Poikkeustila

Nell syntyy 1930-luvun lopulla kanadalaisperheeseen, joka asuu kaukana kaupunkielämän mukavuuksista, Kanadan korpimailla. Nellin isä on paljon kenttätyötä tekevä biologi, ja työn vuoksi perhe on siellä missä tutkimuksen kohteetkin. Kun Nell on 11-vuotias, hänen äitinsä odottaa perheseen kolmatta lasta. Perhe viettää kesäänsä yksinäisellä saarella, mutta isä on paljon poissa kenttätöissään ja veli kesäleirillä, joten Nell joutuu kantamaan vastuuta ja pohtimaan, mitä tehdä, jos vauva aikoo tulla maailmaan liian aikaisin.

Laadin oman suunnitelman siltä varalta, että mikään muu ei auttaisi. Päätin meloa kanootilla eräälle pienelle rannikkosaarelle. Niin pitkälle minä kyllä pääsisin vaikka olisi mikä. Sitten sytyttäisin saaren tuleen. Palovartija näkisi savun ja lähettäisi paikalle vesitason; minä seisoisin näkyvästi laiturilla, hyppisin tasajalkaa ja heiluttaisin valkoista tyynyliinaa. Suunnitelma ei voisi epäonnistua.

Nell on Margaret Atwoodin novellikokoelman Poikkeustila (Moral Disorder, suom. Kristiina Drews, Otava, 2007) kertomusten päähenkilö ja osittain kertojakin, ja sen lisäksi myös jonkinlainen kirjailija Atwoodin luoma ”Margaret Atwoodin muunnelma”. Nellin ja Atwoodin elämänkaaret ovat varsin samanlaisia: Atwoodkin asui lapsuutensa Kanadan metsissä isänsä työn takia, hänkin on syntynyt 30-luvun lopulla ja elänyt kolmilapsisessa perheessä, viettänyt opiskelijaelämää 60-luvulla ja mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla oli kaksi lasta edellisestä avioliitostaan. Eräässä haastattelussa (Kat Tancock, Canadian Living) Atwood myöntää, että vaikkakin novellikokoelmassa on ensisijaisesti kyse kertomuksista ja fiktiosta, on monilla kuvatuilla tapahtumilla kuitenkin yhtymäkohtansa todellisuuteen.

Mikään omaelämäkerrallinen teos Poikkeustila ei silti ole – onhan Atwood esimerkiksi jättänyt kokonaan elämänsä kirjailijana kertomuksista pois. Haastattelussa Atwood kuvaakin kertomuskokoelmaansa jonkinlaiseksi valokuvakokoelmaksi, joka ei välttämättä liity suoranaisesti hänen elämäänsä, vaan on jonkinlainen teoreettinen kehitelmä. Kirjassa olevat lukuisat eläintarinat (kertomuksia kotieläimistä, hevosista, sioista, koirasta, kissoista, kanoista jne.) hän kuitenkin kertoo olevan aitoja. – Vaikka viitteitä elämäkerralliseen tulkintaan olisi olemassa, lienee lukijan kuitenkin syytä muistaa, että kaunokirjallisen teoksen kertoja ja sen kirjoittaja on parempi pitää erillisinä henkilöinä.  

Valokuvalbumi on mainio rinnastus. Edelleen samassa haastattelussa Atwood kertoo, ettei hän halunnut kirjoittaa Nellin elämästä romaania, koska romaanissa rakenne nousee niin hallitsevaan asemaan. Novellikokoelmassa voi keskittyä yksittäisiin otoksiin, tarinoihin. Novellit on luettavissa yksittäisinäkin kertomuksina, esimerkiksi juuri tuo 11-vuotiaan tytön ”vastuukysymyksiä” ja jonkinlaista lapsuuden loppuakin luotaava novelli Keittotaito ja kotitalous, josta tämän postauksen alun katkelma on lainattu. Samasta novellista on todennäköisesti poimittu aihe kirjan kansikuvaan, jossa on kaksi vanhaa mustavalkoista valokuvaa samasta nuoresta naisesta, hieman eri asuihin puettuna. Järjestyksen nimeen vannova nuori tyttö hakee innoitusta vanhoista (ja järkyttävän vanhanaikaisista!) kotitalousoppaista. Teoksessa Keittotaito ja kotitalous on kuva sisäkön palveluasuista, ja sama kuvapari on siis Atwoodin teoksen kannessakin.  

Onneksi koittaa 60-luku. Asenneilmapiiri vapautuu, ja vaikka Nell ei syöksykään hippeilyn ja vapaan rakkauden syvimpiin syövereihin, joutuu hän kuitenkin muuttamaan lapsuudenaikaista arvomaailmaansa rakastuessaan kahden lapsen isään, ukkomieheen. Tämä kiristää hänen suhdettaan vanhempiinsa, jotka ”elävät vielä 1800-luvulla”, kuten Nell ja hänen pikkusiskonsa heistä ajattelevat.

Hyvin kirjoitettuja novelleja, joissa ihmisen elämä näyttäytyy otoksina usealta eri vuosikymmeneltä, eri elämäntilanteista. Poikkeustila-kokoelman niminovellissa tuo poikkeustila liittynee Nellin epävarmaan elämäntilanteeseen, jossa hän asuu avioliitossa olevan miehen kanssa. Nell haluaisi lapsen, mutta kaikki on jotenkin avoinna, perhe-elämä keskittyy enemmän Nellin miehen lasten ja hänen vaimonsa ympärille. Nell tuntee olevansa paitsiossa. Itse ajattelisin tuota poikkeustila-käsitettä laajemminkin. Ehkäpä koko ihmisen elämä koostuu yksittäisistä poikkeustiloista, ainakin ne tapahtumat, jotka muistaa eli joista koostuu jokaisen henkilökohtainen kertomuskokoelma/valokuva-albumi. Arjesta ei muista mitään, ja vaikka muistaisikin, ei siinä ole mitään kerrottavaa. Mutta kaikki syntymät, kuolemat, erot, juhlat, matkat, asuinpaikanvaihdokset, työpaikanvaihdokset, ystävystymiset, rakkaudet, ongelmat, ilot jne. – niistähän se elämä koostuu: poikkeustiloista.

Margaret Atwoodin novellikokoelmassa kuvataan paljon Nellin suhdetta perheeseensä ja läheisiin ihmisiin (tosin Nellin isoveli jää hämmästyttävän vieraaksi, hänestä ei ole kuin pari ohimenevää mainintaa). Omalla tavallaan koskettavin on ehkä kuitenkin kokoelman viimeinen novelli Labran pojat, jossa Nell vierailee vanhan äitinsä luona ja lueskelee tämän vanhaa valokuva-albumia. Äiti on 90-vuotias, ja hänen muistonsa haalistuvat samalla tavalla kuin vanhat valokuvatkin. Ja niitä on enää kovin vähän jäljellä. Nell yrittää pitää yllä äitinsä muistoja kertomalla tälle samoja kertomuksia, joita äiti on joskus kertonut hänelle. Mutta äitiin on enää kovin vaikea saada kontaktia: vuoteessaan makaava liikuntakyvytön äiti on sokea, ei edes haista mitään ja kuuleekin enää vain toisella korvalla.

Äiti painaa päänsä tyynyyn ja sulkee terveen korvansa. Hän panee silmänsä kiinni. Tähän loppuu keskustelu. Äiti on taas kääntynyt itseensä, palannut kauas omiin maailmoihinsa. Mitä hän siellä tekee? Missä hän on? Laukkaako hän hevosen selässä halki metsien, uhmaako hän myrskyä? Onko hän taas oma itsensä?