Haamukirjoitusta

Koulukaverini kertoi aikoinaan puhelimeen liittyvistä “yliluonnollisista” kokemuksistaan. Hänen kotonaan oli kaksi puhelinta (elettiin vielä muinaista lankapuhelimien aikaa), toinen alakerrassa keittiön vieressä ja toinen yläkerran aulassa. Toisinaan pikkuveljellä oli inhottava tapa kuunnella yläkerran puhelimesta salaa puheluja. Silloin linjalta yleensä kuului yläkerran puhelimen luuria nostettaessa ja varsinkin laskettaessa paljastava kolahdus – ellei sitten puhelinkeskustelu ollut juuri sillä hetkellä hyvin kovaäänistä. Pelottavaksi asian teki se, että välillä kaverini oli kuulevinaan linjan aukeavan silloinkin, kun talossa ei varmasti ollut ketään muita paikalla …

Minulla ei ole vastaavia omakohtaisia kokemuksia yliluonnollisesta – ellei sitten lasketa räyhähenkeä, joka silloin tällöin tuntuu vaivaavan tätäkin tietokonetta, jonka äärellä juuri kirjoittelen. Itse asiassa olen täysin vakuuttunut siitä, että jos räyhähenkiä yms. on olemassa, tietokone on nykyaikaisessa asunnossa se todennäköisin kohde. Paranormaaleissa ilmiöissähän, siis kummitusten ja henkien puuhasteluissa, on kyse energioista. Monien tarinoiden mukaan ”henkimaailman oliot” voivat vaikuttaa sähkölaitteisiin, esimerkiksi lamppuihin – miksei siis myös tietokoneisiin, jotka ovat paljon herkempiä ja alttiimpia ulkoisten sähkömagneettisten kenttien altistukselle.

Haukumme aina Microsoftia, jos Windows kaatuu toistuvasti ilman mitään erityistä syytä. Se on hyvin helppo tapa antaa selittämättömälle jokin selitys. Mutta entäpä jos maljakko kaatuisi pöydällä aina silloin tällöin, ihan itsestään? Syyttäisimmekö pöytäliinan valmistajaa? – Voisi kuvitella, että häiriön tuottaminen tietokoneeseen vaatisi räyhähengeltä huomattavasti vähemmän energiaa kuin maljakon kaataminen. Toisin sanoen, tietokoneaika on mahdollistanut sen, että pienemmät ja vähäisemmätkin kummitukset pääsevät ilmoittamaan läsnäolostaan. Me emme vain osaa oikein tulkita niiden viestejä.

Luettuani Stefan Nymanin kummitustarinan Anna online (Teos/Söderströms, 2008) sain taas lisää vahvistusta käsityksilleni tietokoneiden ja mahdollisten paranormaalien ilmiöiden välisistä yhteyksistä. Nymanin romaanissa kummitus “mesettää”: päähenkilö Samuel alkaa saada ihastukseltaan Annalta epämääräisiä viestejä silloin, kun Anna itse ei varmasti ole tietokoneen äärellä. Joku toinen siis käyttää Annan meseosoitetta omiin tarkoituksiinsa – ja tuo joku/jokin vaikuttaa hyvin poikkeukselliselta. Aluksi viestit ovat hyvin epämääräistä tekstihälyä, mutta vähitellen ne alkavat muotoutua selvemmiksi.

Samuel istui puhelin kädessä ja katsoi ruudulle.
Nyt uusi viesti tuli näkyviin.

Anna sanoo:
Mnä väs:ynt ut a mua //

Samuel nielaisi, hänen vatsassaan tuntui kummalta. Hän laski sormet näppäimille ja kirjoitti.

Samuel sanoo:
Kuka siellä?

Joku alkoi kirjoittaa uutta viestiä. Hetken kuluttua se ilmestyi esille.

Anna sanoo:
se kuolut /an-ke

Samuel sanoo:
minä en tajua

Anna sanoo:
Uta mu5(a. Mnä pa lelen

Internet kanavana tuonpuoleiseen ei oikein tunnu soveliaalta keinolta spiritismin perinteessä, mutta toisaalta, mikseivät kummituksetkin voisi olla moderneja. Varsinkin, jos kyse on nuoremman polven haamusta. Joku 1700-luvulla kuollut voi ihan rauhassa kirjoitella jäähtyneen tulipesän tuhkaan ja kalisutella kahleitaan, mutta nykyajan aaveille tietokone on varmasti se luonnollisin viestimisväline. Nymanin Anna online noudattelee kyllä muuten vanhoja kunnon kummitustarinaperinteitä: Samuelin kaverin Pentin näkemät painajaisunet ovat kertomuksessa hyvin keskeisiä, samoin maanisesti parveilevat naakat. Ja tapahtumaympäristö, Suomen Turku, sopii oikein hyvin kauhutarinan miljööksi.

En ole kovin erityisen perillä erilaisista paranomaaleihin ilmiöihin liittyvistä teorioista, mutta minulla on sellainen käsitys, että yleisen uskomuksen mukaan yhteydenotto tuonpuoleisesta tarvitsee aina jonkin elävän ihmisen välittäjäksi. Mutta entäpä supertietokoneet ja hermoverkkoa jäljittelevä internet? Milloin ne kehittyvät riittävän paljon ollakseen alkeellisia digitaalisia olioita – jolloin ne alkavat kiinnostaa henkimaailman olentoja siinä missä ihmiset nykyään?  Mitä jos demoni ottaa supertietokoneen/internetin valtaansa? - Jännittäviä näkökulmia, joista voisi kehitellä uuden kirjallisuuden alalajin: kyberkauhun (luultavasti sellainenkin on jo olemassa). Heti tulee mieleen aave, joka on pesiytynyt kummittelemaan Habbo Hoteliin. Tai tarina, jossa mustaan magiaan vihkiytynyt tietokonenörtti herättää vainajia henkiin virtuaalisilta hautausmailta (niitähän on netissä pilvin pimein)… Kuulostaa ihan joltain Terry Prattchetin romaanilta.

Vaikka virtuaalikummitukset ovatkin kirjallisuudessa vielä harvinaisia, olen törmännyt Internetin ihmemaailmassa toiseenkin kirjaan, jossa haamu on livahtanut nettiin kirjoittamaan. Michael Penningtonin kirja Wall to Wall on lähtökohdiltaan järisyttävä ghost story: sen on kirjoittanut OIKEA kummitus. – Tai ainakin kirjoittaja väittää olevansa haamu. Vuonna 2004 Pennington ilmaantui eräälle nettifoorumille (Birmingham UK  Forums) ja kertoi olevansa vuonna 1971 murhatun miehen haamu. Hän oli “elellyt” hiljaiseloa aaveena eräässä rakennuksessa 30 vuotta, kunnes viimein sai erään naisen tietokoneen kautta mahdollisuuden kommunikoida verkossa. Pennington osallistui jonkin aikaa aktiivisesti keskustelupalstoille selvitellen näkemyksiään tuonpuoleisesta, uskonnosta ja yleensä haamuna olemisen kysymyksistä. Lopulta haamu hiljeni, mutta hän jätti kokemuksiinsa perustuvan käsikirjoituksen Pen Press Publishers -nimiseen kustantamoon.

Tarpeeksi kun aihetta tonkii, niin löytää eri foorumeilta vanhoja viestiketjuja liittyen kysymykseen Michael Penningtonin aitoudesta. Koko asetelma vaikuttaa tietysti hyvin yksinkertaiselta huiputukselta, varsinkin kun koko episodi päättyy kirjan julkaisemiseen. (Mitenköhän muuten kummituksen kanssa tehdään kustannussopimus?) Tietenkään fiksu lukija (en kyllä ole itse kirjaa lukenut) ei tällaisesta läpinäkyvästä leikistä loukkaannu: tavallaan nettifoorumien keskustelut ja Penningtonin haamuilu ovat osa kirjan ideaa – ne laajentavat kummitustarinan kirjan kansien ulkopuolelle.

Hauskinta asiassa on se, että joka tapauksessa Penningtonin kirja on “haamukirjoitusta”: joko sen on kirjoittanut oikea haamu tai sitten haamukirjoittaja. ; )

                                                           ……….

Niille, jotka kaipaavat Michael Penningtonista ja hänen kirjastaan lisäselvitystä, pari linkkiä:

http://www.michaelpennington.uni.cc/

http://www.birminghamuk.com/cgi-bin/perlfect/search/search.pl?lang=en&mode=any&q=pennington

Ja tuosta Nymanin romaanista voi lukea enemmän vaikkapa Kirjavinkit-sivustolta (huomaan eksyneeni niin sivupoluille, että en kirjoittanut Anna online -romaanista juuri mitään, vaikka se olikin alkuperäinen tarkoitukseni).

Minä Cheeta

Kun tarina on riittävän hyvä, haluaisi uskoa sen olevan myös totta. Vanhojen Tarzan-elokuvien komedia-osuuksista vastanneen simpanssin, Cheetan, ”omaelämäkerta” on juuri sellainen tarina. Minä Cheeta (2008, suom. Marja Helanen-Ahtola, WSOY, 2009) on pitkän linjan kasvukertomus, joka kuljettaa päähenkilönsä villistä ja vaarallisesta Afrikan viidakosta Hollywoodin seurapiirielämään ja elokuvien tuomaan kuuluisuuteen – ja lopulta eläkepäiville taideharrastusten pariin Palm Springsiin. Siellä Cheeta nauttii maailman vanhimman simpanssin itseoikeutetusta asemasta ja muistelee roolejaan kaikkien aikojen komeimman alfauroksen rinnalla.

Meitä oli Tarzan, minä ja Jane, ja me asuimme metsässä jyrkänteen laella. Jyrkänne kohosi paljaina kallioina pilvien peittämän maailman ylle, missä villiheimot sotivat keskenään kaukana alhaalla. Me elimme unessa. Me osasimme puhua toisillemme ja eläimille, paitsi niille, joiden veri oli kylmää. Tarvittiin oikeastaan vain kaksi sanaa – “aaaiiaiiaiiaiiaaaaiia-iiaiiaaa“, joka tarkoitti “minä olen”, ja “umgawa“, joka tarkoitti “olkoon niin”.

Tarzan-elokuvat ovat olleet  Cheetalle satuja, joissa elämä täydellistyy noudattamaan selkeitä lainalaisuuksia: jyrkänteellä vietetään ideaalia ydinperhe-elämää, viholliset ovat voitettavissa, juonikuviot ovat selkeitä ja mikä tärkeintä, Cheeta saa peuhata mielin määrin ihailemansa Johny Weissmüllerin kanssa. – Valitettavasti “jyrkänne-elämä” toteutuu vain hetkittäin elokuvien kuvauksissa, joita Cheeta kutsuu uniksi. Näytteleminen on uneksumista. Unen ja toden, aidon ja epäaidon käsitteet ovatkin tässä elämäkerrassa vahvasti läsnä, jo pelkästään senkin takia, että tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun suurimpaan unelmatehtaaseen, Hollywoodiin. Ja tietysti problematiikkaa syventää itse kertoja: simpanssi.

Apina on kertojana välillä piinallisen totuudenmukainen ja välillä taas viihdyttävän epäluotettava. Ihmiselle ominaisen itsesensuurin puute tuo esille intiimejä yksityiskohtia niin Cheetan itsensä kuin hänen elämäkerrassaan esiintyvien ihmisten elämästä. Harva näyttelijä tunnustaisi muistelmissaan käyttäneensä elokuvien kuvausten välillä vierähtäneet kuukaudet ja vuodet siten, että istui häkissä ja masturboi. Toisaalta taas apina on havainnoissaan välillä hyvin subjektiivinen ja oman suppean käsityskykynsä vanki: Cheeta esimerkiksi johdonmukaisesti ajattelee, että luonnonvaraisia eläimiä vangitsevat ihmiset pyrkivät “pelastamaan eläimet luonnon armoilta” ja tekevät näin eläimille ainoastaan hyvää.  

Tietystikään kirjaa ei ole kirjoittanut Cheeta itse, vaan joku haamukirjoittaja (jota ei kyllä kirjan kansisivuilla mainita). Se ei kuitenkaan tarinan todenmukaisuutta vielä täysin kyseenalaista: vaikka kirjoittaja on joutunut käyttämään mielikuvitustaan apinan muisteloita luodessaan, ei mikään kertomuksessa ole niin mahdotonta, etteikö jotakin sen tapaista olisi periaatteessa voinut tapahtua. Ihan mahdollisilta vaikuttavat mm. seuraavat poiminnat:

- Cheeta ystävystyy Johnny Weissmüllerin kanssa. Cheetalle tämä suhde merkitsee suunnatonta ihailua ja rakkautta ”Tarzania” kohtaan, Weissmüller taas puolestaan pitää Cheetasta, koska hän yleensäkin on eläinrakas ja koska apina on tehnyt häneen vaikutuksen.
- Weissmüller käy silloin tällöin – kuvauksien välilläkin – hakemassa Cheetahin eläinhoitolasta ja vie tämän kotiinsa ja seurapiireihin maskottinaan.
- Cheetahilla on ongelmia Weissmüllerin vaimojen ja Janea esittävän Maureen O’Sullivanin kanssa (Cheeta on mustasukkainen ”Tarzanista”)
- Cheeta pääsee tahtomattaan todistamaan Hollywood-tähtien sekoiluja ja jopa seksuaalista kanssakäymistä.
- Cheeta onnistuu välttämään monien muiden elokuvissa näytelleiden lajitovereidensa kohtalon eikä päädy elokuvauransa jälkeen koe-eläinlaboratorioon tai lopetettavaksi.
- Cheeta on hämmästyttävän hyvässä kunnossa, vaikka se on jo 77-vuotias: simpanssit eivät vankeudessakaan hyvästä hoidosta huolimatta elä juurikaan 50 vuotta vanhemmiksi.

Miksipä ei, ja jos apina välillä vähän liioittelee, se suotakoon hänelle anteeksi. – Parhaimmillaan Cheeta on kuitenkin ruotiessaan suhdettaan Weissmülleriin/Tarzaniin. Siihen sisältyy paljon kaipuuta, haikeutta ja nostalgiaa, sillä yhteisiä hetkiä on kovin vähän (lähinnä kuvausten aikana), ja Tarzan-elokuvauran päätyttyä 40-luvun lopulla Cheeta ei enää tavannut Johnny Weissmülleria. Paitsi yhden kerran, 80-luvulla, kun Weissmüller on jo vanha ja kuolemansairas. Cheeta pääsee silloin vierailulle, joka on sentimentaalisuudessaan parasta Hollywood-luokkaa: kuolemaa tekevä, puhekykykynsäkin osittain menettänyt Tarzan hyvästelee uskollisen apinansa uima-altaan reunalla:

Johnny istui uima-altaan kolmannella portaalla, ulottumattomissa, selin minuun, ja minä törisin pitkään tyrmistyksestä. Pitkien, valkoisten suortuviensa alla hän oli kalju. Hän saattaisi hukkua, ajattelin, ja sitten se oli minusta hassua: minä pelkäsin Johnnyn hukkuvan. Tulin altaan viereen, ja Johnny käänsi päätään nähdäkseen minut ja kurkotti käsivarttaan reunalle – jos hän nojaisi taakse ja minä eteen, voisimme koskettaa. Minun onnistui huitaista hänen sormiaan kämmenelläni, ja olin menettää tasapainoni. ”Chee’a. Ys’ävä”, Johnny sanoi. “Pa’as hi’on ys’ävä … ikinä.”

Tarina, jonka haluaisi olevan totta. – Mutta kun se ei ole. Koko Cheetan omaelämäkerran asetelmaan liittyy haamukirjoittajan tulkinnanvapauttakin paljon suurempi ongelma: Palm Springsin vanha simpanssiherra on täyttä valhetta. Ensinnäkään se ei ole maailman vanhin simpanssi vaan todennäköisesti suunnilleen viisikymppinen, ja toiseksi, se ei ole esiintynyt ainoassakaan Tarzan-elokuvassa eikä luultavasti missään muussakaan elokuvassa.

Tähän tyrmäävään paljastukseen päätyi pari vuotta sitten Richard D. Rosen, jolle tarjottiin mahdollisuus kirjoittaa Cheetan elämäkerta. Rosen ryhtyi innokkaana tutkimaan taustoja ja alkoi ensimmäiseksi selvittää sitä, miten ja tarkalleen milloin Cheeta päätyi Afrikasta Yhdysvaltoihin. Eläinten kouluttaja Tom Gentry lahjoitti Cheetan vuonna 1991 (pari vuotta ennen kuolemaansa) Dan Westfalille, Cheetan nykyiselle omistajalle ja hoitajalle. Gentryn mukaan hän oli tuonut Cheetan Liberiasta vuonna 1932 Pan Amin lennolla piilotellen tätä takkinsa alla. – Kun Rosen yritti selvittää Pan Amin mahdollisia lentoja noina vuosina, selvisi, että Atlantin ylittävät kaupalliset lennot aloitettiin vasta 1939.

Sellaisen erehdyksen voisi vielä kuitata pikkujutuksi. Mutta kun Rosen katsoi läpi useaan kertaan kaikki Tarzan-elokuvat, ei hän kyennyt todentamaan, että niissä missään olisi esiintynyt Palm Springsin Cheeta – lukuisia muita simpansseja kylläkin. Menetelmänä Rosen käytti lahjomatonta “korva-vertailua”: simpansseilla korvien muoto ja yksityiskohdat muuttuvat hyvin vähän ikääntymisen myötä. Lisäksi Tom Gentryn tunteneiden ihmisten haastattelu kyseenalaisti Cheetan iän: Rosen sai selville, että Gentry oli tarinankertoja. Esimerkiksi Hubert Wells (eläinten kouluttaja, joka on ollut mukana tekemässä mm.  Babe suurkaupungissa -elokuvaa) on täysin vakuuttunut siitä, että Gentry sai “Cheetansa” vuonna 1967, jolloin simpanssi oli vain kuuden tai seitsemän vuoden ikäinen. Eli Palm Springsin apinaherra olisikin nyt korkeintaan 49-vuotias. Ihan kunnioitettava ikä sekin simpanssille. (Rosenin artikkeli Cheeta-episodista löytyy Washington Post -lehdestä.)

Cheetan nykyisen omistajan Dan Westfalin kunniaksi mainittakoon, että heti kun Rosen esitti hänelle tutkimustensa tulokset, Westfal lisäsi Cheetahin kotisivuille tekstin, jossa ilmoitetaan, että Cheeta ei ehkä olekaan SE Cheeta ja että apinan ikäkin on todennäköisesti liioiteltu. Rosen ilmoitti kustantajalleen, että hän voisi tehdä kirjan Cheetasta, mutta aivan eri näkökulmasta. Idea ei kuitenkaan miellyttänyt kustantajaa – ja tuskin miellyttäisi lukijoitakaan, sillä on mukavampi uskoa satuun kuin kylmään realismiin.

Jotenkin minua surettaa ja säälittää tuo Palm Springsin Cheeta, jonka koko maine perustuu valheeseen – eikä apina itse edes tajua koko juttua. Kaikki vierailijat kyselevät Tarzanista, tulee fanipostia Tarzan-piirroksineen, katsellaan vanhoja Tarzan-elokuvia, on valokuvia Weissmülleristä ja muutakin samanaiheista roinaa. - Vaikka voihan asiaa tietysti ajatella toiseltakin kannalta: Palm Springsin apinaherra näkee unta olevansa simpanssi, joka esitti Cheetaa elokuvissa … Kyllä sellainen uni aina koe-eläimen arjen voittaa.

Montako minua on?

Ei uskoisi, että filosofian teos, jonka henkilöhakemistossa on eniten viitteitä Immanuel Kantin kohdalla, voisi olla positiivisella tavalla kevyttä ja jopa viihdyttävää luettavaa. Tämä kuitenkin pätee saksalaisen Richard David Prechtin kirjaan Montako minua on? Matkoja filosofiaan (2007, suom. Riitta Virkkunen ja Ilona Nykyri 2009, WSOY), jossa pyritään löytämään uusia näkökulmia filosofian perinteisiin ongelmiin aivotutkimuksen, biologian ja psykologian tutkimustulosten avulla.

Precht jakaa kirjansa kolmeen pääjaksoon, joiden otsakkeina ovat Immanuel Kantin muotoilemat filosofian peruskysymykset: Mitä minä voin tietää? Miten minun tulee toimia? Mitä minä saan toivoa? – Lukujen otsikointi Kantin kysymysten mukaan viestii perinnetietoisuudesta, mutta samalla sillä on myös teoksen sisältöön oleellisesti liittyvä merkitys: Immanuel Kant oli uuden ajan merkittävistä filosofeista ensimmäinen, joka pyrki yhdistämään kaksi vastakkaista filosofista suuntausta, järjen nimeen vannovan rationalismin ja kokemusta tiedon lähteenä korostavan empirismin. Samankaltainen projekti on Prechtilläkin, joka tekstissään lähestyy minuuden ja tietoisuuden ongelmia sekä abstraktiin pohdiskeluun pohjautuvan filosofian että luonnontieteellisiä metodeja hyödyntävän aivotutkimuksen näkökulmasta.

Montako minua on? on filosofian yleisesittely, jonka voi lukea joko kevyesti silmäillen tai esiin nouseviin kysymyksiin uppoutuen. Vaikka suuri osa kirjan sisällöstä olikin minulle entuudestaan tuttua (olen joskus opiskellut filosofiaa ja opettanutkin sitä muutaman vuoden lukiossa), herätti Prechtin naseva tyyli ja oivaltavat, kriittiset rinnastukset monta hyvää ajatuskulkua. Länsimainen, järkikeskeistä ihmiskuvaa pönkittävä filosofia alkoi taas kerran vaikuttaa uljaudestaan huolimatta pelottavan hauraalta rakennelmalta.

Muun muassa eräässä kirjan luvussa Precht  kyseenalaistaa ihmisen vapaan ja harkinnanvaraisen päätöksenteon esittelemällä aivotutkimuksen tuloksia, joiden mukaan tiedostamattomat prosessit hallitsevat toimintaamme enemmän kuin haluaisimme uskoa. Ensin hän esittelee Arthur Schopenhauerin ajatuksia: 1800-luvulla eläneen ajattelijan mielestä ihminen ei toimi vain järkensä ohjaamana, vaan varsinainen isäntä on tahto. “Pää ei päästä sisäänsä mitään sydämen vastaista”, kiteyttää Schopenhauer. Tälle ajatukselle Precht sitten etsii vastakaikua luonnontieteistä. Hän esittelee aivotutkija Benjamin Libetin kokeita, jotka paljastavat, että Schopenhauerin ajatuksissa voi olla perää. Libetin kokeissa koehenkilöiden aivoissa tapahtui toiminnan aiheuttava impulssi jo hieman ennen, kuin koehenkilöt varsinaisesti itse päättivät toimia. – Tämän jälkeen Precht leikittelee ajatuksella siitä, mitä Schopenhauer ja Libet keskustelisivat aiheesta keskenään. Kuvitellun dialogin jälkeen Precht päättää luvun tahdon vapauden tutkimiseen liittyvien ongelmien esittelyyn ja kysymyksiin, joita näkökulma herättää. Lopuksi hän muotoilee pari kysymystä, jotka toimivat aasinsiltana seuraavaan moraalia käsittelevään lukuun.

Prechtin kirjoitustyyli popularisoi aihettaan – niin filosofiaa kuin luonnontieteitäkin – juuri sopivasti. Hän ei jää liikaa jaarittelemaan ja pyörittelemään käsitteitä, vaan siirtyy uuteen näkökulmaan vielä, kun lukijan mielenkiinto säilyy valppaana ja ajatus on kirkas. Kuitenkin ongelmien esittelyyn tulee riittävästi syvyyttä, ja tiedot filosofian historiasta ja teorioiden taustoista esitetään tarkasti. Prechtin kirjasta löytyykin monet filosofian historian tunnetuimmista esimerkeistä ja ajatusleikeistä:  mm. Platonin luolavertaus, Anselm Canterburylaisen ontologinen jumalan olemassaolon todistus, Descartesin Cogito ergo sum, Kantin kategorinen imperatiivi, Rawlsin tietämättömyyden verho ja Paleyn kelloseppä-vertaus (jota mm. kreationistit nykyisin käyttävät ID-kuvitelmissaan). – Voisin kuvitella Prechtin olevan hyvä luennoitsija, ja käsittääkseni hän onkin Saksassa hyvin suosittu filosofi. 

Montako minua on? sisältää lukuja, joissa luonnontieteet rökittävät filosofiaa oikein kunnolla. Esimerkiksi silloin, kun Precht kirjoittaa aivotutkimuksen, biologian ja psykologian saavutuksista sekä mahdollisuuksista alueella, jolla filosofit varsin nopeasti muuttuvat niukkasanaisiksi: tunteet. Tunteet ovat ihmisyyden ydintä, mutta niitä ei oikein voi taivuttaa loogisiksi ajatusrakennelmiksi. Luonnontieteiden avulla voidaan selittää ainakin jonkin verran tunteiden vaikutusmekanismeja. Tosin tutkimustulokset saattavat humanistisesti orientoituneessa lukijassa herättää enemmänkin kammoa kuin ihastusta: esimerkiksi välittäjäaineiden (dopamiini, oksitosiini yms.) määrät ja niihin liittyvät poikkeamat vaikuttavat aivojemme toimintaan ja siten myös tunteisiimme, ajatteluumme ja käytökseemme pelottavan paljon. Ilman näiden tosiasioiden huomioimista filosofinen pohdiskelu on kuitenkin vaarassa kutistua naiiviksi höpinäksi.

Moraali ja hyvyyskään eivät enää ole käsitteinä moraalifilosofien yksityisomaisuutta, vaan niitäkin voidaan tarkastella luonnontieteiden näkökulmasta. Evoluutiobiologian näkökulmasta ei ole olemassa mitään luonnollisista lainalaisuuksista irrallisia universaaleja moraalilakeja: hyvyydessä ja siihen liittyvissä epäitsekkäissä teoissa kyse saattaakin olla vain evoluution hiljaisesta työstä. Vaikka hyvyyttä ei aina palkitakaan, on se varsin toimiva strategia yhteisöjen jatkuvuuden kannalta.  Jos yhteisö olisi läpikotaisin aggressiivista, verenhimoista ja pahansuopaa, sukupuutto kolkuttaisi ovelle hyvin pian.

Filosofia on historian aikana luonut monta teoriaa ja ajatuskehitelmää, joita luonnontieteelliset tutkimustulokset nyt joko vahvistavat tai kyseenalaistavat. Kuitenkin sen suurimman peruskysymyksen äärellä sekä filosofia että luonnontieteet ovat aseettomia: Mikä on elämän tarkoitus? – Precht siteeraa kirjansa lopussa Monty Pythonia elokuvassa Monty Pythonin elämän tarkoitus.

Siis, nyt tulee elämän tarkoitus.  No, ei siinä tosiaan ole sen kummempaa. Yritä vain suhtautua ihmisiin mukavasti, vältä rasvaista ruokaa, lue silloin tällöin hyvä kirja, kutsu joskus joku käymään ja yritä elää rauhassa ja sovussa kaikkien rotujen ja kansojen kanssa.

Niin, miksipä tehdä yksinkertaisesta asiasta yhtään monimutkaisempaa?

                                    ———————————–

Vielä pieni yksityiskohta, joka paljastaa, että Prechtin suhtatuminen Immanuel Kantiin on todellakin hieman hämmentävää. Precht kuvailee Kantin keski-ikäisenä heikohkon terveytensä takia tekemää elämäntaparemonttia:

Runoilija Heinrich Heine vitsaili myöhemmin, että Kantista ei voitu kirjoittaa elämäntarinaa, sillä miehellä ei ollut sen enempää elämää kuin tarinaakaan. Kant nousi joka aamu viideltä palvelijan herättäessä, kävi joka päivä samaan aikaan kävelyllä ja meni nukkumaan iltakymmeneltä. Näillä keinoin hän eli vanhaksi, melkein kahdeksankymmenvuotiaaksi. Vaikka Kantin arki muistutti elämän vastaista protestilaulua, hänen seuraavien 34 vuoden aikana kirjoittamansa kirjat olivat kaikkea muuta kuin pitkäveteisiä. Monille ne ovat edelleen saksankielisen filosofian huomattavimpia teoksia.

Siis Immanuel Kantin kirjoittamat kirjat kaikkea muuta kuin pitkäveteisiä? Onkohan tämä ironiaa? – Jos mahdollinen lukijani haluaa ymmärtää, mistä hämmennyksessäni on kyse, niin kannattaa etsiä kirjastosta käsiinsä teos nimeltä Siveysopilliset pääteokset Salomaan suomentamana. Tehoaa erityisen hyvin nukahtamisvaikeuksiin. Sitä kun lukee 10-20 sivua joka ilta, niin voi huoleti jättää Tenox-reseptinsä uusimatta. – Teos löytynee hyvin varustetuista kirjastoista (ja saatavuuskin hyvä: jos vain on kokoelmissa, niin on hyvin epätodennäköistä, että joku olisi sen lainannut).

Itse asiassa jo pelkkä ajatus alkaa väsyttää …

Enkelin leikki (tai Enkelipeli)

Carlos Ruiz Zafonin romaani El juego del ángel (2008) ilmestyy ennakkotietojen mukaan suomeksi tulevana kesänä Otavan kustantamana. Nettikirjakauppojen ennakkotilauslistoissa teoksen suomenkieliseksi nimeksi on ilmoitettu Enkelipeli. En ole ihan vakuuttunut siitä, onko nimivalinta paras mahdollinen. Mistään enkelipelistä (Peli, jossa on enkeleitä? Vai kenties enkeliaiheinen peli?) romaanissa ei niinkään ole kysymys, vaan siitä, että tapahtumien taustalla on salaperäinen hahmo, joka tuntuu vaikuttavan kaikkeen, siis leikkivän/pelaavan ihmisillä.

Enkelin peli olisi ihan osuva suomennos, mutta minua miellyttää lukemani ruotsinnoksen (Ängelns lek, ruots. Yvonne Blank, 2009. ) mukainen Enkelin leikki. Se tekee enkelistä inhimillisemmän ja kuvaa samalla asetelmaan sisältyvää absurdiutta ja päämäärättömyyttä. Pelillä on yleensä aina jokin tarkoitus ja tavoite – leikissä myös, mutta leikin luonteeseen kuuluu vahvemmin, että sen ei tarvitse koskaan tulla valmiiksi. Ja espanjan kielessä juego merkitsee sekä peliä että leikkiä. – Koska kustantamon sivuilta ei ainakaan vielä tätä kirjoitettaessa löydy varmistusta suomennokselle, kirjoitan siitä nimellä Enkelin leikki.

Enkelin leikki on jatko-osa Zafonin menestysromaanille Tuulen varjo. Kronologisesti teos kuitenkin sijoittuu aikaan ennen Tuulen varjon tapahtumia. Enkelin leikissä kuvataan 1920-luvun Barcelonaa, Tuulen varjon tapahtumat sijoittuvat samaan kaupunkiin mutta pääosin 1950-luvulle.  Barcelona katuineen ja rakennuksineen on vahvasti läsnä, ja romaani onkin taas niitä kirjoja, joiden kohdalla voi kliseisesti pohtia kaupungin olevan tavallaan yksi kirjan henkilöistä. En ole koskaan käynyt Barcelonassa, mutta Zafonin goottihenkinen kuvaus innosti niin paljon, että kävin katsomassa Googlen karttapalvelun katunäkymiä. Ja löytyihän niitä: tosin kirjan paikkoihin liittyen vain häivähdyksiä, sillä Googlen kamera-auton kuva-ala ei yllä kivimuurien yli eikä tietenkään vanhan kaupungin autottomille  kujille. Mutta mielikuvitusta nuo pelkät häivähdyksetkin ruokkivat: jossain tuolla, kameroiden ulottumattomissa on toisenlainen Barcelona, ja sen kätköissä Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Salassa pidetty katakombimainen kirjasto, jonka olemassaolon tuntevat vain harvat, on turvapaikka unohduksen ja kadotuksen uhkaamille teoksille.

Unohdettujen kirjojen hautausmaa on yksi Tuulen varjon ja Enkelin leikin välisistä linkeistä. Toki Enkelin leikin voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta koska jotkut siinä esitellyt keskeiset henkilöt ja tapahtumat taustoittavat kiinnostavasti Tuulen varjo –romaania, syventää ”ensimmäisen” osan tunteminen lukukokemusta. – En kuitenkaan suosittele lukemaan teoksia kronologisesti “oikeassa” järjestyksessä. Osa Enkelin leikki -romaanin draamaa ja viehätystä on nimenomaan noiden taustojen paljastuminen. Se jää lukukokemuksena väliin, ellei lue Tuulen varjoa ensin.

Enkelin leikissä päähenkilönä on nuori kirjailija David Martin. Ensin hän kirjoittaa lyhyitä jännityskertomuksia lehteen, jonka toimituksessa hän on töissä, mutta pääsee sitten luomaan uraa kokopäivätoimisena viihdekirjailijana. Mikään huippuhomma työ ei ole, sillä kustannussopimus vaatii niin kiivasta julkaisutahtia, että vapaa-aikaa tai lomia ei käytännössä ole. Palkka on työmäärään ja kustantajien voittoihin suhteutettuna kehno, eikä Martin saa julkaista teoksia omalla nimellään. Useiden vuosien raivokas kirjoittaminen luhistuttaa lopulta Martinin terveyden, ja lopulta hänelle jää vain yksi vaihtoehto – salaperäinen kustantaja Andreas Corelli, joka tekee tarjouksen, josta ei voi oikein kieltäytyä: Martin ansaitsee itselleen elämän ja valtavan summan rahaa, jos hän luo kirjoittamalla uuden uskonnon.

Otettuaan työn vastaan Martin alkaa pian kuitenkin ihmetellä joitakin työhönsä ja Corellin henkilöön liittyviä kummallisuuksia. Hänen ottaessaan asioista selvää kirja muuttuu trilleriksi: ruumiita syntyy sitä mukaa kuin Martinin tutkimukset etenevät. – Enkelin leikki onkin paitsi synkempi ja traagisempi niin myös verisempi romaani kuin Tuulen varjo. Ehkä liiankin verinen, sillä kirjan loppupuoli alkaa osittain muistuttaa ärsyttävällä tavalla kovaksikeitettyä dekkaria, mikä ei yhtään sovi tyyliin.

Kirjoittamisen ja kirjailijuuden problematiikka on eräs romaanin keskeisimmistä aiheista, ja sitä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta. Kirjailijan työhön esitetäänkin romaanissa sisältyvän paljon oppositiopareja ja ongelmia: viihdettä vai vakavaa kirjallisuutta, kirjoittaako rahasta vai jostakin muusta syystä, anonyymisti vai omalla nimellä, toimiiko luomisvoiman lähteenä muusat vai demonit, mitä tehdä kun kirjailija kadottaa lahjansa kirjoittamiseen jne.  – Ja tietysti kirjassa on faustimainen tumma sävy. David Martinin ja Andreas Corellin suhteessa on kyse enemmästä kuin tavallisen kirjailijan ja kustantajan kohdalla, siihen jo kirjan nimikin viittaa.

Martin ja Corelli keskustelevat useaan otteeseen uskonnosta, ihmisluonteesta, moraalista yms. Näissä keskusteluissa Corelli on mestari, Martin oppipoika. Dialogit antavat vähitellen lisäselvitystä kirjan otsikkoon ja Corellin motiiveihin. Kun Corelli erään keskustelun aikana kysyy Martinilta, onko tämä kiinnostunut faabeleista, Martin kertoo halunneensa lapsena tulla Aisopokseksi. Vastavuoroisesti Martin utelee, miksi Corelli halusi lapsena tulla. Corelli vastaa: “Jumalaksi.” – Vielä kun Corelli jossakin keskustelussa kertoo tulleensa isänsä hyljeksimäksi nuoruudessaan, voi jo arvatakin, millaisesta enkelistä on kyse.

Mukaansatempaava lukuromaani, jota voi suositella ainakin kaikille Tuulen varjon lukeneille ja siitä pitäneille.

Unen maa

Joskus minulla oli kirjan ostettuani tapana kirjoittaa sen alkulehdelle jokin  ohikiitävä ajatus tai vaikkapa lyhyen selailun perusteella valittu sitaatti kyseisestä teoksesta. Kirjaston poistomyynnistä ostamaani antologiaan Idän ja lännen runot (toim. ja suom. Anselm Hollo ja Markku Lahtela, 1963, Wellin+Göös) olen tuhrannut seuraavasti:

Syys -97

Hollo olisi ollut
syyskuussa Hesassa
keikalla, mutta me
aktivoiduimme
vasta kirjaston
poistomyyntiin …

Ostos ei ollut hassumpi, ja samalla mukaan tarttui myös Hollon oma kokoelma Trobar: löytää (johon sukkeluuksiani joka paikkaan innokkaasti puhkuen olen kirjoittanut lisäyksen: Ja me löysimme …). Lukiessani kotona Hollon ja Lahtelan kokoelmaa teinkin löydön: sivulla 83 oli täysin tuntemattoman ukrainalaisen runoilijan Semjon Kirsanovin runo, joka kuitenkin on minulle – ja varmasti monelle muullekin – hyvin tuttu aivan toisesta yhteydestä:

Mutta minä lähden
taivaanrannan taa.
Ja sinä lähdet
taivaanrannan taa.

Mutta sinä menet taivaanrannan taakse
kuin päivä.
Minä taivaanrannan taakse
kuin varjo
kun päivä on mennyt pois
dyyneille.

Pekka Streng esittää Markku Lahtelan suomentamasta runosta säveltämänsä laulun vuonna 1972 julkaistulla Kesämaa-levyllään (Love Records). Lauluun sisältyy henkilökohtaista tragiikkaa, sillä syöpää nuoresta saakka sairastanut Streng tiesi toista levyään (ensimmäinen oli kaksi vuotta aiemmin julkaistu Magneettimiehen kuolema) tehdessään sen mahdollisesti jäävän hänen viimeisekseen. Niin se jäikin –  Streng kuoli huhtikuussa 1975, hieman alle 27-vuotiaana. – Todennäköisesti Pekka Streng on löytänyt runon Mutta minä lähden juuri tästä Hollon ja Lahtelan toimittamasta teoksesta, sillä Kirsanovin tuotannon laajuudesta huolimatta  en ole löytänyt häneltä muita suomennettuja runoja. Tästä vakuuttuneena olenkin lueskellut Idän ja lännen runot –antologian tekstejä pohtien samalla, mikä muu nuorta muusikkoa olisi niissä voinut kiinnostaa. Beat-sukupolvi Atlantin takaa? Jevgeni Vinokurovin ironinen runon alkusäe: Satakieli oli töissä lehvistössä … ? Vai Andrej Voznesenskin runo Kitaralle?

