26.6. Tiistai
Pieneen muistikirjaan olen poiminut Jarkko Laineen runokokoelmasta Jumala saalistaa öisin (Otava, 2005) seuraavan katkelman:
Onko Eurooppa muutakin kuin muinaistaistojen tanner,
unohtunut pinjapolku, sinikuultoa kuten korsikattaren kainalo,
hautausmaan ikipölyinen valokuva-ateljee pahvialppeineen?
Ajatus on osuva, se sohaisee minua nenille heti saavuttuamme lautalla Puttgardeniin, Saksan puolelle. Suomessa minun on helpompi ajatella nykyhetkeä ja suomalaisuutta juuri tällä hetkellä (tosin jos tarkemmin ajattelen, niin kyllä Suomi ja suomalaisuuskin pakenee määrittely-yrityksiäni), mutta Eurooppa ja eurooppalaisuus käsitteinä synnyttävät vain mielikuvia antiikista, taiteesta, suursodista – ja tietysti kaupunkinäkymiä Pariisista, Lontoosta, Berliinistä sekä maisemia Alpeista, Välimerestä jne. Mutta nykyhetkeä en tavoita: sen saavuttaminen vaatisi läsnäoloa eri kansojen arkipäivässä, kosmopoliitin (tai pikemminkin europoliitin) levotonta sielua ja kokonaisuuksia ymmärtävää mieltä.
Autobahn halkoo maisemaa mitätöiden ylenkatseellaan lukemattomia paikkoja, joilla jokaisella on oma erityinen menneisyytensä, jopa oma mytologiansa – tosin useimmiten unohdettu: paikallisten mikrohistorioiden joukkotuho lienee yksi eurooppalainen trendi globaalistuvassa kulttuurissa. Kaltaiselleni Pohjolan periferian asukkaalle saksalainen maaseutu ei avaudu kovinkaan helposti. En voi väistää koululaitoksen, elokuvien, kirjojen yms. syvälle aivoihini juurruttamaa julmaa kuvaa Saksasta: ajattelen vain historiaa, ja tunnen olevani suursotien ja Euroopan synkän hulluuden kehdossa. – Ajatus ei tee oikeutta nyky-Saksalle, tiedän, ja joka kerta Saksaan matkustaessani minun on ensin päästävä yli historiallisesta painolastista, ennen kuin voi avata mieleni nykyisyydelle.
Juuri ennen lähtöä sain luettua puolalaisen Olga Tokarczukin romaanin Alku ja muut ajat (2000, suom. Tapani Kärkkäinen, Otava 2007). Se kertoo pienestä puolalaisesta paikasta nimeltä Alku. Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisestä maailmansodasta 1900-luvun lopulle saakka, ja romaanissa seurataan useiden kylän asukkaiden elämänvaiheita. Mielenkiintoista kirjassa on paikkaan liitetyt uskomukset ja mytologiat: jo heti kirjan ensimmäisillä riveillä todetaan, että ”Alku on paikka, joka sijaitsee maailmankaikkeuden keskipisteessä.” – Lause on todempi kuin ensin voisi luulla, ja se pitää paikkansa minkä tahansa paikan suhteen – tai ainakin on joskus pitänyt. Aiemmin ihmisten elämänpiiri on ollut pienempi, kaikki tärkeä on tapahtunut omassa kylässä sukupolvesta toiseen. Nyt on toisin: juuri tällaiset moottoritiet, jota pitkin mekin matkaamme, turmelevat paikkojen ainutkertaisuuden ja sitovat ne kiinteästi osaksi muita paikkoja, verkostoksi, jossa keskukset määrittyvät talouden ja kaupan ehdoilla.
Romaanissa kuvattua kylääkin halkoo maantie. Kuvaavaa kuitenkin on ajatus siitä, että maantie ei tavallaan ole todellinen ja että Alun rajojen ulkopuolella ei ole mitään – tai ainakaan useimmat Alun asukkaat eivät pysty rajaa ylittämään. Eräässä kirjan kohtauksessa tarinan keskeisessä asemassa olevat henkilöt Ruuta ja Izydor – jotka ovat tässä vielä lapsia – kulkevat metsässä aina Alun rajalle saakka. Izydor ei ole koskaan käynyt niin kaukana, ja Ruuta kertoo, että rajaa ei voi ylittää.
Izydor purskahti nauruun ja pyöritti kantapäitään maahan.
– Mitä sinä höpiset? Monet ihmiset käyvät koko ajan Kielcessä. Minun isänikin käy. Misialle tuotiin huonekaluja Kielcestä. Pawel on käynyt Kielcessä. Minun isäni on ollut Venäjällä.
– Heistä on vain tuntunut siltä. He lähtevät matkaan, tulevat rajalle ja jähmettyvät paikalleen. Ehkä he näkevät unta matkoista ja siitä, että Kielce tai Venäjä ovat olemassa.
Kun Izydor sitten yrittää ylittää rajan, hän ei siinä onnistu. Ruutan väite pitää paikkansa ainakin joidenkin ihmisten osalta, sillä ehkä toisiin paikka vaikuttaa vahvemmin kuin toisiin.
Alku joutuu kuitenkin melkoiseen koetukseen toisen maailmansodan tuodessa rintamalinjan keskelle kylää. Saksalaisten ja neuvostoliittolaisten joukkojen väliset taistelut tuhoavat niin Alkua kuin sen asukkaitakin. Sodanjälkeinen aikakausikin on turmeltunutta, yhteiskunnallinen muutos ja poliittinen järjestelmä sotkee Alun asukkaiden elämää.
Puolaan on matkaa, mutta kyllä sota on runnellut kyliä Saksassakin. Ja sen, mitä sodista on jäänyt jäljelle, on monissa paikoissa tuhonnut rakennemuutos: kuihtuvat kylät, unohdetut haltijat ja kansanuskomukset, markkinatalouden kovat ehdot jne. – Ajaessamme mietin, montakohan Alun kaltaista kylää ja kertomusta tänään ohitamme, kiiruhtaessamme välinpitämättömästi autovirrassa kohti etelää.
jäljen ääni 
Näissä matkakertomuksesi alkuteksteissä on kiinnostavaa pohdintaa paikoista: miten tosiaan mielikuvat määräävät käsityksiämme maailmasta, paikoista, kaupungeista, miten kaikki hahmottuu ennakkokäsitystemme kautta.
Itsekin olen monesti kokenut tuon esimmäisessä merkinnässäsi kuvaamasi tunteen: ”olenko todella täällä?”. On jotenkin vaikea kiinnittyä paikkaan sellaisessa epätodellisessa tunteessa, seison kyllä Colosseumin edessä Roomassa, mutta tuntuu kuin tarkastelisin itseäni ulkopuolelta, kuin en todella sijaitsisi siinä kohdalla kartassa. Ehkä tosiaan juuri siksi otetaan turistivalokuvia, on todisteltava itselleen: olin minä siellä, vaikka se tuntui niin epätodelliselta.
Ja tavallaan sekin, miten paikka muuttuu paljon neutraalimmaksi kun sijaitsee konkreettisesti sen keskellä. Esimerkiksi oma taannoinen viha-rakkaus -suhteeni Turkuun kärjistyi aina jos oli vieraillut toisessa kaupungissa ja oli palaamassa Turkuun takaisin. Miten tympeältä tuntui joskus kantaa rinkkaa sunnuntai-iltaisen kauppatorin poikki. Helpointa oli välttää tympeitä tunteita kaupunkia kohtaan pysyttelemällä sen rajojen sisällä. Kaupunki tavallaan lakkasi olemasta mikään tiettyjä ominaispiirteitä, tiettyjä projisoituja mielikuvia omaava paikka, kun eli sen keskellä, kun sitä ei tarkastellut etäältä. Oikeastaan kotikerrostalo ja lähikauppa, jokapäiväinen arkielämä olisivat voineet sijaita ihan missä tahansa.
Matkoilla kokemus tuntuu todellakin usein epätodelliselta. Sen olen huomannut, että juuri tuollaisissa Colosseumin tapaisissa paikoissa vaikutelma korostuu.
On vaikeaa saavuttaa aidosti oma, henkilökohtainen kokemus, kun ympärillä on mustanaan turisteja – ja sinä vain yksi heistä, tuhansista ja miljoonista paikan nähneistä. Tuntuu siltä, että elää jonkinlaista kollektiivista turistielämystä, johon on vaikea liittää mitään henkilökohtaista. Elät vain uudelleen samaa ihmettelyn ja ihastelun tunnetta, jota historian kuluessa on koettu samassa paikassa jo lukemattomia kertoja. Silloin kysymys ”olenko todella täällä?” on jonkinlainen pyrkimys tietoiseen vieraantuneisuuteen, pakoon turistikokemuksesta, jossa vain kuvittelee olevansa yksilö vaikka todellisuudessa onkin vain massaa.
Luonnonpaikoissa saavutan helpommin jonkinlaisen henkilökohtaisen kokemuksen, vaikka sielläkin olisi muita turisteja. Ehkö luontokokemus on niin välitön ja aito – tai sitten luonnonpaikoissa yksinkertaisesti on yleensä vähemmän ihmisiä. – Mutta epätodellisuuden tunnetta luontokokemuksen aitous ei kuitenkaan poista: mykistävän näkymän äärellä ajatus ”olenko todella täällä?” syntyy niistä ikuisista, usein sanattomista, pelkän tunteen tai epämääräisen ajatuksen tasolla olevista kysymyksistä, joita muodostuu aina silloin, kun ihminen kohtaa luonnon käsittämättömän suuruuden ja kauneuden.
”Oleminen on havaituksi tulemista” – epätodellinen kokemus on tosiaankin ehkä syytä varmentaa valokuvalla. Samalla valokuva kuitenkin on valheellinen: se kyllä varmentaa havainnollaan olemisen jossakin paikassa, mutta itse kokemusta siihen ei kuitenkaan tallennu. Siksi usein matkoilta otetut valokuvatkin näyttävät minusta vierailta, ja vaikka pärstäni keikkuisikin turistihymy naamallaan sen Colosseumin edessä, niin saatan edelleen kysyä, ”olinko minä todella tuolla?” Vai onko se vain jonkinlainen minun nahkoihinin ja vaatteisiini ujuttautunut ”turistiminä”, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä?
Niinpä… Ja tosiaan, ehkä noista luontopaikoista jollain lailla puuttuu se kulttuuristen mielikuvien painolasti, luonto on kuitenkin ollut paikoillaan jo ennen ihmistä, ja jos hyvin käy vielä ihmisten jälkeenkin, ihminen ei kykene omistamaan sen olemusta samalla lailla kuin rakentamiaan asioita: Colosseumia, Eiffelin tornia…