Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for 20 lokakuun, 2007

20.7.

Pohjois-Italiasta ajamme Brennerin solan läpi Itävaltaan ja sieltä edelleen seuraavana päivänä Saksan puolelle katsomaan satumaista Neuschwansteinin linnaa. Sen rakensi Baijerin kuningas Ludwig II vuosina 1869-1886. Linna on suuruudenhullu kokonaistaideteos, johon Ludwig II surutta käytti varoja luodakseen kunnianosoituksen ihailemansa Richard Wagnerin teoksille. Valitettavasti linna ei koskaan täysin valmistunut: vain pieni osa lukuisista huoneista on viimeistelty. Työt lopetettiin heti Ludwigin kuoltua epämääräisissä olosuhteissa – hieman sen jälkeen, kun häneltä oli riistetty kuninkuus mielenterveysongelmien takia.

Hulluus ja nerous: missä kulkee raja? – sitä joutuu taas kerran kysymään itseltään ihmetellessään Neuschwansteinin linnaa. Erakoitunut Ludwig toteutti visiotaan johdonmukaisesti: satulinnassa valmiiksi saadut huoneet on koristeltu vanhojen sankaritarujen kohtauksilla. Samoja taruja Richard Wagner on hyödyntänyt oopperoissaan. Makuuhuoneessa aiheena on kuuluisa, murheentäyteinen Tristan ja Isolde, makuuhuoneen viereistä olohuonetta taas hallitsee Lohengrin joutsenineen ja suuri juhlasali on pyhitetty Parsifalille. Suuressa salissa on esitetty Wagnerin musiikkia, tosin ei Ludwigin aikana. Valitettavasti opaskierroksen aikana ei saa ottaa valokuvia, mutta linnan kotisivuilta löytyy joitakin.

Jos haluaa vierailla Neuschwansteinissa, kannattaa varautua siihen, että tuhansilla muillakin ihmisillä on todennäköisesti mielessään sama ajatus, vieläpä samana päivänä. Vierailu on syytä ajoittaa aamuun tai ainakin aamupäivään, ja samalla on hyvä varautua siihen, että opaskierrokselle pääsee kuitenkin vasta parin tunnin kuluttua.

Ludwig tuhlasi omaisuuden rakennusprojekteihinsa: Neuschwansteinin linnan lisäksi hän rakensi myös lähellä olevan Linderhofin linnan. Tällaiset kuninkaat ovat aikalaisilleen olleet painajaisia, mutta jälkipolville siunaus. Kansalaisilta riistetyillä verorahoilla on mahdollistettu kansallisaarteiden syntyminen. Nykyaikaisessa demokratiassa vastaava ei ole mahdollista: toki suuria rakennushankkeita tehdään julkisin varoin, mutta ne ovat aina lukuisten kompromissien tulos. Ei synny enää satulinnoja, pyramideista puhumattakaan.

Linnavierailulla on vaikutuksensa, sillä se herättää pienen oopperakipinän – tai ei oikeastaan varsinaista kipinää, vaan pelottavan tyhjyyden tunteen: ooppera on aihepiiri, jota en tunne juuri ollenkaan. Täytynee hankkia jokin Wagnerin oopperoista kuunteluun.

Read Full Post »

17.-19.7.

Vihdoinkin Dolomiitit! Pari matkapäivää on tuskailtu kiireen takia: maisemia on kyllä ihailtu esimerkiksi Toscanan kautta ajettaessa, mutta ikävä kyllä aikaa ei ole ollut kuin pieniin pysähdyksiin. Ja matkafiilistä on haitannut kaksi epäonnistunutta yöpymistä. Ensimmäinen, alun perin eksoottiseksi kaavailtu leirintäalue pinjametsikössä – ja vieläpä meren rannalla – osoittautui italialaiseksi turistihelvetiksi: leirintäalue oli kuin pieni kaupunki parturi-kampaamoineen, kauppoineen, ravintoloineen ja junineen. Kaiken lisäksi korvia raastoi valehtelematta miljoonien pinjoihin kiivenneiden kaskaiden piinaava melu. Seuraava yöpyminen ei onnistunut sen paremmin: ilta yllätti, leirintäalueet ja italialaiset opasteet hukassa – sieluton tienvarsihotelli Modenassa ei juurikaan parantanut autossa syntynyttä kireää ilmapiiriä.

Mutta Dolomiiteissa sielukkuutta riittää. Vietämme pari päivää Fassan laaksossa (Val di Fassa), jossa hissit vievät ylös talvisin laskettelijoita ja kesäisin patikoijia. Vuorenhuiput ovat persoonallisen näköisiksi kuluneita kallioita, jotka tekee erityisiksi paitsi niiden muodot niin myös värisävyt. Vulkaanista alkuperää oleva kivi on punertavansävyistä, mikä korostuu erityisesti ilta-auringossa. Toinenkin selitys värisävyyn löytyy, nimittäin keijut – ainakin jos käyttää tietolähteenään Walt Disney -yhtiön tuotantoa. 

