Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for 19 kesäkuun, 2007

Vänaste land

Harrastan jonkin verran henkilökohtaisia lukemiseen liittyviä traditioita. Esimerkiksi jo muutaman vuoden ajan olen pyrkinyt lukemaan kesälomallani pari ruotsinkielistä dekkaria. Aluksi tarkoituksenani oli vain kohentaa kielitaitoani, mutta nyt siitä on jo tullut jonkinlainen sisäinen pakko: kesä ei tunnu kesältä, jos jotakuta ei murhata på svenska. Ruotsin kielellä en kuitenkaan lue ihan mitä vain, esimerkiksi Anna Janssonin dekkareita en yksinkertaisesti ymmärrä kovinkaan hyvin ruotsin kielellä. Tosin en välttämättä ymmärrä niitä suomeksikaan, ei ole tullut kokeiltua. Mutta onneksi Håkan Nesser, Henning Mankell ja Åke Edwardsson ovat riittävän selkeäsanaisia – ja onneksi nimenoman he siksi, että he ovat viime vuosina olleet paitsi tuotteliaita niin myös kohtuullisen tasalaatuisia.

Åke Edwardssonin romaanissa Vänaste land (2006, ilmestyy suomeksi tänä vuonna nimellä Armahin maa, Like) rikoksia ratkoo televisiosarjastakin tuttu Erik Winter. Valitettavasti hän on varsin väritön hahmo, siksi kai hänen persoonansa tunneskaalaa yritettiin tv-sarjassa hieman syventää. Niukkaeleisyydessä ja samojen maneerien toistamisessa on kuitenkin hyvät puolensakin: lukion päästötodistuksessa komeileva seiska riittää vallan mainiosti kaikkien mahdollisten nyanssien tajuamiseen …

Ei romaani itsessään kuitenkaan huono ole, vaikka päähenkilö on harmaa ja vaikka tarina itsessään etenee hitaasti. Sellainenhan juuri aidon ruotsalaisen poliisiromaanin pitää ollakin: eivät poliisit oikeasti ole mitään Sherlock Holmesin kaltaisia (vinksahtaneita …) neroja – todellinen poliisityöhän on todennäköisesti varsin tylsää uurastusta, todistajien etsimistä ja kuulustelua sekä muuta loputonta taustatyötä.

Vänaste land sijoittuu Göteborgiin, kuten muutkin Erik Winter -tarinat. Winterillä on vaimo ja pieni tytär. On kesä, juhannus lähestyy, mutta kuten arvata saattaa, poliisityö sotkee perhe-elämän. Winter perheineen käy aina tilaisuuden tullen meren rannalta ostamallaan tontilla, jossa tosin ei ole muuta kuin pelkkää hiekkaa. Silti se on heidän paratiisinsa, yhteinen ja oma paikka. Winterin perheelle kesäinen Ruotsi näyttäytyy idyllinä, mutta työnsä puolesta Winter joutuu kohtaamaan toisenlaisenkin todellisuuden: vuorokauden ympäri auki olevassa lähiökaupassa on tapahtunut öinen verilöyly, jossa kolme miestä on surmattu. Kaikille Ruotsi ei olekaan mikään ”armahin maa”.

Syvyyttä Edwardssonin romaaniin tuo yhteiskunnalliset näkökulmat. Göteborg on kasvanut nopeasti, ja alueella on paljon myös muista maista tulleita siirtolaisia ja pakolaisia. Monille Ruotsi on tarjonnut mahdollisuuden parempaan, mutta silti he olisivat mieluummin jääneet kotimaahansa. Surmatut ovat taustoiltaan muualta Ruotsiin tulleita, ja niinpä Winter ryhmineen joutuukin kuulustelemaan etnisiä väestönryhmiä, mikä ei ole aivan yksinkertaista – yhteistä kieltä kun ei aina ole, ja jos onkin, niin epäluulo poliisia kohtaan ja pelko luovat usein ylittämättömän muurin.

Siirtolaisten keskuudessa on paljon ongelmia aiheuttavia tekijöitä, esim. juurettomuutta, sopeutumisvaikeuksia ja syrjintää valtaväestön taholta. Kenties on ollut lottovoitto syntyä Pohjolaan, mutta sitä samaa ei välttämättä voi sanoa Pohjolaan muuttamisesta.  – Poliisitutkimuksen edetessä liikutaan myös suomalaisten asuttamissa kortteleissa. Suomalaista lukijaa ihmetyttää kirjassa esiintyvä henkilö nimeltä Riita Peltonen. Riita, siis yhdellä teellä. Onko kyse Edwardssonin virheestä vai siitä, että ruotsinsuomalaisten etunimet ovat alkaneet saada uusia muotoja?  

Poliisitutkinnan lomassa Erik Winter aina välillä pohdiskelee syntyjä syviä, ja vaikka mitään maailmanparantajaidealistia hänestä ei saa, kantaa hän kuitenkin huolta muustakin kuin vain omasta perheestään.

Han hade druckit en kopp kaffe i köket och tystnaden. Han hade tänkt på havet igen. Flyktingarna. de tog sig över haven. De blå haven. De röda. Röda havet. Medelhavet. Winter hade sett flyktingar plockas upp ur havet väster om Estepona. Han visste att tusentals försökte ta sig in i Ceuta. Han hade inte varit där och han hade ingen önskan att åka över till Marocko, och ännu mindre till det egendomliga lilla Spanien som låg i Afrika. Ceuta. En imperialiskt rest. Där stod de första murarna till Europa, redan i Afrika. Han visste att människor dött i vågorna innan de nått land. De hade inte ens fått dö i Europa, inte hunnit hit för att dö.

Globalisaatio vaikuttaa myös Göteborgiin: sodat ja muut poliittiset selkkaukset heijastuvat pitkälle, tänne Pohjolaan saakka.  Varsinaisen kertomuksen rinnalla romaanissa esiintyykin aina välillä, pienissä pätkissä, toinen taso, jossa ollaan Kurdistanissa. Siinä tuntematon pakolainen kertoo omaa tarinaansa, ja lukija joutuu miettimään, miten se liittyy tehtyihin murhiin. Ja liittyyhän se, sillä murhatuilla on kurditaustoja.

Luettuani ensimmäiset sivut, joissa kolmoismurha esiteltiin, törmäsin taas dekkarinlukijan ikuiseen moraaliseen ongelman: saako salaa toivoa lisää ruumiita vai pitäisikö ristiä kädet ja rukoilla, että karmeat murhatyöt loppuisivat heti? – On tavallaan tylsää, jos ketään ei enää tapeta, mutta toisaalta raaistaahan se lukijaa ihmisenä, jos verenhimoisena odottelee jo seuraavaa ruumista!

Kesäinen dekkari, juhannukseen sijoittuvan ajankohtansakin takia. Ja ehkä tuohon ruumiiden mahdolliseen määrään antaa viitteitä Winterin työtoverin Haldersin sanat juhannusaattoiltana, kun ollaan juhlimassa perheiden kanssa ja on hieman jo maisteltu niin ruokaa kuin juomaakin:

”Det är för stilla”, sa han. ”Det är för lugnt. Det är för vackert. Det känns inte riktigt bra.”

 No tuleekos lisää ruumiita, mitäs luulisitte?

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: