Alkusyksystä joukko ruotsalaisia kirjailijoita herätti keskustelua kirjallisuusmanifestillaan (jos ei ole tutustunut aiheeseen, voi vilkaista Miia Toivion blogista). Teeseissään he ovat huolestuneita mm. siitä, että fiktiivisen ja omaelämäkerrallisen proosan raja on nykykirjallisuudessa pyyhkiytynyt pois. Niinpä he lupaavatkin jättää rauhaan historialliset henkilöt: ei enää romaaneja, joissa mellastetaan vaikkapa jonkun edesmenneen taitelijan elämällä ja väritetään sitä sopivasti sepitteillä.

Kunnioitettava pyrkimys, sillä jos itse olisin kirjailija (tai aikoisin kirjoittaa esikoisromaanin), kiusaus juuri tuollaisen romaanin kirjoittamiseen olisi suuri. Itse asiassa se olisi oikeastaan ainoa mahdollinen tapa, jolla kaltaiseni sanojen raapustelija voisi saada teoksen aikaiseksi. – Fiktion ja elämäkerran sekoittaminen madaltaisi kynnystä kirjallisen urani aloittamisessa ainakin muutamassa asiassa:

1. Mielikuvitukseni on kutakuinkin keskivertotasoa, ja vaikka olenkin lukenut valtavan määrän kirjoja (tai ehkä juuri siksi), en osaa tyhjästä keksiä mitään kiinnostavaa henkilöhahmoa, jonka varaan voisi romaanin rakentaa. Mutta miksi pitäisikään: historiahan on pullollaan särmikkäitä ja moniulotteisia persoonallisuuksia! 

2. Olen melko laiska, niin ajattelussa kuin käytännön toimissakin. Kirjan kirjoittaminen vaatisi valtavasti aineiston keruuta ja suunnittelua: pitäisi tutustua päähenkilön ammattiin, kehitellä uskottava ympäristö ja ihmissuhdeverkosto jännitteineen, analysoida romaanin tapahtuma-aikana vallitsevaa kulttuuria, yhteiskunnallista tilannetta ja asenneilmapiiriä jne. Vaan jos ottaa kohteekseen tunnetun historiallisen henkilön, saa kaupan päälle valmiita koosteita ja analyyseja: parin kolmen elämäkerran, parin tieteellisen tutkimuksen, parin paikallishistoriikin, muutaman esseen ja tietenkin vanhan kunnon Googlen avulla pystyy luomaan jo melko hyvän perustan uskottavalle ja jopa monitahoiselle kokonaisuudelle.

3. Olen vain äidinkielenopettaja, en mikään julkkis tai edes muuten kiinnostava henkilö. Kustannuskynnyksen ylittämiseksi on järjetöntä edes kuvitella kirjoittavansa jostakin perusmarkusta tai tavishelenasta, jos itse on täysin nobody – tai sitten pitäisi kirjoittaa todella hyvin. Sopivasti väritetty tarina tunnetusta henkilöstä myy paremmin. Pelkkä kuuluisa nimi ei kuitenkaan riitä, vaan aihetta täytyy käsitellä sellaisesta näkökulmasta, että se kiinnostaa myös naistenlehtiä. Nojaa, ei taida sekään riittää: kyllä niitä historian uudelleentulkitsijoita kolkuttelee kustantamoiden oville pilvin pimein. Varminta olisikin valita jokin muu kuin aivan perinteinen historiallisen romaanin genre tai ainakin hieman epäoletuksenmukaisempi kohderyhmä, jolle suunnatuille romaaneille kustannusohjelmassa voisi olla tilaa.

Suomalaisten kirjailijoiden joukossa olisi monta potentiaalista ehdokasta. Jos haluaa pelata varman päälle, kannattaa valita joku riittävän kompleksinen henkilö (kriisejä, mielenterveysongelmia), joka on kuollut nuorena (siinä on aina jotakin hohdokasta), johon saa liitettyä jotakin kohahduttavaa (bi- tai homoseksuaali – miksei) ja jonka tuotanto tarjoaisi riittävän vapaasti tulkittavia lähtökohtia elämäntarinan sepittämistä ajatellen (runoilija parempi kuin prosaisti, sillä runojen tuntemuksille helposti keksii vaikka mitä syitä). Ja tietysti romaani kannattaisi sijoittaa kohdehenkilön nuoruuteen, sillä se on aikaa, kun pohja tulevalle tuotannolle luotiin – ja toisaalta nuoruus tarjoaa yhtymäkohdan lukijan omaan elämään, sillä nuoruudessa on aina jotain samaa henkilöstä riippumatta. – Ajankohta on myös tärkeä: kannattaa valita sellainen kirjailija, joka on ollut nuori aikana, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa on eletty kiihkeitä aikoja.

Tällä perusteella kirjoittaisin romaanini alle kaksikymppisestä Uuno Kailaasta, joka painiskelee 1910-luvun lopun Heinolassa seksuaali-identiteettinsä kanssa. Kun juttua höystää Aunuksen retkellä (mahdollisen väärinlukemisen aiheuttaman mielleyhtymän tämän ilmauksen yhteydessä jätän täysin blogini lukijoiden vastuulle), niin saa mukaan toimintaa ja suuria tunteitakin. Oman sävynsä Heinola-kuvaukseen luo tietenkin juuri päättyneen sisällissodan märkivät haavat. 

Kertojana olisi nuoruuttaan muisteleva ja kommentoiva Uuno Kailas 1920-luvun lopussa ajankohtana, jolloin hän on joutunut mielisairaalahoitoon henkisen terveytensä romahdettua. Ja jotta romaaniin saisi hieman positiivisuuttakin, Kailas piristää muisteloidensa ohessa itseään kehittelemällä romanttista tarinaa rakkaudesta, josta hän itse nuorena jäi paitsi. Tarina on häilyvä ja muuttaa muotoaan romaanin edetessä - ja vaikka Kailas ei sitä koskaan valmiiksi kirjoitakaan, tuo se sairauden ja synkkyyden keskelle hieman haikeaa valoa. 

4. Olen herkkä kritiikille – ja kirjoitustyylini sekä  juonen kehittelyni todennäköisesti ei olisi mitenkään häikäisevää, joten kritisoitavaa riittäisi. Monta puutetta voisi kuitenkin romaanissa kompensoida edellä mainitun kaltaisella kirjallisuusaiheella. Jo pelkästään aiheen puolesta teoksen takakansiteksti antaisi kuvan “fiksusta romaanista” – ja vaikutelmaa tehostaisi lukujen lomaan sijoitellut runositeeraukset maestrolta itseltään sekä viittaukset vaikkapa Kaarlo Sarkian ja muiden aikalaisten teksteihin.  Ja tietenkin tämänkaltainen teos olisi turvallinen valinta mille tahansa palkintoraadille:  rohkea ja kiinnostava  tulkinta suomalaisen klassikorunoilijan nuoruudesta ja elämänvalinnoista. – Suomalaisia menestystarinoitahan tässä genressä ovat olleet esimerkiksi Hannu Mäkelän Mestari (Finlandia-palkinto 1995) ja Helena Sinervon Runoilijan talossa (Finlandia-palkinto 2004).

Hmmm… Totta puhuen,  jos tuo olisikin noin yksinkertaista, olisin luultavasti kirjoittanut jo monen monta faktan ja fiktion sekoitusta Aleksis Kivestä Jean Sibeliukseen. Mutta vaikka kuinka madaltaisi romaanin kirjoittamisen kynnystä, jää jäljelle vielä tuo tärkein ja vaativin työvaihe: kirjoittaminen. – Siksi taidan tyytyä kirjallisuudenkin kohdalla vain “penkkiurheiluun”: antaa muiden hoitaa raskas ja hikinen homma, minä nautin hedelmistä. Yksi sellainen hedelmä tämän syksyn käännöskirjasadosta on norjalaisen Nikolaj Frobeniuksen Pelon kasvot (2008, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen 2009, Tammi), joka sävyttää Edgar Allan Poen elämää jännityskertomuksen aineksilla.

Romaanissa seurataan Poen elämänvaiheita lapsuudesta kuolemaan saakka: henkilöt, asuinpaikat, työpaikat, monet tapahtumat ja Poen teosten syntyvaiheet sekä vastaanotto pohjautuvat Poen elämäkertatietoihin. Myös romaanin toinen keskeinen henkilö, Rufus Griswold, on ollut oikeasti olemassa. Griswold oli 1840-50-luvuilla keskeinen kirjallisuusvaikuttaja Yhdysvalloissa, ja hänen kirjoittamansa pahanilkinen nekrologi Edgar Allan Poesta tämän kuoleman jälkeen on vaikuttanut paljon Poen jälkimaineeseen juoppohulluna kummajaisena. Frobenius dramatisoikin mielenkiintoisesti Poen ja Griswoldin suhdetta. Sepitettä ovat tietysti tapahtumien yksityiskohtaiset kuvaukset, keskustelut ja Poen, Griswoldin sekä muiden keskeisten henkilöiden ajatukset.

Kaikkein radikaaleinta fiktiivistä ainesta teoksessa on juonen trillerimäiset piirteet: Frobenius on kirjoittanut romaaniin keskeiseksi henkilöksi Poen kasvattivanhempien tilalta karanneen orjan, jolle Poe ja tämän kirjoitukset ovat niin suuri ihailun kohde, että hän alkaa muuttaa Poen tarinoita todeksi. Alkaa siis tapahtua pöyristyttäviä murhia, esimerkiksi eräältä naiselta revitään hampaat irti ja hänet haudataan elävältä (Poen novellissa Berenike on vastaava tarina).

