunista on tosi.”
Vain sen me tiedämme; se riittääkin.

“Beauty is truth, truth beauty,” – that is all
Ye know on earth, and all ye need to know.

Vanhassa valokuvassa kaksi Charles Darwinin palveluskuntaan kuuluvaa puutarhuria leikkaa nurmikkoa hevosvetoisella koneella. Kuvatekstin mukaan miehet ovat Henry Lettington ja William Brooks. Valokuva on otettu Down Housen pihalla vuonna 1859. – Kyseinen otos löytyy teoksesta The Correspondence of Charles Darwin, Volume 12. Teokseen on koottu Darwinin kirjeenvaihtoa, ja kirjeet on varustettu runsailla alaviitteillä (valokuvaa voi vilkaista tästä: kun sivu avautuu, rullaa tekstiä sivun verran ylöspäin).

Darwinin puutarhureista kiinnostuin luettuani Kristina Carlsonin romaanin Herra Darwinin puutarhuri (2009, Otava). Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1870-luvulle Kentiin, Downen kylään, jossa Charles Darwin kehitteli maailmaa mullistaneen evoluutioteoriansa. – Carlsonin romaanissa Downen kyläyhteisö suhtautuu epäluuloisesti Down Housen isäntään ja hänen ajatuksiinsa. Osansa vieroksunnasta saa myös Darwinin puutarhuri Thomas Davies, jota pidetään jumalattomana miehenä: Davies on isäntänsä lailla kiinnostunut tieteestä ja tieteellisistä menetelmistä. – Daviesin vaimo on kuollut, tytär on mieltetään ikäisiään yksinkertaisempi ja poika sairaalloinen. Kyläläiset pitävätkin Daviesin epäonnea Jumalan rangaistuksena.

Carlsonin romaanin Thomas Davies on fiktiivinen henkilö, mutta kyllä Darwinilla oikeastikin puutarhureita oli. Koska Darwinin elämä on tutkittu läpikotaisin, löytyy hänen palveluskunnastaankin melko helposti tietoa – tai ainakin alaviitteitä. – William Brooks (s. 1802) on mainittu Down Housen ulkoalueista vastanneeksi puutarhuriksi, mutta varsinaisesti Darwinin kanssa tutkimustyöhön ja käytännön kokeisiin osallistui Brooksin apulainen Henry Lettington (s. 1823). Eräässä kirjeessään Darwin mm. mainitsee Lettingtonin olevan taitava kasvien risteyttämisessä, ja teoksessaan Springtime and Other Essays (1920) Charles Darwinin poika Francis Darwin muistelee nimenomaan Lettingtonin toimineen apulaisena Darwinin tutkimuksissa.

Lisäksi Francis Darwin kertoo Henry Lettingtonin olleen ystävällinen häntä kohtaan ja auttaneen mm. lintuansojen teossa.  - Henry Lettington avioitui William Brooksin tyttären Eileenin kanssa. Koska Family Searchin haulla löytyvien tietojen mukaan vuonna 1881 Henry Lettingtonin taloudessa asui hänen vaimonsa lisäksi kolme tytärtä ja nähtävästi William Brooksin taloudessa vielä kaksi Henryn ja Eileenin tytärtä lisää, on Lettingtonin perheonni ollut huomattavasti paremmalla tolalla kuin romaanihenkilö Thomas Daviesin.

Charles Darwinin elämäntyötä käsittelevissä kirjoituksissa puutarhurit ovat korkeintaan alaviitteen arvoisia. Carlsonin romaanissa Thomas Daviesin rooli on keskeisempi, mutta ei kirja kuitenkaan varsinaisesti kerro puutarhurista. Se on kyläyhteisön kuvaus, jossa kertoja tarkastelee asioita monen kyläläisen näkökulmasta. Nuo näkökulmatkin ovat vain lyhyitä episodeja, joten kovin kattavasti kenenkään kyläläisen ajatusmaailmaan ei lukijan katse ulotu. Pieneen kirjaan (176 sivua) mahtuu kuitenkin paljon eri henkilöiden puheensorinaa, ja tuosta sorinasta piirtyy uskottavalla tavalla 1800-luvun englantilaisen pikkukylän kuva. Mielenkiintoinen lukukokemus.

                                                   ————————

Enemmän Kristina Carlsonin romaanista voi lukea vaikkapa Kiiltomadossa.

Tunnen itseni petetyksi. Eikä juuri lohduta, että en ole tuntemuksineni yksin, vaan viimeistään 8. marraskuuta, isänpäivänä (ovat unohtaneet kuitenkin, joten pieni hetki, käyn laittamassa ison punaisen rastin seinäkalenteriin …), pettyy hyvin moni muukin suomalainen mies. Jari Tervon uusimmassa romaanissa Koljatti (WSOY, 2009) on nimittäin median retostelusta huolimatta hyvin vähän seksiä! – Ja minä kun olin saanut sellaisen käsityksen, että Koljatti päihittäisi Harlekiini-tason mennen tullen. Vaan ei, itse asiassa kirjassa ei ole kuin YKSI kunnollinen kohtaus, ja sekin on vain päähenkilön, pääministeri Lahnasen, kuvitelmaa.

Jotta motiivini kirjojen lukemiseen eivät nyt leimautuisi ainoastaan libidoni ohjaamiksi (askel yläkoulun opettajainhuoneen harmaudesta punakeltamustana kirkuvaan lööppijulkisuuteen on näinä aikoina yllättävän lyhyt), niin tunnustettakoon kiinnostukseni Tervon romaaniin ammentavan muistakin lähteistä: Tervo kirjoittaa selkeää ja terävää suomea, ajankohtaisista ilmiöistä – ja hauskasti. Seksimaanikko-vuodatuksellani pyrinkin lähinnä tavoittamaan odotushorisonttia, joka Koljatin saamaan pinnalliseen lööppijulkisuuteen tutustuneella henkilöllä mahdollisesti on.

Romaanin nostaminen mediassa ”kohuromaaniksi” on toki minuunkin vaikuttanut. Yllätyin kirjaa lukiessani, kuinka hellästi se kohtelee romaanin antisankaria, pääministeri Pekka Lahnasta, jonka ulkonäön ja henkilöhistorian yksityiskohtia myöten tunnistaa Suomen politiikan keulahahmoksi, Matti Vanhaseksi. Jari Tervon satiirin terävin kärki ei suuntaudukaan Matti Vanhaseen vaan politiikan tekemiseen yleensä ja ennen kaikkea mediaan ja sen häikäilemättömiin toimintatapoihin. Pääministeri Pekka Lahnanen on puutteistaan huolimatta sympaattinen hahmo, joka kärsii jatkuvasta työstressistä ja julkisuuden paineesta ja jota vaivaa käsittämätön epäonni. – Pekka Lahnanen on kuin Homer Simpson: pahimmanlaatuinen juntti mutta silti rakastettava. Jos ajattelee Matti Vanhasen ympärillä julkisuudessa tänä syksynä vellonutta kohua, niin Koljatti on luultavasti parasta, mitä Vanhaselle on vähään aikaan sattunut. Jos olisin Matti Vanhanen, osoittaisin ensimmäisen korttini tänä jouluna Jari Tervolle, runsain kiitoksin.

Muidenkin kuin Vanhasen kohdalla komiikka muovaa kritiikin särmän aika pehmeäksi. Tervon kynäilemät karikatyyrit eturivin poliitikoista ovat kyllä osuvia, mutta eivät mitenkään säälimättömiä, vaan ne on kirjoitettu hieman samassa hengessä kuin Itsevaltiaat-sarja jokunen vuosi sitten (tosin hivenen ilkeämmin). Itsevaltiaathan teki poliitikoista yksinkertaistettuja ja helppoja “tyyppejä”: esimerkiksi nuorten kiinnostus politiikkaa (tai ainakin Itsevaltiaita) kohtaan kasvoi ja luultavasti moni äänestämässä käynyt (ja moni äänestämättä jättänyt) koki tutummiksi Maurin, Saulin, Villen, Annelin jne.  piirretyt hahmot kuin todelliset poliitikot. Jos satiiri korostaa kohteensa erityisiä, ärsyttäviäkin  luonteenpiirteitä komiikan keinoin, voi vaikutelma olla aivan muuta kuin kriittinen: satiiri saattaa jopa lisätä poliitikon suosiota. En esimerkiksi äänestäisi vaaleissa Mauri Pekkarista, mutta Itsevaltiaiden Mauri oli kyllä ehdoton suosikkini – sitä voisin melkeinpä äänestää, ihan vain huvin vuoksi. Kun politiikka viihteellistyy, niin miksei samalla äänestyskulttuurikin?

Tervon romaanissa Lahnanen tuntee hyvin omat puutteensa poliitikkona. Hän on tylsä, pökkelö, harmaa ja kielitaidoton – kun pitäisi olla charmantti, svengaava, kielitaitoinen ja -tajuinen, hurmaava jne. Asiaosaamisella ei politiikassa pärjää, täytyy olla myös viihdetaiteilija. Svengaava ja nuorekas menestyjä on esimerkiksi Alexander Stubb, jota Lahnanenkin mielessään kommentoi. Hän aprikoi, josko Stubb on antanut ohjeet ulkoministeriön sisäisen viestinnän muuttamisesta trendikkäämmäksi. Viesti Stubbille voisi silloin kuulostaa tältä:

Moicca, Alex. Venäjän suurlähettiläs txtas just et Putin haluaa asap yhteisistä sotaharkoista plus muutenkii ihqun laajasta sotilaallisesta yhteistyöstä. : = )

Myös Sauli Niinistö on haistanut ajan hengen paremmin kuin Lahnanen/Vanhanen. Hän tietää, miten naisten äänet saadaan hurmattua itselleen. Niinistössä onkin aimo annos sex appealia, ja itsetunto riittää kirjassa vaikkapa kansallisen balettiviikon avajaisiin:

Puhemies tanssi avajaistanssin, hypähteli trikoissa ja ihonmyötäisessä paidassa, jonka pääntiet oli ruusutettu. Hänet oli kevyesti meikattu. Yleisö osoitti suosiotaan myrskyisästi, kun puhemies Niinistö gepardiloikan päätteeksi ojensi hampaissaan pitelemänsä ruusun primadonnalle, syvään kumartaen.

Todellisuus ei ole aivan näin vauhdikasta, mutta ei kuitenkaan kovin kaukana fiktiosta. Kun eduskunnan puhemies luisteli Susanna Rahkamon parina taitoluistelun EM-kisojen avajaisissa (katso video Ylen arkistossa), oli meno aika rauhallista. Mutta charmia kyllä riitti, joten eiköhän tuolla jokunen ääni taas saatu varmistettua … – Ja saapa osansa eräs Jari Tervon veroinen kielitaituri, lyhyjen tokaisujen erikoimies Timo Soini. Soinin populistiset letkautukset ovat loppujen lopuksi tyhjää täynnä, mutta koska ne median silmissä näyttävät hyviltä, ei kukaan toimittaja niitä pahemmin kyseenalaista:

Kun persut osallistuivat EU-vaaleihin, Soinilta kysyttiin eikö puolueen pitäisi periaatteellisesti antaa piutpaut kaikelle, mikä liittyy unioniin. Sitä vettä pitää meloa mitä kanootin alla loiskii, Soini sanoi. Se kuulostaa hyvältä tarkoittamatta mitään. Eikö persujen pitäisi nostaa kanoottinsa kuivalle maalle, ettei tarvitsisi meloskella myrkyllisessä vedessä?

Sama kritiikki kyllä pätee Jari Tervon omiin sutjautuksiin Uutisvuodossa.  Mutta Uutisvuoto onkin viihdettä, politiikka ei – tai ainakaan sen ei pitäisi olla.

Vaikka tuota alussa kaipaamaani “tiukkaa toimintaa” romaanissa ei juuri olekaan, on Koljatti mitä mainioin isänpäivälahja – ehkä juuri sen takiakin. Koljatti on myös romaani, joka todennäköisesti luetaan. Ei liian raskas, ei liikaa sivuja, viihdyttävä.

On mielenkiintoista seurata, mitä Tervo julkaisee seuraavaksi. Jonkinlainen suunnanmuutoshan tässä tapahtui, ainakin jos vertaa kolmeen edelliseen romaaniin. Olisiko kenties runon vuoro, pitkästä aikaa?

Helena Sinervon romaanin Tykistönkadun päiväperho (WSOY, 2009)päähenkilö on Mette, keski-ikäinen kotirouva, joka on jättänyt työnsä ja päättänyt tehdä elämästään eräänlaisen taideteoksen. Tämän “Ikuisuusprojektin” päämäärä ja toteutustapa ovat kuitenkin hyvin erikoisia: Mette haluaa luoda “puistatuksen ja kelvottomuuden taidetta” harrastamalla seksiä tuntemattomien miesten kanssa.

Mette ilmoitti aviomiehelleen päätöksestään luopua tutkijanurastaan, mutta Ikuisuusprojektistaan hän ei kertonut. Valhe ja petos kuuluivat Metten elämäntaiteeseen sen olennaisina osina. Ilman porvarillista ulkokuorta ja kulisseja, ilman halveksittavaa salailua himon ja inhon jumalkeinussa ei kaiken sallivana nykyaikana olisi ollut mitään kelvotonta ja hävettävää.

Aviomiehellä on projektissa toinenkin tehtävä: hän toimii sen rahoittajana, tietämättään. – Myös Metten aiempi tutkimuskohde kirjailija Liliane Schubald on tehnyt elämästään taidetta. Schubald on syventynyt ruumiillisuuden problematiikkaan paitsi kirjoissaan niin myös omassa elämässään: hän on teetättänyt itselleen lukuisia kauneusleikkauksia. Schubaldin taideteos saa kliimaksinsa videoperformanssissa, jossa hän tekee itsemurhan kylpyammeessa repimällä omin käsin implanttinsa irti.

Lukija perehdytetään Meten Ikuisuusprojektiin ja sen toteutukseen yksityiskohtia säästelemättä. Romaani sisältää paljon yhdyntöjen kuvauksia - sana yhdyntä on paikallaan, sillä Sinervo ei kirjoita viihdyttävää eroottista proosaa vaan naturalistista kuvausta sukupuolielinten keskinäisistä mittelöistä. Aktien kuvauksissa on onneksi mukana myös koomista näkökulmaa, joten rivous ei ole tässä romaanissa turhan vakava asia. Romaanin seksikohtauksia voikin lukea pornoparodioina.

Vaikka Tykistönkadun päiväperho sisältääkin satiirisia ja parodisia sävyjä, en oikein osaa lukea sitä satiirina: en, vaikka kirjailija itse (Suomen kuvalehden haastattelussa) sekä kriitikot ja lukijat ovat sen sellaiseksi määritelleet. – Hyvän satiirin olettaisi pyrkivän kritisoimaan jotakin asiaa esimerkiksi liioittelemalla tai esittämällä sen hieman koomisessa sävyssä. Mutta mihin kritiikki Metten tapauksessa kohdistuisi?  - Luultavasti kai akateemisen maailman taidekäsityksiin.

Silloin pitäisi kuitenkin jotenkin varmistaa, että Mette ei yksinkertaisesti kärsi mielenterveysongelmista, sillä muuten satiirilta menee terä. Mette ei olisi ensimmäinen tutkija, joka on sekoittanut päänsä intensiivisen tutkimustyön seurauksena. Ikuisuusprojekti vaikuttaa enemmänkin  henkilökohtaiselta pakkomielteeltä kuin miltään oikealta taideprojektilta (toisaalta mitä muutakaan taideprojektit usein ovat kuin henkilökohtaisia pakkomielteitä)  senkin takia, että Mette ei tavoittele ”taiteelleen” mitään yleisöä: Schubald teki itsemurhastaan taidetta Youtubessa, miksei siis Mette perusta esimerkiksi blogia projektilleen? Eihän Metten Ikuisuusprojekti edusta kelvottomuuden taidetta ilman paheksuvaa yleisöä, sillä Mettellä itsellään ei juuri tunnu olevan mieheensä tunnesiteitä, jotka tekisivät pettämisestä hänen omassa mielessään kelvotonta.

Satiiria voisi tietysti nähdä siinä, miten intohimoisesti sekä Mette että Schubald suhtautuvat feministisen tutkimuksen korostamaan ruumiillisuuden tematiikkaan. – Mutta mitä iloa tai hyötyä sellaisesta satiirista on, sitä en osaa sanoa. Eiköhän feministinen tutkimus äärimuodoissaan (huom., siis äärimuodoissaan) hoitanut tuon satiirin ihan itse jo joskus 1980-90-luvuilla …

- Yleensäkin satiiri on hankala käsite: joskus sitä ei huomaa ja joskus sitä taas näkee sielläkin, missä sitä ei ole. Ja toisinaan ei ole ihan varma, onko kirjoittaja tarkoittanut tekstinsä satiiriksi vai ei. Hauska esimerkki satiirin ongelmallisuudesta on Lasse Koskelan kritiikki Huikeaa, Sinervo, huikeaa! uusimmassa Parnassossa.  - Onko se lukukokemuksensa haltioittaman kriitikon ylistyspuhe vai kenties oivaltavasti kirjoitettu satiiri, Koskelan humoristinen puheenvuoro Sinervon romaanista syntyneeseen kirjallisuuskeskusteluun?

Kirjallisuskritiikkeihin kaipaisikin lisää kaunokirjallista otetta, rohkeampaa tyylittelyä. Ja miksei monitulkintaisuuttakin. Turhaa jäykistelyä saa lukea liiankin usein. Tällä kertaa satiiri on lukijan silmässä - jos luen Koskelan kritiikin satiirina, voin aivan hyvin todeta  Koskelaa  itseään varioiden: Kiitos, Lasse Koskela. Palautit uskoni suomalaiseen kritiikkiin.

Lukija, joka on tutustunut aiempiin Kurt Wallander -dekkareihin, ei luultavasti  ole ensisijaisesti kiinnostunut varsinaisesta rikostapauksesta ja sen selvittelystä Henning Mankellin uusimmassa romaanissa Rauhaton mies (Den orolige mannen, 2009, suom. Päivi Kivelä, Otava). Wallander-tarinoiden ystävä ostaa/lainaa kirjan saadakseen tietää, mitä sarjan päähenkilölle kuuluu nyt, vuosien hiljaisuuden jälkeen. Se, mitä takakansitekstissä lukee, ei ole niin merkityksellistä: ihan sama, liittyykö rikos kiinteistöbisnekseen, ruotsalaista idylliä järisyttäviin sarjamurhiin, huumekauppaan, kansainväliseen terrorismiin jne. Fani lukee kirjan joka tapauksessa.

Wallanderin hahmoon ihastuneen lukijan Rauhaton mies palkitseekin, sillä vaikka itse rikosjuttukin on mielenkiintoinen ja monitahoinen, kirjassa kuvataan erityisesti Wallanderin tilintekoa oman henkilökohtaisen elämänsä suhteen. Kuusikymppinen komisario summaa eletyn elämän plussia ja miinuksia, muistelee menneitä, pohtii suhdettaan sekä ex-vaimoonsa että suureen rakkauteensa Baibaan (ja myös tapaa molemmat), ajattelee paljon tytärtään ja tämän perhettä – ja ennen kaikkea pohtii omaa vanhenemistaan. Vaikka vanheneminen ja terveysongelmat synkistävät Wallanderin mielialaa, on hänen elämässään tapahtunut iloisiakin asioita: uutta sisältöä elämään on tuonut muutto maaseudun rauhaan ja isoisäksi tuleminen.

Jokin Wallander-sarjassa minuakin kiehtoo. Ehkä juuri se tietynlainen “epäjännärimäisyys”, joka syntyy Mankellin tyylistä kertoa asioista hyvin verkkaisesti: välillä juonen kehittelyn pysähtyessä tai poiketessa raiteiltaan alkaa epäillä, että unohtikohan kirjailija tyystin olevansa kirjoittamassa dekkaria. Mutta sitten alkaa taas tapahtua – ei nyt mitään järisyttävää, mutta kerronta nytkähtää kuitenkin sen verran eteenpäin, että lukijan usko palaa: ehkä tämäkin rikos tulee vielä ratkaistua. Rauhaton mies -romaanissa kerronnan verkkaisuus tuntuu oireellisemmalta kuin sarjan aiemmissa osissa, ja välillä tulee samanlainen olo kuin rock-keikalla, jossa artistin (kenties humalatilasta tms. johtuen) välispiikit alkavat olla pidempiä kuin itse biisit. 

Tuntuukin siltä, että Mankell haluaisi kerronnankin tasolla korostaa ikääntyneen komisarionsa uran olevan finito: ote alkaa lipsua, terävyys hiipua. Kurt Wallander -romaani on nimittäin sarjan viimeinen.  Niin ainakin Mankell itse on kertonut. Tosin niin hän sanoi edellisestäkin Kurt Wallander-teoksesta (Pyramidi – kertomuskokoelma, joka julkaistiin vuonna 1999). Paluu fiktiiviseen Ystadiin vielä yhden romaanin ajaksi ei siis ehkä ole täysin poissa laskuista: kirjan lopussakin viitataan tämän romaanin varsinaisten tapahtumien jälkeisenä keväänä sattuneiseen sarjamurhiin ja niiden selvittelyyn – ja ainahan kirjailija Henning Mankell voi ottaa päähenkilökseen Kurtin tyttären Lindan, kuten romaanissa Ennen routaa. Romaanin epilogi  ei kuitenkaan juuri jätä mahdollisuutta sille, että Wallanderista tulisi Håkan Nesserin romaaneista tutun Van Veeterenin kaltainen poliisia toisinaan auttava eläkeläisetsivä.

Jos ei aiemmin ole Wallanderiin tutustunut, ei kannata tätä kirjaa lukea: Rauhaton mies on sarjan päätös, eräänlainen hyvästijättö, eikä se oikein aukene asiaan vihkiytymättömälle. En usko, että kirja olisi aiheuttanut minussa samankaltaista surumielisyyttä kuin nyt, jos tämä olisi ollutensimmäinen wallnderini. Wallander-sarja kuuluukin niihin dekkareihin, jotka on luettava edes jossain määrin järjestyksessä.

                                                —————-

No, ehkä siitä romaanin rikosjutustakin hieman. 

1980-luvun alkupuolella Ruotsissa tehtiin valtavasti havaintoja vieraista sukellusveneistä, mutta itse veneitä ei kuitenkaan onnistuttu saamaan kiinni. Tosin yhden kerran syksyllä 1981 venäläinen sukellusvene ajoi karille, mutta sekään ei ollut Ruotsin armeijan omaa ansiota vaan venäläisten huolimattomuutta. Elettiin kylmän sodan aikaa, ja satojen mahdollisten sukellusvenehavaintojen takia Ruotsin puolueettomuuspolitiikka oli koetuksella. Tuon yhden karilleajon vuoksi – ja muutenkin – tuntemattomien sukellusveneiden alkuperänä pidettiin Neuvostoliittoa. Mutta oliko todella niin? –  Spekulaatiot ja salaliittoteoriat sukellusvenekriisiin ja sen mahdollisiin tarkoitusperiin liittyen ovat olleet paljon esillä ruotsalaisessa mediassa 2000-luvulla, kun vanhat upseerit ovat rohkaistuneet muistelemaan tapahtumia.

Näihin spekulaatioihin tarttuu myös Henning Mankell romaanissaan. Eli fiktio ei ole täysin tuulesta temmattu - esimerkiksi kirjassa erityisen tarkkaan kuvattu ja romaanin tapahtumien kannalta merkitykselliseksi nouseva sukellusvenejahti vuoden 1982 syksyllä Hårsfjärdenin saaristossa perustuu todelliseen tapaukseen. (Kyseisestä tapauksesta löytyy harkittua infoa suomeksi ainakin täältä, ruotsiksi netti on aihetta pullollaan.)

Sukellusveneiden pariin Kurt Wallander päätyy tyttärensä Lindan perheen kautta: ensin katoaa Lindan appiukko, eläkkeellä oleva laivastoupseeri Håkan von Enke, sitten tämän vaimo Louise. Ennen katoamistaan von Enke kertoo Wallanderille 1980-luvun sukellusvenejahtiin liittyvistä epäilyksistään. Von Enke on ollut sukellusvenejahdeissa mukana laivastoupseerina, ja hänen mukaansa Ruotsin aluevesille toistuvasti tunkeutuneet sukellusveneet pääsivät epäilyttävän helposti karkuun – aivan kuin vihollisilla olisi ollut sisäpiirin tietoa puolustusvoimien strategioista ja liikkeistä tai jopa yhteistyötä tekeviä henkilöitä Ruotsin armeijassa. 

Kertoessaan epäilyksistään von Enke vaikuttaa Wallanderin mielestä rauhattomalta, aivan kuin hän pelkäisi jotakin. Ja kun von Enke hieman myöhemmin katoaa salaperäisesti, olettaa Wallander katoamisen liittyvän von Enken menneisyyteen ja armeijauraan.

Kirjan nimi viittaa paitsi von Enkeen niin myös Kurt Wallanderiin itseensä. Wallanderin kasvava levottomuus ja huolestuneisuus vanhenemisen ja terveyden heikkenemisen takia muodostavatkin tarinassa oman punaisen lankansa.

Henning Mankellin uusimmassa Kurt Wallander -romaanissa Rauhaton mies (2009, suom. Päivi Kivelä, Otava) minua hämmentää eräs yksityiskohta. Katoamistapausta tutkiva Kurt Wallander käy tapaamassa eläkkeellä olevaa tarjoilijaa, joka kertoo tarjoilleensa aikoinaan Ernest Hemingwaylle tämän vieraillessa Ruotsissa Nobel-palkintonsa vastaanottotilaisuudessa vuonna 1954. Hauska kirjallinen viittaus, jossa tosin on yksi ongelma: Hemingway ei päässyt huonon terveydentilansa takia tulemaan Ruotsiin Nobel-tilaisuuteen. Puheen piti hänen puolestaan Yhdysvaltain suurlähettiläs.

Romaanissa Kurt Wallander ei mitenkään reagoi tähän yksityiskohtaan – ymmärrettävää, sillä ei poliisilta voi vaatia kirjallisuushistorian seikkaperäistä tuntemista. Mutta lukijalle tämä “valhe” antaa pohtimisen aihetta. Mahdollisia ratkaisuja ovat ainakin seuraavat:

1. Tarjoilija muistaa väärin tai jopa valehtelee.

2. Kyse on fiktiosta, jonka todellisuudessa Hemingway on aivan hyvin saattanutkin saapua Tukholmaan.

3. Henning Mankell ei tiedä Hemingwayn poisjäännistä.

Viimeksi mainittu tuskin on oikea ratkaisu. Ensinnäkin tapaus on melko tunnettu, ja on vaikea kuvitella, että muuten kirjaansa varten laajaa pohjatyötä tehneeltä kirjailijalta menisi tuollainen kirjallisuushistoriallinen trivia pieleen. Tietysti voihan olla, että Mankell on valinnut umpimähkään vain yhden Nobel-kirjailijan ja epäonnekseen päätynyt juuri sellaiseen, joka ei käynytkään Tukholmassa. Mutta tuskinpa, edelleen asian tarkistaminen olisi niin helppoa (ei tarvitse kuin avata Internet ja tehdä haku), että kirjailija olisi sen varmasti tehnyt.

Sitä vaihtoehtoa, että Mankell leikittelee toden ja fiktion erolla, en hylkäisi yhtä varmasti. Tosin vaihtoehtoisen historian luominen ei ole kovin mielekästä, ellei sillä ole tarinan kannalta jokin merkitys. Mankellin Rauhaton mies ei ole mikään Tarantinon Kunniattomat paskiaiset. Selitys leikittelylle voisi  ehkä olla se, että Mankell on yksinkertaisesti kyllästynyt rooliinsa Ystadin ja ruotsalaisen yhteiskunnan kuvaajana: hän haluaa korostaa, että kyse on fiktiosta. – Mutta jotenkin tuo ei kuulosta täysin uskottavalta. Sitä paitsi tällainen faktan ja fiktion sekoittaminen sotkisi tässä tapauksessa dekkarin sisäistä logiikkaa: virheen huomannut lukija saattaa hyvinkin tulkita sen siten, että tarjoilijan kerronta ja muistikuvat ovat epäluotettavia.

Niinpä päädyn ensimmäiseen vaihtoehtoon: vanha tarjoilija muistaa väärin tai valehtelee. Huonomuistisuuden voi kuitenkin jättää huomiotta, sillä vanha rouva on vielä 84-vuotiaanakin erittäin hyvämuistinen ja terävä-älyinen. Lisäksi tarjoilija kertoo, että hän on ollut töissä Nobel-tilaisuudessa vain yhden kerran ja muistaa vielä oikein vuodenkin, 1954. Se on ollut selvästikin hänen uransa kohokohta - ja muistaapa tarjoilija Hemingwayn jopa kerran katsahtaneen häneen. Siitä rohkaistuneena tarjoilija on melkein ehdottanut Hemingwaylle romaanin aihetta liittyen toisessa maailmansodassa kuolleisiin merimiehiin, sillä hän jäi itse leskeksi miehensä laivan ajettua miinaan Pohjanmerellä vuonna 1943. Ei tällaista ainutlaatuista kohtaamista Hemingwayn kanssa unohtaisi, joten ainoa selitys lienee se, että tarjoilija keksii koko jutun. Mutta miksi?

Koska tarjoilija kertoo juuri Ernest Hemingwaysta, voisi kuvitella, että tämä on hänelle jotenkin merkityksellinen. Vuoden 1954 palkitsemistilaisuuden yhteydessä ruotsalainen lehdistö on todennäköisesti laajasti uutisoinut Hemingwayn Nobel-palkinnosta ja myös hänen poisjäännistään. Luulisi seurapiiritilaisuuksissakin työskennelleen tarjoilijan huomioineen asian. Jos näin on, miksi siis ottaa valheesta kiinni jäämisen riski? Olisi parempi pelata varman päälle ja kertoa jostakusta muusta Nobel-kirjailijasta. – Muutenkin Wallanderin kanssa keskusteleva eläkeläisrouva vaikuttaa pikemminkin tunnolliselta ja rehelliseltä – mikään ei viittaa siihen, että hän kertoisi jutun nostaakseen omaa arvoaan Wallanderin silmissä.  Erikoiseksi kohtauksen tekee myös se, ettei romaanissa missään vaiheessa paljastu Hemingway-puheiden paikkansapitämättömyys.

Tarjoilijan valheen täytyykin siis olla vaivihkaa tarinaan kätketty kirjailijan viesti osalle lukijoista: sen osaa tulkita huijaukseksi vain riittävän Nobel-tietouden itselleen hankkinut – muut jäävät tämän kirjailijan ja pienen lukijoiden “eliitin” muodostaman salaseuran ulkopuolelle. Nerokasta.

Tai sitten Mankellille yksinkertaisesti on sattunut työtapaturma …

                                          —————————–

Ernest Hemingwayn palkitsemistilaisuuteen kirjoittaman puheen teksti löytyy ainakin täältä. Hieno puhe. Puheen voi kuunnella myös Hemingwayn itsensä lukemana, nauhoitus tehtiin myöhemmin.