Kesämatka07: Škocjan luolat

8.7. sunnuntai

Jos matkustaa Sloveniaan, kuuluu pakollisiin TOP5-nähtävyyksiin kaikista matkaoppaista vyöryvästä hekumoinnista päätellen tippukiviluolat. Eteläisen Slovenian alueella on valtavia luolastoja, joista tunnetuin on Postojnan tippukiviluola. Jonkin matkan päässä Postojnasta sijaitsee Škocjan tippukiviluola – tai ehkä pitäisi sanoa luolasto – jota kuvataan oppaissa pienemmäksi mutta huomattavasti ”dramaattisemmaksi”. Totta kai kallistumme valinnassamme dramatiikkaan, ja kun kohtuullisen ajomatkan jälkeen (edelleen yövytty Isolassa, Slovenian rannikolla) saavumme Škocjaan, päätöksemme palkitaan.

Retki Škocjan tippukiviluolaan on antoisa: oppaan johdolla marssitaan syvälle maan uumeniin, jossa luolien valtavat mittasuhteet on paljastettu tarkoin suunnitellulla valaistuksella. Valokuvia luolan sisällä ei saanut ottaa, mutta esim. Škocjan esittelysivuilta löytyy hienoja kuvia. Luolat eivät todellakaan ole mitään ”kumarassa kuljettavia”, sillä korkeutta niillä on parhaimmillaan kymmeniä metrejä. Tippukivien, onkaloiden, rotkojen ja muiden luonnon itsensä rakentamien ihmeiden ihastelun lisäksi maanalainen viileys on miellyttävä kokemus: tervetullutta vaihtelua helteeseen.

Luolan pohjalla virtaa Reka, joki, joka on muovannut aikojen kuluessa luolaston. On varsin hämmentävää seisoa sillalla yli 40 metriä joen yläpuolella – jotenkin tulee mieleen kuvia elokuvasta Taru Sormusten Herrasta, jossa Sormuksen viejät matkaavat Morian kaivosten halki. Tietenkään Škocjan luola ei ole lähelläkään Morian ihmeitä, mutta jotenkin luolakokemukseni saa minut vakuuttuneeksi siitä, että Tolkienin kuvaukset eivät ole täysin vailla todellisuuspohjaa.

Postojnan luolassa olisi paremmat mahdollisuudet nähdä Proteus anguinus eli olmi, ”ihmiskala”. Škocjassa Reka virtaa niin kaukana alhaalla, että siihen ei ole mahdollisuutta – ja toisaalta ostamani esittelykirjan mukaan olmia ei ole Škocjan alueella tavattu turistikierroksen tietämillä vaan kauempana, Škocjan kansallispuiston laitamilla. Ai mikäkö on olmi? Tällä kertaa ei tarvitse etsiä Wikipediasta – antaa kaunokirjallisuuden toimia tiedon lähteenä:

Se on sokea. Sillä on kädet ja jalat, mutta nekin ovat jääneet puolitiehen. Jalkojen sijasta sillä on pelkät tyngät ja eturaajoissa kolme sormea. Väitetään, että se voi elää useita vuosia syömättä. Se voi elää epätavallisen kauan, jopa sata vuotta. Sillä ei ole pigmenttiä ja sen nahka on kalpea ja maidonvärinen, melkein kuultava. Ihon läpi voi erottaa pienet verenpunaiset kidukset ja hyvin hennot verisuonet, jotka kulkevat ruumiin ja pikkuriikkisen sydämen kautta. Sanalla sanoen olmi on eräänlainen sisiliskon, kalan ja ihmissikiön välimaastoon sijoittuva epäonnistunut mutantti.

Näin olmia, jonkinlaista Jugoslavian kansallista ihmettä, kuvaillaan jo aiemmin tässä matkakertomuksessa esitellyssä Dubravka Ugresicin romaanissa Kiputilahallitus (suom. Kari Klemelä).

Törmäämme luolassa kuitenkin erääseen outoon otukseen: suomalaisnaiseen, joka on samalla luolakierroksella. Nainen on työmatkalla, ja  vaihdamme hänen kanssaan muutaman sanan matkakuulumisia. Tuntuu hassulta kuulla välillä kotomaan puhetta jonkun muunkin suusta kuin meidän kolmen.

Maanalaisen maailman hämärästä on oikeastaan ihan helpottavaa astella kierroksen päättyessä takaisin päivänvaloon. Luolan mittasuhteista saa hieman käsitystä kuvasta, joka on otettu tullessa ulos luolasta. Suuaukkokin on jo varsin mahtava, ja vain hivenen sisempänä luolassa katon tippukivien välissä lenteli joitakin päivävirkkuja lepakoita. Täällä olisi upeaa odotella illan hämärtymistä ja sitä, kun sakea musta lepakkoparvi syöksähtää kiljahdellen ulos luolasta kohti täysikuun valaisemaa rotkomaisemaa …

(kuva: tinkatinka)