Edgar Allan Poe on mainio hahmo romaanin aiheeksi – ja mainio on Frobeniuksen romaanikin, ainakin minunlaiselleni Poe-fanille. Sitä lukiessani en kuitenkaan voinut olla miettimättä, toimisiko kirja yhtä hyvin, jos se olisi muuten samantyylinen, mutta henkilöt olisivat täysin keksittyjä eikä tapahtumilla olisi yhteyttä toistapahtumiin – siis sama tarina kuin nytkin, kuitenkin täysin fiktiivinen.

Tuskinpa. Edgar Allan Poen elämä on erikoinen tarina, mutta vielä erikoisemman ja kiinnostavamman siitä tekee se, että se on myös totta. Melkoinen etu mihin tahansa fiktiiviseen kehitelmään verrattuna.

Kyllästyin jokin aika sitten lopullisesti blogini otsikkokuvaan: kirjahyllynpätkä kirjallisuusblogin etusivulla ei ollut kovinkaan mielikuvituksellinen. – Uusi, hieman vehreämpi näkymä on yksityiskohta puistonpenkistä. Kyseinen penkki majailee lähellä Thamesin rantaa Lontoon Richmondissa, puistoalueella, jossa on muitakin muistokirjoituksin ja sitaatein varustettuja puistonpenkkejä.

Nuorena kuolleen englantilaisen runoilijan John Keatsin (1795-1821)  runosäe A Thing of beauty is a joy for ever on erittäin tunnettu. Se on ensimmäinen säe pitkästä runosta Endymion, joka kertoo kreikkalaiseen myyttiin pohjautuvan tarinan kuun jumalattaren Selenan ja kuolevaisen paimenen Endymionin rakkaudesta. Endymion on hyvin komea mies, ja jotta hänen kauneutensa ei katoaisi, Selena vaivuttaa hänet ikuiseen uneen. Katkelma runon alusta (Aale Tynnin suomennos):

A thing of beauty is a joy for ever.
Its loveliness increases, it will never
Pass into nothingness

Ikuisen ilon antaa kaunis luomus.
Sen sulo kasvaa vain, ei milloinkaan
se tyhjiin raukene

Viimeksi törmäsin tuohon sanontaan eilen elokuvassa Maija Poppanen. Tullessaan lastenhoitajaksi Pankin perheeseen Maija Poppanen sisustaa uuden huoneensa ottamalla laukustaan muutamia tarpeellisia tavaroita, kuten ison peilin ja hattutelineen. Nostaessaan kukkaruukun käteensä hän lausahtaa Julie Andrewsin vakuuttavalla äänellä: “A thing of beauty is a joy forever.” – Sitaatti on todennäköisesti vain elokuvaversiossa, P.L. Traversin kirjasta sitä tuskin löytyy.

Kauneutta, taidetta, muotoilua, valokuvaa jne. käsittelevissä teoksissa ja esseissä kyseinen Keatsin runosäe on laajasti siteerattu. Kaunokirjallisuudessakin viittauksia varmasti on useita, ja yksi löytyy omasta kirjahyllystänikin. James Joycen romaani Odysseus päättyy pitkään tajunnanvirtakohtaukseen, jossa lukija pääsee seuraamaan päähenkilön Leopold Bloomin vaimon Mollyn ajatusten tulvaa. Katkelmassa Molly muistelee miehensä (tai niin sen ainakin ymmärsin) tapaa kirjoittaa hänelle rakkauskirjeitä (suom. Pentti Saarikoski):

Rakkaimpani kaikki mikä koskee sinun loistavaa Ruumistasi alleviivattuna mitä siitä tulee on kauneutta ja ikuinen ilo minkä hän ilmeisesti oli saanut jostain typerästä kirjasta joka sillä oli

my Precious one everything connected with your glorious Body everything underlined that comes from it is a thing of beauty and of joy for ever something he got out of some nonsensical book that he had

Kymmenien sivujen mittaista tajunnanvirtakohtausta on haasteellista lukea, enkä ole aivan varma siitä, helpottaako Saarikosken käännös lukemista kovinkaan paljon. Joka tapauksessa, vaikka alkuperäinen runosäe on Mollyn mielessä hieman muuttanut muotoaan, on yhteys Keatsin runoon selvä.

Nuoren Keatsin kauneuskäsitys heijastelee romantiikan aikakauden tuntoja, Tietysti sitä voisi kritisoidakin, mutta siinä määrin lause kuitenkin puhuttelee kauneudenkaipuutani, että se sopii mainiosti henkevöittämään Jäljen äänen ulkoasua. – Lopuksi vielä Keatsin runosta Oodi kreikkalaiselle uurnalle toinen tunnettu kauneutta käsittelevä katkelma. Tällä kertaa kuuluisat, ajatuksia herättelevät rivit tulevat runon lopusta (Tynnin suomennos):

“On totta kaunis, kaunista on tosi.”
Vain sen me tiedämme; se riittääkin.

“Beauty is truth, truth beauty,” – that is all
Ye know on earth, and all ye need to know.

Vanhassa valokuvassa kaksi Charles Darwinin palveluskuntaan kuuluvaa puutarhuria leikkaa nurmikkoa hevosvetoisella koneella. Kuvatekstin mukaan miehet ovat Henry Lettington ja William Brooks. Valokuva on otettu Down Housen pihalla vuonna 1859. – Kyseinen otos löytyy teoksesta The Correspondence of Charles Darwin, Volume 12. Teokseen on koottu Darwinin kirjeenvaihtoa, ja kirjeet on varustettu runsailla alaviitteillä (valokuvaa voi vilkaista tästä: kun sivu avautuu, rullaa tekstiä sivun verran ylöspäin).

Darwinin puutarhureista kiinnostuin luettuani Kristina Carlsonin romaanin Herra Darwinin puutarhuri (2009, Otava). Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1870-luvulle Kentiin, Downen kylään, jossa Charles Darwin kehitteli maailmaa mullistaneen evoluutioteoriansa. – Carlsonin romaanissa Downen kyläyhteisö suhtautuu epäluuloisesti Down Housen isäntään ja hänen ajatuksiinsa. Osansa vieroksunnasta saa myös Darwinin puutarhuri Thomas Davies, jota pidetään jumalattomana miehenä: Davies on isäntänsä lailla kiinnostunut tieteestä ja tieteellisistä menetelmistä. – Daviesin vaimo on kuollut, tytär on mieltetään ikäisiään yksinkertaisempi ja poika sairaalloinen. Kyläläiset pitävätkin Daviesin epäonnea Jumalan rangaistuksena.

Carlsonin romaanin Thomas Davies on fiktiivinen henkilö, mutta kyllä Darwinilla oikeastikin puutarhureita oli. Koska Darwinin elämä on tutkittu läpikotaisin, löytyy hänen palveluskunnastaankin melko helposti tietoa – tai ainakin alaviitteitä. – William Brooks (s. 1802) on mainittu Down Housen ulkoalueista vastanneeksi puutarhuriksi, mutta varsinaisesti Darwinin kanssa tutkimustyöhön ja käytännön kokeisiin osallistui Brooksin apulainen Henry Lettington (s. 1823). Eräässä kirjeessään Darwin mm. mainitsee Lettingtonin olevan taitava kasvien risteyttämisessä, ja teoksessaan Springtime and Other Essays (1920) Charles Darwinin poika Francis Darwin muistelee nimenomaan Lettingtonin toimineen apulaisena Darwinin tutkimuksissa.

Lisäksi Francis Darwin kertoo Henry Lettingtonin olleen ystävällinen häntä kohtaan ja auttaneen mm. lintuansojen teossa.  - Henry Lettington avioitui William Brooksin tyttären Eileenin kanssa. Koska Family Searchin haulla löytyvien tietojen mukaan vuonna 1881 Henry Lettingtonin taloudessa asui hänen vaimonsa lisäksi kolme tytärtä ja nähtävästi William Brooksin taloudessa vielä kaksi Henryn ja Eileenin tytärtä lisää, on Lettingtonin perheonni ollut huomattavasti paremmalla tolalla kuin romaanihenkilö Thomas Daviesin.

Charles Darwinin elämäntyötä käsittelevissä kirjoituksissa puutarhurit ovat korkeintaan alaviitteen arvoisia. Carlsonin romaanissa Thomas Daviesin rooli on keskeisempi, mutta ei kirja kuitenkaan varsinaisesti kerro puutarhurista. Se on kyläyhteisön kuvaus, jossa kertoja tarkastelee asioita monen kyläläisen näkökulmasta. Nuo näkökulmatkin ovat vain lyhyitä episodeja, joten kovin kattavasti kenenkään kyläläisen ajatusmaailmaan ei lukijan katse ulotu. Pieneen kirjaan (176 sivua) mahtuu kuitenkin paljon eri henkilöiden puheensorinaa, ja tuosta sorinasta piirtyy uskottavalla tavalla 1800-luvun englantilaisen pikkukylän kuva. Mielenkiintoinen lukukokemus.

                                                   ————————

Enemmän Kristina Carlsonin romaanista voi lukea vaikkapa Kiiltomadossa.

Tunnen itseni petetyksi. Eikä juuri lohduta, että en ole tuntemuksineni yksin, vaan viimeistään 8. marraskuuta, isänpäivänä (ovat unohtaneet kuitenkin, joten pieni hetki, käyn laittamassa ison punaisen rastin seinäkalenteriin …), pettyy hyvin moni muukin suomalainen mies. Jari Tervon uusimmassa romaanissa Koljatti (WSOY, 2009) on nimittäin median retostelusta huolimatta hyvin vähän seksiä! – Ja minä kun olin saanut sellaisen käsityksen, että Koljatti päihittäisi Harlekiini-tason mennen tullen. Vaan ei, itse asiassa kirjassa ei ole kuin YKSI kunnollinen kohtaus, ja sekin on vain päähenkilön, pääministeri Lahnasen, kuvitelmaa.

