Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for 8 maaliskuun, 2007

Pinkkiä välipalakirjallisuutta kevään kirjatarjonnassa edustaa Anna-Leena Härkösen Image– ja Anna-lehtiin kirjoittamista kolumneista koottu kokoelma Palele porvari ja muita kirjoituksia (2007, Otava). Pakinatyyliset kirjoitukset etsivät hauskoja näkökulmia arkiseen elämään. Mitään järisyttävää tai ennenkuulumatonta teksteissä ei kuitenkaan tule esille, joten sitä voi lukea täysin turvallisin mielin – välillä tekstit tuntuvat jopa liiankin turvallisilta, ennalta-arvattavilta. Tosin suurien ajatusten tai kysymysten herättäminen tuskin on alun perinkään ollut Härkösen kolumnien tarkoitus: ne on tarkoitettu viihteeksi. Ja siinä Härkönen myös onnistuu, sillä kirjassa on paljon aidosti hauskoja näkökulmia ja sivalluksia, ja kirjoittajan itseironinen tyyli on piristävää. Vaikkakin joissakin kohdin kirjoittajan neuroottinen suhtautuminen asioihin tuntuu jopa häiritsevän liioitellulta.

Härkösen pakinatyyliset kolumnit ovat rakenteeltaan hieman hajanaisia: paljon erilaisia esimerkkejä ja väitteitä jostakin aiheesta on ladottu peräkkäin, ja harkitun aloituksen ja lopetuksen avulla palat sidotaan yhteen kokonaisuudeksi. Toimii kyllä tämäntyylisissä kirjoituksissa, ja tekstejä voikin lukea ikään kuin mutustellen – mihinkään tiettyyn lopputulokseen ei lukijan ajatuksia pyritä johdattelemaan. Esimerkiksi kolumnissaan Toisin sanoen Härkönen kirjoittaa eufemismeista, totuuksien ilmaisemisesta kauniimmassa muodossa:

”Haastava persoona.” Lue: Täysin mahdoton, ei tule toimeen kenenkään kanssa.
”Särmikäs.” Tunnevammainen piikittelijä. Ihme ettei kukaan ole vielä tappanut.
”Tarkkailija.” Ei osallistu mihinkään, ei anna itsestään mitään, ei kanna sosiaalista vastuuta seurustelutilanteissa, teeskentelee mykkää ettei hänen tarvitsisi puhua kenellekään sanaakaan.
”Hieman tasapainoton.” Luonnevikainen juoppohullu.

Jokainen voi jatkaa mielessään listaa eteenpäin – todennäköisesti päätyen monessa kohtaa samoihin ajatuksiin kuin Härkönenkin. Mutta Härkösen tyyli perustuukin juuri tuohon yksinkertaisen totuuden julkilausumiseen: ei tarvitse kikkailla kielellä tai vakuutella lukijaa, riittää kun toteaa, miten asiat ovat. Ja näiden ”itsestäänselvyyksien” (toisaalta, eivät ne välttämättä ole itsestäänselvyyksiä, ennen kuin joku lausuu ne ääneen) väliin Härkönen sirottelee vaihtoehtoisempiakin näkemyksiä.

Muissa kokoelman pakinoissa tarkastellaan mm. vanhemmuutta, parisuhdetta, seksioppaita, tunteiden näyttämistä, mokaamista, itkua, ulkonäkökysymyksiä jne. Tuskinpa kukaan ottaa tällaisista kevyistä pakinoista itseensä, mutta Härkösen kärjistävän tyylin innoittamana minäpä kuitenkin niin teen. Kolmannessa tekstissä Härkönen nimittäin tarkastelee nimiä ja tekee päätelmiä siitä, mitä ne kertovat nimen kantajista itsestään ja myös nimen antajista.

Joskus nimi määrittää koko ihmisen elämän. Typerä nimi kasvattaa taatusti luonnetta. Se on sitten eri asia kuinka kieroon. Ja kuten tunnettua, jotkut vanhemmat toteuttavat olematonta luovuuttaan antamalla lapsilleen taatusti kotitekoiset nimet, joilla on pahimmassa tapauksessa monenlaisia symbolisia merkityksiä. Nanni. Penjami. Timjam. (Miksei saman tien Timjami? Oregano? Juustokumina?)

Mitäköhän ”taatusti kotitekoista”, ”olematonta luovuutta” tai ”monenlaisia symbolisia merkityksiä” on nimessä Penjami? Kysynpähän vaan! – Härkösen puolustukseksi sanottakoon, että hän kritisoi myös omaa nimeään, Anna-Leenaa: ”Kaksiosaisten nimien kantajat eivät ole oikein ketään.” Sen Härkönen unohtaa kuitenkin mainita, että hänen oman poikansa nimi on Lauri (Suuren kuun kirjailijaesittely). Kuulostaa jotenkin perinteiseltä nimivalinnalta kirjailijan pojalle – ettei vain olisi jostain suomalaisesta klassikkoteoksesta poimittu …  (nimimerkillä: En minä katkera ole, mutta …)

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: