Penelopeia

Myytti-sarjan romaaneista Margaret Atwoodin Penelopeia (2005, suom. 2005, Tammi) on juuri sitä, mitä lukijana myytin uudelleentulkinnalta toivonkin: käsitystä Penelopen roolista uskollisesti miestään odottavana vaimona kyseenalaistetaan, tosin ei kuitenkaan täysin murreta. Avarretaan näkökulmaa perinteiseen Homeroksen Odysseiasta välittyvään kuvaan.

Odysseiassa kerrotaan, kuinka Troijan sodasta palaava Odysseus – harhailtuaan ensin vuosikausia paluumatkalla – saapuu kotiinsa, jossa hänen vaimoaan Penelopea piirittää lukuisa joukko kosijoita. Odysseus on ollut poissa jo kaksikymmentä vuotta, eikä hänen mahdolliseen paluuseensa ole enää uskonut kuin hänen vaimonsa ja heidän poikansa Telemakhos sekä pari uskollisinta palvelijaa. Kosijat ovat asettautuneet taloksi ja ovat melkoinen riesa – Penelope on kuitenkin onnistunut ovelasti lykkäämään päätöstään uudelleen avioitumisesta.  Ja kun Odysseus  saapuu, kosijat saavat lähteä – jalat edellä, hän nimittäin surmaa heidät kaikki poikansa ja palvelijansa avustuksella.

Tarinassa on kuitenkin aukkoja, joihin Margaret Atwood etsii kirjassaan vastauksia. Miksi kosijoiden lisäksi tapetaan 12 palvelusneitoa? Ja oliko Penelope todellakin niin nuhteeton kuin hänet Odysseiassa esitetään? Kirjansa johdannossa Atwood toteaa käyttäneensä tarinansa virikkeenä vaihtoehtoisia kertomuksia, joita Homeroksen tarinan rinnalla on kerrottu. Niissä Penelopea ei esitetä siveänä ja nuhteettomana kotirintamavaimona, päinvastoin: väitetään hänellä olleen seksisuhteita jopa kaikkien kosijoiden kanssa.

Penelopeiassa kertojana on Penelope itse. Hän kertoo tapahtumat tästä hetkestä käsin, mutta puhuu vainajan suulla. Kertojana hän on varsin epäluotettava, onhan tapahtumista kulunut jo hyvin paljon aikaa ja toisaalta tuskin hänellä on mitään intressiä lähteä tekemään mittavia paljastuksiakaan esim. mahdollisista suhteistaan kosijoihin. Antiikin Kreikan näytelmäperinteen hengessä Atwood käyttää kirjassaan myös toista kertojaa, 12 palvelustytön muodostamaa kuoroa. Kuoro onkin lauluissaan varsin suorasukainen:

Vaan jälleen aamu valkenee
ja jälleen raataa saan –
ja nostaa helmat tarpeeseen
soltun ja ruhtinaan.

Naisen asema ei ole kovin kummoinen, varsinkaan palvelustyttöjen: he ovat käyttötavaraa, jotka arkiaskareidensa lisäksi joutuvat tyydyttämään myös isäntiensä ja näiden vieraiden seksuaalisia tarpeita. Penelopen palvelusneidot ovat hyväksikäytön uhreja, jotka joutuivat maksamaan hengellään suhteistaan kosijoihin – perustuivat ne sitten molemminpuoliseen tahtoon tai ei. Veljeily kosijoiden kanssa ei ehkä kuitenkaan ollut suurin syy palvelijoiden surmaamiseen: ehkäpä he yksinkertaisesti tiesivät liikaa Penelopen touhuista Odysseuksen poissaolon aikana. Kirjan lopussa olevassa manalan oikeudenkäynti-kuvaelmassa Penelope kuitenkin puolustelee tekoa ajan omituisilla ”moraali”säädöksillä:

Minun kävi heitä sääliksi! Mutta useimmat palvelustytöt raiskattiin ennemmin tai myöhemmin, sellainen kuuluu hovin elämään, niin valitettavaa kuin se onkin. Ja mitä Odysseukseen tulee, ei raiskatuksi joutuminen sinänsä puhunut heitä vastaan. Vaan se, että heidät raiskattiin ilman lupaa.

Siis ilman isännän lupaa! – Vaikka naisen asema oli tuohon aikaan heikko, pystyivät naiset kuitenkin omanlaiseensa vallankäyttöön. Penelopeiassa esitetty Penelopen juonikkuus on siitä hyvä esimerkki, samoin Troijan sodankin tavallaan aiheuttaneen Helenan narsistinen valtapeli, jossa aseinaan hänellä on kauneutensa ja seksuaalinen vetovoimansa. Penelopea kohtaan Helena käyttäytyy ylimielisesti, jopa Penelopen häissä Helena pyrkii varastamaan show’n. Kirjassa Penelope ilmaisee katkeruutensa Helenaa kohtaan suorin sanoin. Vielä manalassakin Helena kiehtoo kauneudellaan – ihailijajoukko seuraa häntä hänen mennessään kylpemään.

Atwoodin näkemys Odysseuksen ja Penelopen myytistä on mielenkiintoinen. Se myös houkuttaa lukemaan Homeroksen Odysseian uudelleen – on tarkistettava, miten tarinan ”virallinen” versio menikään.

Advertisement