Jotta motiivini kirjojen lukemiseen eivät nyt leimautuisi ainoastaan libidoni ohjaamiksi (askel yläkoulun opettajainhuoneen harmaudesta punakeltamustana kirkuvaan lööppijulkisuuteen on näinä aikoina yllättävän lyhyt), niin tunnustettakoon kiinnostukseni Tervon romaaniin ammentavan muistakin lähteistä: Tervo kirjoittaa selkeää ja terävää suomea, ajankohtaisista ilmiöistä – ja hauskasti. Seksimaanikko-vuodatuksellani pyrinkin lähinnä tavoittamaan odotushorisonttia, joka Koljatin saamaan pinnalliseen lööppijulkisuuteen tutustuneella henkilöllä mahdollisesti on.

Romaanin nostaminen mediassa ”kohuromaaniksi” on toki minuunkin vaikuttanut. Yllätyin kirjaa lukiessani, kuinka hellästi se kohtelee romaanin antisankaria, pääministeri Pekka Lahnasta, jonka ulkonäön ja henkilöhistorian yksityiskohtia myöten tunnistaa Suomen politiikan keulahahmoksi, Matti Vanhaseksi. Jari Tervon satiirin terävin kärki ei suuntaudukaan Matti Vanhaseen vaan politiikan tekemiseen yleensä ja ennen kaikkea mediaan ja sen häikäilemättömiin toimintatapoihin. Pääministeri Pekka Lahnanen on puutteistaan huolimatta sympaattinen hahmo, joka kärsii jatkuvasta työstressistä ja julkisuuden paineesta ja jota vaivaa käsittämätön epäonni. – Pekka Lahnanen on kuin Homer Simpson: pahimmanlaatuinen juntti mutta silti rakastettava. Jos ajattelee Matti Vanhasen ympärillä julkisuudessa tänä syksynä vellonutta kohua, niin Koljatti on luultavasti parasta, mitä Vanhaselle on vähään aikaan sattunut. Jos olisin Matti Vanhanen, osoittaisin ensimmäisen korttini tänä jouluna Jari Tervolle, runsain kiitoksin.

Muidenkin kuin Vanhasen kohdalla komiikka muovaa kritiikin särmän aika pehmeäksi. Tervon kynäilemät karikatyyrit eturivin poliitikoista ovat kyllä osuvia, mutta eivät mitenkään säälimättömiä, vaan ne on kirjoitettu hieman samassa hengessä kuin Itsevaltiaat-sarja jokunen vuosi sitten (tosin hivenen ilkeämmin). Itsevaltiaathan teki poliitikoista yksinkertaistettuja ja helppoja “tyyppejä”: esimerkiksi nuorten kiinnostus politiikkaa (tai ainakin Itsevaltiaita) kohtaan kasvoi ja luultavasti moni äänestämässä käynyt (ja moni äänestämättä jättänyt) koki tutummiksi Maurin, Saulin, Villen, Annelin jne.  piirretyt hahmot kuin todelliset poliitikot. Jos satiiri korostaa kohteensa erityisiä, ärsyttäviäkin  luonteenpiirteitä komiikan keinoin, voi vaikutelma olla aivan muuta kuin kriittinen: satiiri saattaa jopa lisätä poliitikon suosiota. En esimerkiksi äänestäisi vaaleissa Mauri Pekkarista, mutta Itsevaltiaiden Mauri oli kyllä ehdoton suosikkini – sitä voisin melkeinpä äänestää, ihan vain huvin vuoksi. Kun politiikka viihteellistyy, niin miksei samalla äänestyskulttuurikin?

Tervon romaanissa Lahnanen tuntee hyvin omat puutteensa poliitikkona. Hän on tylsä, pökkelö, harmaa ja kielitaidoton – kun pitäisi olla charmantti, svengaava, kielitaitoinen ja -tajuinen, hurmaava jne. Asiaosaamisella ei politiikassa pärjää, täytyy olla myös viihdetaiteilija. Svengaava ja nuorekas menestyjä on esimerkiksi Alexander Stubb, jota Lahnanenkin mielessään kommentoi. Hän aprikoi, josko Stubb on antanut ohjeet ulkoministeriön sisäisen viestinnän muuttamisesta trendikkäämmäksi. Viesti Stubbille voisi silloin kuulostaa tältä:

Moicca, Alex. Venäjän suurlähettiläs txtas just et Putin haluaa asap yhteisistä sotaharkoista plus muutenkii ihqun laajasta sotilaallisesta yhteistyöstä. : = )

Myös Sauli Niinistö on haistanut ajan hengen paremmin kuin Lahnanen/Vanhanen. Hän tietää, miten naisten äänet saadaan hurmattua itselleen. Niinistössä onkin aimo annos sex appealia, ja itsetunto riittää kirjassa vaikkapa kansallisen balettiviikon avajaisiin:

Puhemies tanssi avajaistanssin, hypähteli trikoissa ja ihonmyötäisessä paidassa, jonka pääntiet oli ruusutettu. Hänet oli kevyesti meikattu. Yleisö osoitti suosiotaan myrskyisästi, kun puhemies Niinistö gepardiloikan päätteeksi ojensi hampaissaan pitelemänsä ruusun primadonnalle, syvään kumartaen.

Todellisuus ei ole aivan näin vauhdikasta, mutta ei kuitenkaan kovin kaukana fiktiosta. Kun eduskunnan puhemies luisteli Susanna Rahkamon parina taitoluistelun EM-kisojen avajaisissa (katso video Ylen arkistossa), oli meno aika rauhallista. Mutta charmia kyllä riitti, joten eiköhän tuolla jokunen ääni taas saatu varmistettua … – Ja saapa osansa eräs Jari Tervon veroinen kielitaituri, lyhyjen tokaisujen erikoimies Timo Soini. Soinin populistiset letkautukset ovat loppujen lopuksi tyhjää täynnä, mutta koska ne median silmissä näyttävät hyviltä, ei kukaan toimittaja niitä pahemmin kyseenalaista:

Kun persut osallistuivat EU-vaaleihin, Soinilta kysyttiin eikö puolueen pitäisi periaatteellisesti antaa piutpaut kaikelle, mikä liittyy unioniin. Sitä vettä pitää meloa mitä kanootin alla loiskii, Soini sanoi. Se kuulostaa hyvältä tarkoittamatta mitään. Eikö persujen pitäisi nostaa kanoottinsa kuivalle maalle, ettei tarvitsisi meloskella myrkyllisessä vedessä?

Sama kritiikki kyllä pätee Jari Tervon omiin sutjautuksiin Uutisvuodossa.  Mutta Uutisvuoto onkin viihdettä, politiikka ei – tai ainakaan sen ei pitäisi olla.

Vaikka tuota alussa kaipaamaani “tiukkaa toimintaa” romaanissa ei juuri olekaan, on Koljatti mitä mainioin isänpäivälahja – ehkä juuri sen takiakin. Koljatti on myös romaani, joka todennäköisesti luetaan. Ei liian raskas, ei liikaa sivuja, viihdyttävä.

On mielenkiintoista seurata, mitä Tervo julkaisee seuraavaksi. Jonkinlainen suunnanmuutoshan tässä tapahtui, ainakin jos vertaa kolmeen edelliseen romaaniin. Olisiko kenties runon vuoro, pitkästä aikaa?

Helena Sinervon romaanin Tykistönkadun päiväperho (WSOY, 2009)päähenkilö on Mette, keski-ikäinen kotirouva, joka on jättänyt työnsä ja päättänyt tehdä elämästään eräänlaisen taideteoksen. Tämän “Ikuisuusprojektin” päämäärä ja toteutustapa ovat kuitenkin hyvin erikoisia: Mette haluaa luoda “puistatuksen ja kelvottomuuden taidetta” harrastamalla seksiä tuntemattomien miesten kanssa.

Mette ilmoitti aviomiehelleen päätöksestään luopua tutkijanurastaan, mutta Ikuisuusprojektistaan hän ei kertonut. Valhe ja petos kuuluivat Metten elämäntaiteeseen sen olennaisina osina. Ilman porvarillista ulkokuorta ja kulisseja, ilman halveksittavaa salailua himon ja inhon jumalkeinussa ei kaiken sallivana nykyaikana olisi ollut mitään kelvotonta ja hävettävää.

Aviomiehellä on projektissa toinenkin tehtävä: hän toimii sen rahoittajana, tietämättään. – Myös Metten aiempi tutkimuskohde kirjailija Liliane Schubald on tehnyt elämästään taidetta. Schubald on syventynyt ruumiillisuuden problematiikkaan paitsi kirjoissaan niin myös omassa elämässään: hän on teetättänyt itselleen lukuisia kauneusleikkauksia. Schubaldin taideteos saa kliimaksinsa videoperformanssissa, jossa hän tekee itsemurhan kylpyammeessa repimällä omin käsin implanttinsa irti.

Lukija perehdytetään Meten Ikuisuusprojektiin ja sen toteutukseen yksityiskohtia säästelemättä. Romaani sisältää paljon yhdyntöjen kuvauksia - sana yhdyntä on paikallaan, sillä Sinervo ei kirjoita viihdyttävää eroottista proosaa vaan naturalistista kuvausta sukupuolielinten keskinäisistä mittelöistä. Aktien kuvauksissa on onneksi mukana myös koomista näkökulmaa, joten rivous ei ole tässä romaanissa turhan vakava asia. Romaanin seksikohtauksia voikin lukea pornoparodioina.

Vaikka Tykistönkadun päiväperho sisältääkin satiirisia ja parodisia sävyjä, en oikein osaa lukea sitä satiirina: en, vaikka kirjailija itse (Suomen kuvalehden haastattelussa) sekä kriitikot ja lukijat ovat sen sellaiseksi määritelleet. – Hyvän satiirin olettaisi pyrkivän kritisoimaan jotakin asiaa esimerkiksi liioittelemalla tai esittämällä sen hieman koomisessa sävyssä. Mutta mihin kritiikki Metten tapauksessa kohdistuisi?  - Luultavasti kai akateemisen maailman taidekäsityksiin.

Silloin pitäisi kuitenkin jotenkin varmistaa, että Mette ei yksinkertaisesti kärsi mielenterveysongelmista, sillä muuten satiirilta menee terä. Mette ei olisi ensimmäinen tutkija, joka on sekoittanut päänsä intensiivisen tutkimustyön seurauksena. Ikuisuusprojekti vaikuttaa enemmänkin  henkilökohtaiselta pakkomielteeltä kuin miltään oikealta taideprojektilta (toisaalta mitä muutakaan taideprojektit usein ovat kuin henkilökohtaisia pakkomielteitä)  senkin takia, että Mette ei tavoittele ”taiteelleen” mitään yleisöä: Schubald teki itsemurhastaan taidetta Youtubessa, miksei siis Mette perusta esimerkiksi blogia projektilleen? Eihän Metten Ikuisuusprojekti edusta kelvottomuuden taidetta ilman paheksuvaa yleisöä, sillä Mettellä itsellään ei juuri tunnu olevan mieheensä tunnesiteitä, jotka tekisivät pettämisestä hänen omassa mielessään kelvotonta.

Satiiria voisi tietysti nähdä siinä, miten intohimoisesti sekä Mette että Schubald suhtautuvat feministisen tutkimuksen korostamaan ruumiillisuuden tematiikkaan. – Mutta mitä iloa tai hyötyä sellaisesta satiirista on, sitä en osaa sanoa. Eiköhän feministinen tutkimus äärimuodoissaan (huom., siis äärimuodoissaan) hoitanut tuon satiirin ihan itse jo joskus 1980-90-luvuilla …

- Yleensäkin satiiri on hankala käsite: joskus sitä ei huomaa ja joskus sitä taas näkee sielläkin, missä sitä ei ole. Ja toisinaan ei ole ihan varma, onko kirjoittaja tarkoittanut tekstinsä satiiriksi vai ei. Hauska esimerkki satiirin ongelmallisuudesta on Lasse Koskelan kritiikki Huikeaa, Sinervo, huikeaa! uusimmassa Parnassossa.  - Onko se lukukokemuksensa haltioittaman kriitikon ylistyspuhe vai kenties oivaltavasti kirjoitettu satiiri, Koskelan humoristinen puheenvuoro Sinervon romaanista syntyneeseen kirjallisuuskeskusteluun?

Kirjallisuskritiikkeihin kaipaisikin lisää kaunokirjallista otetta, rohkeampaa tyylittelyä. Ja miksei monitulkintaisuuttakin. Turhaa jäykistelyä saa lukea liiankin usein. Tällä kertaa satiiri on lukijan silmässä - jos luen Koskelan kritiikin satiirina, voin aivan hyvin todeta  Koskelaa  itseään varioiden: Kiitos, Lasse Koskela. Palautit uskoni suomalaiseen kritiikkiin.

Lukija, joka on tutustunut aiempiin Kurt Wallander -dekkareihin, ei luultavasti  ole ensisijaisesti kiinnostunut varsinaisesta rikostapauksesta ja sen selvittelystä Henning Mankellin uusimmassa romaanissa Rauhaton mies (Den orolige mannen, 2009, suom. Päivi Kivelä, Otava). Wallander-tarinoiden ystävä ostaa/lainaa kirjan saadakseen tietää, mitä sarjan päähenkilölle kuuluu nyt, vuosien hiljaisuuden jälkeen. Se, mitä takakansitekstissä lukee, ei ole niin merkityksellistä: ihan sama, liittyykö rikos kiinteistöbisnekseen, ruotsalaista idylliä järisyttäviin sarjamurhiin, huumekauppaan, kansainväliseen terrorismiin jne. Fani lukee kirjan joka tapauksessa.

Wallanderin hahmoon ihastuneen lukijan Rauhaton mies palkitseekin, sillä vaikka itse rikosjuttukin on mielenkiintoinen ja monitahoinen, kirjassa kuvataan erityisesti Wallanderin tilintekoa oman henkilökohtaisen elämänsä suhteen. Kuusikymppinen komisario summaa eletyn elämän plussia ja miinuksia, muistelee menneitä, pohtii suhdettaan sekä ex-vaimoonsa että suureen rakkauteensa Baibaan (ja myös tapaa molemmat), ajattelee paljon tytärtään ja tämän perhettä – ja ennen kaikkea pohtii omaa vanhenemistaan. Vaikka vanheneminen ja terveysongelmat synkistävät Wallanderin mielialaa, on hänen elämässään tapahtunut iloisiakin asioita: uutta sisältöä elämään on tuonut muutto maaseudun rauhaan ja isoisäksi tuleminen.

Jokin Wallander-sarjassa minuakin kiehtoo. Ehkä juuri se tietynlainen “epäjännärimäisyys”, joka syntyy Mankellin tyylistä kertoa asioista hyvin verkkaisesti: välillä juonen kehittelyn pysähtyessä tai poiketessa raiteiltaan alkaa epäillä, että unohtikohan kirjailija tyystin olevansa kirjoittamassa dekkaria. Mutta sitten alkaa taas tapahtua – ei nyt mitään järisyttävää, mutta kerronta nytkähtää kuitenkin sen verran eteenpäin, että lukijan usko palaa: ehkä tämäkin rikos tulee vielä ratkaistua. Rauhaton mies -romaanissa kerronnan verkkaisuus tuntuu oireellisemmalta kuin sarjan aiemmissa osissa, ja välillä tulee samanlainen olo kuin rock-keikalla, jossa artistin (kenties humalatilasta tms. johtuen) välispiikit alkavat olla pidempiä kuin itse biisit. 

Tuntuukin siltä, että Mankell haluaisi kerronnankin tasolla korostaa ikääntyneen komisarionsa uran olevan finito: ote alkaa lipsua, terävyys hiipua. Kurt Wallander -romaani on nimittäin sarjan viimeinen.  Niin ainakin Mankell itse on kertonut. Tosin niin hän sanoi edellisestäkin Kurt Wallander-teoksesta (Pyramidi – kertomuskokoelma, joka julkaistiin vuonna 1999). Paluu fiktiiviseen Ystadiin vielä yhden romaanin ajaksi ei siis ehkä ole täysin poissa laskuista: kirjan lopussakin viitataan tämän romaanin varsinaisten tapahtumien jälkeisenä keväänä sattuneiseen sarjamurhiin ja niiden selvittelyyn – ja ainahan kirjailija Henning Mankell voi ottaa päähenkilökseen Kurtin tyttären Lindan, kuten romaanissa Ennen routaa. Romaanin epilogi  ei kuitenkaan juuri jätä mahdollisuutta sille, että Wallanderista tulisi Håkan Nesserin romaaneista tutun Van Veeterenin kaltainen poliisia toisinaan auttava eläkeläisetsivä.

Jos ei aiemmin ole Wallanderiin tutustunut, ei kannata tätä kirjaa lukea: Rauhaton mies on sarjan päätös, eräänlainen hyvästijättö, eikä se oikein aukene asiaan vihkiytymättömälle. En usko, että kirja olisi aiheuttanut minussa samankaltaista surumielisyyttä kuin nyt, jos tämä olisi ollutensimmäinen wallnderini. Wallander-sarja kuuluukin niihin dekkareihin, jotka on luettava edes jossain määrin järjestyksessä.

                                                —————-

No, ehkä siitä romaanin rikosjutustakin hieman. 

1980-luvun alkupuolella Ruotsissa tehtiin valtavasti havaintoja vieraista sukellusveneistä, mutta itse veneitä ei kuitenkaan onnistuttu saamaan kiinni. Tosin yhden kerran syksyllä 1981 venäläinen sukellusvene ajoi karille, mutta sekään ei ollut Ruotsin armeijan omaa ansiota vaan venäläisten huolimattomuutta. Elettiin kylmän sodan aikaa, ja satojen mahdollisten sukellusvenehavaintojen takia Ruotsin puolueettomuuspolitiikka oli koetuksella. Tuon yhden karilleajon vuoksi – ja muutenkin – tuntemattomien sukellusveneiden alkuperänä pidettiin Neuvostoliittoa. Mutta oliko todella niin? –  Spekulaatiot ja salaliittoteoriat sukellusvenekriisiin ja sen mahdollisiin tarkoitusperiin liittyen ovat olleet paljon esillä ruotsalaisessa mediassa 2000-luvulla, kun vanhat upseerit ovat rohkaistuneet muistelemaan tapahtumia.

Näihin spekulaatioihin tarttuu myös Henning Mankell romaanissaan. Eli fiktio ei ole täysin tuulesta temmattu - esimerkiksi kirjassa erityisen tarkkaan kuvattu ja romaanin tapahtumien kannalta merkitykselliseksi nouseva sukellusvenejahti vuoden 1982 syksyllä Hårsfjärdenin saaristossa perustuu todelliseen tapaukseen. (Kyseisestä tapauksesta löytyy harkittua infoa suomeksi ainakin täältä, ruotsiksi netti on aihetta pullollaan.)