Tarinassa Mikki Hiiri ja Dolomiittien tontut (Roope-setä nro 125, 1/1990) Mikki ja Minni suuntaavat romanttiselle matkalle Dolomiiteille. Heidän on tarkoitus ihastella kuuluisaa auringonlaskua, joka värjää vuorenhuiput ruusunpunaisiksi. Valitettavasti on tapahtunut onnettomuus: he löytävät metsästä itkevän keijun, jolta ilkeät, kepposia alituisesti tekevät tontut ovat varastaneet taikasauvan. Keijun tehtävänä on taikoa taikavauvallaan ruusunpunainen väritys kallioihin aina iltaisin, mutta nyt hän ei siihen pysty. Onneksi neuvokkaat hiiret auttavat, ja taikasauva saadaan takaisin!

Disneyn tarinassa esiintyvät Dolomiittien tontut ovat luultavasti alueen omaa perinnettä, vaikka Disney runnookin kaiken lähes tunnistamattomaan muotoon. Kiinnostavana sivujuonena törmään nimittäin samaisiin tonttuihin italialaisen Stefano Bennin romaanissa Keplo (2001, suom. Laura Lahdensuu 2004, Loki-kirjat). Se kertoo Keplo-nimisestä nuorukaisesta, joka asuu italialaisessa pikkukaupungissa. Kaupungissa käydään poliittista valtataistelua: oikeisto uskoo globaaliin markkinatalouteen ja talouskasvun kaiken parantavaan voimaan, mikä kuitenkin koituu monen kyläläisen turmaksi. Ympäristöstä piittaamaton metsän kaataminen ja uudisrakentaminen paisuu järjettömäksi, ja viimein luonto iskee takaisin.

Keplo elää railakasta nuoren miehen elämää, seikkailee kotoaan itsenäistyttyään opiskelijapiireissä ja antaa viettien ohjata kulkua. Eletään 60-luvun loppua, opiskelijoiden politisoitumisen ja seksuaalisen vapautumisen aikaa. Keplon ei kuitenkaan tarvitse käyttää huumeita päästäkseen irti todellisuudesta. Lapsesta saakka hän on keskustellut menninkäisten ja metsän Jumalan kanssa. Menninkäiset ovat ristiriitaista väkeä: niillä on valtavasti tietoa ja voimaa, mutta silti ne käyttäytyvät täysin hullusti ja tekevät pilaa kaikesta. Metsän olennot esitetäänkin kirjassa varsin erikoisissa tilanteissa: esimerkiksi kirjan alussa Keplo kohtaa Jumalan, joka on kyykistynyt tarpeilleen (jota kuvataan jättimäiseksi anakondaksi). Toisessa kohtauksessa Keplo taas tapaa pissalla olevan menninkäisen, jolta hän tiedustelee menninkäisten taipumuksesta muuttua välillä puuksi:

– Onko hän puutunut? No eihän se ole vaarallista, hän tekee sitä aina hermostuksissaan. Hän puutuu suunnilleen kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja vetreytyy sitten taas menninkäismuotoonsa.
– Puudutteko tekin?
– Minä olen liian vanha sellaiseen, sanoi menninkäinen ja pissasi edelleen, suihku vain voimistui. – Jos puudun, en enää palaudu. Minä aion kuolla yhden kerran ja kertakaikkiaan.
– Milloin se tapahtuu?
– Me Dolomiittien menninkäiset menetämme henkemme, jos edes kerran puhumme ihmisolennon kanssa.
– Ei! minä huusin. Olin tappanut sen!
– Menitpä lankaan, tollo, kiekaisi menninkäinen riemastuneena, pissata lorautti päähäni ja katosi metsään nauraen valtavaa naurua jolla oli seitsemän kaikua.

Stefano Bennia luonnehditaan kirjan kansitekstissä Italian Arto Paasilinnaksi, mutta en ole vakuuttunut, tekeekö se oikeutta kummallekaan kirjailijalle (tosin olen lukenut Bennilta vain tämän yhden kirjan). Keplossa yhteiskuntaa tarkastellaan monella tasolla, ja vaikka Paasilinnankin romaaneista parhaimmillaan löytyy yhteiskunnallista satiiria, ei kritiikki yleensä ole yhtä terävää ja suoraviivaista kuin Keplossa. – Toisaalta taas Bennin räävittömyydellä ei tunnu olevan rajaa: kuin lukijaa kiusoitellen hän aina välillä ylittää hyvän maun rajat.

Emme tapaa Dolomiiteilla tonttuja, vaikka polkuja tuleekin tallattua. Menemme hissillä ylös ja patikoimme alas kylään. Koska suuri osa matkasta on jyrkkää alamäkeä, Keplon mukaan kyse olisi klomppoilusta. Klomppoilu on Keplon oma termi:

Klomppoilu tarkoittaa sitä, että hyppelehditään takakenossa alamäkeen. Asuin näet vuoristossa ja koulu oli alempana kylässä. Pysähtyminen ei käy päinsä, viettävällä polulla on poukkoiltava eteenpäin, pikkuiset pallit hytkyvät ja keuhkot puuskuttavat kuin pienet palkeet.

Kuulostaa hauskalta, mutta totuus on toisenlainen: alas tullessa kengät hiertävät aivan eri kohdista kuin normaalisti ja polvissa ristisiteet rutisevat. Reissu kuitenkin kannattaa – tulee nähtyä komeita maisemia ja myös se Itävallan Alpeilla katseiltamme piilotellut edelweiss löytyy viimeinkin.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: