Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for huhtikuu 2007

Viimeinen kuulutus

Menee hetki, ennen kuin pääsee jyvälle Céline Curiolin kerrontatyylistä.  Hänen esikoisteoksensa Viimeinen kuulutus (Voix sans issue, 2005, suom. Heli Kalliolevo, 2007, Otava) kertoo nuoresta pariisilaisnaisesta, joka työskentelee kuuluttajana Gare du Nordin rautatieasemalla. 300-sivuisessa romaanissa ei ole ainuttakaan vuorosanaa: dialogit ja puheenvuorot on upotettu kertovan tekstin joukkoon. Kertoja on ulkopuolinen, mutta hän kuitenkin tarkastelee asioita päähenkilön näkökulmasta. – Minuun tämäntyylinen kerronta tekee vaikutuksen. Asiat sekoittuvat toisiinsa – puheet, ajatukset ja toiminta. Lukija tavallaan pääsee lähelle päähenkilössä tapahtuvia sisäisiä prosesseja, välitöntä kokoemista, vaikka teoksessa ei käytetäkään minäkertojaa.

Viimeinen kuulutus on rakkaustarina. Tai oikeastaan se kertoo enemmänkin ihastumisesta, joka kyllä lopulta saa vastakaikuakin. Ihastumisen aiheuttama sekamelska ja päänsisäinen myllerrys on kuvattu realistisesti. Romaanin päähenkilö ei pohdi jäsentyneesti tunteitaan ja ajatuksiaan, vaan hänen elämänsä on tavallaan pysähdyksissä – hän on jäänyt paikoilleen, odottamaan puhelinsoittoa tai mitä tahansa huomiota mieheltä, joka asuu toisen naisen kanssa. Ja kaiken takana on yksi pikainen suudelma, joka tapahtuu kirjan alussa, miehen syntymäpäivillä:

Nainen hakee miehen silmiä, muttei onnistu tarkentamaan katsettaan. Juo. Mies ojentaa hänelle vesilasin, jossa hän kostuttaa huulensa. Ja silloin se tapahtuu: hän menettää kontrollinsa ja liimaa suunsa vasten miehen suuta. Hän tuntee heidän kieltensä hipaisevan pikaisesti toisiaan. Hän ehtii juuri ja juuri tajuta suutelevansa miestä elämänsä ensimmäistä kertaa, kun hän näkee enkelin ja joutuu vetäytymään pois.

Enkeli on miehen naisystävä, Ange.

Viimeinen kuulutus ei kuitenkaan ole pelkästään rakkaustarina. Se kertoo myös irrallisuuden tunteesta. Päähenkilönä oleva nainen on kadottanut otteen siitä, mitä hän on – tai oikeastaan hän ei tiedä, mitä hänen pitäisi olla. Kuin kapinoidakseen koko elämäntilannettaan vastaan hän  turvautuu ylilyönteihin: suhde varattuun mieheen, prostituoituna esiintyminen, myymälävarkaus, lähteminen kapakasta transvestiitin matkaan jne.  – Naisen sosiaalista identiteetittömyyttä korostaa se, että kirjassa ei mainita hänen nimeään. Mikäään ”tv:stä tuttu” Sinkkuelämää-tyylinen kohellus kirja ei kuitenkaan ole, vaikka päähenkilö onkin kolmekymppinen, urbaani sinkkunainen – ja vaikka lääkäri luo paineita kyselemällä, että joko lapsen hankkimista on harkittu. Tietysti romaanin nimi voisi tuohonkin viitata, mutta mielestäni Viimeinen kuulutus on enemmänkin sivullisuuden (tai irrallisuuden) kuvaus, ei yksioikoinen kertomus ikäkausikriisistä.

Mielenkiintoinen kirja, erityisesti kerrontatapansa takia. Turhaan ei ole kustantaja laittanut kirjan kanteen Paul Austerilta sitaattia, jossa tämä kehuu Curiolin kirjaa ”omaperäiseksi ja taitavasti toteutetuksi”.

Read Full Post »

Lasin läpi

Oikeassa elämässä ei tapahdu juurikaan mitään luonnonlaeista poikkeavaa, mutta silti usein joutuu tilanteisiin, jotka tavalla tai toisella lähestyvät jonkinlaista todellisuuden rajamaastoa. Kyse ei ole niinkään siitä, että maailma olisi vaarassa muuttua hallitsemattomaksi: tunteen aiheuttaa ennemminkin oma kokemus, oman pään sisäiset prosessit. Esimerkiksi ajautuessani johonkin absurdiin tilanteeseen en juurikaan enää ihmettelisi, jos yhtäkkiä jostakin marssisi paikalle vaikkapa niitä Liisa Ihmemaassa -kirjan pelikorttisotilaita mesoamaan. – Toki en usko sellaisen olevan mahdollista, mutta joissakin tilanteissa se tavallaan tuntuu mahdollisemmalta.

Oma kokemus tuosta mahdollisuudesta saattaa olla jopa niin voimakas, että melkein odottaa jo jotakin poikkeuksellista tapahtuvan. Todellisuuden raja on vaarassa (?) murtua. Se ei välttämättä ole tie hulluuteen – näkee vain asiat toisin. Joissakin tilanteissa se on jopa hyväksyttyäkin, kulttuurisesti ymmärrettyä: voimakas luontokokemus jossakin jylhässä paikassa saattaa johtaa tuntemukseen Jumalan/Gaian läsnäolosta, ja pimeällä hautausmaalla voi aistia kummituksia. – Mutta joskus kun Prismassa, iltapäivän ruuhkahelvetissä, kuvittelen (vai näenkö todella?) Irvikissan virnuilevan minulle hyllyjen päältä, tiedän että todellisuusmurtuma on lähellä. Silloin on oltava varuillaan, ettei ala nähdä näkyjä ja joudu hullun kirjoihin (tai jos näkeekin, niin irvistää vain kissalle takaisin, suuntaa kassalle eikä puhu kenellekään asiasta).

Nuo arkielämässäni monesti kohtaamani hetket, jolloin väsymys/mielikuvitus/ylivirittyneisyys/tilanteen absurdius (tai vaihtoehtoisesti suunnaton tavallisuus, tappava tylsyys) koettelevat todellisuuskäsitykseni ahtaita rajoja, ovat saaneet minut kiinnostumaan kirjallisuudesta, jossa realismia murretaan surrealismin tai fantasian keinoin. Tällaista kirjallisuutta edustaa mm. Jyrki Vainonen, jonka teksteissä maailma usein näyttäytyy toisin. Vainosen novellikokoelma Lasin läpi (2007, Loki-kirjat) on yleissävyltään hieman ahdistava, mutta sen kertomuksissa on omanlaistaan viehätysvoimaa. Esimerkkejä kokoelman novelleista: 

Akvaario kertoo naisesta, jonka naapuri on lähtenyt pitkälle lomalle. Naapurilla on huoneistossaan valtava, pienen huoneen kokoinen akvaario. Naista on pyydetty ruokkimaan kalojan loman ajaksi. Kaikki ei mene aivan kuten naapuri oli suunnitellut, sillä nainen alkaa viettää aikaansa akvaariossa, kalojen kanssa. Yhä kauemmin ja kauemmin kerrallaan …

Kirjasto-novellin päähenkilö Marlies huomaa palatessaan kirjaston vessasta koko rakennuksen tyhjentyneen. Kirjastorakennuksen ympärille on ilmestynyt vahva, rikkoutumaton lasiseinä, eikä naisella ole muuta mahdollisuutta kuin jäädä kirjastoon. Hän joutuu viettämään siellä päiväkausia yksin, ikään kuin hänet olisi tempaistu toiseen aikaan, toiseen todellisuuteen …

Pullo-novellissa mies menee tapaamaan alkoholistiveljeään tämän asuntoon. Hän löytää veljensä valtavan pullon sisältä. Pullo täyttyy vähitellen alkoholilla, eikä veljellä ole vankeudestaan ulospääsyä, mutta ei toisaalta haluakaan: päinvastoin, tämä kauhoo kaksin käsin nestettä pullon pohjalta juodakseen …

Kokoelmassa on yhteensä kymmenen novellia. Ehkä nuo kolme em. liittyvät suorimmin nimeen, Lasin läpi, jo aiheidensakin puolesta. Mutta monissa muissakin kokoelman tarinoissa kuvataan omituisiin elämäntilanteisiin ajautuneita ihmisiä. – Voin suositella ”oudohkojen” tarinoiden ystäville – tosin mainitsemani tekstien tummasävyisyys saattaa karkottaa osan lukijoista jo heti ensimmäisen novellin – se akvaarionainen – kohdalla.

(Jälkihuomautus: Tuntuu siltä, että olen viime aikoina lukenut liikaa uutta lyhytproosaa, joka on sisältänyt synkkiä kuvaelmia ihmiselämästä. Iloisia ja kepeitä, mutta samalla vakavasti otettavia novelleja on ainakin minun luettavakseni eksynyt kovin vähän. Täytyy kai itseään ilahduttaakseen tehdä kuten ennenkin: lukea välillä satuja, lastenkirjoja jne…)

Read Full Post »

Kalle Haatasen Pitkäveteisyyden filosofia (2005, Atena) oli osuva puheenvuoro eräästä aikamme ilmiöstä, mutta lukiessani Haatasen suomeksi toimittamaa kirjaa Onko minussa jotakin vikaa vai onko kaikki paskaa? (2005, suom. 2006, Atena) olen jossain määrin pettynyt.

Kirjan alaotsikkona on Modernin elämän sanakirja, ja englanninkielisen alkuperäisteoksen ovat kirjoittaneet Stewe Lowe ja Alan McArthur. Kirja koostuu sanakirjasta, johon on kerätty nykyajan moninaisia ilmiöitä a:sta ö:hön. Ilmiöitä on ruodittu (periaatteessa) hauskasti. Tosin hauskuus perustuu monessa kohdassa niin sanottuun helppoon ratkaisuun, eli asiatyylisen tekstin keskellä käytetään alatyylisiä ilmaisuja. Pari esimerkkiä:

Body Shop

Älkää viitsikö antaa minun edes aloittaa kirjoittamista noista kusipäistä.

Kanta-asiakaskortit

Vittu mä rakastan K-kauppaa. Kuolisin sen puolesta. Kesko über alles!

Tässä törmätäänkin kirjan ensimmäiseen ongelmaan: alatyylin letkautukset ovat todennäköisesti paljon ”hauskempia” ja rohkeampia heittoja englantilaisessa kulttuurissa, jossa esimerkiksi elokuvasensuurikin puuttuu alatyylin ilmaisuihin huomattavasti helpommin kuin Suomessa. Joissakin kohdissa kirjaa ”paskailmaisut” toimivat, kieltämättä, mutta liian monessa ”sanakirjamääritelmässä” ne ovat jutun ainoa sisältö.

Toinen kirjan ongelma on se, että vaikka se jossain määrin pyrkii ravistelemaan ja ärsyttämään, jopa haastamaan räksytyksellään valtarakenteita, niin kapina jää vaisuksi. Syy on ilmeinen: kirjan purevimmat kommentit kohdistuvat Iso-Britannian ja USA:n poliitikoihin ja julkkiksiin. Toki joitakin tölväisyjä on ”suomennettukin”, eli sekaan on kirjoitettu myös kotoperäisistä henkilöistä, mutta aina varsin kiltisti. Esimerkiksi:

Pinja Hanski

Hän on kuuluisa siitä, että hän on seurustellut Hjallis Harkimon kanssa ja on Janus ja Anna Hanskin sisar. Onko tällaiselle edes mittakaavaa? Toivon todellakin, ettei ole.

En ole koskaan kuullutkaan Pinja Hanskista tai Janus (?) Hanskista. Anna Hanskilla oli jokin hitti joskus 90-luvun alussa, muistaakseni. Se täydellinen tuntemattomuus kai tämän jutun pointti onkin, vai mikä? Ulkomaisille julkkiksille (Kate Moss, Britney Spears, Britannian kuninkaalliset, Englannissa pelaavat jalkapalloilijat) ja poliitikoille (Clinton, Bush, Kerry) kirjassa vinoillaan huomattavasti ilkeämmin. Se selittänee kirjan suosion Englannissa. Ja vaikka moni herja kohdistuukin USA:n hallintoon, on tärkeän liittolaisen politiikka kuitenkin briteille läheisempi aihe kuin meille suomalaisille. 

Ehkä tämänlainen kirja voisi toimiakin, jos se olisi paitsi käännetty suomen kielelle niin myös ”suomennettu” kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti – eli tehty Modernin elämän sanakirja suomalaiseen ympäristöön. Kymmenkunta vuotta sitten suomeksi julkaistu Douglas Adamsin ja John Lloydin Elimäen tarkoitus (1996, Loki-kirjat) on tällaisesta hauskasta hakuteoksesta hyvä esimerkki: jos paikannimille erikoisia selityksiä sisältävä teos olisi käännetty sellaisenaan, niin tuskin siitä oli tullut Suomessa niin suosittu. Mutta kun myös sisältö tavallaan suomalaistettiin ja otettiin tilalle suomalaisia paikannimiä, oli menestys taattu.

Ongelma on tietysti siinä, että Suomessa ei ole totuttu vastaavanlaiseen satiirin perinteeseen kuin Britanniassa. – Kuka uskaltaisi nostaa esille vaikkapa Tarja Halosen ja Sauli Niinistön presidentti-kilvan ja irvailla kummankin tyhjille puheille, sille mitä he nyt edustavat? Ja käyttää siinä yhteydessä ilmaisuja ”Saulin paskapuheet työväen presidenttiydestä” jne.

Jos saisin tehdä Haatasen toimittamaan kirjaan yhden lisäyksen, kirjoittaisin sinne juuri tämän kirjan kaltaisista, epätoivoisesti hauskuutta tavoittelevista käännöslistauksista. Esimerkiksi O:n kohdalle otsikolla Onko minussa jotakin vikaa vai onko tämä kirja paska? – Mutta myönnetään, on kirjassa paljon hauskojakin kohtia. Ja jos alatyyli tuntuukin kirjassa liian monessa kohdassa naurettavalta itsetarkoitukselta ja pahan inflaation kärsineeltä tehokeinolta, niin voihan olla, että en vain osaa nauraa silloin kun pitäisi. Ehkä minussa todellakin on jotakin vikaa …

Read Full Post »

Jyväskylän kirjamessujen ensimmäisestä päivästä jäi hyvä vaikutelma. Kustantajia oli paikalla kiitettävästi, tosin esimerkiksi Sammakkoa en harmikseni löytänyt mistään (ehkä se oli pomppinut johonkin peränurkkaan). Väkeä riitti, mutta saa nähdä, riittääkö myös vielä huomenna. Toivottavasti.

Oma leikkimielinen messutavoitteeni onnistui tälläkin kerralla: Tommy Tabermannin bongaaminen. Aina kun olen käynyt Helsingin kirjamessuilla, olen siinä onnistunut – tosin viime syksynä näin kaukaa vain pelkän hiustupsun, mutta myöhemmin sain vahvistuksen luotettavalta taholta, että kyseessä oli todellakin SE tupsu. Tällä kertaa näin Tabermannin oikein tositoimissa, esittelemässä kirjauutuuksiaan. – En jäänyt kuitenkaan kuuntelemaan, pelkästä vilaukselta näkemisestä on tullut sellainen perinne, ettei sitä sovi pilata.  

Kirjaostoksissa keskityin lähinnä poikani lukemisharrastuken tukemiseen. Pokkariosastolta löytyi Philip Pullmanin Kultainen kompassi, joka on todella kiehtovan fantasiatrilogian ensimmäinen osa.  Poirot-dvd:n jaksoista innoittuneelle nuorelle miehelle kelpasi myös pari Agatha Christien dekkaria antikvariaatista. Liken osastolla sain huomata, että toisinaan sukupolvien väliset roolit heittävät häränpyllyä: olin nimittäin aivan tohkeissani syventynyt selailemaan Mika Nousiaisen ja Taro Korhosen Paskakirjaa, kun jouduin sensuurin kohteeksi. ”Tuota et kyllä osta, laita se nyt pois ennen kuin äiti tulee …” – Harmillista, minulle oli juuri selviämässä luvusta Paskantaminen avaruudessa, miten astronautit ”hoitavat homman” ilman painovoiman apua. Täytynee käydä salaa lukemassa kirjakaupassa luku loppuun …

Tyydyinkin lopulta hieman intellektuellimpaan (tosin intellektuellit harrastanevat avantgarden hengessä juuri tuollaisia Paskakirjan kaltaisia juttuja) ostokseen, eli siihen edellisessä postauksessa mainitsemaani Deleuzen esseekokoelmaan Kriittisiä ja kliinisiä esseitä. Lisäksi messuvieraat saivat tänään ilmaiseksi Kirjain-lehden numeron 2/07 ja Aivi Gallen-Kallelan ja Hannu Tarmion teoksen Rakkaus Keski-Suomeen. Viime syksynä lukemani ensimmäinen Kirjain-lehden numero oli pettymys, hyvätkin jutut (joita oli harmillisen vähän) oli pilattu ärsyttävällä taitolla. Senpä takia seuraavat numerot ovat jääneet ostamatta. 2/07 tuntuu juttujen osalta lupaavammalta, mutta en mahda mitään sille, että lehden ulkoasusta tulee mieleen Valitut palat. Rakkaus Keski-Suomeen vaikutta kelvolliselta kotiseutukirjalta, vaikka en lajityypin mikään ystävä varsinaisesti olekaan. Kirja käsittelee runoilija Einari Vuorelan ja taiteilija Akseli Gallen-Kallelan suhdetta Keski-Suomeen. Kirjan tekijöiden tekstejä värittääkin sekä Gallen-Kallelan maalaukset että Vuorelan runot. Kokonaisuus houkuttelee lukemaan.

Messuista jäi hyvä fiilis. Tunnelma oli hieman erilainen kuin Helsingissä: parempi, totta kai :) . No, eipäs liioitella. Mutta totta on, että pienessä kaupungissa tällaisessa tapahtumassa on aina tietynlaista omanarvontunteen nostetta – ja keskisuomalaisuus korostuikin messuilla mukavasti, sillä esiintyjien joukossa oli huomattavan monta merkittävää keskisuomalaista kirjalijaa. Esimerkiksi Harri Tapper, Pirjo Hassinen, Pasi Ilmari Jääskeläinen ja tietysti Jyväskylän suurin (urheilu yms.)legenda – Matti Nykänen. Nykänen esitteli tuoretta lentävien lauseiden kokolmaansa Missä me ollaan, ja oonko mäkin siellä?

Valitettavasti en ennättänyt jäädä kuuntelemaan…

Read Full Post »

Ensi viikonloppuna suuntaan Jyväskylän Paviljonkiin, Kirjamessuille. Aiemmin vastaavanlaisia tilaisuuksia on järjestetty Turussa ja Helsingissä, syksyllä, suurimman kirjasadon kypsyessä. Jyväskylän kirjamessuille luulisikin olevan markkinarakoa paitsi maantieteellisen sijainnin mutta erityisesti myös ajankohdan ansiosta: keväälläkin julkaistaan hyviä kirjoja, vaikka se loppuvuoden sesongin aikana usein unohtuu.

Kirjamessuilla minua kiinnostaa kirjat ja kustantamot: saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia kirjoja mitkäkin kustantajat juuri nyt julkaisevat. Toki voi katsoa uutuusjulkaisut kustantajien luetteloista tai Internet-sivuilta, mutta ei siinä ole samanlaista fiilistä kuin esittelypöytien teoksia hypistellessä.

Muuten inhoan kaupallisia massatapahtumia (ja usein epäkaupallisiakin). En myöskään jaksa keskittyä kuuntelemaan kovinkaan monen kirjailijan esittelyä, vaikka ennen messuja yleensä teenkin itselleni aikataulun kiinnostavimmista haastatteluista. Lisäksi olen onneton asiakas, sillä harhailtuani pari tuntia tutustumassa kirjoihin, joista luettavakseni kelpuuttaisin ainakin sata, en loppujen lopuksi osta mitään. Liikaa vaihtoehtoja, liian vähän rahaa (ja liian vähän kirjahyllytilaa kotona).

Lauantain ohjelmassa (yksi päivä hulluutta riittää) kiinnostaa esimerkiksi juuri suomennetun Gilles Deleuzen esseekokoelman Kriittisiä ja kliinisiä esseitä esittely (klo 15). Mikäli ennakkotietoihin on luottamista, niin Deleuzen esseet ovat mielenkiintoista luettavaa kirjallisuusteorian ”ystäville”.  Kustantajan (Granum) esittelytekstiä lainaten: Deleuzen näkökulmasta kirjallisuutta ja filosofiaa yhdistää paitsi kliininen kysymys terveydestä myös kriittinen kysymys rajasta: sekä kirjallisuudessa että filosofiassa ollaan kielen rajalla, liikkeessä kohti uutta ja ennenkuulumatonta ilmaisua.

En ole vielä teokseen tutustunut, mutta todennäköisesti Deleuzen tyyli ja kieli ovat näissäkin teksteissä melko raskasta ja omaperäistä luettavaa. Eli ei voi suositella vaikeahkoa terminologiaa vierastaville lukijoille. Saa nähdä, miten sujuvalle suomelle esittelijät (esseekokoelman suomentaja Anna Helle ja Jyväskylän yliopistolta Risto Niemi-Pynttäri) käsitteitä puheissaan taivuttelevat.

Messuille voisi mennä jo heti aamustakin, jolloin (klo 10.30) Suomen Turku (!) esittäytyy. Runoilijat Tapani Kinnunen, Ville-Juhani Sutinen ja Ville Hytönen keskustelevat silloin Jarkko Laineesta ja hänen perinnöstään. Tosin perjantai-iltana minulla saattaa mennä myöhään, joten aamulla ei ehkä ole kovin freesi olo. Toisaalta, dekadentti vaikutelma saattaa tietysti sopiakin tuohon ”Turun soundi”-tilaisuuteen.

Nimittäin, mikäli Tapani Kinnunen on runojensa mittainen mies, niin tuskinpa hänkään lauantaiaamuna tuoksuu ruusulle ja pihakoivun juuri auenneille hiirenkorville.

Read Full Post »

Tänään postista kolahtaneen uusimman Parnasson (2/07) lastenkulttuurinumero sai minut hyvälle tuulelle. Erityisesti pidin Kuisma Korhosen muumispektaakkelista Muumit ja vieraan pelko. Esseessään Korhonen tarkastelee muumien vieraanvaraisuutta, Mörön kohtaamisen problematiikkaa ja Muumilaakson hahmojen identiteettiongelmia. Häkellyttäväksi Korhosen esseen tekee se, että huomasin juuri äsken istuvani selailemassa yhtäaikaa neljää muumikirjaa! Ja Korhosen esseetäkin luen kuin piru Raamattua, erittäin kriittisesti ja asiantuntevana (olen minäkin sentään lukenut kaikki muumikirjat), toki monesta asiasta olen samaakin mieltä.

Samanlaisella vakavuudella en kovin usein ole paneutunut mihinkään Parnasson artikkeliin. En ole mikään varsinainen muumi-intoilija, mutta silti olen aina pitänyt Tove Janssonin luomaa kirjasarjaa kunnioitettavana kulttuurisena varantona, josta voi ammentaa aiheita niin kirjallisuuskeskusteluihin kuin elämänfilosofiaankin. Esimerkiksi opettaessani jokunen vuosi sitten Jyväskylän avoimessa yliopistossa kirjallisuutta huomasin, että sisällöllisesti parhaimmat keskustelut (toki elämäfilosofisesti värittyneet) luentojen ohessa ja tekstianalyysikursseilla eivät syntyneet maailmankirjallisuuden klassikko -esimerkeistä, vaan muutamista mukaan ottamistani, tarkoin valituista muumikirjakohtauksista. Samoja klassikoita kun ovat lukeneet vain jotkut, mutta muumit ovat kaikille tuttuja.

Peruskoulussa/lukiossakin kirjallisuuteen liittyviä käsitteitä on helppo tarkastella Muumilaaksoa hyödyntäen. Esimerkiksi identiteettiin liittyen muumikirjoissa on paljon esimerkkejä, suosikkieni joukossa Näkymättömän lapsen novelli Kevätlaulu, jossa Nuuskamuikkunen antaa pienelle onnettomalle mönkiäiselle parhaan mahdollisen lahjan: nimen (Ti-ti-uu). Nimen saatuaan tuon surullisen olentoparan koko elämä muuttuu, kaikesta tulee yhtäkkiä merkityksellistä:

Olen muuttanut pois kotoa ja alkanut elää oikein tosissani! Se on hurjan jännittävää! Käsitäthän, silloin kun minulla ei ollut nimeä, juoksentelin vain ympäri ja nuuhkailin noin vain ylimalkaan, ja tapahtumat lentää räpyttelivät ympärilläni. Ne olivat milloin vaarallisia, milloin vaarattomia, mutta ikinä ei mikään ollut oikeaa, ymmärrätkö?
       Nuuskamuikkunen yritti sanoa jotain, mutta mönkijä jatkoi heti:
– Nyt minä olen minä, ja kaikki mitä tapahtuu merkitsee jotain. Sillä mitään ei tapahdu noin vain ylimalkaan, kaikki tapahtuu minulle, Ti-ti-uulle. Ja Ti-ti-uu näkee asiat noin tai näin – ymmärräthän mitä tarkoitan. 

Melko yleinen ongelma niin fiktiivisen kuin todellisenkin elämän päähenkilöillä: identiteetin puuttuminen johtaa siihen, että elämällä ja yleensäkään tapahtumilla ei ole mitään oikeaa merkitystä. Toinen hyvä identiteettiaihelma on Korhosenkin esseessään esille ottama episodi, jossa Muumipappa samastuu täysin Majakanvartijaan (romaanissa Muumipappa ja meri) ja alkaa elää tämän elämää. Saarella, jonne muumiperhe kirjassa matkaa, on nimittäin hylätty majakka. Muumipappa ottaa itselleen miehisen vastuullisen tehtävän: majakan hoitamisen (tosin hän ei edes onnistu sytyttämään majakan lamppua). Muumilaaksossa Muumipapan maskuliinisuus on ollut hakoteillä: pelkästä turvallisessa ja suojatussa Muumilaaksossa asumisesta ei juuri riitä aihetta retosteluun. Mutta uhkaavalla, kaukaisella ja karulla saarella miehen on suojeltava perhettään!

Kuisma Korhonen käsittelee esseessään paljonkin romaaneja Muumipappa ja meri sekä Muumilaakson marraskuu. Molemmat ovat sellaisia, jotka olen itse ”löytänyt” vasta aikuisemmalla iällä. Lapsena Muumipappa ja meri tuntui liian tylsältä ja Muumilaakson marraskuusta taas en pitänyt siksi, että siitä puuttui itse muumiperhe. Joululomalla, pitkällä automatkalla Kuusamoon, kuuntelimme Muumipappa ja meri -romaanin äänikirjana. Siinä Muumipapan miesidentiteetti on koetuksella, samoin parisuhde, ja Muumipeikkokin joutuu kohtaamaan pelottavan Mörön lisäksi jotain, joka on jopa ihanampaa kuin Niiskuneiti: merihevosia. Ainoa, joka nauttii oloistaan myös ääriolosuhteissa, on perheen sijaislapsi, Pikku-Myy. Aivan loistava kirja, ja ehdoton äänikirjana kuunneltuna – aikuisena löytää ns. aikuissisältöä itselleen, mutta samalla voi viattomasti palata oman lapsuutensa maailmaan, jossa äiti tai isä luki muumikirjaa ääneen.

Emme koskaan saa tietää, kuka Mörkö todella on. Mikä on hänen traumansa historia? – pohdiskelee Korhonen. Totta, mutta jonkinlaisen sisäisen kokemuksen mörköydestä voi ehkä saavuttaa. Ainakin itse ajattelen usein Mörköä ollessani mökillä. Käydessäni yöllä ”pihan perällä” astun turvallisesta pihavalon piiristä ulos pimeään. Ja kun katson mökkiin päin, varjosta valoon, kuvittelen tavoittavani jotakin siitä surumielisyydestä, jota kaiken ulkopuolelle suljettu Mörkö tuntee. Lamppu on kirkas ja lämmin, mutta samalla julma: vaikka se vetää puoleensa myös Mörköä, se ei kuitenkaan ole häntä varten. – Valopiirin ulkopuolella tulee ajatelleeksi niitä tilanteita, joissa on joutunut porukan ulkopuolelle, yksinäiseksi Möröksi. Liian mörkömäisiin tunnelmiin ajautuessaan onkin korkea aika astua ulos varjoista ja suunnata takaisin mökkiin, jottei ala ulvoa ja harhailla pusikoissa.

Muitakin mainioita kirjoituksia uudessa Parnassossa on, esimerkiksi Matti-Juhani Karilan kirjoitus Tarzanin paluu, jolle nostan hattua – siis sekä hauskalle kirjoitukselle että myös Apinain kuninkaalle. Karila palaa poikavuosiensa Tarzan-kokemuksiin ja tarkastelee niitä aikuislukijan näkökulmasta. Mieleeni tulee oma lapsuudenaikainen Tarzan-innostukseni. Mielikuvitustani ruokki eskapismi: asuimme kuivalla mäntykankaalla, jossa ainoa puulaji oli mänty ja aluskasvillisuus mielenkiinnotonta jäkälää. Kaikki touhuaminen oli pakko jättää mielikuvituksen varaan, sillä eihän esimerkiksi majaa voi mitenkään rakentaa mäntyyn! Onneksi oli Tarzan-kirjat. Niiden avulla loin itselleni mielen metsän, upeine latvustoineen, jossa saattoi hypellä (kuin apinamies) puusta toiseen, ja hämyisen aluskasvillisuuden, jossa leijonat väijyivät (tosin luontodokumenteissa ei juurikaan esiinny noita Tarzan-kirjojen viidakkoleijonia – viettävät kaiketi nykyisin aikaansa mieluummin savannilla …).

Toivottavasti Parnasso jatkaa samalla linjalla. Vastaava erikoisnumero kerran vuodessa tekisi todennäköisesti Parnasson imagolle pelkkää hyvää. Ja vaikka aihe on tämänkertaisessa teemanumerossa Parnasson perinteistä ”laatukirjallisuuteen painottuvaa yleisaiheettomuutta” kevyempi, on ote yhtä jämäkkä kuin ennenkin, eli mihinkään lässynlässyyn ei sorruta, vaikka lastenkirjallisuudesta on kyse. Toki huumoria ja iloittelua on kirjoituksissa ripaus normaalia enemmän, mutta sepä juuri saakin hyvälle tuulelle: kirjallisuuden laatulehti osaa olla myös leikkisä. Kokonaisuuden täydentää lastenkirjallisuuteen painottuvat kritiikit. On erittäin kiinnostavaa lukea Parnasson vakiokirjoittajien lastenkirjallisuusaiheisia arvosteluita ja tulkintoja.

Read Full Post »

Penelopeia

Myytti-sarjan romaaneista Margaret Atwoodin Penelopeia (2005, suom. 2005, Tammi) on juuri sitä, mitä lukijana myytin uudelleentulkinnalta toivonkin: käsitystä Penelopen roolista uskollisesti miestään odottavana vaimona kyseenalaistetaan, tosin ei kuitenkaan täysin murreta. Avarretaan näkökulmaa perinteiseen Homeroksen Odysseiasta välittyvään kuvaan.

Odysseiassa kerrotaan, kuinka Troijan sodasta palaava Odysseus – harhailtuaan ensin vuosikausia paluumatkalla – saapuu kotiinsa, jossa hänen vaimoaan Penelopea piirittää lukuisa joukko kosijoita. Odysseus on ollut poissa jo kaksikymmentä vuotta, eikä hänen mahdolliseen paluuseensa ole enää uskonut kuin hänen vaimonsa ja heidän poikansa Telemakhos sekä pari uskollisinta palvelijaa. Kosijat ovat asettautuneet taloksi ja ovat melkoinen riesa – Penelope on kuitenkin onnistunut ovelasti lykkäämään päätöstään uudelleen avioitumisesta.  Ja kun Odysseus  saapuu, kosijat saavat lähteä – jalat edellä, hän nimittäin surmaa heidät kaikki poikansa ja palvelijansa avustuksella.

Tarinassa on kuitenkin aukkoja, joihin Margaret Atwood etsii kirjassaan vastauksia. Miksi kosijoiden lisäksi tapetaan 12 palvelusneitoa? Ja oliko Penelope todellakin niin nuhteeton kuin hänet Odysseiassa esitetään? Kirjansa johdannossa Atwood toteaa käyttäneensä tarinansa virikkeenä vaihtoehtoisia kertomuksia, joita Homeroksen tarinan rinnalla on kerrottu. Niissä Penelopea ei esitetä siveänä ja nuhteettomana kotirintamavaimona, päinvastoin: väitetään hänellä olleen seksisuhteita jopa kaikkien kosijoiden kanssa.

Penelopeiassa kertojana on Penelope itse. Hän kertoo tapahtumat tästä hetkestä käsin, mutta puhuu vainajan suulla. Kertojana hän on varsin epäluotettava, onhan tapahtumista kulunut jo hyvin paljon aikaa ja toisaalta tuskin hänellä on mitään intressiä lähteä tekemään mittavia paljastuksiakaan esim. mahdollisista suhteistaan kosijoihin. Antiikin Kreikan näytelmäperinteen hengessä Atwood käyttää kirjassaan myös toista kertojaa, 12 palvelustytön muodostamaa kuoroa. Kuoro onkin lauluissaan varsin suorasukainen:

Vaan jälleen aamu valkenee
ja jälleen raataa saan –
ja nostaa helmat tarpeeseen
soltun ja ruhtinaan.