Sukellusveneiden pariin Kurt Wallander päätyy tyttärensä Lindan perheen kautta: ensin katoaa Lindan appiukko, eläkkeellä oleva laivastoupseeri Håkan von Enke, sitten tämän vaimo Louise. Ennen katoamistaan von Enke kertoo Wallanderille 1980-luvun sukellusvenejahtiin liittyvistä epäilyksistään. Von Enke on ollut sukellusvenejahdeissa mukana laivastoupseerina, ja hänen mukaansa Ruotsin aluevesille toistuvasti tunkeutuneet sukellusveneet pääsivät epäilyttävän helposti karkuun – aivan kuin vihollisilla olisi ollut sisäpiirin tietoa puolustusvoimien strategioista ja liikkeistä tai jopa yhteistyötä tekeviä henkilöitä Ruotsin armeijassa. 

Kertoessaan epäilyksistään von Enke vaikuttaa Wallanderin mielestä rauhattomalta, aivan kuin hän pelkäisi jotakin. Ja kun von Enke hieman myöhemmin katoaa salaperäisesti, olettaa Wallander katoamisen liittyvän von Enken menneisyyteen ja armeijauraan.

Kirjan nimi viittaa paitsi von Enkeen niin myös Kurt Wallanderiin itseensä. Wallanderin kasvava levottomuus ja huolestuneisuus vanhenemisen ja terveyden heikkenemisen takia muodostavatkin tarinassa oman punaisen lankansa.

Henning Mankellin uusimmassa Kurt Wallander -romaanissa Rauhaton mies (2009, suom. Päivi Kivelä, Otava) minua hämmentää eräs yksityiskohta. Katoamistapausta tutkiva Kurt Wallander käy tapaamassa eläkkeellä olevaa tarjoilijaa, joka kertoo tarjoilleensa aikoinaan Ernest Hemingwaylle tämän vieraillessa Ruotsissa Nobel-palkintonsa vastaanottotilaisuudessa vuonna 1954. Hauska kirjallinen viittaus, jossa tosin on yksi ongelma: Hemingway ei päässyt huonon terveydentilansa takia tulemaan Ruotsiin Nobel-tilaisuuteen. Puheen piti hänen puolestaan Yhdysvaltain suurlähettiläs.

Romaanissa Kurt Wallander ei mitenkään reagoi tähän yksityiskohtaan – ymmärrettävää, sillä ei poliisilta voi vaatia kirjallisuushistorian seikkaperäistä tuntemista. Mutta lukijalle tämä “valhe” antaa pohtimisen aihetta. Mahdollisia ratkaisuja ovat ainakin seuraavat:

1. Tarjoilija muistaa väärin tai jopa valehtelee.

2. Kyse on fiktiosta, jonka todellisuudessa Hemingway on aivan hyvin saattanutkin saapua Tukholmaan.

3. Henning Mankell ei tiedä Hemingwayn poisjäännistä.

Viimeksi mainittu tuskin on oikea ratkaisu. Ensinnäkin tapaus on melko tunnettu, ja on vaikea kuvitella, että muuten kirjaansa varten laajaa pohjatyötä tehneeltä kirjailijalta menisi tuollainen kirjallisuushistoriallinen trivia pieleen. Tietysti voihan olla, että Mankell on valinnut umpimähkään vain yhden Nobel-kirjailijan ja epäonnekseen päätynyt juuri sellaiseen, joka ei käynytkään Tukholmassa. Mutta tuskinpa, edelleen asian tarkistaminen olisi niin helppoa (ei tarvitse kuin avata Internet ja tehdä haku), että kirjailija olisi sen varmasti tehnyt.

Sitä vaihtoehtoa, että Mankell leikittelee toden ja fiktion erolla, en hylkäisi yhtä varmasti. Tosin vaihtoehtoisen historian luominen ei ole kovin mielekästä, ellei sillä ole tarinan kannalta jokin merkitys. Mankellin Rauhaton mies ei ole mikään Tarantinon Kunniattomat paskiaiset. Selitys leikittelylle voisi  ehkä olla se, että Mankell on yksinkertaisesti kyllästynyt rooliinsa Ystadin ja ruotsalaisen yhteiskunnan kuvaajana: hän haluaa korostaa, että kyse on fiktiosta. – Mutta jotenkin tuo ei kuulosta täysin uskottavalta. Sitä paitsi tällainen faktan ja fiktion sekoittaminen sotkisi tässä tapauksessa dekkarin sisäistä logiikkaa: virheen huomannut lukija saattaa hyvinkin tulkita sen siten, että tarjoilijan kerronta ja muistikuvat ovat epäluotettavia.

Niinpä päädyn ensimmäiseen vaihtoehtoon: vanha tarjoilija muistaa väärin tai valehtelee. Huonomuistisuuden voi kuitenkin jättää huomiotta, sillä vanha rouva on vielä 84-vuotiaanakin erittäin hyvämuistinen ja terävä-älyinen. Lisäksi tarjoilija kertoo, että hän on ollut töissä Nobel-tilaisuudessa vain yhden kerran ja muistaa vielä oikein vuodenkin, 1954. Se on ollut selvästikin hänen uransa kohokohta - ja muistaapa tarjoilija Hemingwayn jopa kerran katsahtaneen häneen. Siitä rohkaistuneena tarjoilija on melkein ehdottanut Hemingwaylle romaanin aihetta liittyen toisessa maailmansodassa kuolleisiin merimiehiin, sillä hän jäi itse leskeksi miehensä laivan ajettua miinaan Pohjanmerellä vuonna 1943. Ei tällaista ainutlaatuista kohtaamista Hemingwayn kanssa unohtaisi, joten ainoa selitys lienee se, että tarjoilija keksii koko jutun. Mutta miksi?

Koska tarjoilija kertoo juuri Ernest Hemingwaysta, voisi kuvitella, että tämä on hänelle jotenkin merkityksellinen. Vuoden 1954 palkitsemistilaisuuden yhteydessä ruotsalainen lehdistö on todennäköisesti laajasti uutisoinut Hemingwayn Nobel-palkinnosta ja myös hänen poisjäännistään. Luulisi seurapiiritilaisuuksissakin työskennelleen tarjoilijan huomioineen asian. Jos näin on, miksi siis ottaa valheesta kiinni jäämisen riski? Olisi parempi pelata varman päälle ja kertoa jostakusta muusta Nobel-kirjailijasta. – Muutenkin Wallanderin kanssa keskusteleva eläkeläisrouva vaikuttaa pikemminkin tunnolliselta ja rehelliseltä – mikään ei viittaa siihen, että hän kertoisi jutun nostaakseen omaa arvoaan Wallanderin silmissä.  Erikoiseksi kohtauksen tekee myös se, ettei romaanissa missään vaiheessa paljastu Hemingway-puheiden paikkansapitämättömyys.

Tarjoilijan valheen täytyykin siis olla vaivihkaa tarinaan kätketty kirjailijan viesti osalle lukijoista: sen osaa tulkita huijaukseksi vain riittävän Nobel-tietouden itselleen hankkinut – muut jäävät tämän kirjailijan ja pienen lukijoiden “eliitin” muodostaman salaseuran ulkopuolelle. Nerokasta.

Tai sitten Mankellille yksinkertaisesti on sattunut työtapaturma …

                                          —————————–

Ernest Hemingwayn palkitsemistilaisuuteen kirjoittaman puheen teksti löytyy ainakin täältä. Hieno puhe. Puheen voi kuunnella myös Hemingwayn itsensä lukemana, nauhoitus tehtiin myöhemmin.

TV1:n kirjallisuusohjelmassa 10 kirjaa rakkaudesta on huomenna (23.7.09) vuorossa Danten Jumalainen näytelmä (suom. Eino Leino, 1912, WSOY). 1300-luvun alussa kirjoittamassaan teoksessa Dante kuvaa runoilijaminänsä matkaa tuonpuoleiseen: ensin kuljetaan Helvetin läpi kadotukseen tuomittujen kärsimyksiä kauhistellen, sitten siirrytään Kiirastulen kautta Paratiisiin. Valinta rakkausaiheisten kirjojen listalle saattaa kummastuttaa ainakin niitä lukijoita, joiden lukuinto on hyytynyt kolmiosaisen teoksen ensimmäiseen osioon, Helvettiin – siihen aikoinaan itse jumituin ensimmäistä kertaa Divina Comediaa lukiessani. Varsinaiseen rakkausteemaan päästäänkin vasta teoksen loppupuolella, Paratiisissa, jossa Dante saa oppaakseen rakkautensa ja palvontansa kohteen, Beatricen.

Beatrice on Danten suuri rakkaus ja hänen runojensa innoittaja. Mikäli Danten kirjoituksissa todellakin on elämäkerrallista todellisuuspohjaa, on Dante rakastanut Beatricea yhdeksänvuotiaasta lähtien, tavattuaan tämän ensimmäisen kerran. Rakkaus ei myöhemmin kuitenkaan koe täyttymystään muuta kuin yksipuolisesti ja henkisesti, sillä se on ritariromantiikan hengen mukaista palvontaa ja riuduttavaa kaipuuta. Kun Beatrice 24-vuotiaana kuolee, Danten elämään jää tyhjiö. Ei siis ole mikään ihme, että Danten Jumalaisessa näytelmässä Beatricen näkeminen saa runoilijan välillä täysin unohtamaan ihmeellisen ja ihanan Paratiisin ympärillään:

Mun hurmas hymyllään hän kirkkahalla
ja lausui: ”Käänny, kuuntele, ei yksin
mun silmissäni paratiisi ole.”

Jos todella haluaa ymmärtää, mistä Danten matkasta Beatricen luo on kyse, kannattaa lukea Danten varhaisempi teos, Vita nuova (1294, suom. Tyyni Haapanen-Tallgren 1920, WSOY). Se on Beatricelle omistettu rakkausrunoelma, joka koostuu sekä runoista että suorasanaisesta kertomuksesta. Nykylukijalle teos on hämmentävä kokemus: keskiaikaisen nuorukaisen tunne-elämä vaikuttaa todella kompleksiselta, käsitykset rakkaudesta eivät juurikaan kohtaa 2000-luvun standardeja ja rakkauden kohteen ylistys saa täysin epärealistiset puitteet. Dante esimerkiksi kertoo pitkään janonneensa Beatricelta tervehdystä: pelkkä sana ja katse rakkauden kohteelta riittää saamaan nuoren miehen kliimaksin partaalle. Beatrice saa Rakkauden heräämään pelkällä läsnäolollaan:

Sonetti XI (ensimmäinen säkeistö)

On donnallani Rakkaus silmissään,
hän kaiken jaloks muuttaa katsomalla.
Vain häneen silmät kääntyy kaikkialla,
ja tervehdys saa syömet värjymään.

Toisaalta, välittyy Danten runoista tuttujakin aiheita, kuten yleisesti rakkauteen ja sille “antautumiseen” liittyvät ristiriitaiset tunteet:

Sonetti VI (ensimmäinen säkeistö)

On Amorista kaikki aatokseni,
vaan riitaiset ne ovat keskenään:
yks käskee lemmen valtaa kärsimään,
taas toinen mulle näyttää hulluuteni.

Vita nuovan ansio on siinä, että vaikka nuoren Danten käsitykset rakkaudesta tuntuvat kaukaisilta, tuo hän kuitenkin näkemyksensä erittäin selvästi esille. Dante nimittäin selittää runonsa, luo niille kehykset: hän kertoo, millaisen tapahtuman tai tunnetilan seurauksena kyseinen runo on syntynyt ja millainen runon rakenne on. Välillä tämä metatason pohdiskelu ja omien runojen sekä niihin liittyvien tunnetilojen tarkastelu menee ehkä liiallisuuksiinkin. Kun Dante personifioi Rakkauden, Amorin, ihmisenkaltaiseksi olennoksi, joka liikkuu ja puhuu ja muutenkin käyttäytyy kuin ihminen, katsoo hän tarpeelliseksi selittää lukijalle, mistä oikein on kysymys (ensin katkelma runosta, sitten Danten oma kommentti kyseiseen runoon):

Sonetti XIV (ensimmäinen säkeistö)

Jo rinnassani tunsin havahtuvan
ma Lemmen herkän hengen unestaan,
ja Amorin niin oudon iloissaan
näin kaukaa luokseni ma ilmaantuvan.

Tässä voisi olla epätietoinen jokin henkilö, joka on sen arvoinen että kaikki hänen epäilynsä selvitetään, ja epätietoinen siksi että puhun Rakkaudesta, ikään kuin hän itsessään olisi jotakin, eikä vain henkinen olio, vaan ikään kuin ruumiillinen olio: mikä seikka totuuden mukaan on väärä; sillä rakkaus ei itsessään ole mikään tosiolevainen, vaan satunnainen ominaisuus tosiolevaisessa. Ja että puhun hänestä ikään kuin hänellä olisi ruumis, vieläpä ikään kuin hän olisi ihminen, se käy ilmi kolmesta seikasta, jotka hänestä sanon. Sanon että näin hänen tulevan; joten, koska tuleminen merkitsee paikallista liikuntoa, ja paikallisesti liikkuvainen Filosoofin mukaan on ainoastaan ruumis, ilmenee että otaksun Rakkaudella olevan ruumiin. Sanon myöskin että hän hymyili, ja myöskin että hän puhui; mitkä seikat näyttävät olevan ominaiset ihmiselle, ja erikoisesti juuri hymyilemisen kyky; ja siitä ilmenee, että oletan hänen olevan ihminen.

Vita nuovaa voisi luonnehtia psykologiseksi kasvukertomukseksi – mutta hyvin erikoiseksi sellaiseksi. Beatrice muuttaa täysin Danten elämän: nuoren pojan ihastumisesta alkava rakkaus kohoaa vähitellen sellaisiin korkeuksiin, että Beatricen kuolema tuntuu lukijasta jotenkin väistämättömältä. Täydellinen rakkaus vaatii täydellisen kohteen – ja elävää rakastettua täydellisempi lienee sellainen, joka on jo hyveidensä ansiosta kohonnut “taivaalliseen kirkkauteen”. – Jumalaisen näytelmän kolmas osa, Paratiisi, onkin kuin jatkoa Vita nuovalle. Ja jatkoahan Dante Vita nuovan lopussa lupaileekin: 

Niin että jos Hän, jota varten kaikki luodut elävät, näkee hyväksi että elämäni saa jatkua vielä muutamia vuosia, toivon runoilevani hänen kunniakseen sellaista, mitä ei ole koskaan kenestäkään runoiltu.

- Dante sai vuotensa ja kirjoitti rakkautensa kohteelle ylistyksen, Jumalaisen näytelmän. Vita Nuova ei ole maailmankirjallisuuden kannalta yhtä merkittävä teos, mutta jonkinlaisena Jumalaisen näytelmän alkusyynä ansaitsee kyllä paikkansa kirjallisuuden harrastajan lukulistalla. Ja voihan noita Danten sonetteja lukea oman aikansa rakkauskäsityksestä kertovina tunnelmapaloina. Niin esimerkiksi tekevät  A.S. Byattin romaanissa Riivaus (1990, suom. Marja Alopaeus 2008, Teos) esiintyvät romaanihenkilöt Ellen ja Randolph Ash. Ellen kirjoittaa päiväkirjaansa:

Illalla Randolph luki minulle ääneen Danten sonetteja Vita Nuovasta. Ne ovat todella kauniita. Randolph huomautti, kuinka aidosti maskuliinisen energistä ja elinvoimaista Danten italia on ja kuinka suurta sielullista voimaa on siinä, miten hän ymmärtää rakkauden. Me emme taida koskaan kyllästyä näihin nerollisiin runoihin.

(Enkä minä ikinä kyllästy etsimään kiinnostavia  kirjallisuusviittauksia kaunokirjallisuudesta …)

Charles Darwinin isoisän Erasmus Darwinin runokirja The Loves of the Plants (1791) kertoo kukkien rakkauselämästä. – Aivan, luit oikein: siis kukkien rakkauselämästä. Esimerkiksi iiriksestä Darwin runoilee (suomennos Mika Tiirinen, teoksesta Hirmulisko heinäsuovassa - ja Tiirisen ovat kaikki muutkin Darwinin runojen suomennokset tässä postauksessa) näin:

Kesakkoisess’ Iriksessä hurja liekki on
Vihille vei kolme miestä sovus’ morsion.

Kuulostaa omituiselta: miten ihmeessä naispuolisella iiriksellä voisi olla kolme miestä? – Vastaus on yksinkertainen: Erasmus Darwin kirjoittaa runoja ruotsalaisen kasvitieteilijän Carl von Linnén kasvien suvullisen järjestelmän hengessä. Linné jakoi järjestelmässään kasvit 24 luokkaan sen mukaan, montako hedettä ja emiä kussakin kukassa on, millaisia ne ovat ja miten ne ovat sijoittuneet. Darwin selventääkin runojensa lähtökohtia lukuisissa alaviitteissä: iiriksen kukassa on siis yksi emi ja kolme hedettä. – Vertailun vuoksi keijulilja, gloriosa superba, jossa kaksi kolmen heteen ryhmää hedelmöittävät yhden emin vuorotellen:

Kun varhaiset Tunnit takkuisista hiuksistaan
Raikkaan ruusunnupun, liljan valkean onnistuivat kutomaan,
Vei ylpeä Gloriosa kolme valittua nuorukaista,
Neitseellisten kahleidensa vankia punastuvaista.
Kun ajan julma käsi ryppyjen kuoren loi
heikoille jäsenille, ja hiukset hopeoi,
Vielä kolme nuorukaista hän kihlas kypsillä vuosillaan,
Imartelun uhrit iän juonikkaan.

- Erasmus Darwin siis inhimillistää surutta kukkien puuhat ja luo kasveille luonteenpiirteitä sen mukaan, miten ”rakkausasiat” on hoidettu. Linnén järjestelmän 13 ensimmäistä luokkaa määräytyvät heteiden lukumäärän mukaan: luokassa 1 (Monandria) on yksi hede, luokassa 2 (Diandria) kaksi hedettä jne. kuitenkin niin, että vielä luokassa 10 on johdonmukaisesti kymmenen hedettä, mutta luokassa 11 kaksitoista hedettä, luokassa 12 kaksikymmentä ja luokassa 13 (Polyandria) kahdestakymmenestä sataan. Useimmiten näissä luokissa on useita heteitä ja vain yksi emi – mutta voi emejä olla useitakin. Viattoman näköisissä kukissa onkin siis meneillään melkoisia lemmenleikkejä. Yhden emin ja yhden heteen kukat ovat Darwinin kuvauksissa perinteisen pariuskollisia, useampaa hedettä pauloissaan pitelevät emit taas esimerkiksi tavoiteltuja neitoja, lukuisia rakastajia pitäviä hurjastelijoita tai muuten vain flirttejä naisia – kyse voi myös olla joko kopeista ja kylmäkiskoisista sulhasehdokkaat torjuvista naisista tai sitten vaikkapa jumalattaresta, kuten laakerikirsikassa (prunus laurocerasus):

Kun kaksikymmentä pappia ympäröi upeaa alttaria
Papinviittojen reunustamaa, seppelin kruunattua,
Kamppailevat sotajoukot, kansat vapisevat odottavat
Kuullakseen lujat, muuttumattomat Kohtalon käskysanat.

Darwinin runoista on suomennettu vain joitakin katkelmia Stephen Jay Gouldin teoksessa Hirmulisko heinäsuovassa (1995, suom. Mika Tiirinen 2001, LIKE) , jonka kolmessa viimeisessä esseessä Gould tarkastelee tätä Charles Darwinin isoisän erikoista runokirjaa. Gouldin päähuomio on siis luonnontieteissä, ei kirjallisuudessa. Hän kuvailee Darwinia näin:

Erasmus Darwin (1731-1802) – Britannian valistusajan huomattava liberaali ajattelija, menestyksekäs fyysikko ja tiedemies sekä arvostettu runoilija aikansa suositussa tyylilajissa herooisissa riimipareissa (kirjoitettu viisipolvisessa jambimitassa, ei daktyyleissä; huomaatteko, rouva Ponti, minä muistan eron) – julkaisi vuonna 1789 merkittävimmän teoksensa The Loves of the Plants, joka esiteltiin edellisessä esseessä. Neljässä cantossa ja 238 runosivulla hän kuvaa ja havainnollistaa Linnén kasveille rakentamaa suvullista luokitusjärjestelmää kuvaamalla heteet miehiksi ja emit naisiksi ja vetämällä sitten asetelmasta johtopäätöksensä herooisissa riimipareissaan. Ja ettei metaforisuutta olisi ollut jo tässä kylliksi, Erasmus Darwin lisäsi vielä yhden tason vertaamalla personifikoitua kukkaa johonkin klassisen mytologian aiheeseen tai ajankohtaiseen tapahtumaan.

Luonnontieteilijänä Gould lähinnä käyttää Darwinin runoja esimerkkinä siitä, kuinka Linnén luokitusjärjestelmä ammentaa liikaa ihmiselämän käsitteistä ja tarjoaa siten kasvualustan liioittelevalle metaforisuudelle:

Lisäksi, kuten aiempi esitykseni hänen suvullisesta järjestelmästään osoittaa, Linné täytti luokittelunsa ihmisen termeillä ja käsitteillä. Yhteenliittyneet heteet ovat ”Veljeyksiä” ja yksineuvoiset kukat elävät joko yhdessä tai kahdessa ”talossa”. Linnén teksti on täynnä tällaista metaforista terminologiaa. Hän puhuu hedelmöityksestä avioliittona ja heteistä ja emeistä aviomiehinä ja vaimoina. Terälehdet ovat häävuoteita, ja hedelmättömistä heteistä tulee eunukkeja, jotka oletettavasti vartioivat vaimoa (emiä) muilta hedelmällisiltä heteiltä (aviomiehiltä).

Melkoisia kielikuvia 1700-luvulla eläneeltä ruotsalaiselta tiedemieheltä. Ja juuri tämä näkökulma onkin kiinnostava sekä Darwinin runoissa että Linnén kirjoituksissa: 1700-luvulla tiede ja runous eivät välttämättä olleet kovin kaukana toisistaan.  

Vaikka Gould luonnontieteilijänä katsookin Darwinin jossain määrin pettävän tieteellisen objektiivisuuden vaatimukset, niin runouden ystävä kyllä antaa liioittelun ja personifikaation Darwinille anteeksi. Darwin luo runouden ehdoilla oman kosmoksensa, jossa hän  hyödyntää Linnén järjestelmässä piilevät analogiat. – Ja ovathan ne hauskoja. Esimerkiksi pituuskin voi olla olennaista, kuten luokassa 14, ”Kaksi Mahtia”, johon kuuluvilla kasveilla on kukinnoissa kaksi lyhyttä ja kaksi pitkää hedettä. Tähän luokkaan kuuluu melissa:

Kaksi ritaria tuoksuvan alttarisi eteen polvistuu,
Ihana Melissa! ja kaksi aseenkantajaa toimeen osallistuu.

Luokassa 20 (Gynandria) heteet ovat kiinnittyneet emiin, ja Linné onkin nimennyt sen ”naismaisiksi miehiksi”. Tähän luokkaan kuuluu mm. trooppinen puu kleinhovia (jolle ei taida olla suomenkielistä nimeä):

Jättiläisnymfi! vallass’ on Kleinhovia kaunoinen,
Tuo sulo ja kauhu Orixan tasankojen …
Raisun leikkisästi sulonsa esille tuo,
Ja syliinsä sulkee vapisevat rakastajat nuo.

Ja onpa kasvien ihmeellisessä maailmassa sellaisiakin heteitä, jotka eivät ota osaa hedelmöitystapahtumaan. Nämä heteet ovat oleellisilta osiltaan vajavaisia, ja Linné itse kutsui niitä eunukeiksi (Darwinin oman alaviitteen mukaan – runokokoelmassa on lukuisia alaviitteitä, joissa saatetaan selventää runojen kasvitieteellisiä lähtökohtia hyvinkin pitkästi). Kurkumassa (curcuma longa) on yksi emi ja viisi hedettä, joista neljä on tällaisia eunukkeja:

Woo´d with long care, CURCUMA cold and shy
Meets her fond husband with averted eye:
Four beardless youths the obdurate beauty move
With soft attentions of Platonic love.

Melko erikoista, varsinkin kun ottaa huomioon sen, että kurkuma on todennäköisesti yksi käytetyimmistä mausteista maailmassa: satojen miljoonien ihmisten ruokapöydässä on mauste, jonka tuotannossa on käytetty eunukkeja ja platonista rakkautta!

Viimeinen luokka, 24, sisältää kasveja, joiden lisääntymiselimiä Linné ei voinut havaita. Luokkaa kutsutaan Cryptogamiaksi ja siihen kuuluvat mm. saniaiset, sammaleet ja levät. Esimerkkinä tryffeli:

Syvällä luolissa ja hämyisissä käytävissä lymyää
Maan tytär, kaino Truffelia, ja hymyää;
Hopeaisissa vuoteissa asbestin pehmeän
Tapaa menninkäismiehensä ja lemmenvalan vannoo siveän.

Salattu, muiden silmiltä peitetty rakkaus onkin huomattavasti siveellisempää kuin sukupuolielimiään kaiken kansan nähtäväksi esittelevien korskeiden kukintojen julkinen parittelu. – Vaan harrastetaan kukkaistarhassa ekshibitionismiakin hurjempia juttuja, kuten eri sukujen välisiä ”hairahduksia”. Näistä seurauksena on lisääntymiskyvyttömiä hybridejä, muuleja, kielletyn rakkauden hedelmiä:

Caryon suloista hymyä Dianthus ylpeä ihailee salaa,
Ja himo luvaton katseessaan palaa;
Huokailu ja murhe neitoa liikuttaa,
Ja rakkauteen sopimattomaan mukaan saa.

Dianthus superbus (vaaleanpunainen, kuten Darwin viitteessään vielä tarkentaa) on suomalaisittain pulskaneilikka, ja sitä esiintyy meillä Suomessakin niin luonnonvaraisena kuin puutarhoissakin (kuva pulskaneilikasta ja sen kuvaajasta).  Runon Caryo on tarhaneilikka, dianthus caryophyllus. – Alaviitteessään Darwin kertoo näiden kahden hybridistä, jota hän kutsuu nimellä “Fairchildin muuli“. Darwin kuitenkin erehtynee tässä kohdin, sillä kasvitieteilijä Thomas Fairchildin mukaan nimetty ensimmäinen Euroopassa (1700-luvun alkupuolella) tuotettu hybridi mainitaan monessa lähteessä tarhaneilikan (d. caryophyllus) ja harjaneilikan (dianthus barbatus) – ei siis pulskaneilikan – risteymäksi.  

Useissa runoissaan Darwin tuo esille kasveihin liittyvää perinnetietoutta ja mytologiaakin. Varsin tehokas kuvastoltaan on esimerkiksi kolmannen Canton alussa oleva runo isovelholehdestä (circaea lutetiana), jota Darwinin mukaan kasvaa Englannissa mm. hautausmailla ja on käytetty noituuteen ja paholaisen kutsumiseen. Circaea onkin nimetty Homeroksen Odysseiasta tutun noidan Kirken mukaan. Suomessa isovelholehteä ei taida kasvaa luonnonvaraisena - puutarhakasvina sitä kyllä myydään. Lähisukulainen pikkuvelholehti (circaea alpina) kasvaa Suomen luonnossakin, mutta on harvinainen.

Isovelholehden kukinnossa on yksi emi  ja kaksi hedettä. Darwinin runossa emi kuvataan noidaksi, joka runon alussa tekee taikojaan hautausmaalla ja häiritsee haudan lepoa. Yön kuvasto on kuin suoraan jostakin kauhuelokuvasta: kuu, tähdet, lepakoita, pöllöjä – ja ulvova ”keskiyön koira”. Noidan messuamisella on vaikutuksensa: kaksi irstasta pikkupirua nousee esiin ja tervehtii kuningatartaan. Runon loppuosassa kuvataan noiden kahden pikkupaholaisen temmellystä pyhällä maalla ja kulkua  kohti saatanallisen rakkautensa täyttymystä.

Vaikka runo on melko haasteellinen kohtuullisesti englantia osaavallekin, siteeraan sen kuitenkin tähän loppuun kokonaisuudessaan esimerkkinä Darwinin tyylistä, tunnelman luomisesta ja sanaston rikkaudesta. (Runon jakaminen neljän rivin säkeistöihin on oma, keinotekoinen valintani, jonka tarkoitus on helpottaa lukemista.)

Thrice round the grave Circaea prints her tread,
And chaunts the numbers, which disturb the dead;
Shakes o’er the holy earth her sable plume,
Waves her dread wand, and strikes the echoing tomb!

Pale shoot the stars across the troubled night,
The timorous moon withholds her conscious light;
Shrill scream the famish’d bats, and shivering owls,
And loud and long the dog of midnight howls!

- Then yawns the bursting ground! – two imps obscene
Rise on broad wings, and hail the baleful queen;
Each with dire grin salutes the potent wand,
And leads the sorceress with his sooty hand;

Onward they glide, where sheds the sickly yew
O’er many a mouldering bone its nightly dew;
The ponderous portals of the church unbar,
Hoarse on their hinge the ponderous portals jar;

As through the colour’d glass the moon-beam falls,
Huge shapeless spectres quiver on the walls;
Low murmurs creep along the hollow ground,
And to each step the pealing ailes resound;

By glimmering lamps, protecting saints among,
The shrines all tremble as they pass along,
O’er the still choir with hideous laugh they move,
(Fiends yell below, and angels weep above!)

Their impious march to God’s high altar bend,
With feet impure the sacred steps ascend;
With wine unbless’d the holy chalice stain,
Assume the mitre, and the cope profane;

To heaven their eyes in mock devotion throw,
And to the cross with horrid mummery bow;
Adjure by mimic rites the powers above,
And plite Alternate their Satanic love.

- Englannin kieltä taitavalle kukkien ystävälle Erasmus Darwinin The Loves of the Plants avaa aivan uusia näkökulmia kotipuutarhan ihmettelyyn. Itsekin olen huomannut tarkastelevani teoksen luettuani kukintoja eri tavalla kuin ennen: lasken heteiden ja emien määrää, tutkailen niiden kokoa ja muotoa. Korostettakoon kuitenkin, että en ajattele niitä niinkään sukupuolieliminä, vaan enemmänkin samassa kasvissa vaikuttavien feminiinisten ja maskuliinisten ominaisuuksien suhdeverkostona ja summana. – Eihän siinä tietenkään mitään järkeä ole (onko yleensäkään missään mitään “järkeä”?), mutta tuopahan lisähauskuutta kukkien katseluun.

Ja esimerkiksi kukkien ostossa pelkkä värisymboliikan miettiminen tai johonkin kukkaan perinteisesti liitetyt “viestit” tuntuvat nykyään pinnallisilta ja naiiveilta valintaperusteilta – jos aikoo ostaa rakastetulleen kukan,  niin kyllä ne heteet ja emit on siitä ensimmäiseksi tsekattava …

                         —————————————–

(Darwinin teosta valitettavasti tuskin löytyy kirjastosta, mutta Gutenbergin sivuilla se on, tosin melko sekavan näköisenä versiona.)

Havahdun kesään aina vasta näin heinäkuun alussa. Alkukesä on oikeastaan vain kevään jatkoa, valon ja vihreyden hurmosta, lintujen loputonta laulua, keveitä vaatteita, pitkiä askelia – mutta varsinainen kesä alkaa siitä, kun juhannus ja kesäpäivänseisaus ovat ohi ja tajuaa kesän jo kypsyneen. Koko pitkä talvi kesää on odotettu, mutta enää ei ole mitään odotettavaa: kesä on tässä ja nyt, eikä kulu kovin kauan, kun se vähitellen alkaa lakastua. Juuri tämä haikea oivallus tekee kesästä kesän: ajatus kesän päättymisestä aiheuttaa surua, mutta myös korostaa sen kauneutta, kallisarvoisuutta.

Tällaisina sentimentaalisina hetkinä sydämeni on otollista maaperää klassiselle runoudelle, jossa kesä esitetään usein katoavan nuoruuden ja lyhyen kukoistuksen, elämänkin, vertauskuvana. ”Vuodenaikarunous” on pakostakin kliseistä, mutta on myönnettävä, että analogiat vuodenaikojen vaihtelun ja itse elämän välillä ovat osuvia. – Shakespearen kirjoittaman 154 sonetin kokoelman tunnetuimpiin kuuluu Sonetti 18, jonka alussa rakastettu rinnastetaan kesäpäivään (suom. Paavo Cajander):

Shall I compare thee to a summer’s day
Thou art more lovely and more temperate:
Rough winds do shake the darling buds of May,
And summer’s lease hath all too short a date:

Sua päivään kesäiseenkö vertaisin?
  Se kauneuden vertailussa hukkaa.
  Pianpa kuluu suvi herttaisin,
  Ja tuimat tuulet raataa kevätkukkaa.

Sonetista löytyy muitakin suomennoksia, mutta valitsin tällä kertaa tuon vanhimman (sillä pari päivää sitten tuli helteisellä Hämeenlinnan torilla ihmeteltyä Paavo Cajanderin patsasta). – Sonetin loppupuolella tähdennetään, että rakastetulle ei ole luvassa samaa tylyä kohtaloa kuin kesälle:

Mut sun on kesäs ikivihantaa,
sun kauneutes on katoomaton ani,
sinusta kuolo kerskua ei saa,
sa kuolematon olet runossani.

Runo tekee siis kohteestaan kuolemattoman – varsinkin silloin, jos runoilija sattuu olemaan itse Shakespeare. Nykyisin ”pienen kuolemattomuuden” toki voi lunastaa huomattavasti helpommin kuin 1600-luvulla: ei tarvitse riimitellä sonettia kesäisestä tuokiosta tai rakastetun kauneudesta, ottaa vain valokuvan, joka kannattelee muistoa vuosikausia.

Vaikka Shakespearen sonetit ovat upeita, on niiden kesäaiheissa kuitenkin näin suomalaisesta näkökulmasta hienoinen ongelma: Lontoon kesä ei vaikuta kovinkaan lyhyeltä. Kun Suomessa kesäkelejä on lähinnä kesä-elokuussa, voi lontoolainen nauttia kesän lämmöstä jo toukokuussa ja toisaalta vielä syyskuussakin. Ja vaikka T.S. Eliot runoilee, että ”Huhtikuu on kuukausista julmin”, niin eipä tainnut miekkonen vierailla Suomessa marras-joulukuun taitteessa. Huhtikuussakin lontoolainen voi käsittääkseni tallustella monena päivänä shortseissa, kun täällä vielä lumiraja hiljalleen ryömii kohti pohjoista.

Jos siis todellista lyhyen kesän ylistystä ja nimenomaan sen lyhyyteen liittyvää alakuloista tunnelmaa kaipaa, on turvauduttava suomalaisiin lyyrikoihin. Kesällä tuleekin luettua Eino Leinoa, jonka sanahelkyttelyyn minun on talven kyynisinä hetkinä välillä hieman vaikea suhtautua vakavissani. Ja mikäpä kuvaisi paremmin suven lyhyyttä kuin Lapin kesä:

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit’ aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Ilmatieteen laitoksen tilasto vahvistaa, että Pohjois-Lapissa kesä (siis kasvukausi) ei ole kuin reilun parin kuukauden mittainen. Turussa vastaava keskilämpötiloihin perustuva terminen kesä kestää toukokuun puolestavälistä syyskuulle, eli pari kuukautta pidempään. Ja jos Lapin ilmastoa vertaa Lontoon keskilämpötiloihin, niin alkaa Shakespearen kesän katoavaisuutta alleviivaavat säkeet vaikuttaa turhalta ruikutukselta: Lontoossa lämmintä – tai ainakin leutoa – säätä kestää pohjoissuomalaisen näkökulmasta ylenpalttisen runsaasti.   

Tietenkin tässä yhteydessä tulisi muistaa, että maantieteellisestä sijainnista riippuen vuodenajat määritellään hieman eri tavoin: suomalaista ja englantilaista kesää ei voi määrittää täysin samoilla periaatteilla. Yhteistä niissä on joka tapauksessa se, että keväällä ja kesällä lisäännytään, kasvetaan ja varaudutaan talven varalle. – Tähän aiheeseen tarttuu Shakespearen Sonetti 6, joka pyrkii saamaan runon puhuteltavan vakuuttuneeksi siitä, että tämän kannattaisi hankkia jälkeläisiä (suomentajina vertailun vuoksi Martti Syrjä, Leo Saukkoriipi ja Paavo Cajander):

Siis älä talven risakouran anna
kesääs viedä, voimatta olennaista
osaa itsestäsi talteen panna,
kauneutesi aarretta katoavaista.
                                   – Syrjä

Kavahda talven kättä karheaa,
aloita varhain kesän sadon korjuu,
johonkin ruukkuun laita hunajaa,
niin kauneus oman häviönsä torjuu.
                                    - Saukkoriipi

Siis talven kolkon kouran älä suo
kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa.
Mahalas maljaan vala, aartees tuo,
ennenkuin itselles se tekee turmaa.
                                     – Cajander

Mahdollinen lukija ymmärtänee tuon Shakespearen sonetin symboliikan (hunajan purkkiin laittamisen/mahlan maljaan valamisen) ilman turhia selittelyjä. – Itselleni lisääntyminen ei tietenkään ole mikään jokakesäinen päämäärä, mutta jollakin tavalla kesää aina yrittää talven varalle varastoida. Paras tapa säilöä kesää talven varalle ei mielestäni ole niinkään marjojen pakastaminen, sienten kuivattaminen, kurkkujen säilöminen yms. touhu, vaan yksinkertaisesti kesästä nauttiminen.

Sydäntalvena pakasteesta kaivettu mansikka ei tuo kesää talven keskelle, mutta jos keho muistaa kesän, niin silloin elää toivo ja jaksaa kaamoksen yli kevättä odottaen. Vehreyden ihastelu, puun varjossa loikoilu, kukkien nuuskiminen paljain jaloin kävely  -  siinä hyviä konsteja talven tuloon varautumiseen. Vaikka se onkin pois kirjojen lukemiseen käytettävästä ajasta, niin kyllä se kannattaa. 

Leino runon Soita somer, helkä hiekka! loppusäkeistö tavoittaakin hyvin heinäkuisen tunnelmani (vaikken mikään impi olekaan):

Soita somer, helkä hiekka,
laula laine huoleton,
ilakoitse impi nuori -
lyhyt Suomen suvi on.