Menee hetki, ennen kuin pääsee jyvälle Céline Curiolin kerrontatyylistä. Hänen esikoisteoksensa Viimeinen kuulutus (Voix sans issue, 2005, suom. Heli Kalliolevo, 2007, Otava) kertoo nuoresta pariisilaisnaisesta, joka työskentelee kuuluttajana Gare du Nordin rautatieasemalla. 300-sivuisessa romaanissa ei ole ainuttakaan vuorosanaa: dialogit ja puheenvuorot on upotettu kertovan tekstin joukkoon. Kertoja on ulkopuolinen, mutta hän kuitenkin tarkastelee asioita päähenkilön näkökulmasta. – Minuun tämäntyylinen kerronta tekee vaikutuksen. Asiat sekoittuvat toisiinsa – puheet, ajatukset ja toiminta. Lukija tavallaan pääsee lähelle päähenkilössä tapahtuvia sisäisiä prosesseja, välitöntä kokoemista, vaikka teoksessa ei käytetäkään minäkertojaa.
Viimeinen kuulutus on rakkaustarina. Tai oikeastaan se kertoo enemmänkin ihastumisesta, joka kyllä lopulta saa vastakaikuakin. Ihastumisen aiheuttama sekamelska ja päänsisäinen myllerrys on kuvattu realistisesti. Romaanin päähenkilö ei pohdi jäsentyneesti tunteitaan ja ajatuksiaan, vaan hänen elämänsä on tavallaan pysähdyksissä – hän on jäänyt paikoilleen, odottamaan puhelinsoittoa tai mitä tahansa huomiota mieheltä, joka asuu toisen naisen kanssa. Ja kaiken takana on yksi pikainen suudelma, joka tapahtuu kirjan alussa, miehen syntymäpäivillä:
Nainen hakee miehen silmiä, muttei onnistu tarkentamaan katsettaan. Juo. Mies ojentaa hänelle vesilasin, jossa hän kostuttaa huulensa. Ja silloin se tapahtuu: hän menettää kontrollinsa ja liimaa suunsa vasten miehen suuta. Hän tuntee heidän kieltensä hipaisevan pikaisesti toisiaan. Hän ehtii juuri ja juuri tajuta suutelevansa miestä elämänsä ensimmäistä kertaa, kun hän näkee enkelin ja joutuu vetäytymään pois.
Enkeli on miehen naisystävä, Ange.
Viimeinen kuulutus ei kuitenkaan ole pelkästään rakkaustarina. Se kertoo myös irrallisuuden tunteesta. Päähenkilönä oleva nainen on kadottanut otteen siitä, mitä hän on – tai oikeastaan hän ei tiedä, mitä hänen pitäisi olla. Kuin kapinoidakseen koko elämäntilannettaan vastaan hän turvautuu ylilyönteihin: suhde varattuun mieheen, prostituoituna esiintyminen, myymälävarkaus, lähteminen kapakasta transvestiitin matkaan jne. – Naisen sosiaalista identiteetittömyyttä korostaa se, että kirjassa ei mainita hänen nimeään. Mikäään ”tv:stä tuttu” Sinkkuelämää-tyylinen kohellus kirja ei kuitenkaan ole, vaikka päähenkilö onkin kolmekymppinen, urbaani sinkkunainen – ja vaikka lääkäri luo paineita kyselemällä, että joko lapsen hankkimista on harkittu. Tietysti romaanin nimi voisi tuohonkin viitata, mutta mielestäni Viimeinen kuulutus on enemmänkin sivullisuuden (tai irrallisuuden) kuvaus, ei yksioikoinen kertomus ikäkausikriisistä.
Mielenkiintoinen kirja, erityisesti kerrontatapansa takia. Turhaan ei ole kustantaja laittanut kirjan kanteen Paul Austerilta sitaattia, jossa tämä kehuu Curiolin kirjaa ”omaperäiseksi ja taitavasti toteutetuksi”.
Otanpa tämän kesän lukulistalle. Jostain syystä ranskalainen nykykirjallisuus on minulta jäänyt lukematta, ellei Kunderaa pidetä ranskalaisen kirjailijana.
Viimeinen kuulutus on siitä poikkeuksellista ranskalaista nykykirjallisuutta, että se todellakin on uusi, vieläpä Curiolin esikoisteos. Tällä tarkoitan hieman ironisesti sitä, että yliopistossa ym. kun puhutaan ranskalaisesta nykykirjallisuudesta, tarkoitetaan lähinnä 50-60-lukua …
Jos älynystyröilleen kaipaa kesäksi sykettä, niin suosittelen todellisen ranskalaisen nykyklassikon Georges Perecin viime vuonna suomennettua mittavaa romaania ”Elämä Käyttöohje”. Suomennos on yksi Loki-kirjojen kulttuuriteoista. Perec kuului kirjallisuuden kokeilijoihin, ja oli innostunut erilaisista formaalisista keinoista eli tavallaan kirjoitti tiettyjen sääntöjen mukaan.
”Elämä Käyttöohje” on eräänlainen kuvas pariisilaisesta kerrostalosta. Kerrostalossa on 99 huonetta, ja samoin kirjassakin on 99 lukua. Kannattaa ainakin tsekata, vaikka saattaa tietysti kesälomaksi olla turhan raskas. Kirjoitettu 70-luvulla, eli hieman määritelmästä riippuen voitaneen lukea nykykirjallisuuteen.
Minulla on Italian reissun jälkeen vielä neljä viikkoa lomaa ilman matkustusvelvollisuutta, joten eiköhän siihen Perec’kin mahdu :)
[…] esittele Curiolin romaania yleensä, lukekaa Jäljen äänestä tai Demarista. Minua kiinnostaa tässä vain mahdollinen amelie -genre. Ujolle päähenkilölle, […]
[…] tavallaan syrjäytyneeseen naiseen aina hetkittäin. Paremmin kirjaa luonnektii toinen bloggaaja. Illalla aloitan englanniksi lukemaan Chuck Palahniukin kirjaa Diary. Tämä setä on […]
Curiolin romaani on kerrassaan upea tarina postmodernista juurettomuudesta ja valmiina annettujen kertomusten sekä roolien kyseenalaistamisesta. Päähenkilö luo oman identiteettinsä tekstikatkelmien pohjalta ja muuttaa omaa minuuttaan jatkuvasti, ottaen käyttöönsä roolin toisen sijaan. Samalla tavalla kuin nykyaikaa kuvaava metro yksi toistansa samanlaisina kehämäisinä toistuvine pysäkkeineen romaani saa voimansta toistosta, sillä kuten päähenkilön romaanin lopussa tekemä ja kauan unelmoima suuri matka ei vastaakaan odotuksia, myös aika muuttaa matkan muotoa – yhden suuren matkan sijaan, jossa on selkeä ja yksioikoinen päämäärä, elämä koostuu pienistä matkoista arkipäivän kehyksen sisällä, joissa piilee myös mahdollisuus oman itsensä tarkasteluun (mikä on perinteisessä matkakirjallisuudessa usein toistuva teema, eräänlainen matka sisäänpäin). Suosittelen.