Molla lakkasi lakaisemasta ja tuijotti karhuja. Pöly laskeutui hitaasti tähtiytimen ympärille.

– Nyt teillä on asiat sekaisin, Molla sanoi huolestuneena. – Tämä on roskakasa eikä mikään tähti. Minä lakaisen roskia lattialta.

Mutta Urpo katseli heltyneenä pientä roskakasaa. Urpo selitti, että tähdet syntyvät juuri noin: kaasu ja pöly kasvattavat tähteä ja loppujen lopuksi siitä tulee suuri ja kirkas. Lastenhuoneessa oli nyt pieni tähtivauva.

_ _ _ _ _

“Avaruus on valtavan pölyinen paikka”, kiteyttää leikkikarhu Urpo. Lastenhuoneen lattialle  syntynyt tähtivauva aiheuttaa myös kovasti huolta: se kun ei tunnu syttyvän loistoonsa millään. Onneksi tähänkin pulmaan karhukaksikko Urpo ja Turpo leluystävineen keksivät ratkaisun.

Edellinen esimerkki antaa makua siitä, kuinka mainio Hannele Huovin kirjoittama ja Jukka Lemmetyn kuvittama lastenromaani Urpo ja Turpo avaruudessa (2011, Tammi) on. Olen jopa hieman yllättynyt: kun yli kymmenen vuotta sitten luin esikoiselle Urpo ja Turpo -kirjoja, en erityisemmin pitänyt niistä, vaikka ymmärsin kyllä nallejen riemastuttavuuden. Kirjojen slapstick-huumori vetosi hyvin lapseen, mutta minut se jätti kylmäksi. Ehkä olin liian vakava: yritin (!) noihin aikoihin laajentaa kaunokirjallista makuani lukemalla Thomas Pynchonin romaaneja ja vaikuttaa fiksulta. En oikein onnistunut kummassakaan.

Saattaa olla, että huumorikäsitykseni on muuttunut (tai sitten olen yksinkertaisesti vain taantunut),  sillä nyt kun olen lukenut kohta neljävuotiaalle kuopuksellemme uusinta Urpo ja Turpo -kirjaa, huomaan pitäväni siitä itsekin. Suurempi syy taitaa kuitenkin olla kirjassa: tällä kertaa urpoilu/turpoilu on sisällöltään himpun verran syvämietteisempää  kuin alkuaikojen kohellukset, joissa mm. yritettiin laittaa kaverin kuonoon mahdollisimman hassuja esineitä kadonneen nenän tilalle. Nyt pohditaan avaruuden olemusta ja muutenkin syntyjä syviä …

_ _ _ _ _

– Mistä kaikki on saanut alkunsa, Urpo mietti.

– Minut ainakin ompeli joku mustatukkainen nainen, Turpo sanoi.

– Mutta se ihan ensimmäinen karhu? Urpo sanoi. – Mistä se tuli?

– Kai senkin joku ompeli, Turpo sanoi.

– Mutta mistä se tiesi ommella juuri karhun? Urpo ihmetteli.

– Hän keksi sen omasta päästään, Turpo sanoi.

– Se oli hyvin keksitty! Urpo sanoi.

– Totta, myönsi Turpo.

_ _ _ _ _

Niin, mistäpä tosiaankin se ensimmäinen karhu tuli.  Lukiessani kirjaa ääneen pojalle on meille syntynyt pieniä keskusteluja esimerkiksi maapallon pyöreydestä ja maan vetovoimasta (tekisi sekin kohtaus tähän laittaa, mutta enhän voi koko kirjaa blogiini siteerata!), tähdistä, avaruuden etäisyyksistä, siitä onko avaruudessa elämää ja miten raketilla voi matkustaa kuuhun.

Nallet leikkivät avaruusleikkejä ja filosofoivat välillä: he kuvittelevat avaruuden lastenhuoneeseen. Satu ja tiede sekoittuvat vyyhdeksi, jota yhdessä ihmetellessä on ollut hauska kokea yhdenvertaisuutta pojan kanssa. Avaruuden äärellä me olemme molemmat yhtä pieniä kuin Urpo ja Turpokin, filosofis-ontologissa kysymyksissä (mistä ensimmäinen karhu tuli?) ei tiedä vastausta isäkään ja raketit sekä avaruusasemat kiinnostavat yhtä lailla neljävuotiasta kuin 38-vuotiastakin pikkupoikaa …

On paljon mahdollista, että näkemykseni kirjasta on positiivisesti latautunut juuri tämän yhteisen lukukokemuksen ansiosta. Mutta on kirjassa myös selvät ansionsa: todellisuus – siis avaruus mustine aukkoineen ja syntyvine tähtineen – ruokkii mielikuvitusta tässä tarinassa vähintään yhtä paljon kuin prinsessalinnat ja lohikäärmeet perinteisissä saduissa. Ja vaikka Barbi, Keni, Molla-Maija ja Hakke-robotti ovat hieman stereotyyppisiä hahmoja, eivät he ole yksiulotteisia. Varsinkin Barbista kasvaa lähes karhujen veroinen persoona. Lisäksi kirjan kuvitus on ilmeikästä ja lause selkeää.

Urpo ja Turpo avaruudessa sopiikin mainiosti lapselle ääneen luettavaksi.  Kaikki kohdat eivät vielä neljävuotiaalle avaudu laajuudessaan, ja esimerkiksi karhujen pöhköys paljastuu paremmin, jos on jonkinlaista tietopohjaa avaruudellisista aiheista. Niinpä kirjasta löytyy ajatuksia herättäviä, hauskoja kohtauksia isommallekin, ja helppolukuisena voisin kuvitella kirjan sopivan hyvin eppu/toppu-luokkalaiselle lukemaan oppineelle. Vanhemmallekin, jos vain riittää innostusta satuihin.

_ _ _ _ _

Lopuksi vielä pieni näyte leikkikarhujen yllättävän viisaista ajatelmista. Kun retkikunta palaa avaruusseikkailultaan, kotiin jäänyt Molla-Maija on utelias:

– Oliko elämää? Molla toisti.
– Miten sen nyt ottaa, Urpo sanoi.
– Riippuu siitä, mikä on elämää, jatkoi Turpo.

_ _ _ _ _

Ja laitetaan tähän vakuudeksi linkki toiseenkin lukukokemukseen: ainakin isät tuntuvat kirjasta pitävän, näin Juha Haataja Valopolku-blogissaan.

Tavi on perustanut hankkeeseen liittyen tulevan teoksensa mukaan nimetyn blogin, 12. Projektinsa lähtökohdaksi Tavi kertoo blogissaan runoilijuuteen liittyvät realiteetit. Yhdestä myydystä runokokoelmasta tekijän osuus on suunnilleen 2 euroa, ja koska runokokoelmia myydään keskimäärin 200-400 kappaletta, pitäisi niitä julkaista vuodessa 24, jotta ylittäisi köyhyysrajan (Suomessa 1080 euroa/kk). Jos kuitenkin runoilija pystyy itse osallistumaan teoksensa viimeistelyyn ja jos esimerkiksi käytetään tarvehankintapainatusta (ei varastotappioita), määrä putoaa puoleen. Tämä asetelma luo Tavin kirjoitusprosessille puitteet (katkelma Tavin blogista kohdasta Johdanto Kahteentoista):

Jokainen teoksista tulee kirjoittaa valmiiksi kalenterikuukauden aikana ja sen on oltava julkaisukynnyksen ylittävä korkeatasoinen, kirjallinen teos. Teos julkaistaan seuraavan kalenterikuukauden kuluessa, ja silloin siihen on mahdollista tehdä vielä pieniä muutoksia. Aikaraja on kirjallisen laadun lisäksi ainoa kaunokirjallinen rajoite, jota hyödynnän. Kirjallisen laadun pyrin takaamaan ”objektiivisesti” siten, että luetutan teosta luotettavilla ja kompetenteilla kollegoillani. Subjektiivisesti vaadin kirjoitettavilta runoilta ja teoksilta tiettyä ”totuutta” tai ”osuvuutta”.  Lisäksi jokaisen julkaistavista 12:sta teoksesta on oltava kirja – hyödynnettävä tavalla tai toisella kirjamuotoa.

Mahdolliset karikot voi tiivistää muutamaan sanaan: aika, korkeatasoinen, toimittaminen ja ulkoiset muuttujat. Aika sinänsä riittänee kirjalliseen teokseen, sillä kirjan pituutta tai kokoa (sehän voi olla hyvin pienikin) ei ole määritelty. Runo voi olla yhden sanan tai lauseen mittainen, ja silti siihen voidaan perustellusti käyttää kokonainen aukema. Kyllä 70 sivun mittaisen runokirjasen saa kuukaudessa aikaiseksi – mutta riittääkö aika siihen, että teos on korkeatasoinen?

Jos Tavin ensisijainen tarkoitus olisi kirjoittaa korkeatasoisia runoteoksia, ei hän sitä tietenkään näin toteuttaisi. Tavin aiemmat kokoelmat, Esim. Esa (2007, Teos) ja Sanakirja (2010, Poesia) tuskin ovat syntyneet kuukaudessa. Nyt on luettava toisin: tämänvuotinen hanke sinällään ja siihen liittyvä prosessi muodostavat yhdessä 12 julkaisun kanssa kokonaistaideteoksen. Yksittäistä osaa ei voikaan arvioida täysin samoin kriteerein kuin runokokoelmaa yleensä.

Toimittaminen tuottaa varmasti ongelmia. Oletan, että Tavin mainitsemat “luotettavat ja kompetentit kollegat” ovat tottuneita tiukkoihin, ehkä jopa “mahdottomiin” deadlineihin. Mutta vaikka Tavin teossarjan julkaiseva Poesia onkin runouteen erikoistunut matalan hierarkian pienkustantamo, on sielläkin vuorokaudessa vain 24 tuntia ja samanaikaisesti monta muuta rautaa tulessa. Arvelisin, että uhkana aikataululle voi olla jonkinlainen deadlineista lipsumisen kertautuminen: ei siis ole varaa yhdenkään lenkin pettämiseen viikolla/kahdella, jos halutaan pysyä kirja/kuukausi-vauhdissa.

Ulkoiset muuttujat ovat suurin uhka. Esimerkiksi pari viikkoa kestävä sairaus hankaloittaa jo paljon kuukausittaista julkaisemista. Ja mihinkään ihmissuhdesotkuihin ei ole varaa, jos haluaa pysyä tahdissa. Mutta ne ovat asioita, joista ei voi etukäteen tietää. Vuosia kirjoittaneella runoilijalla lienee pöytälaatikossa sen verran materiaalia, että tiukan paikan tullen voi sitäkin hyödyntää.

_ _ _ _ _

Omassa blogissaan Henriikka Tavi lausuu ääneen sen, mitä moni varmasti ajattelee mielessään: hanke on tuomittu epäonnistumaan. Mutta tämän tunnustuksen Tavi onnistuu kääntämään eräänlaiseksi teoksen tuottamisen strategiaksi  (Millä tavoin epäonnistua – vai onnistua?):

Joka tapauksessa  pyrkimys tuottaa vuoden ajan kirja kuukaudessa on (näin uskon) tuomittu epäonnistumaan. En ole kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan kysymystä miten epäonnistua.

Olisiko epäonnistuminen deadlinejen lykkääntymistä,  että kirja ei vain tulisi ajallaan ulos / tulisi ulos vasta sitten kun se on mielestäni ja silloisen hovilukijani mielestä valmis? Pitäisikö keskeneräisyys kirjoittaa teokseen itseensä sisään – pitäisikö kirjan kansien väliset paperit täyttää teoksen keskeneräisyyden dokumentaatiolla? Vai näyttääkö teoksen keskeneräisyys jättämällä esimerkiksi teoksen loppuun tai sen sisälle tyhjää tilaa merkiksi siitä, että tästä puuttuu jotain?

Toinen vaihtoehto on antaa rajallisen ajan muokata teoksista sellaisia kuin niistä on mahdollista tulla. Nostaa kirjoittavan ja estetiikan suojaa vailla olevan subjektin sijaan esiin kirjaformaatti.  Tämä tarkoittaisi vapauksien ottamista kirjan fyysisen koon suhteen.

Kirjan kokoon liittyvä näkökulma on yksi mahdollinen ratkaisu. Kirjahan voi olla hyvin pienikin, mietekirjan tapainen. Vaan paljonko sellaisesta lukija on valmis maksamaan? – En usko, että Tavin päällimmäinen tarkoitus olisi ansaita projektillaan reilu tonni kuussa. Kyse on taideprojektista, jonka intressit ovat muita kuin taloudellisia. Mutta silti mietin tätä ostavan lukijankin näkökulmasta: jos yksi kirja maksaa esimerkiksi 20 euroa, kokonaisuudessaan hintalapuksi tulisi 240 euroa. On jonkin verran ihmisiä, jotka ostavat yhden runokirjan kuussa – mutta kuinka moni on valmis ostamaan sen samalta runoilijalta? Onneksi Poesian teokset ovat (ainakin toistaiseksi) olleet luettavissa myös netissä, joten jos ei halua joka kuukausi Tavin hanketta taloudellisesti tukea, niin ehkäpä sitä voi seurata muutenkin.

Ja jos ei muuten, niin ainakin Jäljen äänessä. Mikäli Henriikka Tavi todellakin kirjoittaa yhden kirjan kuussa ja ne julkaistaan, niin kannustuksen vuoksi lupaan kirjoittaa Jäljen ääneen kritiikin tapaisen tekstin tai ainakin omaa lukukokemustani luotaavan tulkinnan jokaisesta julkaisusta. Kun katsoo Tavin blogissa olevan alustavan työsuunnitelman aiheita, tuntuvat ne tarjoavan mahdollisuuksia (siis minulle lukijana, blogikirjoittana) kirjoittaa yleisemminkin nykylyriikasta ja sen lukemisesta. Ehkä tästä tulee tälle vuodelle kaavailemani Sch-sarjan kaltainen laajempi, yhtenäinen kirjoitussarja.

_ _ _ _ _

Henriikka Tavin 12 vaikuttaa toisaalta nerokkaalta, toisaalta aivan älyttömältä idealta. Kuulostaa siis seikkailulta. Toivottavasti edes jokunen blogin lukijoista innostuu matkalle mukaan: minä innostuin jo.

(Ja jos eivät runot mahdollista lukijaa kiinnosta, niin ei pidä säikähtää: tämä on vain yksi vuoden 2012 aiheista Jäljen äänessä. Esimerkiksi seuraavassa postauksessa liikutaan huomattavasti keveämmissä tunnelmissa. Käsittelyssä on valloittava karhukaksikko, Urpo ja Turpo!)

1. Miten kuvailette itseänne lukijana?
2. Mitä kirjoja suosittelette “tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?
3. Mikä viime aikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?
4. Miksi lukeminen kannattaa tai ei kannata?
5. Millainen kulttuurin kuluttaja olette?

– Esittelen ja kommentoin presidenttiehdokkaiden vastauksia kysymyksiin 2 ja 3 tässä melko pitkässä postauksessani. Noista kahdesta kysymyksestä paljastuvat kirjalistat ovat mielenkiintoisia, kun niihin soveltaa ajatusta “kerro, millaisia kirjoja sinä luet, niin minä kerron millainen sinä olet”.  Muista kysymyksistä ei ilmene juurikaan mitään jännittävää. Jos haluaa katsastaa alkuperäisen aineiston, se löytyy Jämsän kirjaston sivuilta PDF-tiedostona.

Kommenteissani olen pyrkinyt arvioimaan, miten onnistuneita kirjasuosituksia presidenttiehdokkaat tekevät. Ajatuksenani on se, että ehdokkaiden kannattaa kirjasuosituksillaankin viestiä omaa henkilöään. Täydentääkö tämä viesti ehdokkaasta muodostuvaa kuvaa? Kuinka se sopii hänestä muodostuneisiin käsityksiin? Ja millaista presidenttiyttä ehdokkaiden suosittelemat kirjat mahdollisesti enteilevät?

Näkökulmani ovat mielestäni perusteltuja, mutta toki saa olla eri mieltä. Olisi hauska kuulla, mitä muut ajattelevat näistä kirjasuositteluista. Onko joukossa yllätyksiä? Löytyykö listoilta omia suosikkikirjojasi? Syntyykö johonkuhun presidenttiehdokkaaseen uusi näkökulma? Kenet heistä äänestäisit valitsemaan Linnan kirjastoon lukemista?

Ehdokkaat ovat samassa järjestyksessä kuin Jämsän kirjaston listassa, ja listoissa mainitut mahdolliset perustelut ovat ehdokkaiden itsensä tekemiä. Jätin tarkoituksella alkuperäiset kysymykset vastausten yhteyteen, vaikka tuleekin toistoa: ei unohdu matkan varrella, mistä tässä on kyse …

_ _ _ _ _

Sauli Niinistö

Kirjasuosituslistoista ensimmäinen sisältää tyylikkäitä romaaneja. Melkein voisi kuvitella Sauli Niinistön kampanjatoimiston valitseman kirjallisuuskonsultin tehneen listan, sillä nämä kelpaavat luultavasti hyvin monelle kirjallisuudenharrastajalle. Niinistö on kuitenkin kirjallisuusmiehiä, joten eivätköhän teokset ole aitoja, omaehtoisia valintoja.

— Mitä kirjoja suosittelette “tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

• Yksi Paul Auster, että innostuu häneen. Vaikka Sattumuksia Brooklynissa.
• Kari Hotakaisen Ihmisen osa ja Mikko Rimmisen Nenäpäivä, mieluiten peräjälkeen. Syyn kerron jäljempänä.
• Veikko Huovinen saa aina hyvälle mielelle. Annetaan Havukka-ahon ajattelijalle tilaa.
• Laila Hirvisaaren Imatra-sarjasta Vuoksen helmi, vie meidät sortokauden ympäristöön.
• Italo Calvino on Italian suosikkeja. Halkaistu varakreivi tekee lyhyesti tutuksi.
• Otin uudelleen esiin Truman Capoten. Kesän taittuessa tai Aamiainen Tiffanylla.
• Kurt Vonnegutia ei pidä unohtaa. Siniparta.
• ja paljon, paljon muuta

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?

“Luin melkein peräjälkeen Hotakaisen Ihmisen osan ja Rimmisen Nenäpäivän. Ne kuvaavat tämän päivän suomalaista todellisuutta tai oikeastaan epätodellisuutta eri näkökulmista ja täydentävät toisiaan.”

Jäljen äänen huomiot Niinistön listasta:

1. Niinistön lista on kuin minua varten tehty. Calvino, Capote ja Vonnegut – kaikki suosikkejani. Rimminen (!) totta kai, ja vaikka Hotakaisen uusin ei ollutkaan kovin kummoinen, kyllä hänenkin romaaninsa aina luen. Austerilta Niinistö on onnistunut valikoimaan juuri sen viime vuosien parhaan suomennoksen – ja Huovinen: kukapa ei Havukka-ahon ajattelijasta pitäisi. Ainoastaan Hirvisaari luo hieman säröä sikermään (tunnustan, en ole lukenut häneltä ainuttakaan teosta …)

2. Niinistö saa kuitenkin miinuksen siitä, että yhtään runokokoelmaa ei mainita. Jos kerran vaimo (Jenni Haukio) on julkaissut runoja, niin kai lyriikka kirjallisuuden lajina edes hetkeksi juolahtaa mieleen. Jokin kotimainen naislyyrikko ja lisäksi tuore nobelisti Tomas Tranströmer tekisivät tästä listasta vielä paremman.

3. Niinistön kirjasuosituksista huokuu itsevarmuus: hän on ykkössuosikki ja varmana pidetty toiselle kierrokselle menijä. Niinpä hän voi fiksusti olla epäpoliittinen. Kokoomuslaiset porvariarvot kannattaa pitää piilossa – on parempi keskittyä hyvän proosan esittelyyn. Jos Niinistö olisi haastajan asemassa, tilanne saattaisi olla toinen. Ehkä silloin nousisi esille jokin pienyrittäjän ponnisteluista kertova romaani tai vasemmiston Neuvostoliittoa nöyristelevää (tosin taisivat 70-luvulla nöyristellä isoveljeä vähän kaikki suomalaiset puolueet …) historiaa suomiva muistelmateos.

_ _ _ _ _

Sari Essayah

Ennen kuin lukee Sari Essayahin kirjasuositukset, kannattaa muistaa, että hänen vaalikampanjansa tunnuslause on Askeleen edellä. Kristillisdemokraattista ei ole vetäytyä syrjään vastuusta, vaan näyttää rohkeasti suuntaa. Siksi olemme valinneet vaalisloganiksi ”Askeleen Edellä”, totesi Essayah vaalikampanjansa avauksessa. Kysymys kuuluukin: miksi ihmeessä Essayah sitten suosittelee seuraavanlaisia kirjoja?

— Mitä kirjoja suosittelette “tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

• Raamattu. Sanoman lisäksi ehdoton perusteos koko länsimaisen kulttuurin, kirjallisuuden ja taiteen ymmärtämiseksi.
• Jane Austen: Järki ja tunteet. Terävänäköistä henkilökuvausta ja hyväntahtoista huumoria aikalaisistaan.
• Emily Brontë: Humiseva harju. Klassikko, jonka tunnelma on erityislaatuinen, hivenen karmiva.
• Charles Dickens: Oliver Twist. Hyväsydämisen orpopojan matka julmien aikuisten maailmassa, loistava ajankuva.
• F. M. Dostojevski: Karamazovin veljekset. Syvälle sielun syövereihin pureutuva synkeähkö romaani moraalista ja uskostakin.
• Victor Hugo: Kurjat. Huipentuva juoni toisiinsa kietoutuvista ihmiskohtaloista, yhteiskunnallisista epäkohdista ja kurjuudenkin keskellä voittavasta lähimmäisenrakkaudesta.
• Juhani Aho: Rautatie. Monella tasolla toimiva kuvaus uutuuden pelosta ja viehätyksestä.
• Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. Useimmille lukijoille kouluajan pakkopulla, mutta kannattaa lukea uudelleen.
• Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla. Kansakunnan historian kuvausta, joka auttaa ymmärtämään myös suomalaista tätä päivää.
• Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen/ Mikael Karvajalka/ Valtakunnan salaisuus. Mikä tahansa näistä Waltarin teoksista tempaa täysin mukaansa historian havinaan.
• John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä. Pieni, mutta koskettava kertomus.
• Ernest Hemingway: Vanhus ja meri. Lämmin kuvaus luopumisesta.
• Graham Greene: Miehemme Havannassa. Väärinkäsityksistä saa hyvää huumoria.

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?

“John Carlin kirja Playing the Enemy: Nelson Mandela and the Game That Changed a Nation kertoo Etelä-Afrikan eheytymisestä kansakuntana apartheidin päättymisen jälkeen ja rugbyn MM-ottelusta, josta tuli tuon eheytymisen symboli.”

Jäljen äänen huomiot Essayahin listasta:

1. Periaatteessahan listassa sinänsä ei ole mitään vikaa:  hienoja romaaneja, joista lähes kaikki löytyvät miltä tahansa “100 klassikkoa, jotka tulee lukea”-listalta. Vaan sepä tässä onkin ongelma: vaikka lista on runsas, nämä ovat juuri niitä kirjallisuuden kaanonin ilmeisimpiä ja turvallisimpia teoksia. Persoonallinen ote jää puuttumaan, samoin rohkeus: Essayah ottaa kirjasuosituksissaan askeleen taaksepäin, ei edelle! – Lisää tuollaisia John Carlin kirjan kaltaisia teoksia tarvittaisiin Essayahin listalle, nyt se jää ainoaksi “modernimmaksi” näkökulmaksi.

2. Kotimainen nykykirjallisuus (toki johdonmukaisesti muukin nykykirjallisuus, kuten tuli edellä todettua) puuttuu täysin: luulisi presidentiksi pyrkivän olevan enemmän kiinnostunut tästä hetkestä, suomalaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja tulevaisuudesta. Kyllä suomalaisilla kirjailijoilla on siitä sanottavaa: ei pidä vähätellä heidän merkitystään.

3. Missä ovat naiset? Ei  sukupuoli ole kaikki kaikessa, mutta toki naisehdokkaan odottaisi nostavan esille joko naiskirjailijoita tai ainakin voimakkaita kirjallisuuden naishahmoja. Essayahin listalleen valitsemien naiskirjailijoiden teokset edustavat romantiikkaa, ja niiden naiskuva on vahvasti vanhakantainen, omaan aikaansa sidottu. Vielä hämmentävämpää naiseuden kannalta on se, että Essayahin listalla teokset ovat roolitukseltaan hyvin miesvaltaisia: erityisesti Vanhus ja meri, Seitsemän veljestä, Karamazovin veljekset ja Hiiriä ja ihmisiä. Mika Waltarin romaanien naiset ovat yleensä melkoisia karikatyyrejä, ja eipä Juhani Ahon Rautatien Liisastakaan miksikään 2010-luvun roolimalliksi ole …

4. Kristilliseltä ehdokkaalta Raamattu on ilmeinen valinta, samoin Karamatzovin veljekset perustelee paikkansa, sillä uskonnolliset teemat ovat siinä keskeisiä. Mutta jos Essayah haluaisi hengellistä puolta korostaa, lisää näkökulmaa tähän kaipaisi. Esimerkiksi jonkun uskonnollisen suunnannäyttäjän elämäkerta tai jokin hengellinen teos tyyliin Munkki Serafimin Vapaus toisi listalle potkua.

_ _ _ _ _

Timo Soini

Tässä vaiheessa joku vääräleuka lohkaisee, että eipä tarvitse Soinin paljon kirjalistalla päätään vaivata: eiväthän perussuomalaiset lue kirjoja! Yleistys tuskin pitää paikkansa. Valitettavasti en tunne kuin yhden henkilön, joka on kertonut äänestäneensä perussuomalaisia (ja hän lukee kirjoja!), joten en osaa yhtään veikata, miten laajamittaista lukuharrastuneisuus Soinin joukoissa on. Timo Soini kuitenkin lukee, vaikkakin harmillisen vaatimattoman listan hän on tähän antanut:

— Mitä kirjoja suosittelette “tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

• Väinö Linna: Tuntematon sotilas
• Georges Bernanos: Maalaispapin päiväkirja
• Mihail Solohov: Hiljaa virtaa Don

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?

“Selasin Martti Ahtisaaren elämäkertaa. Sain sen häneltä henkilökohtaisesti. (Katri Merikallio, Tapani Ruokanen: Matkalla : Martti Ahtisaaren tarina)”

Jäljen äänen huomiot Soinin listasta:

1. Kun Sari Essayah mainitsi yllätyksettömästi Raamatun, Soini tekee saman perussuomalaisia arvoja kosiskelevalla Linnan Sotaromaanilla. Jokseenkin tylsä suositus: kirjan ovat lukeneet jo kaikki, joita se kiinnostaa – muille riittää elokuva, joka sekin on luultavasti nähty useampaan kertaan, kahtena eri versiona. Kaksi muuta romaania ovat mielenkiintoisempia, mutta muuten tätä listaa vaivaa puute: enempi olisi tässä tapauksessa parempi.

2. Timo Soinin henkilössä mielenkiintoista on katolilaisuus. Hän ei siis ole mikään perus-perussuomalainen. Tätä puolta valottaa Maalaispapin päiväkirja, jossa käsitellään myös hengellisiä kysymyksiä. Se kertoo syöpää sairastavan katolilaisen papin päiväkirjamerkinnöistä. Romaania lukiessaan voi kokea, kuinka yksin pappi yhteisössään on ongelmiensa kanssa. Kirjasuositus herättää nälkää: mitä muuta kiinnostavaa Soinin kirjastosta löytyykään?

3. Romaani Hiljaa virtaa Don sopisi hyvin myös “perusvenäläisten” kirjalistalle, sillä se kertoo kasakoiden taistelusta sisällissodassa valkoisten puolella punaisia vastaan. Puna-armeija voitti.  – Kotiseutukuvausta, rakkaustarinaa, kansakunnan selviytymistä vaikeista ajoista – ihan hienoa sinänsä ja upea romaani, mutta miksi teemoihin liittyen vain tämä venäläinen romaani? (eli siirry kohtaan 4.)

4. Missä ovat suomalaiset nostalgiset maaseutukuvaukset? Missä perinteinen “yksinäinen suomalainen mies yhteiskuntaa/herroja vastaan”-asetelma? Missä työläiskuvaukset, missä tarinat suomalaisesta sisusta? Nyt Soini kyllä pahasti sivuuttaa oman kenttänsä eli perussuomalaisuuden kuvaukset kotimaisessa kirjallisuudessa: lisää teoksia tähän listaan, ei pelkkä Tuntematon sotilas riitä!

_ _ _ _ _

Paavo Väyrynen

En lähde tässä kommentoimaan Väyrysen soveltuvuutta presidentiksi, mutta täytyy silti tunnustaa, että olen jopa harkinnut hänen vaalikampanjansa tukemista. Syyt ovat kuitenkin täysin epäpoliittiset: haluaisin itselleni Paavo Väyrysen kampanjamukin (meillä on töissä nimikkomukit, ja voisin kuvitella, että tämä ainakin herättäisi pirtsakkaa keskustelua kahvipöydässä …) – Kun ehdokas julistautuu “koko kansan Paavoksi”, asettaa se melkoisesti odotuksia kirjasuosituksillekin. Osaako Väyrynen mitoittaa kirjavalintansa sopivalla tavalla?

— Mitä kirjoja suosittelette “tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

• Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
• Väinö Linna: Tuntematon sotilas
• Jaan Kross: Uppiniskaisuuden kronikka
• Sofi Oksanen:Puhdistus
• Leo Tolstoi:Sota ja rauha
• F. M. Dostojevski: Kirjoituksia kellarista ja Karamazovin veljekset
• Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
• Juhani Suomi: Urho Kekkosen elämäkertateokset
• Dan Brown: Da Vinci -koodi
• Panu Rajala: Unio Mystica – Mika Waltarin elämä ja teokset
• Erno Paasilinna: Tähänastisen elämäni kirjaimet
• Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski 1–2 (Vuodet 1937–1963, Vuodet 1964–1983)
• Hannu Väisänen: Trilogia (Vanikan palat, Toiset kengät, Kuperat ja koverat)
• Kaikki ovat mahdottoman hyviä. Suuri joukko jäi vielä mainitsematta – etenkin tietokirjoja.

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?

“Aivan viime aikoina olen sattuneista syistä lukenut varsin vähän.”

Jäljen äänen huomiot Väyrysen listasta:

1. Paavo Väyrysestä kerrotaan anekdoottia, jonka mukaan hän olisi joskus todennut lukeneensa Dostojevskin koko tuotannon muutamassa päivässä. Melkoinen saavutus. Teknisesti suoritus lienee mahdollista hyvin nopealle lukijalle, jos vain jaksaa urakoida 70–80 sivua tunnissa, kaksitoista tuntia päivässä. Kolmessa päivässä tulisi jo suoritettua ainakin Dostojevskin keskeisimmät teokset. – Onneksi “tavalliselta ihmiseltä” Väyrynen ei vaadi yhtä paljon kuin itseltään: kaksi Dostojevskin teosta riittää suositukseksi.

2. Silti voi kysyä, onko Väyrysellä mitään käsitystä suomalaisista kirjan lukijoista tai yleensäkään “tavallisista kansalaisista”?. Melkoisia tiiliskiviä listaltalta löytyy, ja vain harva on Väyrysen kaltainen superlukija. – Ja ihan OIKEASTI: Urho Kekkosen elämäkertateokset ???

3. Väyrysen vankin tukialue lienee maakunnissa. Hannu Väisäsen trilogian voi luokitella “maakuntakirjallisuudeksi”, mutta kyllä tähän vielä jotakin pohjoista ulottuvuutta lisäksi toivoisi.

4. Väyrysen vastaus kysymykseen viimeaikaisista lukukokemuksista ei kirjallisuuden ystävää tyydytä. Urho Kaleva Kekkosen liikuntaharrastusta puoltavaa slogania hieman muunnellen: “Kaikki syyt, jotka estävät meitä säännöllisesti lukemasta, ovat tekosyitä.” – Jopa vaalikampanja …

5. Dan Brownin kirja yllätti ainakin minut. Piste siitä!

_ _ _ _ _

Paavo Arhinmäki

Henkilökohtaisesti nämä suositukset kiinnostavat minua, sillä Arhinmäki edustaa ehdokasjoukossa samaa sukupolvea (minua kolme vuotta nuorempi). Ja nimenomaan siksi, että Arhinmäki on lisännyt suosituksilleen valintaperusteen listan alkuun: “Kirjat ovat kronologisessa järjestyksessä lapsuuden mielikirjojen ja nuoruuden klassikoiden kautta aikuisiän mestariteoksiin ja viimeaikaisiin lukukokemuksiin.”

— Mitä kirjoja suosittelette “tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

• Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira. Lapsena nauroin usein itseni uneen, kun tätä luettiin iltasatuna.
• Leena Krohn: Vihreä vallankumous
• Edith Blyton: Seikkailujen laakso
• J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta
• Anneli Isomursu, Tuomas Jääskeläinen: Helsinki graffiti
• Irwin Welsh: Liima. Hieno kertomus nuorten miesten kasvusta.
• Viktor Hugo: Kurjat
• Pirkko Saisio: Trilogia Punainen erokirja, Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo
• Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen. Itsekin Ruotsissa asuneena pystyin täysin eläytymään kirjaan.
• Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?
“Miika Nousiaisen Metsäjätti. Se pystyy hyvin kuvaamaan nykyaikaisen kvartaalikapitalismin tavallisen ihmisen näkökulmasta.”

Jäljen äänen huomiot Arhinmäen listasta:

1. Oma kehitys lukijan on mainio idea listan rakentamisen perustana. Neljä ensimmäistä teosta liittyvät omaankin lapsuuteeni, mutta sitten tiet eroavat: Arhinmäki siirtyy graffiteihin – minulta se vaihe jäi väliin (aloin teininä lukea Tammen Keltaista kirjastoa …). Piste Arhinmäelle kuitenkin siitä, että uskaltaa nostaa graffitit esiin. Monelle ne saattavat olla punainen vaate (enkä nyt tarkoita puoluepoliittista punaista).

2. Hauska, pohditun oloinen, valitsijaansa paljastava ja sopivalla tavalla jännitteinen lista. Voisin kuvitella, että “tavallisen ihmisen” voisi olla mukava jutustella kulttuuriministeri Arhinmäen kanssa lukukokemuksista. Ei mitään turhaa elitismiä.

3. Yksi näkökulma kuitenkin puuttuu: penkkiurheilua julkisesti harrastavalta Arhinmäeltä olisi kiinnostavaa saada jokin urheiluaiheinenkin lukuvinkki. Elämäkerta, historiikki tai vaikka jokin jalkapalloilun hienouksiin perehdyttävä tietokirja.  (… Jallu Rantasen Sata kiloa Jallua … hmmm …)

_ _ _ _ _

Paavo Lipponen

Ilahduttavaa Lipposen listassa on selkeät perustelut, jotka antavat lisätietoa myös ehdokkaasta itsestään. Valitettavan monen suosituslistassa perustelut jäävät vähäisiksi tai täysin olemattomiksi.

— Mitä kirjoja suosittelette “tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

• Runoudessa kotimaisista Edith Södergran ja hänen Samlade dikter (suomeksi Pentti Saaritsan käännös Elämäni, kuolemani ja kohtaloni). Södergranissa on samassa persoonassa sekä valtavaa voimaa että herkkyyttä. Otin tämän pienen kirjan käteeni Akateemisessa kirjakaupassa toukokuussa 1993 ja se kolahti heti.
• Proosassa suosikkini on Veijo Meri, jonka Manillaköysi vetoaa omaperäisen 50- lukulaisen niukan ilmaisun ja lempeän absurdisminsa takia.
• Ulkomaisista on vaikea valita. Opiskellessani USA:ssa amerikkalaista kirjallisuutta kirjoitin esseen Herman Melvillen Moby Dickistä. Se on monumentaalinen eepos ihmisen kaikkivoipaisuuden rajallisuudesta.
• Syksyn 2011 kirjasadosta nostan esiin romaaneista Miika Nousiaisen Metsäjätin. Se on terävä kuvaus pienestä yhteisöstä, mutta myös meistä suomalaisista.
• Tietokirjoista Paavo Castrénin Uusi antiikin historia. Siitä selviää, että viisas kreikkalainen hallitsija Solon keksi velkasaneerauksen, kreikkalaiset olivat siis aikaansa edellä.
• Dekkareista Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet on sekä jännittävä että myös hyvin havaitseva kuvaus maahanmuuttajista ja yhteiskunnastamme.

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?
“Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Kirja kuvaa hyvin ajankohtaista aihetta maahanmuuttajien ja suomalaisten suhteesta. Vihapuheet ovat meillä lisääntyneet huolestuttavasti ja piittaamattomuus kanssaihmisistä on kasvanut. Tälle kehitykselle on laitettava stoppi.”

Jäljen äänen huomiot Lipposen listasta:

1. Mörkömäistä olemustaan televisiomainoksessa (“PÖÖ!”) hyödyntävän Lipposen kirjalistassa ensimmäinen suositus on mainio. Södergranin runokokoelma tuo mainintana esille ison miehen herkkyyttä. Onkohan Lipponen kirjoittanut kokoelman alkulehdelle ostopaikan ja päivämäärän? (Joskus harrastin itse hieman vastaavaa.) Vai onko hänellä norsun muisti? – Vuonna 1993 Lipposesta tuli SDP:n puheenjohtaja. Mikäli tuo tapahtui keväällä, kuulostaa kyllä hienolta, jos tuore puheenjohtaja on järjestänyt itselleen aikaa kierrellä Akateemisen runohyllyillä …

2. SDP:tä on kritisoitu viime vuosina aatteen unohtamisesta. Ripaus punaista väriä tekisi hyvää tässäkin listassa. Ehkä Täällä Pohjantähden alla olisi liian ilmeinen, mutta jotakin vastaavaa kaipaisi.

3. Toinen Paavo Lipposen poliittiseen kuvaan sopiva teos, joka listalta puuttuu, on jokin tärkeäksi koettu eurooppalainen romaani. Eihän tästä ole kuin jokunen vuosi, kun Lipposelle kaavailtiin EU-presidentin virkaa.

4. Mainio poiminta listalla on tuo Minne tytöt kadonneet, jota Lipponen vielä korostaa viimeaikaisena merkittävänä lukukokemuksena. Lehtolaisen dekkari on kohtuullisen helposti lähestyttävä suositus ”tavalliselle ihmiselle” – ja samalla tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevä teos.

_ _ _ _ _

Pekka Haavisto

Väyrysen listan tavoin Haavistonkin suositukset kurottavat moneen suuntaan, mutta ovat kuitenkin paremmin kohdennettuja “tavallista lukijaa” ajatellen. Vahvoja teoksia, joista monet ovat yhteiskunnallisesti virittyneitä ja silti yleistajuisesti aihettaan lähestyviä.

— Mitä kirjoja suosittelette “tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

• Miika Nousiainen: Metsäjätti. Kertomus
  suomalaisesta puunjalostusyhdyskunnasta ja sen vaikeuksista. Nousiainen loisti tänä vuonna Helsingin Kirjamessuilla.
• Rosa Liksom: Hytti nro 6. Taattua Liksomia ihmiseltä, joka on kiertänyt sekä Neuvostoliittoa että Venäjää.
• Christer Pursiainen: Trotski. Mitä olisikaan tapahtunut, jos kiistan Leninin perinnöstä olisi voittanut Trotski eikä Stalin?
• Markku Lahtela: Vihaa nyt – rakasta myöhemmin. Lahtelan “manifestimainen” kirja oli nuoruuden suosikkejani, ja edelleen lukemisen arvoinen.
• Lewis Mumford: Kaupunkikulttuuri. Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kaupunkien synnystä, kasvusta ja tuhosta.
• Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna. Euroopan kriisin keskellä on hyvä palata takaisin 1920-luvun eurooppalaisuuteen
• Jari Tervo: Layla. Kurdivaimo kihlattiin jo kehdossa. Kiinnostava puheenvuoro monikulttuurisesta Suomesta.
• Leena Lander: Tummien perhosten koti. Suomessakin aletaan vaatia anteeksipyyntöä ja korvauksia kovasta kohtelusta koulukodeissa.
• Pablo Neruda: Andien mainingit. Nerudan elämäniloinen ja yhteiskuntakriittinen runous vie mennessään.
• Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta. Ennen kuin Linkolasta tuli pessimisti, hänen teksteistään löytyi elämäniloakin.
• Sofi Oksanen: Puhdistus. Viron lähihistorian ymmärtäminen on meille tärkeää.
• Jens Lapidus: Rahalla saa. Dekkareissa Lapidus on kehittänyt oman “Stockholm noir” -koulukunnan.

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?
“Luin Basso-kulttuurilehteä. Suomessa tehdään (taas) hyviä kulttuurilehtiä, joita kannattaa seurata. Kaikki elämä ei tapahdukaan internetissä.”

Jäljen äänen huomiot Haaviston listasta:

1. Tietokirjat Trotskista (lukulistalla, jos vain joskus ehtisi) ja kaupunkikulttuurista hyviä poimintoja, samoin vihreän ajattelun pioneeri Pentti Linkola. Hyvin olisi mukaan mahtunut jokin ympäristöpoliittinen julistus, esim. ajatuksia herättävä Alan Weismanin Maailma ilman meitä tai vaikka tuore Maailman tila -raportti.

2. Haavisto on matkustanut paljon. Liksomin ja Waltarin hyvien matkakuvausten lisäksi voisi toivoa globaalimpaa näkökulmaa. Missä ovat Afrikka-kirjat? Missä kolmannen maailman näkökulma? Miinakentillä kulkeneelta sivarilta voisi odottaa enemmän.

3. Ehkä on ihan hyvä, että Haavisto ei ole listalleen valinnut sukupuolisen toiseuden näkökulmia. Holappa, Saisio tai vaikkapa James Baldwinin Huone Pariisissa olisivat tässä tapauksessa turhaa alleviivaamista: eiköhän näkökulma tullut “tavallisellekin lukijalle” selväksi, kun Haavisto saapui Linnan juhliin miesystävänsä kanssa.

4. Kommentti Basso-lehden lukemisesta voidaan tulkita kädenojennukseksi kulttuurilehdille (niiden tukien leikkaaminen on usein esillä, ja Basso on kuulunut tuen saajiin).

_ _ _ _ _

Eva Biaudet

Samanlainen taktiikka kuin Timo Soinilla: vain kolme teosta, joilla  korostetaan omia persoonallisia piirteitä. Jokin moka Biaudet’n kampanjatoimistossa sattui, sillä aluksi Biaudet ei vastannut kyselyyn ollenkaan. Ainakin Jyväskylän kirjaston näyttelyssä oli tällainen tieto. Johtuneeko kiireestä vai mistä kirjalistan lyhyys? Onneksi Biaudet’kin on nyt saatu mukaan kyselyyn vastanneiden joukkoon.

— Mitä kirjoja suosittelette “tavalliselle ihmiselle” luettavaksi?

• Khaled Hossein: Leijapoika
• Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
• Sofi Oksanen: Puhdistus

— Mikä viimeaikaisista lukukokemuksistanne on säväyttänyt? Miksi?
“Chris Cleaven The other hand (Little Been tarina).Kirja kertoo tämän päivän maailmastamme, jossa ihmiset aivan eri edellytyksistä joutuvat yhteen ja miten he kokevat tapahtumat eri tavoin. Erilaisuuden ja ihmisten välisen yhteyden tästä huolimatta, koskettava tarina.”

Jäljen äänen huomiot Biaudet’n listasta:

1. Pidän listan tuoreudesta: kaikki 2000-luvulla julkaistuja teoksia (hyvä, tässä eletään nykyhetkessä eikä vain lupailla). Naisehdokas nostaa esille naiskirjailijoita (hyvä). Ja monikulttuurisuutta korostava Biaudet suosittelee Leijapoikaa, joka tarjoaa suomalaiselle lukijalle ikkunan afganistalaiseen todellisuuteen. Myös pakolaisten kohtelu on nostettu esille: Little Been tarina. Joten vähemmistövaltuutetun rooli näkyy uskottavasti myös kirjasuosituksissa – vaikkakin niitä saisi olla enemmän.

2. Miksi ihmeessä ei yhtään suomenruotsalaista kirjailijaa? Vaikka en ole RKP:n kannattaja, olen tästä jopa hieman tuohtunut. Suomenruotsalainen kirjallisuus on suomalaisessa kulttuurissa valtava rikkaus, ja kyllä kielivähemmistön etuja ajavan puolueen presidenttiehdokas voisi jollakin tavalla asian muistaa. Vaikka edes se Bo Carpelan, jos ei muuta keksi.

3. Jämsän sivuilla Biaudet’n vastaukset ovat tietysti myös ruotsiksi. Ensin luulin, että tuo toisen vastauksen viimeinen virke on virheellisesti suomennettu. Mutta kun luin saman virkkeen ruotsiksi, en oivaltanut senkään logiikkaa: Olikheten och kontakten mellan människor trots detta, en berörande historia. – Kaksikielisessä ehdokkaassa on siis sekin monipuolisuus, että häntä voi olla ymmärtämättä kahdella eri kielellä …

_ _ _ _ _

Ja lopuksi jonkinlainen lyhyt yhteenveto.

Sauli Niinistön kirjalista on tyylikäs. Se on yhtä aikaa sekä kaunokirjallisesti laadukas että keskivertolukijan saavutettavissa. Pienenä miinuksena se, että ehkä kokonaisuus on liiankin siisti, lähes kliininen … Pekka Haaviston valintojen ansioksi luettakoon monipuolisuus ja tuoreus: hyviä ja ainakin itseäni kiinnostavia poimintoja niin kauno- kuin tietokirjallisuudenkin joukosta.

Myös Paavo Arhinmäen ja Paavo Lipposen listoissa on potkua. Arhinmäellä on ollut listan koonnissa hyvä idea, joka mahdollistaa lukijalle kurkistuksen presidenttiehdokkaan kasvuun lukijana. Lipponen taas on liittänyt esimerkillisen selkeät perustelut valintoihinsa, ja tuosta Lehtolasen dekkarista (“tavallisen ihmisenkin” mieleen luultavasti) saa lisäpisteitä.

Muita hieman kritisoisin. Timo Soinin ja Eva Biaudet’n listat ovat tekijöidensä näköisiä mutta liian lyhyitä, Paavo Väyrysen listalle on eksynyt liikaa haasteellisia teoksia ja Sari Essayahin listaa vaivaa klassikkojen paljous.

_ _ _ _ _

Olisi hauska kuulla, mitä mieltä te lukijat olette presidenttiehdokkaiden suosituksista.

Keiden listat vaikuttavat kiinnostavilta? Mitä kirjoja noista kannattaisi erityisesti lukea? Ja jos näkisit vain pelkän kirjalistan, ketä äänestäisit …?

1. Radclyffe Hall: Yksinäisyyden kaivo

– Helmi- ja huhtikuun aikana yhteensä viisi postausta Radclyffe Hallin lesbokirjallisuuden klassikosta. Kirja sinänsä ei ollut niin mielenkiintoinen kuin matka maskuliinisten naisten historiaan: tutustuin mm. Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnin vaiheisiin, kahlasin materiaalia liittyen naisambulanssiyksiköiden vaiheisiin ensimmäisessä maailmansodassa ja luin kirjoja sekä artikkeleita 20–30-lukujen Pariisin vapaasta ilmapiiristä. Ja paljon muuta.

“Kun käyn Yksinäisyyden kaivolle,
istun alas murehtimaan;
näen maailman mutta en rakkaintani,
häntä jolla on meripihkaa hiuksissaan.”

– katkelma irlantilaisesta kansanballadista Donal og

2. Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan

– Tämä oli minun blogivuoteni kohokohta: syksyinen palkintokin (kohta 5) jää kakkoseksi tunteelle, kun pääsee kirjoittamaan blogiin oman siskon esikoisrunokokoelmasta. Lisäksi runokokoelman julkkaritilaisuus oli erinomaisen hauska tapahtuma. Tuli mm. tutustuttua moniin kirjastolaisiin –mahtavaa porukkaa!

Jos ken ei vielä ole Silenen runoja vilkaissut, niin sopivasti kutinaa ja kysymyksiä herättämään lainaus kokoelman ensimmäiseltä sivulta:

Oliko se kaukokatseisuutta vai mitä,
kun muinainen pakicetus päätti mennä takaisin veteen

3. Jäljen ääni – viisi vuotta!

– Minulle henkilökohtaisesti tärkeä virstanpylväs: Jäljen äänellä alkaa olla historiaa ja omat motivaatiokriisit yms. blogin kirjoittamisen suhteen on käyty läpi . Ja mikä parasta, edelleen minulla on sellainen tunne, että kehityn niin blogin pitäjänä kuin kirjoittajanakin. Vuosien varrella on tullut myös melkoinen määrä vakituisia lukijoita (joiden määrää en tohdi arvioida, mutta joka tapauksessa alkuaikojen kaksinumeroinen luku – äiti ja muutama muu – on muuttunut kolminumeroiseksi). Mutta edelleenkään minulla ei oikein ole mitään kokonaiskäsitystä siitä, millainen porukka Jäljen ääntä lukee.  Luultavasti vain parempi, tulee kirjoitettua aidommin omaäänisesti.

4. Mari Koski: Sch

– Hieno runokokoelma. Siinä on valtavasti potentiaalia esseistiseen lähestymistapaan. Kun ensimmäisen kerran lueskelin Kosken kokoelmaa joskus toukokuussa, päätin, että otan itselleni kesäprojektin ja kirjoitan sen lukemiseen liittyen esseen Parnasson esseekilpailuun. Valitettavasti aikaa (ja motivaatiota) ei löytynyt, ja niin hanke jäi. Mutta kokoelma jätti niin paljon ajatuksia ja kysymyksiä, että siihen oli oikeastaan pakko palata syksyllä.

Luulenpa, että lopputuloksen kannalta parempi vaihtoehto oli tällainen postaussarja, jonka aikana lukukokemus vielä muuttui ja sai uusia uomia. Esseen olisin puristanut tiukempaan muottiin, ja vaikka siitä olisi voinut tulla ihan hyvä (osaan kuvitella sen mielessäni), olen silti sitä mieltä että rönsyilevä ja hieman hahmoton blogitutkielma on lopputuloksena kiinnostavampi. Eikä esseessä olisi ollut kommentoinnin mahdollisuutta: pienimuotoiset keskustelut olivat hedelmällisiä ja parissa kohtaa muuttivat seuraavan kirjoitukseni suuntaa.

Harmi sinänsä, että jäi taas kirjoituskilpailu väliin. En ole ikinä osallistunut sellaiseen – paitsi kerran kauan sitten, mutta silloin kyse oli melko vaatimattomasta opiskelijalehden kilpailusta ja yhteistyönä tehdystä sarjakuvasta.

5. Rakkaudesta kirjaan -palkinto

Hieno tunnustus, olen siitä kovasti otettu – ja positiivisella tavalla ylpeä. Jo aiemmin olen todennut, että samalla viidelle bloggaajalle myönnetty palkinto on eräänlainen tunnustus koko kirjallisuusblogi-ilmiölle. Kyllä tällainen tunnustus asettaa paineitakin. Toivottavasti tulee ensi vuonnakin kehitettyä edes pari sellaista juttua, jotka yllättävät kirjoittajansakin. Sillä on selvää, että tulevana vuonna Jäljen äänen kohokohdat on pakko löytää teksteistä: seuraava synttärimaininta kannattaa tehdä vasta kymmenen vuoden päästä, palkintoja ei kannata odotella (tuli jo!) eikä Silenekään taida vielä ensi vuonna mitään julkaista.

– – – – –

Entäpä vuosi 2012?

En erityisesti pidä tavoitteiden asettamisesta, sillä niissä on vaikea pysytellä. Sitä paitsi tämä on vapaaehtoista harrastustoimintaa, ei ryppyotsaista uurastusta. Vaan asetanpa muutaman tavoitteen silti:

• Turhan pitkiä taukoja tuli tänä vuonna bloggaukseen. Vähintään kahden–kolmen viikon välein olisi hyvä saada edes jotakin postattua. Vaikka sitten hieman lyhyempi juttu.
• Hankin ennen joulua iPadin. Luontevaa olisi kirjoitella jotakin myös sähkökirjoihin ja niiden lukemiseen liittyen.
• Vaikka Sch-kirjoitus oli haastava, siitä tuli hyvää palautetta. Vastaavanlaista pidempää juttusarjaa voisi yrittää ainakin kerran, pari.
• Enemmän voisi jalkautua ja käydä kirjallisuustapahtumissa – ja sitten kirjoittaa niistä. Ainakin itse olen mielelläni lukenut blogeista raportteja erilaisista tilaisuuksista.
• Yhteiskunnallisesti napakampi ote edes silloin tällöin olisi tervetullutta. Poliittiseksi en siis heittäydy, mutta voisi nostaa esiin kirjoja/tekstejä, jotka ovat tässä ajassa läsnä.

– Mutta muuten mennään vanhalla tyylillä: välillä uutuuskirjoja, välillä vanhoja ja välillä kahden edellisen kummallisia yhdistelmiä. Itse olen kovasti motivoitunut tulevalle kirjavuodelle, toivottavasti tekin, mahdolliset lukijat. Joten eipä muuta kuin:

Kiitos kuluneesta vuodesta kaikille lukijoille ja kommentoijille! Ja hyviä lukuelämyksiä vuodelle 2012!

– – – – –

Vaclav Havel (1936–2011) En ole tainnut lukea Havelilta mitään, mutta paljon näytelmiä kirjoittaneen kirjailijan, yhteiskunnallisen vaikuttajan ja presidentin uraa on tietysti tullut seurattua. Ehkä siinä voisi olla ensi vuodelle yksi lukutavoite: jokin Havelin näytelmistä.

– – – – –

Martti Yrjänä Joensuu (1948–2011) Arvostettu suomalainen dekkaristi. Rikokset Joensuun kirjoissa eivät ole mitään monipolvisia murhamysteerejä tai itämafian kiemuroihin kompastelevia viritelmiä vaan hyvinkin arkisia ja tavallisia tapauksia. Se antaa romaaneille uskottavuutta. Jos yhtä romaania pitäisi suositella Harjunpää-sarjasta, sanoisin saman kuin ehkä moni muukin: Harjunpää ja poliisin poika (1983). Juttu Harjunpäästä Vantaan Laurissa.

– – – – –

Michael S. Hart (1947–2011) Luultavasti monelle tuntematon kirjallisuuden vaikuttaja, mutta jos haluaa hänen suuruuttaan ja merkitystään alleviivata, riittää kun mainitsee yhden nimen: Gutenberg-project. Hartin perustama kirjallisuuden aarreaitta pohjautuu työhön, jonka hän aloitti jo niinkin aikaisin kuin 1970-luvulla. Hartin elämäntyöstä kirjoitus Gutenberg-projectin sivuilla.

– – – – –

Christa Wolf (1929–2011) Oikeastaan Wolfia voin kiittää siitä, että kiinnostukseni antiikin myyttien mahdollisuuksiin heräsi aivan uudella, luovalla tavalla. Kun parikymppisenä luin Kassandran (1983, suom. 1985), olin vaikuttunut. Aiemminkin olin ollut innostunut myyteistä, mutta olin lukenut niitä sellaisenaan, alkuperäisinä. Kassandra sai innostumaan myyttien uudelleentulkinnoista. Onpa saanut monet muutkin: esimerkiksi Luotaajat-nimisen lukupiirin kokoontumisessa hämmentävältä vaikuttaneen teoksen keskustelussa on siirrytty pohtimaan aihetta, josta kaikilla on ollut mielipide. (Kumpi on Troija-elokuvassa komeampi, Brad Pitt vai Orlando Bloom?)

– – – – –

Zdenek Miler (1921–2011) Myyrä-hahmon luoja ei ole mikään kirjailija, mutta tarinankertojana hän on niin upea, että sopii hyvin tähänkin joukkoon. Myyrä-animaatioita esitettiin 70-luvulla Suomen televisiossakin, ja ne sopivat kyllä 60–70-luvuilla syntyneiden lapsuuden maisemaan niin hyvin, että melkein alkaa itkettää … Loistavinta Milerin luomassa hahmossa on kuitenkin sen ajattomuus: koskettaa aivan yhtä hyvin 2000-lukulaisenkin mielikuvitusmaailmaa. Terveellinen vastavoima Disneylle ja kaikenlaisille puhuville autoille yms. Myyrä-videoita löytyy mukavasti Youtubesta. Ja mikä parasta, niistä voi oppiakin: esimerkiksi tässä sen, kuinka lapsia tehdään!

– – – – –

Matti Pulkkinen (1944–2011) Samana syksynä kun aloitin kirjallisuudenopinnot Jyväskylässä, Pulkkisen viimeiseksi jäänyt (sitähän ei tuolloin tietenkään voinut tietää) romaani Ehdotus rakkausromaaniksi (1992) ilmestyi. Silloin en osannut ymmärtää, miksi Pulkkinen oli niin iso asia monille kirjallisuudenharrastajille. Nykyään osaan paremmin: kun Pulkkinen keväällä kuoli, hain kirjahyllystä Romaanihenkilön kuoleman (1985). Muodoltaan romaani herättää edelleen paljon ajatuksia, ja Pulkkisen proosa on kaunista luettavaa. – Iso asia Pulkkinen on monille edelleenkin, esimerkiksi Parnasson päätoimittajalle Jarmo Papinniemelle: Mahdottomien romaanien mies.