Naisen asema ei ole kovin kummoinen, varsinkaan palvelustyttöjen: he ovat käyttötavaraa, jotka arkiaskareidensa lisäksi joutuvat tyydyttämään myös isäntiensä ja näiden vieraiden seksuaalisia tarpeita. Penelopen palvelusneidot ovat hyväksikäytön uhreja, jotka joutuivat maksamaan hengellään suhteistaan kosijoihin – perustuivat ne sitten molemminpuoliseen tahtoon tai ei. Veljeily kosijoiden kanssa ei ehkä kuitenkaan ollut suurin syy palvelijoiden surmaamiseen: ehkäpä he yksinkertaisesti tiesivät liikaa Penelopen touhuista Odysseuksen poissaolon aikana. Kirjan lopussa olevassa manalan oikeudenkäynti-kuvaelmassa Penelope kuitenkin puolustelee tekoa ajan omituisilla ”moraali”säädöksillä:

Minun kävi heitä sääliksi! Mutta useimmat palvelustytöt raiskattiin ennemmin tai myöhemmin, sellainen kuuluu hovin elämään, niin valitettavaa kuin se onkin. Ja mitä Odysseukseen tulee, ei raiskatuksi joutuminen sinänsä puhunut heitä vastaan. Vaan se, että heidät raiskattiin ilman lupaa.

Siis ilman isännän lupaa! – Vaikka naisen asema oli tuohon aikaan heikko, pystyivät naiset kuitenkin omanlaiseensa vallankäyttöön. Penelopeiassa esitetty Penelopen juonikkuus on siitä hyvä esimerkki, samoin Troijan sodankin tavallaan aiheuttaneen Helenan narsistinen valtapeli, jossa aseinaan hänellä on kauneutensa ja seksuaalinen vetovoimansa. Penelopea kohtaan Helena käyttäytyy ylimielisesti, jopa Penelopen häissä Helena pyrkii varastamaan show’n. Kirjassa Penelope ilmaisee katkeruutensa Helenaa kohtaan suorin sanoin. Vielä manalassakin Helena kiehtoo kauneudellaan – ihailijajoukko seuraa häntä hänen mennessään kylpemään.

Atwoodin näkemys Odysseuksen ja Penelopen myytistä on mielenkiintoinen. Se myös houkuttaa lukemaan Homeroksen Odysseian uudelleen – on tarkistettava, miten tarinan ”virallinen” versio menikään.

Read Full Post »

Scarlatti

Jännäri välipalaksi: Robert Ludlumin esikoisteoksesta Scarlatti julkaistu uusi painos (Otava, 2007) motivoi minut tarttumaan kirjaan, jota en ehkä muuten lukisi. Kirjastossa tällaiset menestyskirjailijoiden vanhat romaanit ovat niin resuisia, että mieluummin jätän kirjan hyllyyn kuin vien sen kotiini. Mahdollinen lukijani älköön kuitenkaan käsittäkö väärin: en ole mikään ylihygieeninen bakteerifoobikko – kyse on lähinnä ergonomiasta, lukemismukavuudesta. Kirjan siisteys ja luettavuus on osa lukukokemusta.  Kirjaston antimien nautiskelijana olen huomannut olevani kovin nirso huonokuntoisia niteitä kohtaan – toisaalta vanha painos, joka edelleen näyttää täysin koskemattomalta, herättää myös epäilyksiä: onkohan se edes lukemisen arvoinen? – Joskus rikkinäinen nide saa kuitenkin sympatiani puolelleen. Silloin romantikon sisimpäni astuu kaapistaan ulos ja haluaa kunnioittaa hyvin palvellutta kirjavanhusta vielä yhdellä lukukerralla.

Ludlumin romaanin alkuperäinen nimi, The Scarlatti Inheritance, paljastaa kirjan sisällöstä enemmän kuin suomennokseen valittu pelkkä Scarlatti.  Giovanni Scarlatti on teknisillä innovaatioillaan ja nerokkaalla toiminnallaan luonut yhdessä vaimonsa Elizabethin kanssa 1800-1900-luvun vaihteessa valtavan omaisuuden. Giovannin kuoltua Elizabeth on jatkanut menestyksekkäästi teollisuuskonsernin johtamista. Heidän kolmesta pojastaan Roland kuolee ensimmäisessä maailmansodassa ja Chancellor ryhtyy työskentelemään suvun yrityksessä. Kolmas poika Ulster osoittautuu sopeutumattomaksi ongelmaksi. Hänestä tulee pahis, joka aikoo käyttää suvun rahat omiin tarkoituksiinsa: natsien nousun tukemiseen Saksassa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin 20-luvulle. Muutamissa kohtauksissa lukija kohtaa historiallisia henkilöitäkin, mm. Adolf Hitlerin ja Joseph Goebbelsin. Natsismiin liitetään taas mielenvikainen pahuus, kuten niin monissa jännityskirjoissa. Sinällään kirjan asetelma on kiinnostava, tosin ehkä hieman epäuskottava: tukivatko eurooppalaiset teollisuuspohatat todellakin Hitlerin nousua Saksan johtoon? – Epäilen. Vaikka rotuhygienia, kommunismin pelko ja vallan tavoittelu varmasti olivatkin monen rikkaan henkisen pääoman kulmakivinä tuohon aikaan, tuskin he kuitenkaan olisivat sijoittaneet rahojaan vankilassakin aikaansa viettäneen fanaatikon suuruudenhulluihin suunnitelmiin.

Elizabeth Scarlatille paljastuu hänen poikansa hankkeet, ja hän ryhtyykin uhkarohkeaan vastaiskuun: suvun perintöä ei saa sijoittaa moiseen pahuuteen. Apunaan Elizabethilla on USAn hallituksen agentti Matthew Canfield ja suunnaton omaisuutensa, jonka avulla hän voi kyseenalaistaa rikkaiden suuromistajien yhteenliittymän toimet. 20-luvulla ehkä yksittäisillä suuromistajilla saattoikin olla niin paljon vaikutusvaltaa, että he pystyivät nopeasti keinottelemaan omaisuudellaan. Maailman talous oli huomattavasti harvempien käsissä kuin nykyään, rahalla oli tavallaan kasvot: omaisuuksien takaa löytyi oikeita ihmisiä. Nykyisin rahavirrat ja omistussuhteet ovat niin mutkikkaita, että vaikutusvaltaisten omistajien nimeäminen on paljon hankalampaa.

Scarlattin alkuasetelmat lupaavat hieman enemmän kuin mitä kirja lopulta antaa. Toisaalta jos on lukenut Ludlumilta jonkin jo heti alussa toimintaa paljon sisältävän jännärin, niin kirjan alku, jossa tavallaan taustoitetaan tarinaa, saattaa vaikuttaa hitaasti etenevältä. Uskallan silti suositella jännäreistä pitäville: mukaansatempaavaa viihdettä.

En ole pitkään aikaan lukenut Ludlumin kirjoja, mutta muistan pitäneeni esimerkiksi Medusan verkosta. Pari vuotta sitten katsoin siitä tehdyn toimintaelokuvan, joka oli varsin hyvä. Teki mieli ottaa kirja uudelleen lukuun: tarkistaa, tuntuuko se yhtä hyvältä lukukokemukselta kuin nuoremmalle lukijaminälleni aikoinaan. – Ei vain ikävä kyllä ehdi palata jo luettuihin kirjoihin, vaikka toisinaan tekisi mieli, sillä maailmassa on niin paljon lukemattomiakin …

Read Full Post »

Kun annan oppilailleni yläasteella tai lukiossa tehtäväksi lukea vapaavalintaisen romaanin, on useilla heistä tärkeimpänä valintakriteerinä kirjan pituus – mitä lyhyempi, sen parempi. ”Kuinka pitkä sen pitää olla?” on vakiokysymys. Mielenkiintoinen kysymys, johon pitää tietysti antaa vastaus. Voin sen tässä paljastaakin (kulttuuri- ja taidetietoiset herkkänahkarunosielut peittäkööt nyt korvansa, seuraa ahdistusta herättävä, määrämittaan perustuva, kulttuuria raiskaava määritelmä): alaraja romaanille on noin 150 sivua. Sen alle menevistä neuvotellaan, tapauskohtaisesti. 

Eräs lukiolaisten kestosuosikki klassikkojen suhteen on Hemingwayn Vanhus ja meri, muistaakseni noin 130 sivua.  Maailman tylsin kirja, en suosittele kenellekään, itse asiassa olen viime aikoina jopa kieltänyt sen lukemisen. Syynkin sanon suoraan: luettuani tuskastuttavan monta kirja-analyysia siitä, kuinka joku typerä (!) vanhus pakkomielteisesti jahtaa kalaa, saa  ja lopuksi menettää sen, en yksinkertaisesti enää kestä enempää.

Hemingwayn Vanhuksen ja meren suosioon liittyy alhaista sivumäärääkin raadollisempi syy: netti ja kirjat ovat pullollaan tiivistelmiä ja analyyseja tuosta typerästä (!) vanhuksesta. Toisin sanoen, aiheesta on helppo kirjoittaa, ei tarvitse lukea edes niitä 130 sivuakaan kunnolla.

Valmiiden kirja-analyysien kopiointi ja yleensäkin plagiointi on eräs äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen masentavimmista piirteistä. Vielä masentavampaa on plagioinnin yleisyys. Jos ei jaksa lukea Vanhus ja meri -kirjaa (Hemingway onnistuu saamaan 130 sivuaan tuntumaan kiduttavan pitkältä), niin guugeloimalla löytää vaikkapa seuraavan 600 sanaan tiivistetyn esittelyn. Samasta tiivistelmä-palvelusta löytää muuten lukuisia muitakin lyhynnelmiä, jopa eri kielillä. Kätevä työkalupakki siis kenelle tahansa peruskoululaiselle/lukiolaiselle (vink, vink!).

Tiivistelmän tekijään kirja on tehnyt vaikutuksen, tosin loppupäätelmä on tiivistelmän rajallisuudesta johtuen varsin suurpiirteinen (tuo ”se antaa erilaisille ihmisille erilaisia asioita” puhuttelee varmastikin eri ihmisiä eri tavalla …). Ikävää on ollut kuitenkin löytää sanatarkasti sama tulkinta oman oppilaankin kirja-analyysista:

Kirjan teemana on usko. Toivoa ei menetetä. Unelma on jotain, minkä vuoksi mikään uhraus ei ole kyllin suuri. Suosittelen kirjaa Vanhus ja meri kaikille, koska se antaa erilaisille ihmisille erilaisia asioita. Yksinkertaisen kerronnan alla piilee rikas symboliikka.

Kun itse kävin lukiota 90-luvun alussa, ei Internetiä ollut (ainakaan nykyisessä muodossaan ja laajuudessaan). Kiusaus plagiointiin oli huomattavasti pienempi, tosin lukeminen oli minulle varsin harras harrastus eikä kirja-analyysien kopiointi olisi tullut mieleenkään: minulle kirjallisuuteen tutustuminen oli tärkeää, rakensin identiteettiäni sen kautta. Kirjan pituuskaan ei ollut mikään kynnyskysymys. Nuorempana jopa välttelin sivumäärältään vähäisiä pienoisromaaneja. Ajattelin, että niillä ei voi olla minulle riittävästi sanottavaa: naiivi, suuriegoisen nuorukaisen mietelmä, joka johti unettomiin öihin raskaiden, monisataasivuisten teosten parissa. Siksi en Hemingwayn kalastusepisodiakaan tullut aikoinaan lukeneeksi – mitä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Pahoin pelkään, että jos Helvetti on olemassa, niin siellä minua odottaa ainoastaan yksi teos: Hemingwayn Vanhus ja meri. Sitä sitten olen pakotettu lukemaan ikuisesti. Mikäli olen elänyt todella häijysti, saan todennäköisesti tarkistaa myös loputtoman määrän kyseisestä kirjasta kyhättyjä esittelyitä. Äidinkielenopettajan Helvetissä ei latteilta teksteiltä voine välttyä.

Read Full Post »

Viimeiset pisarat

Jälleen kerran kovaa tekstiä: sininen pallo on vaarassa, ja ihmiskunta uhkaa tukehtua hiilidioksidipäästöihinsä. Tällä kertaa aiheesta saarnaa entinen öljy-yhtiöiden palkollinen, nykyinen aurinkoenergiayrityksen toimitusjohtaja Jeremy Legget. Suhtautuminen öljyvaroihin saa miltei uskonnollisia sävyjä: öljyteollisuuden piirissä öljyvarojen riittävyyttä vielä pitkälle tulevaisuuteen ei tule epäillä eikä kyseenalaistaa. ”Hyvien puolelle” hypännyt Legget kuuluu epäilijöihin, joiden mielestä öljyntuotannossa on jo kenties nyt saavutettu tuotantohuippu. Vaikka Leggetin kirjoitusten hienoinen fanaattisuus ( + se, että hän itse työskentelee aurinkoevergia-alalla …) välillä hieman ärsyttää lukuhermoja, on hänen esittämänsä perustelut öljykriisin välittömästä uhasta uskottavia.

Leggettin teos Viimeiset pisarat – Hupeneva öljy, lämpenevä ilmasto (2005, Half Gone – Oil, Gas, Hot Air and the Global Energy Crisis, suom. 2007, LIKE) antaa erittäin raadollisen kuvan länsimaisen teollisen ajan öljyisestä historiasta. Aluksi öljyteollisuus oli renki, teollisen kehityksen moottori, mutta vähitellen siitä tuli isäntä, joka itsepintaisesti ja tehokkaasti suojelee saavutettuja etujaan. Leggettin salaliittoteoriat, joilla hän öljyalaa suomii, on helppo uskoa, koska ne eivät itse asiassa edes ole kovin salaisia. Esimerkiksi öljyteollisuuden ja autoteollisuuden pitkään jatkunut yhteistoiminta ei kaiketi ole koskaan edes pyrkinyt pysyttelemään salassa. Legget kertoo esimerkin 1930-luvulta, Yhdysvalloista:

Autonvalmistajatkaan eivät karsastaneet myynnin edistämiseen tähtääviä salaliittoja. 1930-luvun lopulla General Motors ja Chevron ostivat sähköjunaverkoston, jonka ympärille Los Angelesin esikaupungit oli rakennettu. Sitten ne lakkauttivat sen. Sama toistui muissa suurissa kaupungeissa, ja mukaan tuli myös muita öljy-yhtiöitä. Paikallinen päätöksenteko jyrättiin ja amerikkalaiset naitettiin väkisin öljyn ja autojen kanssa.

Leggett keskittyy paljon Yhdysvaltoihin, mutta onhan se perusteltua: maailman suurimman talousmahdin suurimmat yritykset ovat juuri energiayhtiöitä, joiden vaikutus koko globaaliin talouteen on merkittävä. Koko maailmantalous on itse asiassa rakennettu öljyn varaan. Leggett käsitteleekin kahta öljyriippuvuuden aiheuttamaa globaalia kriisiä, jotka ovat odotettavissa piakkoin: öljyn hupenemisen katastrofaalinen vaikutus maailmantalouteen ja toisaalta fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttama ilmastonmuutos. Pahimmassa tapauksessa öljyn hupeneminen jopa paradoksaalisesti lisää jälkimmäistä: öljyteollisuus on valheillaan (Leggettin mukaan öljyvarojen riittävyyttä on liioiteltu) saanut aikaan sen, että vaihtoehtoisia energiamuotoja ei ole tarpeeksi saatavilla öljyn loppuessa. Niinpä on turvauduttava ilmaston kannalta vielä pahempaan kivihiileen ja öljyn jalostamiseen öljyhiekasta yms. toissijaisista, huonommin hyödynnettävissä olevista varoista, jotka ovat tuotantoprosessiltaan erittäin saastuttavia.

Eli maailma tulee heräämään öljyn loppumiseen vasta silloin, kun se on jo liian myöhäistä. Todennäköisesti seuraa maailmantalouden romahdus, pahempi kuin 20-luvun lopulla alkkanut lama. Leggettin mukaan maailmantalous saattaa romahtaa hurjimpien arvioiden mukaan jopa 20-30%. Vaihtoehdoksi Leggett esittää vaihtoehtoisia energiamuotoja, mm. aurinkoenergiaa, biomassaa, biopolttoaineita, tuulivoimaa, aalto- ja vuorovesivoimaloita jne. Ydinvoimaan Leggett ei juuri usko. Lisäksi tärkeää on keskittää huomio energiatehokkuuteen ja uusiutuvan energian varastointiin. Leggett asuu Iso-Britanniassa, ja huonosta energiatehokkuudesta hän ottaa esimerkiksi mm. englantilaisen rakennuskannan, jossa lämpö karkaa harakoille: kylminä talvina maassa kuolee asunnoissaan paljon vanhuksia kylmyyteen, mutta todellisessa pakkasmaassa Suomessa ei.

Uusiutuvan energian varastointi eli akut yms. (tuuli- ja aurinkoenergiaa on opittava varastoimaan kustannustehokkaasti) ovat myös olennaisessa asemassa. Siksi Leggett arvioikin näiden alojen kasvavan huimasti lähivuosina. Käsittääkseni rahaa sijoittajat tuskin tulevat tahkoamaan uusilta aloilta kovinkaan paljon (ainakaan lyhyellä tähtäimellä), sillä tutkimukseen ja tekniikan kehittämiseen tulee uppoamaan paljon rahaa. Paras vaihtoehto tietysti olisi, jos suurten pääomien öljyteollisuus lähtisi suurella panoksella mukaan uusiutuvien energiamuotojen kehittelyyn mahdollisimman pian eikä keskittyisi tuloksettomaan öljyn etsintään.

Talouden romahtamisen ohella toinen öljyyn liittyvä kriisi on tietysti ilmastonmuutos. Leggett – kuten pelottavan monet muutkin – tuntuu olevan sitä mieltä, että kenties olemme menneet jo liian pitkälle: hallitsemattoman ilmastonmuutoksen uhka on ovella. Ilmastonmuutosta ei voi enää välttää, ainoastaan voi vaikuttaa sen vakavuuteen. Pahin saatana on tässä asiassa tietysti Yhdysvallat, jota ei kiinnosta pätkääkään hiilipäästöjen vähentäminen – sehän voisi vaikuttaa talouskasvuun! – Uskomatonta lyhytnäköisyyttä, sillä ilmastonmuutos tulee joka tapauksessa vaikuttamaan talouskasvuun.

Kokonaisuudessaan Leggettin kirja on mielenkiintoinen, mutta turhan pitkä ja hieman huonosti toimitettu. Leggett kertoo kiinnostavasti ja asiantuntevasti (onhan hän geologi) öljyn etsinnästä ja öljyteollisuuden historiasta. Usein hän kuitenkin pitkästyttää lukijaa turhan yksityiskohtaisilla esimerkeillä erilaisista öljy- ja energia-alan tapauksista, seminaareista yms. tyyliin ”kuka teki ja sanoi ja mitä”. Toinen ongelma kirjassa on sen monipuolisuudessa, mikä toisaalta on ansiokin. Olen lukenut aiemmin parempiakin kirjoja ilmastonmuutoksesta ja vihreistä energiamuodoista: Leggett voisi keskittyä pelkästään öljykriisiin ja öljy-yhtiöiden kritisoimiseen, sillä se on hänen ominta aluettaan. Teos paisuu liikaa.

Pari kiinnostavaa yksityiskohtaa kirjasta voisi vielä mainita. Toinen on mahdollinen fasismin nousu, toinen liittyy Ilmestyskirjaan. Leggett siis ennustaa öljykriisin johtavan maailmantalouden romahtamiseen (erittäin vakuuttavasti, luettuani teoksen ja asiaa ajateltuani ei ole mitenkään perusteetonta väittää, että 10-20 vuoden sisällä energiakriisi alkaa olla tosiasia ja aivan eri mittaluokassa kuin joskus 70-luvulla). Totaalisella lamalla saattaa olla ennalta arvaamattomat seuraukset yhteiskunnallisiin oloihin: paljon työttömyyttä, paljon tyytymättömyyttä. Aika näyttää – nykyiset öljysodat (lue: USAn toimet lähi-idässä) saattavat saada aivan uusia mittasuhteita. Puhumattakaan hieman myöhemmin alkavista ilmastonmuutoksen aiheuttamista taisteluista elinkelpoisista alueista, pakolaistulvista jne.

Toinen mielenkiintoinen Leggettin mainitsema ilmiö on uskonnollisten kiihkoilijoiden näkemys siitä, että Johanneksen Ilmestyskirjassa kuvataankin hallitsematonta ilmastonmuutosta. Sopii hyvin synti-käsitteeseen: luonto ( = Jumala) maksaa ihmisten synnit, ahneuden ja materialistisen kulutuskeskeisen elämäntavan, korkojen kanssa takaisin.

Eli jotain tarttis tehrä. Ja pian.

Read Full Post »

Older Posts »

%d bloggaajaa tykkää tästä: