Mehiläispaviljonki

Kun luen uudesta, juuri julkaistusta kirjasta, usein kirjan nimi herättää varsin monitahoisia assosiaatioita. Mehiläispaviljongin kohdalla luulisin kuitenkin assosioineeni varsin tyypillisesti ja kulttuurisidonnaisesti. Mehiläisestä tulee mieleen ensimmäisenä pesä ja parvi, pörinää. Leena Krohnin romaanin Mehiläispaviljonki (Teos, 2006) alaotsikkona onkin kertomus parvista. Kirjassa kuvataan suurta rakennusta, jossa varsin erikoiset järjestöt (= ´parvet´) kokoontuvat. Yhdistyksistä monet kaihtavat normaaliuden määritelmiä: Vaihtuvan todellisuuden kerho, Palladistit, Profeetat ja Hartsilasten äidit. Jotkut lähentelevät pakkomielteistä hulluutta: Hengittäjät (eivät usko syömiseen), Kunnallistieteen edistäjät (silkkaa hulluutta; ei tarvinne selitellä), Vesijettikilpatoiminnan seura (ks. edellinen kohta) ja Steinwurzeleiden sukuseura (?).

Toisaalta mehiläiset liitettyä kirjallisuuteen assosioituvat minulla heti Stephen Kingin romaaniin Hohto. Elokuvakin on hyvä, mutta kirjassa mehiläiset jonkinlaisena surisevana pahuuden parvena tulee vielä paremmin esille. Kuvaavaa onkin, että Krohnin romaanin kertojan Mehiläispaviljongiksi kutsuma rakennus oli aiemmin Sielullisesti sairaiden tukiasema. Siellä hoidettiin mielenterveysongelmista kärsiviä kovalla kädellä. Kirjassa kuvataan, kuinka eräs potilaista jopa lähetettiin lobotomia-leikkaukseen. Enää ihmisiä ei kovinkaan kevein perustein hoideta. Krohnin romaanissa tämän ajan ”hulluilla” (eivät he mitään hulluja ole; kyse on enemmänkin erilaisesta näkökulmasta maailmaan) on omituiset seuransa, joissa he kokoontuvat ja voivat rauhassa keskustella omasta todellisuudestaan ilman, että sitä kukaan kyseenalaistaisi.

Kirjassa on 44 novellimaista lukua, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden. Episodeissa kerrotaan etupäässä Mehiläispaviljongin erikoisten seurueiden jäsenten tarinoita. Samalla tarkastellaan maailmaa toiseuden näkökulmasta. Pidän tämäntyylisistä kirjoista, sillä Krohn lähestyy omituisten henkilöhahmojensa ja heidän kertomustensa kautta elämän peruskysymyksiä (ja myös vähemmän perustavanlaatuisia mutta sitäkin mielenkiintoisempia kysymyksiä) ajatuksia herättävästi. Mainio kirja yöpöytälukemiseksi, ja episodit ovat riittävän lyhyitäkin nautittavaksi ennen nukahtamista.

Mehiläispaviljongin kertoja  sivuaa muutamaan otteeseen myös taidetta ja kirjallisuutta. Kirjassa kerrotaan lounaskahvila Café Solitairesta, jossa vierailee erilaisia mediapersoonia ja kulttuuriväkeä:

Siellä kävi kirjallisuudentutkija, joka tutki passingia, seksualistista diasporaa, intersektionaalisuutta ja kulkevan queerin suhdetta pervoutuvaan tilaan. Siellä kävi Gerde-lehden päätoimittaja, jonka mielestä mikään sellainen teos, joka tuottaa kauneuselämyksiä, harmoniaa, iloa, lohtua tai mielihyvää, ei mitenkään voi kuulua taiteen piiriin.

Katkelma kuvaa hyvin Krohnin henkilökategorian suhdetta todellisuuteen: kyse on karikatyyreista, mutta toisaalta oikeasta maailmasta hyvinkin todennäköisesti löytyy vastaavanlaisia. Tuollaisia kriitikkoja (tai ainakin melkein tuollaisia) on varsin monessa taidelehdessä – ja jos jonkun mielestä seksualistinen diaspora tai kulkevan queerin suhde pervoutuvaan tilaan kuulostavat huvittavilta ja epäuskottavilta kirjallisuudentutkimuksen aiheilta, niin kerrottakoon, että usein totuus on tarua ihmeellisempää. On paljon mahdollista, että Leena Krohn on poiminut nuokin aiheet suoraan jonkin yliopiston – vaikkapa Turun – kirjallisuustieteen laitoksen viimeaikaisista tutkimuksista.

Leena Krohn on tietynlaisen älykkökirjailijan maineessa: hän on käsitellyt teoksissaan filosofisia kysymyksiä, taidetta ja kulttuuria, harrastanut kirjallisia kokeiluja, analysoinut identiteetin ongelmaa, sivunnut matematiikkaa ja geometriaa, leikitellyt faktan ja fiktion rajamailla, haistattanut pitkät kirjallisuuden genre-määrittelyille jne. Uskoisin kirjailijoiden inhoavan tuollaisia ”älykkö”-leimoja, mutta kyllä Mehiläispaviljonkikin tarjoaa älyllistä viihdettä. Sen ansiona on kuitenkin myös lukijaystävällisyys: ihmiskasvoisten tarinoiden kautta Krohnin esille nostamia teemoja on helppo lähestyä. Useissa tarinoissa on luettavissa satiirimaista kritiikkiä toisinaan hörhöilyä ja toisinaan normaaliutta kohtaan. Ja yllättävän monesta toiseuden (tai hulluuden) kuvauksesta lukija tunnistaa myös piirteitä omasta itsestään. Tai ainakin minä.

Jos tuollainen Mehiläispaviljonki olisi Jyväskylässä, saattaisin itsekin liittyä sen toimintaan. Erityisesti kiinnostaisi Vaihtuvan todellisuuden seura (kuten todennäköisesti monia muitakin lukijoita). Siihen kirjan kertojakin liittyy. Yksi seuran jäsenistä kertoo esimerkiksi tarinan, jossa hän käy katsomassa lapsuutensa kaupunginosaa, monien vuosien jälkeen. Hän kuljeskelee nostalgia-tunnelmissa tuttua katua ja käy lapsuuskotinsa pihalla. Vähän ajan kuluttua hän päättää vierailla siellä uudelleen. Mutta kaupunginosa onkin aivan erilainen, rakennettu uudelleen. Hänelle kerrotaan, että alue uudistettiin jo vuosia sitten. Mutta silti hänen kokemuksensa oli ollut hyvin todellinen. Todellisuus vaihtui, hetkeksi.

Kyllä minulla saattaisi olla parikin tarinaa kerrottavana siitä, kun todellisuus näyttäytyy toisenlaisena kuin normaalisti (vaikka ei ehkä ihan noin radikaaleja kokemuksia). Mutta enemmänkin liittyisin seuraan ihan periaatteesta: ärsyttää tämä ”todellisen” suvereeni ylivalta. Liikkeet, jotka sen diktatuuria vastustavat, saavat sympatiani. Kuten taide ja kirjallisuus.