– – – – –

Bo Carpelan (1926–2011) Ei Carpelanista koskaan mitään “Koko kansan Karppelaania” tullut, mutta minulla on kuitenkin sellainen käsitys, että vanhemmiten hän oli varsin laajan lukijakunnan rakastama – osittain varmasti Finlandia-voittojensa ansiosta. 70-luvun Carpelan vaikuttaa huomattavasti elitistisemmältä, Gunnar Björlingistä kiinnostuneelta suomenruotsalaiselta runoilijalta. Carpelanin kieli on hienoa, sen olen huomannut yrittäessäni (huomattavasti haasteellisempaa kuin ruotsinkieliset dekkarit …) lukea ruotsiksi hänen romaaniaan Berg (2005, suom. Kesän varjot – hämmentävä suomenkielinen nimi). Postuumisti julkaistu Lehtiä syksyn arkistosta minulla on vielä lukematta, säästelen sitä. Hienon katkelman tuosta teoksesta on blogikirjoituksessaan siteerannut Ilse: Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta.

– – – – –

Annika Idström (1947–2011) Nimitys ns. ”pahan koulukunnasta” on aina tuntunut päälleliimatulta nimikkeeltä, jolla on laitettu saman katon alle niinkin erilaisia kertojia kuin Idström, Esa Sariola, Eira Stenberg, Olli Jalonen ja Juha Seppälä. Mutta kieltämättä ainakin Idströmin romaanissa Veljeni Sebastian (1985) tuntuu jonkinlainen pahuuden kosketus – siis en tietenkään tarkoita, että kirjailija olisi paha. Mutta kuvauksen kohteessa pahuus tulee näkyviin. Elävästä arkistosta löytyy Annika Idströmin haastattelu vuodelta 1988.

– – – – –

Diana Wynne Jones (1934–2011) Fantasiakirjailija, jonka tunnetuin teos ainakin Suomessa lienee Liikkuva linna. Tunnetuksi sen on tehnyt Hayao Miyazakin ohjaama mainio, samanniminen animaatioelokuva. Wikipedian tietojen mukaan Jones on opiskellut kirjallisuutta Oxfordin yliopistossa, jossa hän kävi mm. J.R.R. Tolkienin ja C.S. Lewisin luennoilla! Muista Jonesin suomennetuista teoksista minulle tuttuja ovat samaan sarjaan kuuluvat Derkinhovin musta ruhtinas ja Aarnikotkan vuosi. Niitä oppilaatkin ovat jonkin verran lukeneet 8. luokan fantasiakirjavalintanaan, toki muitakin Jonesilta suomennettuja romaaneja.

– – – – –

Brian Jacques (1939–2011) Fantasiakirjailija hänkin. Tunnetuin hänen teoksistaan on Redwallin taru -sarja, josta on suomennettu suunnilleen puolet. Voi olla, että ihmismäisesti käyttäytyviä hiiriä, hillereitä, kärppiä, mäyriä yms. eläimiä vilisevässä teossarjassa ei ollut oikein potentiaalia Suomen markkinoilla. Itse olen lukenut pari, mutta jossakin minunkin kaikkiruokaisuuteni rajat menevät – toisaalta en ole ikinä pitänyt Kaislikossa suhisee -klassikostakaan, joten ehkä en vain kuulu kohderyhmään. Mutta ainakin 97 henkilöä tuntuu kuuluvan.

– – – – –

Arvo Salo (1932–2011) Vasemmistolaisen kirjailijan vuonna 1966 kantaesityksensä saanut Lapualaisooppera on vaikuttava teos luettunakin. Ja kyllähän tuo Ylen arkiston videopätkästä löytyvä nuoren Vesa-Matti Loirin esittämä Kosolan tulolaulu kajahtaa komiasti: “Jumalauta, näillä lakeuksilla ei, jumalauta, pilkata Jumalaa!”

– – – – –

Kalevi Seilonen (1937–2011) Runoilija ja toimittaja, kirjallisuusvaikuttaja, joka oli keskeinen henkilö Helsingin kirjallisuuspiireissä. Seilosen runoja olen lukenut ja teksteistä paikoin vaikuttunut, mutta jotenkin ohueksi jää oma kokemukseni suhteessa siihen, miten painavaksi olen Seilosen merkityksen muiden teksteistä ja puheista ymmärtänyt. Minulta puuttuu ajallista ja aikalaisperspektiiviä. Sitä näkökulmaa voi lukea esimerkiksi Anita Konkan muistokirjoituksesta sekä Marjatta Ripsaluoman muistelmasta Vanhan vaiheilla.

– – – – –

Jorma Ojaharju (1938–2011) Pakko tunnustaa, mutta en ole lukenut ainuttakaan Ojaharjun romaania. Tässä voisi olla tuon alussa mainitun Havelin lisäksi toinen tutustumisen arvoinen kohde ensi vuodelle. Eli jos jollakin on tuntumaa Ojaharjun teoksiin, niin suositella saa.

– – – – –

Kirjailijat poistuvat, mutta heidän tekstinsä jäävät jäljelle ja muuttuvat luettaessa eläviksi sanoiksi, ajatuksiksi, kertomuksiksi. Tämä poisnukkuneiden lista ei ole mikään kattava esitys, sillä muitakin tänä vuonna menehtyneitä kirjailijoita varmasti on. Jos joku lukijoista haluaa täydentää listaa, niin kommentit ovat tervetulleita.

– – – – –

(lisätty 31.12.) Ja muutama lisäys tulikin. Aleksis Salusjärven ja hdcaniksen kommenteista poimittuna laitan tähän vielä muutaman nimen:

Jorge Semprún (1923-2011) Espanjalainen kirjailija, joka toimi sodan aikana Ranskan vastarintaliikkeessä ja myöhemmin vastusti Francon hallintoa. Aleksis Salusjärvi suosittelee kommentissaan Semprúnin teosta Kirjoittaminen tai elämä:

Semprúnin Kirjoittaminen tai elämä ei ole kevyt tai hauska kirja muuten, se kertoo hänen vaiheistaan keskitysleirillä, se on sävyltään täydellisen ahdistava teos. Hän kuitenkin kirjoittaa kokemuksistaan nimenomaan filosofina, taustanaan länsimaisen ajattelun suurimmat saavutukset. Jopa niin perusteellisesti, että kun häneltä kysytään ammattia hänen saapuessaan leiriin, hän vastaa “filosofi”. Vanki, joka kirjaa saapuneiden tietoja, ehdottaa jotain käytännöllisempää, koska tarpeeton aines tapetaan. Modernin Euroopan drakonisessa pimeydessä ei kaivattu ajattelua.

William Sleator (1945-2011) Scifikirjailija, joka tunnetaan erityisesti nuorille suunnatuista scifeistään. Muistelin ensin, että Sleatorin Aika-avain (suom. 1983) olisi ensimmäisiä scifejä, joita luin, mutta olinhan toki lukenut aiemmin jo esimerkiksi Edgar Rice Burroughsin Mars-sarjaa. Vai onko se enemmänkin fantasiaa?

Jerry Leiber (1933-2011) Kirjoittanut sanat sellaisiin rockklassikoihin kuin Hound Dog ja Jailhouse Rock. Todellinen runoilija siis.

Gil Scott-Heron (1949-2011) Runoilija-muusikko, joka on osaltaan vaikutta rap-musiikin kehittymiseen.

Jo näin lyhyen käytön jälkeen olen vakuuttunut sähköisen lukulaitteen hyvistä puolista. En kuitenkaan ole kovin innostunut tekemään vastakkainasettelua perinteisen kirjan ja sähkökirjan välille. Ne ovat erilaiset formaatit ja ainakin omalla kohdallani ikään kuin täydentävät toisiaan. Pidän kirjoista esineinä ja arvostan sitä valtavaa historiallista jatkumoa, jonka osaksi asettaudun ottaessani käteeni kirjapainotaidon tuotoksen. Mutta toisaalta en ole mikään materialisti eikä minulla ole erityistä tarvetta OMISTAA tavaroita: sisältö ja sen saatavuus ovat minulle huomattavasti tärkeämpiä seikkoja.

Uudet sähkökirjat (ainakin suomenkieliset) ovat yllättävän kalliita, mutta jos on kiinnostunut englanninkielisistä vanhemmista klassikoista, taivas aukeaa. Ainakin iPadiin ja käsittääkseni muihinkin yleisimpiin tabletteihin sisältyy sovellus, jonka kautta voi lukea tuhansia englanninkielisiä klassikkoteoksia – ja kyllä joukosta löytyy Juhani Ahoa, Aleksis Kiveä ja muita vanhoja suomalaisiakin mestareita.  Minulle henkilökohtaisesti tällainen kaunokirjallisuuden helppo tavoitettavuus on ollut avartava kokemus. Olen aiemminkin lukenut tietokoneen ruudulta Gutenbergin tietokannan kirjoja, mutta on ihan eri asia istuskella sohvalla tai keittiönpöydän ääressä sähkökirjaa lukien.

_ _ _ _ _

Vaan eipä tuoltakaan kaikkea löydy. Ehdin nimittäin jo hetken riemuita, että nyt pääsen lukemaan kokonaisuudessaan Jane Austenin romaanissa Northanger Abbey mainitun ns. “Northangerin kaanonin” kokonaisuudessaan. Kirjassa päähenkilö Catherine ja hänen ystävättärensä Isabella keskustelevat Ann Radcliffen romaanista The Mysteries of Udolpho (1794), jota Catherine on juuri lukemassa. Isabella sanoo, että seuraavaksi luettaisiin yhdessä Radcliffen romaani The Italian ja sen jälkeen joukko goottikirjallisuuden parhaimmistoa, joita hän on kuullut suositeltavan. Isabella kaivaa esiin muistikirjansa ja lukee romaanien nimet. Tästä listauksesta kiinnostuivat aikoinaan kirjojen keräilijät, ja niin roskaviihteeksi luokiteltujen goottiromaanien ensipainoksista tulikin todella haluttua tavaraa. Isabella mainitsee vain teosten nimet, joten tässä tuo seitsemän kirjan lista täydennettynä tekijöillä ja ilmestymisvuosilla:

• Eliza Parson: The Castle of Wolfenbach (1793)
• Regina Maria Roche: Clermont. A Tale (1798)
• Eliza Parson:The Mysterious Warning, a German Tale (1796)
• Karl Friedrich Kahlert: The Necromancer; or, The tale of the Black Forest. Saksasta kääntänyt englanniksi Peter Teuthold(1794)
• Francis Lathom: The Midnight Bell, a German story, founded on incidents in real life (1798)
• Eleanor Sleath: The Orphan of the Rhine. A Romance (1798)
• Carl Grosse: Horrid Mysteries. A Story. Saksasta kääntänyt englanniksi Peter Will (1796)

Minulla on ollut jo pitkään tarkoituksenani lukea ne kaikki. Valitettavasti Free Books -sovelluksesta löytyvät vain aiemmin mainitut Radcliffen romaanit (joista olen lukenut Udolphon) ja lisäksi Isabellan listasta Parsonin The Castle of Wolfenbach. Eli täytynee sittenkin turvautua Amazonin apuun, sillä sieltä näyttäisi nämäkin löytyvän. Ja pakkohan ne on hankkia, koska oma lukukokemus Austenin romaanista tuntuu jotenkin juurettomalta – rakentaahan Austen tarinansa goottikirjallisuuden varaan ja nimeää juuri nuo kirjat ikään kuin taustateoksiksi.

Austenin romaanissa mainittu kirjalista kiinnostaa muutenkin. Kun huomioi Isabellan mainitsemien kirjojen julkaisuajankohdat, havaitsee listan “tuoreuden”: Northanger Abbey on julkaistu postuumisti vuonna 1818, mutta Austen sai sen valmiiksi jo vuonna 1803. Ajallinen perspektiivi on sama, kuin jos tänä vuonna julkaistavassa romaanissa esiintyisi seitsemän romaanin lista 2000-luvun alun tärkeistä kauhuromantiikan teoksista.

_ _ _ _ _

Aloitin kertomalla iPad-kokemuksistani ja eksyin puhumaan Northanger-kaanonista. Jos nyt palataan alkuperäiseen aiheeseen, niin tämän uuden laitteen hyviin puoliin kuuluu myös kirjoittamisen keveys. iPad kulkee sujuvasti mukana, ja ulkoisen näppäimistön vauhdittamana tekstiä syntyy siinä missä tavallisella tietokoneellakin. Hinta on kuitenkin sen verran kova (lisävarusteineen iPad2 32GB wifi+3G maksoi lähemmäs 800 euroa …), että luultavasti monelle järkevämpi vaihtoehto on pieni kannettava. Mutta jos aikoo lukea paljon sähkökirjoja ja kirjoittaa tekstinsä epäergonomisesti sohvalla löhöillen, on tällainen tabletti joustavuutta  arvostavalle aktiivikäyttäjälle oivallinen väline.

Yllättävän nihkeästi monet kirjallisuudenharrastajat ovat sähköisiin lukulaitteisiin suhtautuneet.  Ja tottahan se on, että sähkökirjassa itse kirja häviää: jäljelle jää vain teksti. Mutta täytyy muistaa, että juuri tekstihän se olennaisinta on lukukokemuksessa (vaikka toki joku voi innostua pelkästä paperistakin, nuuskia painomusteen tuoksua ja nitkutella sidoksia). Ainakin omassa kokemuksessani olen tavoittanut tekstin hurman ja tarinan lumovoiman niin paperilta kuin näyttöpäätteeltäkin luettuna.

Hyvä teksti puhuttelee aina, oli julkaisumuoto mikä tahansa.

Tänään aamulla yläkoulussa pitämäni aamunavaus sopii mainiosti joulukuun talvipäivänseisauksen blogikirjoituksen inspiraatioksi. Aiheena ei ollut joulun sanoma Jeesus-lapsineen eikä musiikkina soinut Katri Helenan Joulumaa (sitä osastoa saa kuulla radiosta lähipäivinä riittämiin) vaan lähestyin joulun aikaa vastakkaisesta näkökulmasta.

Pimeydestä.

On sääli, että aina ei osata hyödyntää ulkona vallitsevaa tummuutta, josta löytyy valtavasti sävyjä sinisestä hämärästä täydelliseen mustuuteen. Väkisin yritetään sysätä pimeä syrjään ja unohtaa se: ymmärrettäväähän tällainen toki on, enkä itsekään kaamosajasta nauti, mutta kun vuodenaika nyt kerran on olemassa, kannattaisi käyttää sen mahdollisuuksia. Pimeys heijastaa alitajuntaa, pelkoja ja vaaran tunnetta, alkukantaisuutta. Tulen keksimisestä saakka ihmiskunta onkin pyristellyt pois pimeydestä. Niinpä pimeä on tavallaan myös teknologian, muovikulttuurin, kulutuksen ja tuhlailevan energiatalouden vastavoima, joka väijyy nurkkien hämärässä ja kuusen juurella.

Se on myös mysteerien, selittämättömän ja yliluonnollisen valtakuntaa, josta pääsee helposti osalliseksi. Pitää vain sammuttaa valot. Ja tietysti televisio. Oikean tunnelman saavuttamiseksi tarvitsee lisäksi häilyvää valoa antavan kynttilän, joka luo kiehtovia varjoja ja sumearajaisen, pimeän nieluun katoavan valokehän. Sitten antaa vain mielikuvitukselleen tilaa.

_ _ _ _ _ _

Oppia voisi ottaa viktoriaanisen ajan Englannista, jossa eräs kiinnostava jouluperinne oli kummitusjuttujen kertominen jouluaattoiltana. Tapa on jossain määrin voimissaan kaiketi edelleenkin, vaikka ikävä kyllä audiovisuaalinen kulttuuri on tuhonnut suuren osan suullisesta kertomaperinteestä. Ei nykyisin perheissä kerrota tarinoita, Englannissakaan. Taakkatulen korvaa televisio.

Mutta  vanhaan hyvään aikaan oli toisin. Jerome K. Jerome toteaa joulukertomusaiheisessa tarinakokoelmassaan (joka sisältää paitsi kummitusjuttuja myös pohdintaa perinteestä) Told After Supper (1891), että missä tahansa jouluaattoiltaa kokoontuu viettämään muutama englannin kielen taitaja, siellä kerrotaan karmaisevia juttuja kummituksista. Hänen mukaansa joulussa on erityistä tunnelmaa, joka vetää puoleensa aaveita samalla tavalla kuin kesäsade sammakoita.

1800-luvulla monet kirjailijat kirjoittivatkin jouluaattoiltaa varten kertomuksia, joita julkaistiin mm. lehtien jouluekstroina. Jouluaaton tarinatuokioista on myös esimerkkejä kirjallisuudessa. Hyvin tunnettu on mm. Henry Jamesin Ruuvikierre (1898), jossa kummitustarina kerrotaan juuri tällaiselle yhteen kokoontuneelle ystäväjoukolle. Hieman uudemmasta kirjallisuudesta voisi mainita Susan Hillin upean kauhuromaanin Woman in Black (1983), jonka alussa vietetään jouluiltaa takkatulen ja tarinoiden äärellä. Kertoja suhtautuu halveksuen illan kummitusjuttuihin, jotka ovat pelkkiä satuja. Hänellä on mielipiteeseensä syynsä. Kun romaanin kertojaa pyydetään vuorostaan tarinoimaan jokin hyytävä kertomus, hän vaikenee. Sillä hänellä on tarina, mutta se on liian hurja kerrottavaksi perheelle. Varsinkin kun se on tosi.

Susan Hillin romaanissa kummitusjuttua ei kerrotakaan seurueelle, mutta parinkymmenen vuoden takaiset tapahtumat vyöryvät kertojan mieleen eivätkä jätä rauhaan, joten hän alkaa kirjoittaa tarinaansa ja kertoa kohtaamisestaan mustapukuisen naisen kanssa. En kuitenkaan ala referoida Hillin romaanin juonta tässä, sillä ilman loppuratkaisuja sitä on turha ruotia ja loppuratkaisun paljastaminen taas veisi pohjan vaikuttavuudelta. Ensi vuoden puolella kirjasta on tulossa elokuva, joten voihan olla, että silloin kirjasta saadaan suomennoskin.

_ _ _ _ _

Jouluinen kummitustarinaperinne on lumoava, mutta ainakin minun kohdallani heikosti toteutettavissa. Oma perhe ei välttämättä innostu hyytävistä kertomuksista. Muutenkin kummitusjutun kertominen on vaikea laji: sopivan goottitunnelman luominen on monen asian summa. Itse tarina kuitenkin on tärkein, ja periaatteessa helposti voisi hyödyntää jotakin valmista, vaikkapa tuollaista vanhaa englantilaista tarinaa. Muokkaamalla ja versioimalla (ja hieman harjoittelemalla …) saisi ehkä synnytettyä uusvanhan, omaäänisen jutun.

Periaatteessa ei hullumpi idea vaikkapa jonkinlaiseksi pienen porukan pikkujoulunvietoksi, jossa kummitustarinat olisivat illan keskeinen anti. Tai vaihtoehtoisesti täytyy alkaa pehmittää sukulaisia ensin hieman kevyemmillä tarinoilla – ja vasta parin joulun “siedätyshoidon” jälkeen sitten niitä hyytävämpiä kertomuksia.

 – Charles Baudelaire: Sumua ja sadetta (1. säkeistö, suom. Yrjö Kaijärvi)

– – – – –

Vaikka Ranskassa ilmasto on erilainen kuin Suomessa, Charles Baudelairen (1821–1867) runon ajatus on tunnistettavissa. Täällä pohjoisessa pakkanen pitää talvikauden aikana pahimman sumun poissa, mutta kylmää on kuin haudassa ja erityisesti kaamoskautena kaiken ylle laskeutuva pimeys vaikuttaa niin tunteisiin kuin järkeen.

(kuva: tinkatinka)
Runon puhujan kaipuuta talvikeleihin selittää se, että hänen sydämensä on nähtävästi murtunut ja turta: suvituuli ja lintujen livertely on silloin liikaa. Sumu, koleus ja pimeys itsehoitomenetelminä eivät kyllä nekään kuulosta kovin tervehenkiseltä kokonaisuudelta sielulliseen ahdinkoon …

Suomentaja Yrjö Kaijärvi on pyrkinyt säilyttämään alkuperäisen runon muodon, sonetin. Alkusäkeistössä loppusoinnuttelu on jossain määrin onnistunut (en nyt puutu sisältöön). Runon viimeinen osio kuitenkin paljastaa, kuinka hankalaa on riimitellä suomen kieltä ahtaaseen runokaavaan.

– – – – –

Niin suloista mitään ei murheinen sydän tunne,
jonka ylle kauan jo kuuraa satanut on,
oi kelmeät taivaat, kuningattaret ilmaston,
kuin kalpea hämäryys, loitpa katseesi kunne.
– Suloisempaa vielä: vuoteella kahdestaan
nukuttaakseen tuskansa yöhön kuuttomaan.

– Sumua ja sadetta (katkelma, suom. Yrjö Kaijärvi)

– – – – –

Jos lukee edellisen lainauksen ääneen, huomaa, että rivit eivät solju erityisen vaivattomasti eteenpäin. – Kaijärven pian 50 vuotta vanha suomennosvalikoima Pahan kukkia  (1962, Otava) on saanut eräänlaisen klassikkoaseman. Toki Baudelairen runoja ovat suomentaneet muutkin, mutta varsinaista haastajaa Kaijärven käännöskokoelmalle ei ole ilmaantunut. Ennen kuin tänä syksynä.

Antti Nylénin tuore suomennos Pahan kukat (2011, Sammakko) perustuu Charles Baudelairen kokoelman Les Fleurs du mal toiseen painokseen (1861). Toisin kuin Kaijärvi, Nylén on ”suomeksi tulkinnut” (näin asia teoksen alkulehdellä esitetään) Baudelairen runot kokonaisuudessaan. Kaijärven suomennoksessa on vain alle puolet Baudelairen alkuteoksesta.

Mutta millainen on Nylénin suomennos? Ranskaa taitamattomana en osaa esittää kritiikkiä käännöksistä suhteessa alkuperäisiin, joten on tyydyttävä vertailemaan eri suomennosten tunnelmaa ja luettavuutta keskenään. Nylénin tapa tulkita Baudelairea poikkeaakin merkittävästi Kaijärven suomennoksista. Vertailun vuoksi katkelma Sumua ja sadetta -runosta samasta kohdasta kuin edellä.

– – – – –

Mikään ei tee kalmankauhuunsa
pakahtuvalle, kuuran
kauan sitten kuorruttamalle
sydämelle parempaa
kuin teidän kelmeät, synkät ja
hievahtamattomat
kasvonne, oi kylmänkalvaat vuodenajat,
pohjoisen ilmanalan
kuningattaret – ellei
se, että jonakin kuuttomana yönä saisi
kahden nukuttaa
tuskansa turraksi
vaarojen vuoteella.

– Sumuista ja sateista (katkelma, suom. Antti Nylén)

– – – – –

Käännös ei lähde taittamaan peistä runomittojen kanssa. Nylén keskittyy omassa versiossaan ratkaisemaan runon sisällöstä ja merkityksestä nousevia merkitys/tulkintaongelmia. Alkuperäinen sonettimuoto on hylätty ja muutettu puheenomaiseksi monologiksi, joka kuitenkin on runomuodossa: rivit on vain jaettu lyhyempiin säkeisiin  – vaikka toisaalta säkeiden voi tulkita jatkuvan rivien yli. Riippuu lukutavasta.  

Ratkaisu antaa vapaammat kädet tulkita runoja suomeksi, sillä määrämuotoinen mitta ja loppusointukuviot asettavat yleensä niin suuria rajoituksia, että niitä sorvatessaan kääntäjä joutuu tekemään melkoisia kompromisseja sisällön suhteen. Mittaa tärkeämmäksi periaatteeksi Nylén määrittelee kokoelman loppuun kirjoittamissaan jälkisanoissa rytmin: “Aika usein mitta ja rytmi ovat runossa vastatusten: mitta on keinotekoinen ja armoton, rytmi taas pyrkii kahleista irti; mitalla ei ole arvoa itsessään, rytmi taas on puheen ominaisuus.”

Kokoelman tekstit ovatkin luettavuudeltaan selkeitä. Ja suomennoksen lisäksi aukeamalle on painettu aina myös ranskankielinen runo. Vaikka ei ranskaa juuri osaisikaan, voi tunnistaa yksittäisiä sanoja ja ihastella alkuperäisiä loppusointukuvioita.

Mutta kyllä asialleen omistautuneen runomittamestarin käsissä mitallinenkin suomennos toimii. Oma henkilökohtainen suosikkini Charles Baudelairen runoista on Syyslaulu, ja tietenkin Kaarlo Sarkian käännöksenä (löytyy ainakin teoksesta Kaarlo Sarkia: Runot. WSOY, 3. painos, 1946). Siinä runon puhuja kuvaa tuntojaan luultavasti syksyn värien vielä hehkuessa puissa. Syysidyllin rikkoo halkovaunujen rämy (upea sana!). Edetään aivan toisenlaisiin syksyisiin tunnelmiin kuin tuossa edellisessä runossa Sumua ja sadetta, jossa talvinen hämärä otettiin riemuiten vastaan.

– – – – –

Me peitymme kohta sisään kylmän hämyn,
lyhyt, heleä kirkkaus kesäimme, hyvästi jää!
Minä kuulen jo pihoilta halkovaunujen rämyn,
puut kiviä vasten kolkosti jysähtää.

Koko talvi on astuva sisimpääni: vihaa,
vilun puistatusta ja kauhua pakkotyön.
Sydän enää on möhkäle punaista, jäistä lihaa
kuin aurinko vankilassa napamaan yön.

Jymy synkempi ei, kun veistetään mestauslavaa!
Olemustani vavahduttaa joka putoova puu.
Kuin torni, min kyljen muurinsärkijä avaa
väsymättömin iskuin, henkeni lannistuu.

Ykstoikkoisena, kolkkona jyminänä
kuin kirstun naulaus kaikuvat iskut nuo ..
Ketä varten? Ol´eilen kesä – syys päivänä tänä!
Kuin lähtö soi salaperäinen ääni tuo.

– Syyslaulu (suom. Kaarlo Sarkia)

– – – – –

Ainakaan kaamossynkkyyteen taipuvaiselle lukijalle tunnelmaa ei tarvitse selitellä. Minulle henkilökohtaisesti juuri tämä teksti on aina ollut vuodenaikateksti, jota silloin tällöin olen syksyisin runohyllystä haeskellut.

En innostu Nylénin käännöksestä tämän runon kohdalla mitenkään erityisesti (miten voisinkaan, minulla on eräänlainen tunneside Sarkian Syyslauluun), mutta löydän paljon uusia näkökulmia, yllätyksellisiäkin. Esimerkiksi yksityiskohdan, joka rinnastettuna Sarkian käännöksen vastaavaan kohtaan (Jymy synkempi ei, kun veistetään mestauslavaa! / Olemustani vavahduttaa joka putoova puu.) osoittaa, että Nylénin käyttämää menetelmää jakaa alkuperäiset rivit lyhyempiin yksiköihin voi hyödyntää monella tavalla, esimerkiksi luomaan tekstiin tehokasta iskevyyttä.

– – – – –

Aina kun halko
kumeasti maata
vasten kalahtaa
säpsähdän: täällä rakennetaan mestauslavaa.

– Syyslaulu (katkelma, suom. Antti Nylén)

– – – – –

Syyslaulusta löytyy myös toinen kiinnostava esimerkki Nylénin suomennostyöstä. Kun Sarkia käännöksessään kirjoittaa “kauhusta pakkotyön”, Nylén vie tulkinnan astetta henkilökohtaisemmalle tasolle: kirjoittamisesta/ tulee tuskaista pakkotyötä. Vaikka en ranskaa hallitsekaan, yksittäisiä sanoja tunnistan aika lailla, eikä mielestäni alkuperäisessä tekstissä viitata erityisesti kirjoittamiseen, ainoastaan työhön yleisesti.

– – – – –

Tout l’hiver va rentrer dans mon être: colère,
Haine, frissons, horreur, labeur dur et forcé,
Et, comme le soleil dans son enfer polaire,
Mon coeur ne sera plus qu’un bloc rouge et glacé.

– Charles Baudelaire: Chant d’automne (1857, 2. säkeistö)

– – – – –

Mutta saatan erehtyäkin. Jos en, niin Nylénin tulkinta vie runon puhujan persoonan lähemmäksi Baudelairen henkilöä: runoilijalle työ on juuri kirjoittamista, mutta harvalle muulle. Tai sitten elantonsa tekstien tekemisestä saava suomentaja kirjoittaa itsensä sisälle runon käännökseen, mikä on kiinnostava näkökulma sekin. Itse olin aiemmin tulkinnut tuon pakkotyön viittauksena paitsi työhön mutta elämään yleensäkin: talven jäädyttämä lihapala sykkii rinnassa ilottomasti, pakotettuna. Vasta kevään koittaessa elämä alkaa taas tuntua joltakin.

– Suurempikin linja minulle lukijana valkenee Syyslaulusta. Olen aiemmin lukenut Sarkian käännöstä yksittäisenä runona tajuamatta, että se on vasta ensimmäinen puolisko kaksiosaisesta tekstistä. Nylénin käännöksestä jälkimmäinenkin osa tietysti löytyy. Siinä runon puhuja kaipaa kaiken päättymisen kynnyksellä vielä lyhyttä onnen hetkeä ja hellää kosketusta rakastetultaan – tai elämältä. Tai oikeastaan edellisessä lauseessa tuon tai-sanan voisi korvata pilkulla: rakkaus ja elämä rinnastuvat toisiinsa. Ilman elämää ei ole rakkautta, ja runoilijalle (kelle tahansa) yhtä pimeää on rakkaudeton elämä.

– – – – –

Vähän pyydän! Hauta on malttamaton. Ammottava!

Anna minun vielä
painaa otsani
polvillesi
ja hellekesän valkean paisteen
kipeää muistoa vasten
tuntea myöhäissyksyn hellästi kellertyvä hehku!

– Syyslaulu (katkelma, suom. Antti Nylén)

– – – – –

 Jos haluaa kuulla, miten Syyslaulu kulkee alkukielellä, runon luenta löytyy esimerkiksi täältä (sivulla oleellista on huomata oranssi palkki runotekstin yläpuolella, klikata playta ja säätää ääni kovemmalle). Ja jos haluaa samalla virittäytyä loppusyksyn tunnelmiin, alkaa olla kiire: säätiedotuksissa lupaillaan kylmenevää ilmaa. Pian syksy vaihtuu talveksi.

Palokkajärvi, 15. marraskuuta 2009

Ja tästä herkullinen aasinsilta: runossaan Maisema (Paysage, 1857) Baudelaire  kuvailee, kuinka talven yksitoikkoisuudessa runoilija vaipuu eskapismiin. On ilahduttavaa kuulla, että Baudelairen kaltainen arvostettu klassikkorunoilijakin haaveilee ihanista, idyllisistä kliseistä!

– – – – –

Keväisin, kesäisin, syksyisin katselen ulos – mutta kun
koittaa talvi ja lumen
yksitoikkoisuus,
suljen kaikki
ovet ja ikkunaluukut – rakennan
satulinnani pilkkopimeään.
Unelmoin silloin sinisinä hohtelevista
taivaanrannoista, puutarhoista,
alabasteriveistoksista ja hiljaa
liplattavista suihkulähteistä,
suudelmista, linnuista, jotka laulavat
aamuin ja illoin – kaikista
ihanista idyllisistä kliseistä!

– Maisema (katkelma, suom. Antti Nylén)

– – – – –

Niin minäkin, niin minäkin. Kevättä kohdenhan tässä jo ollaan menossa …

• Ensimmäinen osa: Sch (1/5)
• Toinen osa: Sch (2/5)
• Kolmas osa: Sch (3/5)
• Neljäs osa: Sch (4/5)

 Mari Kosken kokeelliseen runokokoelmaan voi tutustua PDF-muodossa Poesian sivuilla.

– – – – –

Tuli&Savu-lehden nettiarkistosta löytyy syksyltä 2008 Henriikka Tavin kirjoittama artikkeli, jossa esitetään vaatimus: koska lyriikka hakee uusia muotoja, myös kritiikin on uudistuttava. Tavi referoi kriitikko Daniela Flomanin Helsingin Poetiikkakonferenssissa 16.8.2008 pitämää esitelmää. Siteeraan Tavin juttua pitkästi, kokonaisuudessaan se löytyy täältä: Runous saa yhä moninaisempia muotoja – pysyykö runokritiikki perässä?

– – – – –

Floman viittasi Halmbergin lisäksi esitelmässään Charles Bernsteinin ajatukseen, jonka mukaan kritiikin tehtävä on tulkitsemisen tai selventämisen sijaan vahvistaa runouden kokemusta. Tällöin kritiikki on Flomanin sanoin ”paikka, jossa runous jatkaa kirjoittautumistaan, jossa se laajentuu ja jatkaa vaikuttamistaan. On kuin assosiaatioiden tavoin yhteenlinkittyvät internetin merkitysten verkostot olisivat kulkeneet runouden läpi ja alkaisivat nyt vaatia samankaltaisten rakenteiden luomista myös kritiikille.”

Flomanin mukaan yksi tapa ymmärtää Hallbergin ja Bernsteinin vaatimus on ajatella, että kritiikissä pitää tehdä jonkinlainen lavastus (iscensättning): runo/teos on asettava johonkin paikkaan, kriitikon on tehtävä runolla jotain tai asettauduttava ”jollain muulla näkyvällä tavalla runon vaikutuksen kohteeksi”. Tällaisessa kritiikissä kritiikin ja kirjallisuuden välinen roolijako hämärtyy ja äärimmilleen vietynä ”kriitikon on oltava kirjailija”, kuten esimerkiksi Ulrika Nielsen on todennut (Kritiker 2/2006).

– – – – –

Viisiosaisessa kritiikkisarjassani Mari Kosken kokoelmasta Sch (Poesia, 2011) en ole yrittänyt ruveta kirjailijaksi kirjailijan paikalle. Mutta jonkinlaiseen runokokemusta vahvistavaan lavastukseen olen pyrkinyt: tulkintoja tärkeämmäksi on muodostunut niiden mahdollisuuden/mahdottomuuden pohtiminen, kokonaisvaltaista analyysia oleellisemmaksi yksittäisten seikkojen nostaminen esille ja hetkistä nauttiminen. On kurkisteltu tähtiin, auottu ikkunoita myytteihin ja ihmetelty persiankielisiä sanoja. On luettu, koettu – ja on luettu ja koettu uudelleen.  On vaihdettu näkökulmaa ja kirjoitettu samasta asiasta hieman eri sävyyn myöhemmässä jaksossa – ihan vain siksi, että käsitys Kosken runokokoelmasta on matkan varrella muuttunut.

Nyt on käsillä sarjan viides osa, finaali, ja minun on tehtävä tunnustus: en ole varma, ymmärränkö Kosken kokoelmaa Sch yhtään paremmin kuin aloittaessani. Mutta tavallaan niin täytyy ollakin, sillä tämä projekti/prosessi voi onnistua vain epäonnistuessaan. Avoimen runotekstin on jäätävä avoimeksi, sillä jos sen kaikki mysteerit paljastettaisiin, lukija tuntisi itsensä huijatuksi samalla tavalla kuin pikkulapsi, jolle taikuri selittää, miten hän temppunsa teki.

– – – – –

jää vain sivuprofiili siitä mikä oli kaiken tuntemisen elinehto

mykkyys, likoamaan jää vesisankoon vain kuva ja sekin on tässä

pinnalla, ulottuvilla, mihin se ulottaa

– Mari Koski: Sch (Poesia, 2011). Sivu 13.

– – – – –

Mari Kosken runokokoelman kohdalla tällaista vaaraa ei ole olemassa. Tulkinnat, analyysit ja yksittäiset lukukokemuksetkin tuntuvat  samankaltaisilta fragmenteilta kuin itse runotekstit. Keskeneräisyys ei silti ole epätoivoista tyhjän haromista: siitä todistaa esimerkiksi yllä oleva sitaatti.

Kolmeen säkeeseen tiivistyy jotakin surumielisen olennaista elämästä, kokemuksellisuuden ja ymmärtämisen rajallisuudesta. Säkeiden voi myös ajatella viittaavan kirjoittamisen ja todellisuuden väliseen suhteeseen, ikiaikaiseen kysymykseen taiteesta jäljittelynä: kuvatessaan vaikkapa rakkautta runo onnistuu luomaan ainoastaan jonkinlaisen kuvan, josta puuttuu todellisen kokemuksen syvyys ja leveys.

Tuleekin mieleen runokokoelman kansikuva, johon on teipeistä, paperinpalasista ja hiuksista sommiteltu ihmishahmon sivuprofiili. Ääriviivoja on korostettu tussilla, ja vasemmassa laidassa erottuu epäselvästi ja tulkinnanvaraisesti sana oigaaa. Oiga on espanjaa, imperatiivimuoto verbistä kuunnella. Sen tarkoitus on herättää huomio, kehottaa kuuntelemaan. Kun käskymuotoon Kuuntele! yhdistää hiljentymiskehotukseksi yleensä mielletyn sihauksen Sch!, niin kokoelman nimen merkitys avautuu jonkinlaisena toiveena/käskynä kuunnella runoja. Tai itseään, sillä lukijan rooli avointen tekstien äärellä on tärkeä. Ei pidä jumittua siihen edellä mainittuun sivuprofiiliin, vaan on kuunneltava, mitä runoilla on sanottavaa, ja katsottava syntyneiden ajatusten siivittämänä kauemmaksi. Valmiita, vesisangossa likoavia runokuvia Mari Kosken kokoelma ei niinkään tarjoa.

Jos todellisuus tuntuu epävarmalta ja mutkikkaalta, onkin turhaa hakea Kosken kokoelmasta tasapainoa. Runojen sisäiset merkityssuhteet muodostuvat erilaisiksi eri lukukerroilla  ja tulkinnallinen epävakaus herättää levottomuutta. Mikään ei tunnu ehdottoman varmalta, ja mitä pidempään antaa katseensa viipyä sivuilla, sitä enemmän vaihtoehtoisia lukutapoja sieltä löytää. Lukukokemusta voisikin verrata siihen, miten sympaattisesti kuvattu herra Palomar tarkastelee tähtiä Italo Calvinon teoksessa Herra Palomar.

– – – – –

Jos kirkkaat taivaankappaleet ovat täynnä epävarmuutta, ei auta muuta kuin luottaa pimeyteen, taivaan autioihin alueisiin. Mikä voisikaan olla vakaampaa kuin ei mikään? Tosin tyhjästäkään, ei-mistään, ei voi olla sataprosenttisen varma. Kun herra Palomar huomaa taivaankannessa aukon, tyhjän ja mustan reiän, hän kiinnittää katseensa siihen kuin siirtääkseen itsensä siihen; ja eikös kohta sielläkin ala häämöttää jokin kirkas murunen tai täplä tai kesakko; mutta hän ei voi olla varma onko se todella siellä vai onko hän vain näkevinään sen. Ehkä se on vain sitä välähtelyä joka kieppuu silmissä kun ne puristaa kiinni (pimeä taivas on kuin silmäluomien sisäpuoli kun niihin osuu valoja), ehkä se on heijastusta hänen silmälaseistaan: mutta voi se olla jokin tuntematon tähtikin joka tuikkii etäisimmistä syvyyksistä.

– Italo Calvino: Herra Palomar (1983, suom. Liisa Ryömä 1988, Tammi)

– – – – –

Mutta mitä Sch sitten tarjoaa? Tässä vaiheessa paatunut kirjoittaja punoisi kokoon muutaman korulauseen lukijalle tiivistykseksi, yleispäteväksi vastaukseksi: ”Kokeellisten runojen monitulkintaisuus herättää paljon kysymyksiä mutta vähän valmiita vastauksia. Tuntuu siltä, että tämä onkin koko runokokoelman tarkoitus: haastaa lukijansa. Siinä Mari Koski onnistuu runoillaan erinomaisesti.” Mukavan ympäripyöreä vastaus, joka sopisi hyvin lyhykäisen sanomalehtikritiikin lopetuskappaleeksi.

Kun lukee Kosken kokoelman alun tarkkaan, huomaa, että ehkä sittenkään lukijaa ei ole jätetty haasteen äärelle aivan yksin. Jonkinlaisena opastuksena runojen teemoihin voisi pitää alkulehdellä olevaa ranskankielistä sitaattia Jean-Luc Marionin teoksesta Dieu sans l’être (1982).

– – – – –

L’idole offre, mieux impose au regard son premier visible, quel qu’il soit, chose, femme, idée ou dieu.

– Jean-Luc Marion

– – – – –

En osaa ranskaa, kuten ei varmaan moni muukaan Kosken kokoelman lukijoista. Teos, josta lainaus on peräisin, on onneksi käännetty englanniksi nimellä God Without Being. Suomeksi kirjan nimi ei niin hyvin taivu: Jumala ilman olemassaoloa.  Pääajatus Jean-Luc Marionin teologisessa filosofian on se, että Jumalan olemassaolon kysymys ei ole oleellinen Jumalaa tarkasteltaessa: tärkeämpää on rakkaus.

Teoksessa tarkastellaan paljon sitaatissa mainittua idolin (l’idole) käsitettä. Marion kertoo esimerkeissään mm. uskonnollisiin tarkoituksiin tehdyistä veistoksista. Tällaiset palvonnan kohteet, idolit,  ovat vain peilejä, jotka heijastelevat katsojien omia käsityksiä. Idoli ikään kuin pysäyttää katseen, ja kuten Marion edellä ranskaksi muotoilee, katsojalle syntyy kuva miehestä, naisesta, ideasta tai Jumalasta – mikä sitten onkaan katseen kohteena. Tätä kuvaa pidemmälle katse ei kuitenkaan yllä.

Jonkinlaiseksi idolin vastapariksi Marion esittää kirjassaan käsitettä ikoni: puhtain esimerkki tällaisesta ikonista, joka ei pysäytä katsetta eikä heijasta sitä takaisin vaan johdattaa sen itsensä toiselle puolelle, on Jeesus, näkymättömän Jumalan kuva.

– – – – –

Maria, maailman takana vettä,

miten kieli voisi koskaan peittää?

”Hänet on pantu merkiksi jota ei tunnu/isteta”,      miten kieli

voisi koskaan peittää tämän:            Itse lakkaa

Maria, kuinka voin itseni ymmärtää?

– Mari Koski: Sch (Poesia, 2011). Sivu 9.

– – – – –

Kokoelman ensimmäisen runon alussa viitataan Luukkaan evankeliumiin, jossa kerrotaan (2: 25–40), kuinka Joosef ja Maria vievät pienen poikansa temppeliin ensimmäistä kertaa. “Hurskas ja jumalaapelkäävä” Simeon lausuu silloin enteellisesti: “Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”

(Kosken avausrunon ensimmäiset säkeet ovat siinä mielessä hauskat, että niiden voi ajatella puhuvan tavallaan myös runoilijasta itsestään: Mari/a, kuinka voin itseni ymmärtää.)

–  Ikonin käsite ei kuitenkaan ole Mari Kosken kokoelmassa niin oleellisesti esillä kuin idoli. Runoissa esitellään aivan konkreettisestikin joitakin palvovan katseen kohteita: Troijan hevonen, Troijan kaunis Helena ja Homeros heksametreineen. Idolia voi kuitenkin tarkastella uskonnollisia ja myyttisiä yhteyksiään laajempana ilmiönä, sillä siitä avautuu mielenkiintoinen näkökulma yleensäkin havaitsemiseen ja ilmiöiden kokemiseen.

Luultavasti viimeistään tässä vaiheessa moni lukija nostaa kätensä pystyyn ja huudahtaa: ”Apua, menee liian vaikeaksi, en ymmärrä! En halua lukea runoja, joita tajutakseen pitää tutustua ranskalaisiin nykyfilosofeihin tai pohtia käsitteitä ja teorioita!” – Ei huolta: runoja voi lukea sellaisenaankin. Jean Luc-Marionin teokseen tutustuminen ei tuo Mari Kosken kokoelmaan mitään sellaista sisältöä, joka ei siinä olisi läsnä jo muutenkin.

Mutta viittausten tunteminen muokkaa lukukokemusta, tulkintaa. Jos en olisi tutustunut Jean-Luc Marionin kirjaan, lukisin Mari Kosken peilejä käsittelevän runon mahdollisesti toisin.

– – – – –

Peilit suojelevat hajoavaa äärtä, tuolin jalkaa

eivät ne miltään, piirryt tarkkana sateen pudotessa höyryten käännyt

tarkkana

El () ie,

kävelee ympyrää vaan kaivelee koloja hampaissaan

ei se mitään, hän ei näe peilejä ympärillään

jokaisessa askelessa liu’ussa jalka kasvaa maahan kiinni ja tuimasti

taas katkeaa                         Hän näkee varjonsa kasvavan hänestä

Ymmärtäisi peilit jos äkisti tulisi pilkkopimeää

– Mari Koski: Sch, sivu 41.

– – – – –

Peilit voi tässä ajatella todellisiksi tai vertauskuvallisiksi – tai sitten ne ovat peilejä samassa mielessä kuin mitä Jean-Luc Marion puhuu idoleista. Tavallaan kaiken, johon katse osuu, voi nähdä peileinä, jotka heijastavat katseen takaisin. Ihminen rakentaa identiteettiään suhteessaan maailmaan: kokemuksiensa, havaintojensa ja tuntemustensa kautta. Ne ovat jokaisella yksilöllisiä, ja havainto itsessäänkin on yksilöstä riippuvainen, sillä kaikki havainnot syntyvät pään sisällä: maailmassa sinänsä ei ole mitään havaintoja, siellä on vain objekteja, jotka vastaavat katseeseen. Peilejä.

Katse on persoonallinen ja sisältää ennakko-oletuksia, toiveita, pelkoja, haluja jne. Joten mitä tahansa asiaa, esinettä tai ilmiötä voi tarkastella ikään kuin minuuden peilinä, vaikka emme tietenkään niin koko ajan ajattele. Paitsi jos tulisi pilkkopimeää (koskien muitakin aisteja kuin näköä): silloin tajuaisi, kuinka vaikeaa on muodostaa käsitystä itsestään, kun yhteydet ulkomaailmaan olisivat poikki.

Hieman toisenlaisen näkökulman peileihin luo Jorge Luis Borges runossaan Peilit (1960), joka kuuluu omiin suosikkeihini Borgesin teksteistä.

– – – – –

Kummallista että on unia, että on peilejä,
että joka päivän tavanomaiseen
kuluneeseen ohjelmistoon sisältyy vielä
heijastusten luoma syvä harhamaailma.
                       
Jumala (olen tuuminut) tukee vakaasti
kaikkea tuota kajoamatonta arkkitehtuuria
jonka valo rakentaa näkyville lasin
sileydestä ja varjo unesta.
 
Jumala on luonut yöt jotka pukeutuvat
uniin ja peilikuvien muotoihin
jotta ihminen tuntisi olevansa heijastus
ja turhuus. Siksi ne säikyttävät meitä.

– Jorge Luis Borges: Peilit (suom. Pentti Saaritsa. Kokoelmassa Peilin edessä ja takana. Runoja vuosilta 1923-1985. WSOY, 1998.) Viimeiset kolme säkeistöä.

– – – – –

Peileihin ja heijastuksiin Borges paneutuu muuallakin tuotannossaan. Kiinnostava ja samalla tietysti traaginen sävy aiheeseen syntyy siitä, että Borges alkoi sokeutua 1930-luvulla. Täysin sokea hänestä tuli 1960-luvulla. Myöhempää tuotantoaan kirjailija joutuikin rakentamaan muistikuviensa, siis eräänlaisten todellisuuden heijastusten varassa. Ehkä osittain siksi Borgesin tekstit ovat niin omalaatuisia.

Borgesin runossa peilit eivät jäljittele todellisuutta – ne vain vääristävät sen luomalla keinotekoisen toisen, harhakuvan. Ja näitä peilejä on kaikkialla: vedessä, astioissa, kiillotetuissa pinnoissa, metallinapeissa, marmoripylväissä, ikkunoissa jne. Peilimaailmassa asiat tapahtuvat samalla tavalla mutta silti toisin.

– – – – –

Kaikki tapahtuu eikä mikään jää muistiin
noissa kristallisissa kabineteissa
joissa me, kuin satumaiset rabbiinit,
luemme kirjaa oikealta vasemmalle.

– Jorge Luis Borges: Peilit (9. säkeistö)

– – – – –

Mari Kosken kokoelmassa tällainen peilien ja heijastusten pohdiskelu tuskin on mitenkään yllättävä näkökulma ainakaan tämän postaussarjan lukijoille. Ensimmäisessä osassa pohdittiin tähtivalokuvausta ja sitä, miten Kosken runoissa “tähtikaukoputki” tallentaa kuvaan tähtien lisäksi mm. myyttistä hälyää. Toisessa osassa käytiin läpi todellisuuden jäljittelyä ja siitä kieltäytymistä runoudessa ja taiteessa. Kolmannessa osassa kerrottiin visuaalisuuden korostamisen huipentumasta Kosken kokoelmassa, persiankielisestä käännöksestä. Ja neljäs osa esitteli fragmenttien luonnetta todellisuuden kuvaamisessa. Eli jotenkin tuntuu siltä, että samoja asioita on tullut käsiteltyä, hieman eri näkökulmista.

Kritiikkiä kokoelmassa voi esittää sen haastavuudelle – tai ei ehkä niinkään kritiikkiä, vaan parempi olisi todeta, että kokoelman tekstien haastavuuden astetta voi perustellusti problematisoida. On vaikea määritellä rajakohtaa, jossa kokeellinen muoto alkaa viedä liikaa sijaa viestinnällisyydeltä eli siltä, että teksti tulee edes jossain määrin ymmärretyksi. Toki jos kirjoittaja haluaa rajata mahdollista lukijakuntaansa tekemättä mitään kompromisseja, on hänellä siihen täysi oikeus.

Sellaisia kompromisseja olisivat voineet olla muutama alaviite tai vaihtoehtoisesti loppuun liitetty lyhyt selitysosio. Tietysti voi ajatella, että runot selittäkööt itse itsensä. Mutta toisaalta alaviitteet tai loppuselitykset voi nähdä osana kokonaisuutta. Ei kai ole mitään haittaa siitä, jos lukijalle avautuu enemmän mahdollisuuksia tehdä tulkintoja: muuten yksittäiset nimet jäävät pelkäksi materiaksi, runojen sokeaksi ainesosaksi. Selityksineenkin tämänkaltaisessa kokoelmassa arvoituksellisuutta ja avaruudellisuutta jäisi vielä yllin kyllin lukijan vaelleltavaksi. 

– – – – –

Jean-Luc Marionin lainaukseen olisi voinut liittää suomennoksen ja kenties selityksen sille, millaista filosofiaa ajattelija edustaa. Samoin olisi voinut laittaa tarkennukset kahteen samaan kohtaan kuin Sch-nimirunon persiankielisessä käännöksessä: Helvi Juvosen runositaattiin ja Sohrab Sepehrin henkilöön. Kenties myös Laokoon olisi kaivannut selitystä, sillä antiikin sankarin asema suhteessa Troijan hevoseen on runojen kannalta oleellinen, ja Hevosenpääsumun – onhan kyseessä hieno, kiinnostava tähtitaivaan ilmiö. Joten miksipä ei? Esimerkiksi Suvi Vallin tuoreessa esikoiskokoelmassa Ohijuoksija (Otava, 2011) on koottu loppuun selitysosio, josta mm. löytyy saksankielisten sitaattien suomennokset ja tärkeimpien henkilönimien tarkenteet. Toimiva ratkaisu, eikä runojen taiteellisuus kärsi lainkaan.

Muuten Kosken tekstien haastavuus luettakoon pikemminkin ansioksi kuin heikkoudeksi. Omaa lukemistaan on syytäkin välillä asettaa koetukselle, vähän niin kuin kroppaa lenkille lähtiessään. Mahdottomia hyvin kokeellisetkaan runot eivät ole. Tilanne ei myöskään ole uusi: runokäsityksiä on haastettu ennenkin. Vertailun vuoksi kannattaa vilkaista, millaisen esipuheen Kai Laitinen on aikoinaan kirjoittanut T.S. Eliotin runokokoelman suomennokseen. Vaikka T.S. Eliotin runot eivät ole samalla tavalla visuaalisesti kokeellisia, on hänen runoissaan joitakin samoja piirteitä kuin Mari Koskella, esimerkiksi fragmentaarisia viittauksia myytteihin. Samat runouden lukuohjeet pätevät Mari Kosken runoihin – oikeastaan kaikkeen runouteen.

– – – – –

Ihminen, joka on etukäteen vuorenvarmasti vakuuttunut siitä, ettei hän ymmärrä Eliotia, tulee todennäköisesti jäämään ymmälle hänen runojensa edessä; sillä kaikki taide, voidakseen tulla vastaanotetuksi, vaatii odottavaa, avointa asennetta, omaksumisen halua. Eliotin runot aukenevat aivan samalla tavoin kuin mitkä muut runot tahansa, ja samoin keinoin: kuuntelemalla, avoinna olemalla, uudelleen lukemalla, kypsyttämällä.

– Kai Laitinen: esipuhe Peilien viidakossa T.S. Eliotin runokokoelman suomennoksessa Autio maa (1988, Otava, 3. painos – 1. painos 1949).

– – – – –

T.S. Eliotin tai Jorge Luis Borgesin asemaa kirjallisuudessa tuskin kukaan kiistää, mutta miten on Mari Kosken laita? Onko Sch onnistunut (esikois)runoteoksena? – Ilman etuliitettäkin vastaisin kyllä: muototietoinen kokoelma sisältää runsaasti erilaisia merkitystasoja, jotka kuitenkin temaattisesti muodostavat kokonaisuuksia. Ja lauseet ovat hienoja, fragmentteinakin niissä on tajuntaa laajentavaa lumoa. Omakohtainen lukukokemukseni on ollut erittäin myönteinen  – tuskinpa muuten olisin innostunut tekstejä näin kauan ihmettelemään.

Mutta nyt on viimein tullut aika laittaa Mari Kosken Sch kirjahyllyyn Jukka Koskelaisen kokoelman Erään taistelun kuvaus (Tammi, 1997) ja Juhani Koskisen Äijän (WSOY, 1996) väliin. (Ja heti tuli jotenkin tuoreempi ilme!)

Lopuksi kiitokset kaikille koko pitkän sarjan ajan mukana pysytelleille lukijoille! Ja tietysti postauksia kommentoineille: erityisesti Ketjukolaajalle ja Ripsalle, joiden kanssa syntyi ajatuksia herättäviä keskustelujakin. Kommentoida saa edelleenkin. Nythän se on helpompaakin, kun ei enää tarvitse arvuutella, mihin juttu päätyy…

Muista tämän vuoden esikoiskirjailijoista olen kirjoittanut vain kahdesta. Katja Kaukosen romaani Odelma (WSOY) on hieno myyttinen teos, ja sitä on kirjallisuusblogeissakin kiitelty kovasti, esimerkiksi Marjis Kirjamielellä-blogissaan. Mielestäni taattu esikoispalkintoehdokas. Mari Kosken lisäksi olen  esikoisrunoilijoista esitellyt siskoni Silene Lehdon kokoelman Hän lähti valaiden matkaan (WSOY). Tietenkin se on henkilökohtainen suosikkini, ja kokoelma onkin saanut kiittävät, suorastaan loistavat arviot mm. Helsingin Sanomissa  ja Parnassossa.

– – – – –

Erityisesti näiden kolmen puolesta lähden heiluttamaan lippua kirjamessuille tänään klo 15.30!

– Pianhan se paljastuu, näkyykö trio lavalla vai ei …

– – – – –

Lisäys edelliseen (klo 10.45), sillä aamu on iltaa viisaampi.

Ei päässyt Jäljen äänessä katsastetuista kuin yksi. Mutta ilahduttavaa, että mukana on Suvi Vallin Ohijuoksija (Otava). Se on Mari Kosken kokoelman eräänlainen hengenheimolainen – ja luultavasti ollut raadille helpompi, sillä siinä on selityksiäkin mukana … Ja hienoa että runokokoelmia on mukana peräti kolme: Miki Liukkoselle onkin mediassa soviteltu nuoren älykkörunoilijan viittaa, ei mikään yllätys tällä listalla. Vaan Katja Kaukosen romaani on ollut lajityypiltään turhan hankala, eräänlainen runollinen romaani, ja sellaisen hoipunnan voi tietysti joku lukea esikoismaisena hapuiluna  – itse kyllä pidin sitä tarkoituksellisena, muodon ja sisällöön yhteisten päämäärien toteuttamisen tehokeinona.

Hyviä kirjoja joukossa monta, ehdokkaat HS:n sivuilta napattuina:

Laura Gustafssonin romaani Huorasatu (Into), Pekka Hiltusen trilleri Vilpittömästi sinun (Gummerus), Silene Lehdon runokokoelma Hän lähti valaiden matkaan (Otava), Antti Leikaksen romaani Melominen (Siltala), Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden (Teos), Miki Liukkosen runokokoelma Valkoisia runoja (WSOY), Mooses Mentulan novellikokoelma Musta timantti (WSOY), Iida Rauman romaani Katoamisten kirja (Gummerus), Satu Taskisen romaani Täydellinen paisti (Teos) ja Suvi Vallin runokokoelma Ohijuoksija (Otava).

Onnea kaikille ehdokkaille! Ja nyt tiedän, miten runojännäri loppuu …