Aivan Kesämaa-levyn loppuun on kätketty lyhyt piiloraita, jota ei ole mainittu levyn kansiteksteissä.  Se  lievittää Kirsanovin runon aiheuttamaa surumielisyyttä: mukana mulla on paperilunta /satujen tulla /olen unta. – Unen ja kuoleman rinnastaminen runoudessa ei ole mitenkään poikkeuksellista, mutta tapa, jolla Streng sen tekee, on kiinnostava. Vuonna 1969 Streng oli tekemässä Yleisradiolle kuunnelmaa Papiljonttinainen, jossa on hänen sanoittamansa ja säveltämänsä unen maasta kertova Laulu unen maasta (siitä tässä sitaatti, laulu löytyy esitettynä Ylen arkistosta):

kun makuuhuoneesi ikkunaan
tuikkivat kaikki tähdet
ja illan varjot kääntyvät yöhön
unen maahan lähdet

Siellä tapaat ystäviä, joista päivisin
et ehkä tiedäkään
ja kaukana asuvan leikkitoverin kanssa
pääset leikkimään

Jos joku sinulle läheinen
on mennyt tuolle puolen
niin kuin sanotaan
hän hymyillen siellä vastaasi käy
saa kyyneleesi kuivumaan

Unen maa on jonkinlainen rajatila, jossa elävät ja kuolleet kohtaavat, samoin todellisuus ja satu. En väitä, että Pekka Streng itse olisi näin uskonut – mutta laulussa esitetty kuvitelma on kaunis ja kiehtova. Samalla se viittaa esi-isiemme ikiaikaiseen perinteeseen: ennen kristinuskon tuloa ajatus vainajien tapaamisesta unessa tai unen kaltaisessa tilassa olisi ollut aivan luonnollinen – shamaanit pyrkivät siihen tietoisesti shamaanimatkoillaan.

Levyn kansikuvan maalaus Sonja Lehdon

Ei siis ole mitenkään huono ratkaisu, että viime viikolla postuumisti julkaistun Pekka Strengin kolmannen levyn nimi on juuri Unen maa (Emi). Jo levyn tuotantoprosessi on ollut eräänlaista epätodellisessa rajatilassa taiteilua: tuottaja Jukka Hakoköngäs Olympia-orkestereineen on tehnyt Strengin ”mies ja kitara”-kotiäänitysten pohjalta uusia kappaleita alkuperäisten demonauhojen tunnelmiin eläytyen ja intuitionsa varassa. Kun ääni haudan takaa ja elävä orkesteri kohtaavat, miksei hyvin voisi puhua Papiljonttinaisen laulussakin esitetystä unen maasta. – Ja tietysti niille musiikin harrastajille, jotka ovat kuunnelleet Pekka Strengin Magneettimiehen kuolema - ja Kesämaa-levyjä, yllättävässä ”comebackissa” 33 vuotta kuoleman jälkeen levytetyillä biiseillä on jotakin epätodellista, unenomaista, hurjaa. Aivan kuin Strengin ääni ja viesti todellakin tulisi jostakin kaukaa mutta silti läheltä – unen maasta.

Kesämaahan verrattuna Unen maa on yleisvireeltään jonkin verran synkempi levy, vaikka toki iloisiakin kappaleita mukaan on mahtunut. Levylle valituissa lauluissa on  joitakin kappaleita aivan Strengin viimeisiltä vuosilta, jolloin lähestyvä kuoleman varjo on varmasti ollut paljon läsnä ajatuksissa. Synkkää tunnelmaa luodaan esimerkiksi kappaleessa Itsemurhatalon luona, jossa viitataan erääseen kauhukirjallisuuden klassikkonovelliin:

kuljin itsemurhatalon ohi yöllä,
oli hyvin hämärää
kolkko tunne hiipi sisimpääni,
aioin kulkuani kiirehtää

olin varma, ikkunaan jos katson,
oudon varjon siellä nähdä saan
muistin Usherin ja Edgar Allan Poen,
siihen pysähdyinkin seisomaan

Usherin talon häviö (tai tuho, kuten Jaana Kapari-Jatan käännöksessä) on eräs Edgar Allan Poen tunnetuimmista novelleista. Vuonna 1839 julkaistussa tarinassa kuvattu kartano on demoninen paikka, rakennus, joka tavallaan on elävä olento. Kartanolla on vahva yhteys sitä asuttavaan Usherin sukuun, ja yliluonnollisella tavalla tuo talo ja sitä asuttava perhe ovat samaa juurta – ilman toista ei voi toinenkaan olla olemassa. Rappio, hulluus ja levottomuus näkyvät niin rakennuksessa kuin sitä asuttavissa Usherin suvun viimeisissä edustajissa.

Novellin kertoja saapuu Usherin taloon vuosien jälkeen tapaamaan nuoruudenystäväänsä Roderick Usheria. Tämän sisar Madeleine on sairastunut mystiseen, riuduttavaan tautiin ja Roderick itse pelkää vaipuvansa hulluuteen. Vierailun aikana pahimmat uhkakuvat käyvät vähitellen toteen ja Edgar Allan Poelle ominainen keitos on valmis tarjoiltavaksi lukijalle: hulluuden kehittymisen kuvaus ja elävältä hautaaminen ovat Poen lempiaiheita. – Niin traagisiin mittoihin Pekka Strengin laulu Itsemurhatalon luona ei kuitenkaan kasva. Yhtymäkohta laulun ja novellin välillä löytyy lähinnä siitä, kuinka novellin kertoja kuvaa saapumistaan Usherin talon luokse:

Koko ikävän, pimeän ja äänettömän syyspäivän, jona pilvet riippuivat painostavan alhaalla, olin aivan yksin matkannut ratsain läpi aivan erikoisen aution seudun, ja lopulta, illan varjojen pidentyessä, havahduin Usherin alakuloisen talon lähettyvillä. En tiedä, miten oli – mutta kohta nähdessäni ensimmäisen vilahduksen rakennuksesta mieleni valtasi sietämätön alakuloisuus. Sanon sietämätön, sillä tunne ei ollut lainkaan sukua tuolle runollisuudessaan puoliksi miellyttävälle aistimukselle, jonka ankarimmatkin hävityksen ja kauhun kuvat tavallisesti tuovat mieleen.

Lainaus on Yrjö Kivimiehen suomennoksesta, novellikokoelmasta Korppi ja kultakuoriainen, josta Pekka Strengkin on todennäköisesti kertomuksen lukenut.  Se on vuosikymmeniä ollut Suomessa hyvin suosittu Poe-kokoelma, joka sai varteenotettavan kilpailijan vasta kolme vuotta sitten, kun Jaana Kapari-Jatan laaja suomennoskokoelma Poen kirjoituksista julkaistiin. Kapari-Jatan käännöksenä novelli on saanut suomennosasukseen Usherin talon tuho. Merkitysero on pieni, mutta jotenkin pidän enemmän tuosta häviöstä. Se tavoittaa novellin yliluonnollisen puolen paremmin kuin pelkkä tuho.

Minulle henkilökohtaisesti niin Strengin laulun kuin Poen novellinkin kuvaamat talot ovat ikävällä tavalla tuttuja paikkoja. Ahdistava, demonien riivaama paha talo on nimittäin joidenkin toistuvien painajaisteni peruskuvastoa. Unen maassa on siis pelottaviakin puolia. – Unen maa -levyllä Itsemurhatalon luona -kappalettakin synkempi on Kohtalo, joka on mielestäni koko Unen maa -levyn hienoin laulu. Se alkaa kuin satu:

kun kaupunki peittyy hämärään,
kuka kumma hiipiikään
neonvaloja kaihtaen
suojissa tummien kujien

mutta loppua kohden totuus alkaa paljastua:

vaan eräänä iltana polveltain
koputuksen kuulla sain
hän odotti minua vaieten
oli pakoni turhaa, tiesin sen

Ensi kerran kuultuna laulun loppu on alkuun verrattuna tyrmäävä: tuo alussa mainittu kulkija (jota aloituksen tyylin perusteella voisi luulla vaikka hyväntahtoiseksi pikkumönkiäiseksi) onkin Viikatemies, joka viimein on tullut noutamaan omansa. Laulun viimeisissä säkeissä Kohtalo kutsuu tarinan kertojaa viimeiseen suudelmaan – lihaton käsi viikatteen varteen tarttuneena. – Kohtaloaan ei voi paeta, kuolemaa ei voi voittaa. Sama viesti kuuluu jo Strengin ensimmäisellä levyllä Magneettimiehen kuolema, jolta löytyy kappale Gilgamesh. Maailman vanhimmassa eepoksessa kerrotaan sankarikuninkaasta Gilgamesh, joka on osaksi jumalten kaltainen mutta kuitenkin kuolevainen ihminen. Gilgamesh ei tyydy kohtaloonsa vaan lähtee etsimään ikuisen elämän salaisuutta.

Pekka Strengillä on ollut käytössään Armas Salosen Gilgamesh-eepos (1943, WSOY). Strengin kielellisesti paljon tyylitellympi ja modernimpi versio perustuu eepoksen kohtaukseen, jossa Gilgamesh on saapunut meren rannalla, maailman äärellä sijaitsevan kapakan luokse. Kapakkaa emännöi Siduri, joka opastaa Salosen käännöksen mukaan Gilgameshia näin:

”Gilgamesh, mihinkä juokset?
Elämää, jota etsit, et löytävä ole.
Kun jumalat ihmiset loivat,
osaksi ihmisten kuoleman soivat,
ottivat itselleen käteensä elämän.”

Kun luin Jaakko Hämeen-Anttilan kielellisesti ajanmukaistetun ja nykytutkimukseen perustuvan käännöksen (Basam Books, 2000), yllätyin, sillä tuota kohtausta ei tekstistä löytynytkään. Syy ilmeni Hämeen-Anttilan teoksen loppuun kokoamissa selityksissä. Kuten Kalevalan sankarirunoista, myös Gilgames-eepoksen kertomuksista on olemassa lukuisia eri versioita. Tuo Pekka Strengiä innoittanut kohta ei kuulu niin sanottuun standardiversioon, vaan Salonen on lainannut jakson muinaisbabylonialaisesta versiosta. Tietystikään tämä tosiasia ei vähennä tekstin arvoa: ikivanhaa tarina-ainesta se on joka tapauksessa.

Pekka Strengin säveltämä Gilgames-laulu pitäytyy riveissä, joissa ihmisen kuolevaisuuden lopullisuus todetaan hyvin ytimekkäästi. Kapakanpitäjän puheenvuoro Gilgameshille ei kuitenkaan lopu tähän, vaan hän jatkaa (lainaus Hämeen-Anttilan tekemästä käännöksestä, selitysosiosta):

Gilgames, täytä vatsasi täyteen,
iloitse iltaisin, öin ja päivin.
Jokainen päiväsi olkoon juhla,
öin ja päivin tanssi ja leiki!

Olkoot vaatteesi vasta pestyt,
hiuksesi puhtaat, vartesi kylvetetty!
Katso lasta, jonka käsi on kädessäsi,
iloitkoon vaimo sylissäsi!

Tämä on ihmisen osa.

Ihminen ei voi uhmata kuolemaa, kohtaloaan, mutta hän voi voittaa elämän itselleen: jokaisesta elämään sisältyvästä päivästä ja hetkestä hänellä on mahdollisuus rakentaa onnensa. Tätä puolta Pekka Strengkin lauluissaan tuo esille, niissä iloisemmissa. Kesämaa-levyn Perhonen on Eeva-Liisa Mannerin käännös tsekkiläisestä kansanrunosta. Krista Bendovan kauniisti kuvitetusta (kuvittanut Mirko Hanak) lastenkirjasta Perhonen, hassu varpunen (1963, suom. 1966, Otava) löytyy Perhosen lisäksi myös runo Kuoriainen ja kaste:

Se on Magneettimiehen kuolema -levyllä esitetty toisella nimellä, Laulu hyönteisestä joka nukahti Ruusun vuoteeseen. – Perhosesta kertova runo on hyvin kesäinen ja elämäniloa täynnä:

Kaunis iloinen perhonen
kukkien mettä maistaa
niityillä sinisillä.
Aina on kiire sillä.
Ja ihana aurinko paistaa.

Toisaalta perhosen lentoa seuratessa tunnelmassa on aina läsnä ilon lisäksi suru: hetkessä on riemua, mutta pian se on ohi. – En usko, että jaksaisin iloita jokaisesta sekunnista, jos itse olisin kuolemansairas, vaan kaipaisin jonkinlaista vastapainoa elämän karuudelle. Unen maa -levyllä se löytyy saduista, joihin voi aina mielessään siirtyä pakoon todellisuuden ahtaita lainalaisuuksia. Synkkiä tai surullisia aiheita käsittelevien kappaleiden lomassa on lauluja noidista (Noidat), sammakoista (Sammakko Sim), keijuista (Keijut) ja Muumipeikosta (Muumipeikon tassuttelu). Varsinkin niistä viimeinen on sijoitettu mainiosti Kohtalo-kappaleen jälkeen keventämään tunnelmaa.

Pekka Streng levytti jo Kesämaa-levylle yhden Tove Janssonin runoon säveltämänsä laulun. Kappale … ja tuittu ruusut sai on tehty kauan ennen Muumi-buumia ja japanilaista animaatiosarjaa. Toki muumit olivat suosittuja 1970-luvun alussakin, mutta silloin niihin ehkä liittyi enemmän taiteellisia arvoja kuin nykyään. Ei kaupallistuminen toki ole tuhonnut Muumilaaksoa – animaatiosarja on hyvin tehty ja muumihahmot mukeissa yms. tuotteissa tuovat aidosti iloa arkeen – mutta on se muumeilta hieman niiden viattomuutta vienyt. – Jos Pekka Streng olisi saanut elää pidempään, olisi paljon mahdollista, että Muumilaakso-lauluillekin olisi tullut jatkoa. Millainenkohan muumeista tehdyn animaatiosarjan tunnuslaulu olisikaan Strengin säveltämänä ja esittämänä?

Minulle Pekka Strengin musiikin ja laulujen tärkein sanoma on siinä, että vakava sairaus ja lähestyvä kuolemakaan eivät välttämättä tee ihmisestä kylmää  ja toimintakyvytöntä. Aina voi – ja pitää – uskoa hyvyyteen, satuun ja keijuihin. Aina tarvitaan Strengin kaltaisia idealisteja, vaikka heidän tekonsa ja puheensa saattavatkin vaikuttaa naiiveilta tosielämän realiteetteihin suhteutettuina. Parhaimmillaan idealistit saavat siirrettyä lempeää uskoaan minunkin kaltaisiin kyynikoihin (toki tunnustan: olen piiloromantikko). Ja kyllä, kuunneltuani muutaman kerran Unen maa -levyn Keijut-kappaletta uskon taas – ainakin hetken aikaa – , että kaikki mahdollista on, niin satu kuin hyvyyskin:

Jos et usko että keijuja on,
et silloin niitä nää.
Ja pihassa oleva kivi voi olla
jättiläisen pää.
Jos uskot niin, se mahdollista on,
sillä kaikki mahdollista on

Ensi viikon keskiviikkona 4. helmikuuta suuntaankin Helsinkiin Tavastialle, jossa pidetään Pekka Strengin tribuuttikonsertti. Liian ainutlaatuinen tilaisuus jätettäväksi väliin – ja uskoisin, että kun paikalla on paljon Pekka Strengin musiikin ystäviä, on tunnelmakin poikkeuksellinen: siellä tapaat ystäviä, joista päivisin / et ehkä tiedäkään …

 

(Lisätietoa Pekka Strengin tuotantoon ja sanoituksiin liittyen voi katsoa esim. täältä.)

Käännöskonerunoutta

Käännösrunoutta lukiessa on palkitsevaa, jos voi rinnalla tarkastella alkukielisiä tekstejä – tietysti sillä edellytyksellä, että osaa alkuperäistä kieltä edes jossain määrin. Tekstejä vertaillessaan yleensä aina huomaa, että erinomainenkin käännös joutuu tekemään kompromisseja – kaikkia sanoja, vivahteita, sivumerkityksiä jne. ei voi sellaisenaan kääntää, ei myöskään rytmiä tai runon äännemaailmaa. Joskus eksoottisempien kielten tekstit eivät edes ole käännetty suoraan alkukielestä vaan käännöksestä, esim. englannista. Tällöin alkaa  jo jonkinlainen “rikkinäinen puhelin”-efekti vaikuttaa: mitä useampi välikäsi, sitä enemmän viesti muuttuu matkalla.

Kuinkakohan paljon suomenkielinen runo muuttuisi, jos sen kierrättäisi muutaman vieraan kielen kautta ja suomentaisi sitten lopulta uudestaan? Eli kääntäisi runon ensin ruotsiksi, ruotsista ranskaksi, ranskasta saksaksi jne. Tietysti joka vaiheessa pitäisi valita uusi kääntäjä, joka ei tietäisi muuta kuin viimeisimmän version. Ja mitä huonompia kääntäjiä, sitä enemmän runo muuttuisi. - Kokeilin huvikseni “rikkinäistä puhelinta” Googlen käännöskoneella, joka todellakin on melkoisen kömpelö kääntäjä. Esimerkiksi Kaarlo Sarkian runo Elokuun ilta (kokoelmasta Velka elämälle, 1931)

On elokuun ehtoo herkin.
Punas rusko taivaan laidat.
Hämy kietoo vainiot, aidat
ja maantien kysymysmerkin.

Kas virran hopeanauhaa -
se on nyt kuin ruskea vaski.
Jo kaste sängille laski.
Yhä vahvemmin koski pauhaa.

Ui ilmaan angervon tuntu.
Nyt vihelsi laulurastas.
Yli latvojen toinen vastas.
Yhä tihenee hämärän huntu.

Elopellolla taukos leikkuu.
Norot hukkuvat usvaan hentoon.
Heräs lepakko mykkään lentoon.
Kenen huivi kujalla keikkuu?

käännettynä ensin ruotsiksi, sitten ruotsista saksaksi ja viimein saksasta suomeksi muuttui muotoon

Käytössä illalla elokuun hankalin.
Punas ruskea taivas sivua.
Hämy kietoo Vainio, miekkailu
ja toteuttamistavasta kysymys.

Kas teho Silver Band –
Nyt on ruskea messinkiä.
Vaikka Tau sängille raukesi.
Yhä enemmän huolissaan pauhaa.

Swimming in the air angervon tunne.
Nyt vihelsi Mavis.
Tietoja latvojen vastas toiset.
Tihenee yhä epäselvä verho.

Elopellolla taukos Clipper.
Norot Hukkumisen usvaan hentoon.
Heräsin BAT mykkään lennolla.
Kuka huivi keikkuu kuja?

Lopputulos paljastaa, että Googlen käännöskone tekee käännökset luultavasti aina englannin kautta – muutenkaan noita tekstiin putkahtaneita englanninkielisiä sanoja ei oikein voi selittää. Ja loppusoinnuista ja rytmiikasta on pakko tinkiä, niitä kone ei ota huomioon. Mutta vaikka uusi “käännöskoneruno” ei hurmaa laadullaan,  joitakin kiinnostavia tulkintoja kone on onnistunut Sarkian alkuperäistekstistä tekemään. Kun tarkastelee yksittäisiä säkeitä, löytyy joukosta muutama helmi.

Toinen säe, Punas rusko taivaan laidat, on kääntynyt muotoon Punas ruskea taivas sivua. Tässä mielestäni kone yltää johonkin sellaiseen, mitä Sarkian runoista ei juuri löydä: runon kuvaama rusko ei punaa vain taivasta vaan tunkeutuu fyysisesti runon kirjoittamishetken ytimeen, valuu kynästä ja runoilijan havainnosta paperille.

Kuudes säe, se on nyt kuin ruskea vaski, on tulkittu muotoon Nyt on ruskea messinkiä. Pidän enemmän koneen tekemästä versiosta, sillä siinä metafora on tiivistynyt ja vaski on modernisoitu messingiksi. Sitä paitsi virran värityksen muuttuminen on tässä paljon radikaalimpi: selvemmin ilmaistaan, että joki on ollut aiemmin ruskea – ja nyt ruskea on messinkiä.

Swimming in the air angervon tunne sekoittaa riemukkaalla tavalla englantia ja suomea. Alkuperäinen angervon tuntu on vaihtunut angervon tunteeksi – nostan hattua koneelle, joka pystyy eläytymään kasvin osaan. Sarkian runossa korostuu runoilijan havainto, mutta konekäännöksessä ajatellaan angervo subjektina, joka ilmaisee tunteitaan tuoksullaan.

Ja entäpä nämä säeparit:

Nyt vihelsi laulurastas. / Yli latvojen toinen vastas.
Nyt vihelsi Mavis. / Tietoja latvojen vastas toiset.

- Laulurastas on muuttunut erisnimeä muistuttavaan muotoon (kone itse muutti sen isolla alkukirjaimella alkavaksi). Lintu ikään kuin henkilöityy, se ei ole enää se vaan hän, Mavis. Ja koska toiset vastaavat tietoja latvojen, ei kyseessä enää ole mikään linnun merkityksetön vihellys vaan tietoisesti asetettu kysymys, johon muut vastaavat oman tietämyksensä perusteella.

Kokeilin muitakin kielivaihtoehtoja, mutta ainakin tämän runon kohdalla suomi-ruotsi-saksa-suomi tuotti kiinnostavimman ja luettavimman lopputuloksen. Yhden pienen muutoksen tein alkuperäistekstiin: lisäsin toiseksi viimeisen säkeen heräs-sanaan yhden i:n, mutta ei sekään ihan auttanut konetta ymmärtämään, mistä säe kertoo.

Käännöskonerunous on hyvä lisä Googlen mahdollistaman ja jo omaksi genrekseen muotoutuneen hakukonerunouden rinnalle. – Käännöskonerunouttahan voi kokeilla omillakin teksteillään – kone voi tuottaa yllättäviä muotoja ja yhdistelmiä, joita itse ei tulisi ajatelleeksikaan. Samoin se mahdollistaa hauskan tavan versioida vanhoja runoja. Esimerkiksi tuota Sarkian runosta syntynyttä uutta “tulkintaa” voisi vapaasti jalostaa eteenpäin: 1930-lukulainen pohjateksti väijyisi taustalla,  ja siihen sekoittuisivat 2000-luvun kirjoittajan tunnot ja Googlen hakukoneen semanttiset prosessoinnit.

                                  ———————————————————

Jos mahdollinen lukija haluaa kokeilla hakukonerunoutta, niin annanpa tässä lopuksi pari vinkkiä:

- vaivattominta on valita runo, joka löytyy netistä – ei tarvitse kirjoittaa tekstiä uudelleen
- liian selkeät ja suorapuheiset runot eivät toimi – ne kääntyvät liian hyvin: merkitys ja muoto ei muutu
- liian kokeilevat runot eivät toimi – menevät aivan sotkuksi (tosin ovat sotkua jo alun perinkin, joten eipä tuolla väliä)
- liian vanhahtavia sanoja sisältävät runot eivät käänny ollenkaan
- runokäännös kannattaa tehdä kahden, korkeintaan kolmen vieraan kielen kautta (esim. suomi-ranska-ruotsi-suomi), sillä useampi alkaa olla työlästä ja viesti muuttuu turhankin ”rikkinäiseksi”
- vieraiksi kieliksi ei kannata valita liian läheisiä kielisukulaisia (esim. ruotsi/tanska) – fiksumpaa kierrättää kielikunnasta toiseen, esim. romaanisesta germaaniseen (ranska/saksa)
- englantia ei kannattane valita yhdeksi kielistä, sillä kone vaikuttaisi kääntävän tekstit sen kautta joka tapauksessa
- eksoottisiin kieliin ja niistä takaisin runot kääntyvät niin huonosti, että syntyy vain sotkua

Huomaa, että esimerkiksi klassikkorunon versioiminen perustuu kokeiluun. Käännöskone ei useinkaan tuota mitään kiinnostavaa – mutta riittävän monen runon ja kieliyhdistelmäkokeilun jälkeen voi syntyä jotain uutta: ehtaa käännöskonerunoutta!

Räiskis, sanoi pommi

- Räiskis, sanoi pommi kun Gazaan putosi.

Tuolla virkkeellä voisi aloittaa Kurt Vonnegutin käsittelyn äidinkielen tunnilla. Esimerkissä (joka on omani, ei Vonnegutin) tiivistyy Vonnegutille ominaiset tyylikeinot – musta huumori ja absurdius – sekä eräs hänen tuotantonsa keskeisistä aiheista, pasifismi. Lisäksi viesti ei ole yksiselitteinen, vaan sen oivaltaminen vaatii ironian tajua. Ryppyotsat älkööt vaivautuko.

Esimerkkiä voisi avata muutenkin kuin vain tyylin kautta. Vonnegut joutui sotavankina kokemaan Dresdenin ankarat pommitukset: yhdessä yössä, helmikuussa 1945,  kuoli yli satatuhatta ihmistä ja kaunis kaupunki raunioitui täysin. Liittoutuneiden tekemällä iskulla ei ollut ensisijaista sotilaallista merkitystä, vaan motiiveina oli luultavasti kosto ja saksalaisväestön henkisen selkärangan lamauttaminen. Israelin toiminta Gazassa ei tietenkään ole yhtä tuhoisaa, mutta sielläkin siviileihin kohdistuneet iskut alkavat vaikuttaa tiedotusvälineiden antaman kuvan perusteella jopa tahallisilta – tai sitten ne johtuvat piittaamattomuudesta, mikä on käytännössä sama asia.

Rinnastettuna toiseen maailmansotaan esimerkkilause vaatii vielä yhden näkökulman tarkastelua: toisen maailmansodan uhreista, juutalaisista, onkin tullut reippaita pommittajia. Uhrit ovat heidän uhrejaan – siellä jossakin pommiluukun alapuolella, kranaattitulen kantaman päässä, kiväärin tähtäimessä tai saappaan koron alla. – Tätä aihetta ei oikein uskalla kehitellä pidemmälle, juutalaisuus kun on jonkinlainen tabu: Eurooppa ei halunnut nähdä totuutta 30-40-luvuilla, ja nyt on tilaisuus lepyttää omaatuntoa ummistamalla silmät uudelleen.

Räiskis, sanoi pommi.

Keskitysleirikokemus saattaa kasvattaa ihmisestä pasifistin, mutta voisi kuvitella, että kärsimys, nöyryytys, kuolema, pelko jne. vaikuttavat toisinkin: jos koko sukuni ja kaikki ystäväni olisi tapettu kansanmurhassa, saattaisin hyvinkin olla valmis pommittamaan ketä tahansa, joka uhkaa turvallisuuttani. Varsinkin, jos Jumala olisi puolellani. – Joutuessaan todistamaan Dresdenin pommituksia Kurt Vonnegut seurasi nimenomaan viholliseensa kohdistuvaa tuhoa. Tällainen murhenäytelmä ei saa aikaan koston tunteita, vaan pelkästään surua, sääliä ja myötätuntoa. Edellytykset pasifismiin heräämiselle ovat huomattavasti paremmat, kuin jos kyseessä olisi oman kotikaupungin pommitus.

Postuumisti ilmestyneessä kirjoituskokoelmassaan Armageddon in Retrospect (2008) Vonnegut palaa Dresdeniin useassa tekstissä. Kirjan alaotsikko onkin And Other New and Unpublished Writings on War and Peace. Dresdenin pommitus on Vonnegutille traumaattinen kokemus, josta hän on saanut monta syytä kirjoittaa. Toki Vonnegutista olisi varmaankin tullut kirjailija ilman Dresdeniäkin – mutta tuskin sellainen, kuin millaisena hänet tunnetaan.

Vaikka Vonnegut pitääkin Liittoutuneiden roolia toisessa maailmansodassa välttämättömänä, muistuttaa hän vastuusta siviiliväestöä kohtaan:

There can be no doubt that the Allies fought on the side of right and the Germans and Japanese on the side of wrong. World War II was fought for near-Holy motives. But I stand convinced that the brand of justice in which we dealt, wholesale bombings of civilian populations, was blasphemous. That the enemy did it first has nothing to do with the moral problem. What I saw of our air war, as the European conflict neared an end, had the earmarks of being an irrational war for war’s sake.

Nykyaikana niin muodikas terrorismin vastainen sota on siviilivahinkoja aiheuttaessaan moraalisesti tuomittavaa. Natsi-Saksaan aikoinaan tehtyihin pommituslentoihin verrattuna esimerkiksi USAn terroristijahdeissa ei ole kyse laajamittaista tuhoa aiheuttavaa vihollisvaltiota kohtaan suuntautuvista iskuista vaan operaatioista pieniä ääriryhmiä vastaan. ”Operaatioiden” suuruusluokka on kuitenkin niin järeää ja ylimitoitettua, että täysin viattomia ja ulkopuolisia siviilejä kuolee. Kuten nyt Gazassa.

Räiskis, sanoi pommi.

Kirjoituskokoelmassaan Armageddon in Retrospect Vonnegut lähestyy sotahulluutta myös fiktion keinoin. Novellissa Great Day päähenkilönä on vuonna 2037 Maailman armeijaan liittyvä nuorukainen. Eletään rauhan ja vakauden aikaa, ja armeijallakin tuntuu olevan kovin vähän tekemistä. Tarinan nuorukainen päätyy kuitenkin erikoisyksikköön, jossa on sotahullu kouluttaja. Tämä haluaa harjoittaa miehiään oikeissa olosuhteissa: niinpä joukko lähetetään aikakoneella ensimmäisen maailmansodan taistelutantereelle Ranskaan, vuoteen 1918. Siihen sotaromantiikka sitten loppuukin.

Ihmiset kantavat vastuun pahoista teoistaan itse. Silti vastuuta on aina yritetty siirtää muille: kun Israelin joukot mellastavat Gazassa ja tappavat lukuisia palestiinalaislapsia päivittäin, syypää siviiliuhreihin ei olekaan oma armeija vaan vastapuolen raketti-iskut. Ja jos vastuuta kaikesta pahasta ei saada millään konstilla sysättyä muille ihmisille, niin onhan aina olemassa vanha kelmi: paholainen. – Kirjoituskokoelman niminovelli Armageddon in Retrospect kertoo suhteettomiin mittoihin kasvavasta paholaisenmetsästyksestä. Demonologiaan keskittynyt, valtavia summia rahaa kuluttava tutkimusyksikkö päättää poistaa kaiken pahan eristämällä paholaisen. Ongelmana tietysti on, miten se tehdään, kuinka paholainen saadaan kiinni – ja onko mitään paholaista olemassakaan …

Räiskis, sanoi pommi.

Kurt Vonnegutin viimeiseksi kirjoitukseksi jäi kokoelmaan liitetty puhe, joka oli tarkoitus pitää huhtikuun 27. päivänä 2007. Sen esitti kuitenkin hänen poikansa Mark, sillä Vonnegut kuoli pari viikkoa ennen puhetilaisuutta. Kuin ohimennen 84-vuotias Vonnegut kommentoi puheessaan George W. Bushia kysymällä, mitä eroa on Bushilla ja Hitlerillä. Vastaus: Hitler tuli valituksi voittamalla vaalit. Vahinko, että yhteiskuntakriitikko ei ehtinyt näkemään ensimmäisen afroamerikkalaisen presidentin valintaa.

                                             ———————————————-

On muuten erikoista, miten englannin kielessä niinkin pieni ele kuin kaupungista puhuminen she-muodossa tekee paikasta elävän organismin:

Dresden was surely among the World’s most lovely cities. Her streets were broad, lined with shade-trees. She was sprinkled with countless little parks and statuary. She had marvellous old churches, libraries, museums, theatres, art galleries, beer gardens, a zoo, and a renowned university.

Jos armeijoiden tiedusteluraporteissa kaikkiin kaupunkeihin suhtauduttaisiin yhtä inhimillisesti, ehkä jokunen pommituslento jäisi määräämättä.

(Vonnegutin kuvaus Dresdenistä löytyy kokonaisuudessaan täältä)

Kaksoisnarri

Toisinaan kaivan esille vanhat pelikortit ja pelaan muutaman erän pasianssia. Vanhat siksi, että se kuuluu mielestäni pasianssin luonteeseen: pasianssi on nuhraantuneiden ja kolhiintuneiden korttien eläkevirka. Seurapeleihin vanhat kortit kun eivät oikein enää kelpaa, sen verran ”merkittyjä” ne jo ovat – mutta ei niitä raaski poiskaan heittää. Lyödessäni korttia pöytään ja tuumaillessani siirtoja muistelen usein jo 20 vuotta sitten edesmennyttä isoäitiäni, jolla oli tapana katsella poliisisarjoja ja samalla pelata sitä iänikuista Seiskapasianssia. Hän oli myös dekkareiden suurkuluttaja – ja ehkä siksi olen aina liittänyt dekkarit ja pasianssin jollakin tapaa yhteen.

On dekkarien lukemisessa ja pasianssin pelaamisessa muitakin yhdistäviä tekijöitä kuin se, että ne olivat isoäidilleni mieluisia harrastuksia. Molemmat tarjoavat pientä älyllistä ponnistelua, juoni/pelin kulku on perusluonteeltaan yleensä melko kaavamainen, mysteeri ratkeaa vähitellen (tosin pasianssi ei mene läpi kovinkaan usein), ratkaisun saavuttamiseksi rikostutkija/pelaaja tekee lukuisia siirtoja jne. Ja vaikka molemmat viihdyttävät, vaaditaan niin dekkarin lukijalta kuin pasianssin pelaajalta myös kärsivällisyyttä – juttu kyllä ratkeaa lopussa, jos on ratketakseen, kunhan ensin kaikki kortit on katsottu ja jokainen johtolanka tutkittu.

Pasianssi onkin englanniksi patience, kärsivällisyys. Luonteenpiirre, jota ilman dekkareiden yksityisetsivät, amatöörisalapoliisit ja rikoskomisariot eivät työssään menesty. Pasianssissa usein vaaditaan kärsivällisyyttä odottaa, että pakasta kääntyy kortti, joka muuttaa toivottomaltakin vaikuttavan asetelman parempaan suuntaan. Sama pätee dekkareihin: yleensä aina tulee hetki, jolloin rikosta tutkiva päähenkilö vaikuttaa ajautuneen umpikujaan – kunnes tapahtuu ratkaiseva käänne ja löytyy uusi todistaja tai tapahtuu uusi murha, joka johdattaa tutkijan oikeille jäljille.

Agatha Christien Neiti Marple –sarjaan kuuluvassa dekkarissa Salaperäiset rukiinjyvät (1953, suom. Eila Pennanen 1956, WSOY) murhataan liikemies. Uhrin talouteen kuuluu ullakolle erakoitunut vanha täti, joka pelaa pasianssia. Vaikka neiti Ramsbottom on kirjassa vain sivuosassa, hän on silti kiinnostava hahmo. 1950-luvulla julkaistussa romaanissa hän edustaa aikakautta, joka on vielä vanhemman polven muistissa, mutta johon ei enää ole paluuta. Kun murhaa tutkiva tarkastaja Neele kapuaa portaita pitkin ylös neidin huoneistoon, on siirtymä nykylukijan näkökulmasta hauskalla tavalla viehättävä, sillä 2000-luvun lukija harppaa ajassa taaksepäin lukiessaan Christien romaanin suunnilleen vuoteen 1950 sijoittuvaa tarinaa – ja Neele edelleen 1800-luvulle:

Huone, johon hän astui, oli mielikuvituksellisen runsaasti kalustettu. Neelestä tuntui melkein siltä, että hän oli ottanut askelen taaksepäin ei vain Edvardin, vaan jopa kuningatar Viktorian aikakauteen. Kaasu-uunin eteen vedetyn pöydän ääressä istui vanha nainen pannen pasianssia. Hänellä oli yllään kastanjanruskea puku ja hänen ohut harmaa tukkansa oli kammattu alas molemmin puolin kasvoja.

Neiti Ramsbottom on uskovainen, hartauskirjallisuudelle ja lähetystyölle omistautunut vanhapiika, joka ullakkohuoneistostaan kritisoi maallistunutta elämänmenoa ja syntistä sukuaan. – Amerikanenglannissa pasianssia muuten kutsutaan termillä solitaire. Dictionaryn mukaan eräs sanan vanhahtavista, nähtävästi nyttemmin jo käytöstä poistuneista sivumerkityksistä on erakko, ja sanan rinnakkaistermien selityksissä (recluse, anchoress/anchorite, hermit) viitataan uskonnollisista syistä johtuvaan maailmasta vetäytymiseen.

Neiti Ramsbottom mainitsee pelaavansa pasianssia nimeltä Kaksoisnarri. Yritin etsiä sitä parista pasianssikirjasta ja netistä googlaamalla, mutta ilman tulosta. Ensin ajattelin, että se voisi olla jonkinlainen jokeripasianssi. Jokerit pasiansseissa ovat kuitenkin hyvin poikkeuksellisia, eikä ole kovin todennäköistä, että vanhoillinen neiti Ramsbottom moiseen hullutukseen ryhtyisi. Alkuperäisteoksessa pasianssin nimi on Double Jester; vaan eipä sekään hakusanana tuottanut mitään järkevää. Hieman ihmetystä vain, sillä useat double-alkuiset pasianssit ovat kahden hengen pasiansseja. Myös kahden pakan pasiansseja saatetaan kutsua etuliitteellä ”kaksois-”, mikä saattaisi tässä tapauksessa olla todennäköinen selitys. Joka tapauksessa peli voisi hyvinkin olla lyhyen kuvauksen perusteella melko tavanomainen rakennuspasianssi, jonkinlainen tämän postauksen alussa mainitsemani Seiskapasianssin sukulaissielu:

    – Odotahan hetki, neiti Ramsbottom sanoi. – Tämä pasianssi menee läpi.
    Hän muutti kuninkaan useine seuralaisineen tyhjään kohtaan, pani punaisen seitsemäisen mustalle kahdeksikolle, pinosi patanelosen, viitosen ja kuutosen peruspakkaan, siirteli nopeasti eräitä kortteja ja nojautui sitten taaksepäin tyytyväisesti huokaisten.
    – Se on Kaksoisnarri, hän sanoi. – Se ei mene usein läpi.

Neiti Ramsbottom huomaa jo melko aikaisessa vaiheessa, että pasianssi tulee onnistumaan: yhdessä peruspakassa, jota todennäköisesti täytyy rakentaa ylöspäin aina kuninkaaseen saakka, on siinä vaiheessa vasta pataässä, patakakkonen ja patakolmonen. (Peruspakkoja on varmaankin neljä, ellei sitten kyseessä ole kahden pakan pasianssi, mihin pasianssin nimi voisi myös viitata – silloin peruspakkoja on luonnollisesti kahdeksan.) – Tämä on tuttu tilanne pasianssin pelaajille: ensin tulee jonkinlainen intuitio, että pasianssi menee läpi, ja muutaman siirron jälkeen se alkaa vaikuttaa todennäköiseltä, vaikka kaikkia kortteja ei olisi vielä käännettykään.

Agatha Christien dekkareissa sekä neiti Marple että Hercule Poirot muistuttavat tässä suhteessa pasianssin pelaajia murhamysteerejä ratkoessaan – tosin he lopettavat ”pelaamisen” jo aiemmin kuin mihin pasianssin pelaajalla on varaa (esim. rakennuspasiansseissa läpimeno voi olla sataprosenttisen varmaa vasta, kun kaikki kortit ovat näkyvissä). Marple ja Poirot pohtivat tapausta vain siihen saakka, kunnes ratkaisu vaikuttaa heidän mielestään todennäköiseltä – mutta kaikkia kortteja he eivät vaivaudu enää kääntämään ja tarkistamaan, vaan perustavat ”tapauksen läpimenon” omille järkeilyilleen ja olettamuksilleen.

Olisi hauska tietää, millainen pasianssi Kaksoisnarri on. Ehkä se vielä joskus selviää, ja voin ottaa resuiset korttini esille. Joka tapauksessa kirjan sisäisessä logiikassa nimellä on merkitystä. Se lukeutuu niihin pieniin yksityiskohtiin, joilla Christie usein sävyttää romaanejaan – ja joiden huomioiminen palkitaan kirjan lopussa, kun lukija tajuaa, että jopa yksittäisen, kirjassa ohimennen mainitun pasianssin nimikin liittyy kokonaisuuteen ja ratkaisuun. – Jester tarkoittaa paitsi hovinarria niin myös yleisemminkin pilailijaa. Kirjan murhamysteerissä karkea pilanteko kätkee taakseen tarkkaan harkitun murhasuunnitelman ja petoksen. Ja vaikuttaa siltä, että neiti Ramsbottom on taitavana pasianssin pelaajana aavistanut kuvion jo aiemmin kuin kukaan muu.

                                                            ———————-

Tunnustettakoon lopuksi, että en minä pelkästään romantiikan vuoksi pelaa pasianssia vanhalla korttipakalla. Kulmasta taittunut ruutuässä, epämääräisellä tahralla somistettu ruutukahdeksikko, reunasta haljennut ristirouva ja herttakymppi, josta puuttuu iso palanen, tarjoavat pientä mutta usein tervetullutta apua pelissä. Tämänkin erittäin järkevän periaatteen opin isoäidiltäni, joka tuskin olisi suostunut pelaamaan pasianssia tietokoneella.

En suostu minäkään, sen verran täytyy perinteitä kunnioittaa. Ja vanhaa korttipakkaa. Ja tietysti isoäitiä.

Eheä romaani?

Luettuani Katri Lipsonin romaanin Kosmonautti (Tammi, 2008) vilkaisin siitä kirjoitettuja kritiikkejä netistä. Muutama löytyikin – ja samalla myös näkökulma tämänkertaiseen postaukseeni: eheys. Jotta asia tulisi ymmärrettävämmäksi, siteeraan aluksi lyhyesti kahta kritiikkiä (linkkien avulla voi tutustua myös kirjaan, sillä en juurikaan aio esitellä itse romaania):

Katri Lipsonin esikoisromaani on hyvin eheä. Ulkoisesti pieneltä ja kieleltään vähäeleiseltä vaikuttava teos kasvaa pyörteisesti ja kierteisesti kuin tähtisumu koko elämän mittakaavaksi.

-  Pauliina Siekkinen, Savon Sanomat, 28.8.08

Lipson kierrättää näkökulmaa, eikä rakenna palapeliä valmiiksi. Mutta riittävän eheä Kosmonautti on.

- Antti Majander, HS, 28.9.08

Molemmissa kritiikeissä käytetään adjektiivia eheä. Se kuuluu niihin kritiikin kielen termeihin, joiden käytössä itse olen erityisen varovainen, ainakin romaaneista kirjoittaessani. – Voin muuten vakuuttaa mahdollisen lukijani siitä, että sanani ja tekoni muodostavat tällä kertaa eheän kokonaisuuden: jos WordPressin sanahakuun on luottamista, en tässä blogissa ole eheä-sanaa käyttänyt kertaakaan aikaisemmin.

Kun kirjoitetaan kritiikki runokokoelmasta, novellikokoelmasta, levystä tai konsertista, on eheän käytöllä selkeä tarkoitus. Edellä mainitut taideteokset koostuvat osista, eikä ole mitenkään itsestään selvää, että esimerkiksi cd-levyn 15 kappaletta muodostavat yhdessä mielekkään musiikkielämyksen. Tällaisissa tapauksissa on perusteltua käyttää fraasia eheä kokonaisuus, jolloin eheä tarkoittaa yhtenäistä.
Mutta mitä tarkoitetaan, kun romaania kutsutaan eheäksi?

Kielitoimiston sanakirjassa eheä määritellään näin:

eheä (rinn. ehjä, ehyt)
1. esineistä: rikkoutumaton, vahingoittumaton. Eheät sukat.
2. viivoista, pinnoista tms.: yhtenäinen, katkoton, katkeamaton. Huone, jossa on vähän eheää seinäpintaa.
3. ominaisuuksista ja suhteista: yhtenäinen, kiinteä, tasapainoinen, ristiriidaton, särötön, kypsä. Taiteellisesti eheä sommitelma. Tekijänsä ehein romaani. Eheä, tasapainoinen luonne. Eheä maailmankuva.

Minulle eheä herättää hyvin konkreettisen mielikuvan: tyhjä juomalasi, joka on täysin naarmuton ja kirkas. Eheys on juomalasille elinehto: jos siihen tulee terävä särö – ja varsinkin jos se putoaa sirpaleiksi lattialle, se menettää luonteensa ja käyttötarkoituksensa. Sama ei kuitenkaan päde romaaniin: säröt, aukot, ristiriidat – ne juuri tekevät teoksesta usein mielenkiintoisen, kunhan eivät liikaa vaaranna romaanin kokonaisteosmaisuutta. – Tavallaanhan kaikki romaanit ovat eheitä kokonaisuuksia, koska perusluonteeltaan romaanin täytyy sitä ollakin, ja toisaalta mikään romaani ei ole eheä kokonaisuus, koska sellainen olisi sanan varsinaisessa merkityksessä mahdottomuus. Romaani potkii, sätkii ja rakoilee: se ei ole sileäpintainen ja muodoltaan kiinteä (kuten juomalasi).

Ei kriitikko silti ole väärässä käyttäessään romaanista ilmausta eheä. Romaanista puhuttaessa sanan merkitys ja sen käytön tarkoitus täytyy vain aina lukea teoskohtaisesti: sillä ei ole samanlaista yleisluonteista sisältöä kuin vaikkapa novellikokoelman kohdalla. – Syy termin käyttöön voi olla se, että käsitellyssä romaanissa itsessään on piirteitä, jotka kyseenalaistavat teoksen yhtenäisyyden, eheyden: on useita kertomuksia, useita kertojia, lukuisia päähenkilöitä, teemoja, näkökulmia jne. Eli hieman paradoksaalisesti voi todeta, että silloin, kun romaania kutsutaan eheäksi, syy ilmaisuus saattaa olla juuri päinvastainen: kyseinen romaani ei nimenomaan olekaan kaikin puolin eheä, päinvastoin, mutta kriitikko haluaa viestiä lukijalle, että se on kuitenkin riittävän eheä. Juuri näin tekee Antti Majander kirjoittaessaan: Mutta riittävän eheä Kosmonautti on.

Mikä Lipsonin Kosmonautissa sitten kyseenalaistaa eheyden? Romaani sijoittuu Neuvostoliittoon ja kertoo kosmonautin urasta haaveilevasta Serjožasta, hänen ystävästään Sažasta, heidän musiikinopettajastaan Svetlanasta, Serjožan äidistä ja Serjožan haaveesta dokumenttia tekevästä ohjaajasta. Kertoja vaihtaa näkökulmaa henkilöstä toiseen, ja vaihtuupa välillä kertojakin minämuotoiseksi, kun Sažan näkökulmaa syvennetään. Kaiken keskiössä on Serjožan ja Svetlanan suhde: rakkaus, joka ei olosuhteiden takia voinut olla mahdollinen eikä oikeastaan henkilöidenkään, sillä sekä koulupoika että hänen opettajansa kätkevät tunteensa. Romaanissa ei ole selkeästi yhtä päähenkilöä, se sisältää paljon aukkoja, menneet tapahtumat ja nykyisyys lomittuvat toisiinsa, loppu jää avoimeksi – ja lisäksi on periaatteessa mahdollista, että osa tarinasta onkin vain Svetlanan kuvitelmaa, koska romaani alkaa musiikinopettajan fantasioilla.

Siksi Siekkisen kritiikin alkusanat – Katri Lipsonin esikoisromaani on hyvin eheä – särähtävät korvaani: mitä tarkoittaa eheys – vieläpä korostettuna määreellä hyvin – silloin, kun romaanista löytyy säröä, aukkoja ja näkökulmatkin vaihtelevat niin tiheään, että kirjan tuokiokuvissa olisi aineksia jopa novellikokoelmaksi? Varmaankin eheys on tulkittavissa tässä tapauksessa esikoiskirjailijuuden kautta eli kypsyytenä ja onnistumisena. Sillä onhan Lipsonin Kosmonautti taidokas romaani: näkökulmien vaihtelut palvelevat kokonaisuutta ja aukot jättävät sopivasti tulkinnanvaraa. – Tämä tulkinta vahvistuu, kun lukee Siekkisen saman kritiikin toisesta maakuntalehdestä, Keskisuomalaisesta. Siinä painotus on hieman erilainen, parempi: Katri Lipson on kirjoittanut hyvin eheän esikoisromaanin.

Verkkoa haravoimalla löytää lukuisia esimerkkejä eheä-sanan epäselvästä tai ainakin tulkinnanvaraisesta käytöstä kritiikkien tai esittelyjen yhteydessä. Surkeimmasta päästä on Suomen tämänvuotisen Oscar-ehdokkaan valintaperusteluista löytyvä virke, jota lähes kaikki asiasta uutisoineet suuret päivälehdet ovat sellaisenaan toistelleet jutuissaan:

Raadin mukaan Tummien perhosten koti on alusta loppuun asti uskottava ja eheä kokonaisuus, joka ilmentää erinomaisesti elokuvakerronnan laaja-alaista hallintaa. (esim. Turun Sanomat, 18.9.08)

Uskottava ja eheä kokonaisuus? – Tuskinpa vielä näillä kriteereillä Oscaria heruu. Yleensäkin “eheä kokonaisuus” elokuvan yhteydessä tuo minulle mieleen lähinnä jonkin kaavamaisen ja valmiiksi pureskellun leffan, kuten James Bond -elokuvat. Tosin kahdessa viimeisimmässä on kaavamaisuutta kiitettävästi rikottu. Vaan ei kai suomalaisista elokuva-alan ammattilaisista koostuva ajattelu- ja kirjoitustaitoinen raati kuitenkaan vahingossa moista latteutta julkisuuteen päästäisi. Tulkitsenkin asian niin, että tuo valintaperuste kertoo jotakin suomalaisen elokuvan yleisestä tasosta tänä vuonna, valitettavasti.

Runokritiikeissä joskus hämmentää jonkinlainen täydellisen eheyden vaatimus. Miksi ihmeessä runokoelmassa ei saisi olla myös joitakin tyyliltään kokonaisuudesta poikkeavia runoja? – Jos lukija sellaisia huomaa ja ne häntä ärsyttävät, jää kaksi vaihtoehtoa: joko runokokoelma todellakin on kömpelösti koottu tai sitten lukija ei vain ole omassa lukukokemuksessaan ymmärtänyt noiden poikkeamien merkitystä kokonaisuuden kannalta. Tällaisesta arvostelusta esimerkkinä siteeraus Tomi Kontion kokoelman Delta (Teos, 2008)kritiikistä:

Vain muutamaan runoon kokoelman loppupuolella on livahtanut mukaan sekamelskaa, joka ihmetyttää näin hallitussa kokonaisuudessa. Delta on hämmästyttävän eheä runoteos, josta välittyy paitsi syvä kielen taju, myös kirjoittamisen ilo. (Keskisuomalainen, 10.8.08)

Tuon “hämmästyttävän eheä runoteos” tulee tässä tapauksessa helposti tulkittua siten, että kriitikon mielestä runokokoelmat eivät yleensä ole kovin eheitä. Ja hallitun kokonaisuuden ihannoiminen taas viestii siitä, että sivupolut, “sekamelskat”, riitasoinnut jne. eivät ole hyvän ja ansiokkaan runokokoelman tunnusmerkkejä. – Kuitenkin täytyy muistaa, että “muuten niin hallittu kokonaisuus” ja “sekamelska” muodostavat yhdessä kokonaisuuden, mikä saattaa synnyttää kiinnostavia merkityksiä ja jopa vaikuttaa olennaisesti runokokoelman tulkintaan. Ja voikin käydä niin, että jonkun lukijan mielestä “muuten hallittu kokonaisuus” ja “sekamelska” muodostavat yhdessä eheän kokonaisuuden!

Jos kritiikeissä eheän merkitys jää usein epäselväksi, ei arkikielessä asia ole yhtään paremmin. Mitä tarkoittaa Kielitoimiston sanakirjan esimerkiksi valittu eheä maailmankuva? Tai eheä, tasapainoinen luonne? Henkilökohtaisesti minun on vaikea uskoa, että kenenkään aikuisen ihmisen maailmankuva voi olla tässä median myllerryksessä ja globaalistumishurmoksessa kovinkaan eheä, ellei hän sitten ole hieman yksinkertainen tai sitoutunut fundamentalistisesti johonkin uskontoon (tai molempia, mikä valitettavasti ainakin kiihkouskovaisten yksisilmäisiä totuuksia kuunnellessa vaikuttaisi todennäköisimmältä ratkaisulta eheää maailmankuvaa etsittäessä).

Ja eheä, tasapainoinen luonne lienee miltei yhtä mahdoton, elleivät sitten henkilön sisäiset ristiriidat ja mielialan ailahtelevaisuudet ole kasvaneet sellaisiin mittoihin, että psyyke on pitänyt saumata lääkkeillä mukavan pyöreäksi ja eheäksi. Silloinkin eheys on tietysti vain harhakuva, valitettava vaikkakin välttämätön medikalisoitu tila, joka auttaa henkilöä toimimaan arjessa mutta joka voi särkyä millon tahansa.

Linnunaivot

Tasmaniaan vaellukselle lähteneet Heidi ja Jyrki eivät halua häiritä luonnon tasapainoa: ainuttakaan roskaa ei saa heittää luontoon – herkimmillä alueilla ei edes eloperäisiä jätteitä. Mutta vaikka olisi kuinka varovainen, jättää luonnossa kulkija aina jonkinlaisen jäljen itsestään. – Vaellukselle lähteneet saavat huomata, että häirintää tapahtuu toiseenkin suuntaan: luonto iskee takaisin. Kivet, juurakot ja muta hankaloittavat kulkua, sade kastelee, kosteus homehduttaa leivät, iilimadot tarttuvat iholle ja pirullisen älykkäät, hieman Lapin kuukkeleita muistuttavat mutta paljon ilkeämmät linnut, keat, tekevät tihutöitään. Vastus kasvaa retken edetessä, ja lukija alkaakin ounastella, että pahin on vielä edessä.

Johanna Sinisalon romaanissa Linnunaivot (Teos, 2008) henkilöiden ajattelussa korostuu ympäristötietoisuus, mutta se ei ole keskeisin heidän toimintaansa ohjaava motiivi. Jyrki on kontrollifriikki, jonka luonteelle jätteiden määrän minimointi ja vaellustarvikkeista huolehtiminen on omiaan. Kirjaa lukiessani tulinkin miettineeksi, että milloinkohan perustetaan jokin ”anoreksiaa” vastaava nimitys sellaisille henkilöille, joilla pakkomielteinen ympäristötietoisuus on muodostumassa henkiseksi tai fyysiseksi terveysriskiksi. Ehkä sellainen on jo olemassakin. – Heidi on Jyrkin naisystävä, joka on lähtenyt extreme-vaellukselle paitsi Jyrkin niin myös itsensäkin takia. Hyppy tuntemattomaan, maapallon toiselle puolelle, on irtiotto ja samalla lopullinen itsenäistyminen suhteessa ongelmalliseen isäsuhteeseen.

Tasmanian vaelluksella luonto on paljas ja neitseellinen, ja ihmisen tuottamaa teknologiaa on hyvin vähän. Suhtautuminen teknologiaan ja sen sallimiin mukavuuksiin tuokin esille Heidin ja Jyrkin vastakkaisuuden. Jyrki on tullut Tasmaniaan päästäkseen pois teknologian hallitsemilta alueilta ja välttelee jopa reitin varrelle järjestettyjä palveluita. Heidi taas kaipaa kohtuullisia mukavuuksia ja on aivan haltioitunut huomatessaan lintuhavaintopaikalle tuodun roskiksen:

Observatorio on hiljainen. Ei yhtään ihmistä juuri nyt, onneksi. Toisaalta olisin tehnyt tämän, vaikka paikalla olisi ollut keitä.

Olen valmistellut tämän jo vaellustuvassa, kun Jyrki oli ulkona tarkastamassa teltan kuivuusastetta. Onneksi shortseissani on suuret ja väljät taskut.

Nurkassa on aito, oikea roskis.

Roskikseen sujahtaa niin tyhjät elintarvikepakkaukset kuin pussiin pakatut käytetyt tampponit ja pikkuhousunsuojat. Heidin reppu ja mieli tuntuukin sen jälkeen paljon kevyemmältä, helpottuneelta. Vaelluksen aikana rinkkaan kertyvät roskat ovat ikävä muistutus ihmisen kulutustottumuksista, riippuvuudesta teknologiaan ja ekologisesta jalanjäljestä. Kuin kantaisi mukanaan omia syntejään.

Vaikka kyseinen roskis on aivan laillinen jätteiden sijoituspaikka – tosin erittäin harvinainen poikkeus polun varrella – Heidi joutuu jättämään roskansa sinne salassa, koska hän ei halua saada osakseen Jyrkin halveksuntaa. Jyrki suhtautuu ylimielisesti turisteihin, jotka eivät pysty todella mukautumaan olosuhteisiin. Kirjaa lukiessani odotin koko ajan, että Jyrkin ajatukset muuttuisivat radikaaleimmiksi tai kasvaisivat kokonaisvaltaisemmiksi pohdinnoiksi ihmisen ja luonnon suhteesta. Niin ei kuitenkaan käy: Jyrki ei siirrä näkemyksiään käytännön arkisten asioiden tai maisemien kommentoimisen tasolta teorioiksi tai aatteellisiksi mietiskelyiksi, vaan tyytyy lähinnä vain toteamuksiin:

Euroopan-vaelluksilla kaikkein luoksepääsemättömimmilläkin alppiseuduilla Sveitsissä, Italiassa tai Ranskassa oli itsestään selvää, että taivas oli suihkukoneiden vanojen kirjoma. Tai että helikopterit käkättivät vähän väliä ilmatilassa erilaisia vuoristoasutuksen huoltotehtäviä suorittamassa. Mutta täällä ei ole suihkukoneiden jälkiä kuin ristiin rastiin taivaalle sidottuja naruja. Tasmanian yli ei kulje kansainvälisiä lentoreittejä. Täällä taivaan kuuluu olla nyörityksistä vapaa.

Kaukana taivaalla lentävä lentokone ei ole pelkästään uhka luonnon rauhan rikkomattomuudelle vaan myös Jyrkille henkilökohtaisesti. Tunkeutuessaan joka paikkaan teknologia pilaa illuusion hallinnasta ja omasta maskuliinisuudesta. Jyrkille koskematon luonto ei ole itseisarvo, vaan se on puhdas tila, jossa jokaisen on tultava toimeen omillaan. - Näin hallinta ja selviytyminen korostuu. Ne, jotka eivät pärjää vaelluksella ilman ylimääräisiä apuvälineitä ja ruoka-annoksia, ovat heikompia, ”turisteja”.  

Sinisalon romaanissa on kolmaskin näkökulma: Heidin yhteiskunnan ulkopuolelle syrjäytynyt veli, jonka anarkistisista mietteistä ja teoista tarjotaan silloin tällöin lukijalle väläyksiä. Veli on kuin kea-linnut, jotka pyrkivät tekemään retkeilijöille kiusaa. Keinoja on lukuisia: varastetaan jonkun polkupyörä ja heitetään se laiturilta mereen, tönäistään pikkulapsi jäätelöineen kumoon, napataan vauva vaunuista ja jätetään se johonkin toiseen paikkaan jne.

Naula otetaan nyrkkiin niin että joko sen kärki tai kanta pistää vähän ulos. Sitten auton ohi kuljetaan hitaasti. Hyvässä lykyssä ja jos sen tekee luontevasti, vaikka sut nähtäisiinkin, niin ei kukaan välttämättä edes huomaa mitä sä teet. Ääni tulee siitä kun maali kuoriutuu. Joskus ääni on metallisempi ja kirskuvampi, joskus kuuluu tuskin mitään, joskus naula liukuu raivostuttavasti ja täytyy lisätä painetta.

Tällaisella anarkismilla ei ole mitään päämäärää tai edes suuntaa, se vain pyrkii järkyttämään systeemiä, jättämään siihen hetkeksi jäljen. Häirintä-teema toistuu siis tässäkin. - Sinisalon romaanissa tämä kolmas kertojaääni on irrallinen varsinaisesta tarinasta, mutta sillä on kuitenkin tehtävänsä: sen avulla kirjassa pidetään yllä selittämätöntä uhkaa, väkivallan mahdollisuutta, irrationaalisen pahan läsnäoloa.

Asetelma on hyvä – varsinkin kun viittaukset Conradin romaaniin Pimeyden sydän luovat “kauhukertomus”tunnelmaa – mutta ei täysin toimi: jännityksen terä kilpistyy Tasmanian erämaapoluilla rämpimisen kuvauksiin, ja lukija alkaa tarinan edetessä menettää toivonsa sen suhteen, että vielä tapahtuisi jotain jännittävää.

                                                       ————————

Satuin katsomaan pari viikkoa sitten televisiosta dokumentin yhdysvaltalaisesta terroristista, Theodore Kaczynskista, joka tunnetaan yleisemmin nimellä Unabomber. Jos Sinisalon romaanin Jyrkin teknologia-viha ja Heidin veljen väkivaltainen anarkismi sulautuisivat yhteen, lopputulos voisi olla jotakin yhtä pelottavaa. Kaczynski valitsi väkivallan tien omien henkilökohtaisten vastoinkäymistensä ja ideologiansa takia. Hän vetäytyi yhteiskunnan ulkopuolelle alkeelliseen metsämökkiin ja valmisti siellä vuosien ajan kirjepommeja, jotka tappoivat ja haavoittivat useita ihmisiä. Tuhoisia kirjeitä Kaczynski ei lähettänyt aivan kelle tahansa, vaan osoitti ne yleensä jollakin tavoin teknologisen kehityksen parissa työskenteleville, sillä hänen mielestään kaikki paha alkoi teollisesta vallankumouksesta, niin luonnon kuin ihmisen itsensäkin kannalta ajateltuna (Kaczynskilta on suomennettu hänen pamflettinsa Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus, 2005, Savukeidas).

Kaczynski ei ehkä muuten olisi juolahtanut mieleeni Sinisalon romaania lukiessa, mutta dokumentin selostuksessa tehtiin omia tulkintoja niistä syistä, jotka saivat Kaczynskin toteuttamaan tekonsa. Nimittäin kun Kaczynski muutti metsämökkiinsä, luopui hän kaikista mahdollisista mukavuuksista, sähköstäkin. Mutta sivilisaatiota hän ei kyennyt kuitenkaan poistamaan mielestään: teknologia tunkeutui metsän rauhaankin, sillä ilmaa halkovat lentokoneet ja suihkukoneiden vanat ulottavat häirintänsä  kaikkialle. Eräs Unabomberin pääkohteista olikin lentokoneteollisuus. – Juuri noita suihkukoneiden vanoja Jyrkikin ärtyneenä pohdiskeli. Vaikka ei taivaalla lentävä lentokone kenestäkään terroristia tee, herättää rinnastus Kaczynskin, Jyrkin ja Heidin anarkisti-veljen välillä kysymyksen: kuinka pienestä on kiinni, että joku fanaattinen henkilö ryhtyy ideologisista syistä yhden miehen sotaan yhteiskuntaa vastaan?

Ainakin täytyy uskoa fanaattisesti johonkin ideologiaan ja olla väkivaltaan taipuvainen, yhteiskunnasta syrjäytynyt ja pahasti nurkkaan ajettu - eikä voi olla sidoksissa kulttuurisiin ja sosiaalisiin arvoihin. Sinisalon romaanista tällainen “henkilö” löytyy: nimittäin luonto itse ja sen lähettiläinä keat, linnunaivot, jotka osoittautuvat älykkäämmiksi ja vaarallisemmiksi kuin voisi kuvitellakaan.