Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for marraskuu 2007

Hurinin lapset

Kullervon tarina herättää Kalevalan lukijassa varmasti myötätuntoa. Orpo poikaparka jää vaille hellyyttä ja huolenpitoa – sen sijaan hänet myydään orjuuteen, jossa hän äkkipikaisen luonteensa ja epäoikeudenmukaisen kohtelun takia syyllistyy murhatyöhön. Kullervo ei saa katkaistua väkivallan ja häntä vainoavien onnettomuuksien kierrettä, vaan aiheuttaa lopulta tuhon sekä läheisilleen että itselleen. Vaikka Kullervo onkin viime kädessä itse syyllinen tekoihinsa, voidaan ajatella, että hän on olosuhteiden uhri: jos tapahtumat olisivat kulkeneet hieman eri polkuja, olisi kohtalo suonut Kullervolle jotakin muita elämän eväitä koston ja vihan tilalle.

Suomalaiseen mytologiaan tutustunut J. R. R. Tolkienkaan ei ole voinut olla vaikuttumatta Kullervosta. Harunin lasten tarina (WSOY, 2007), jonka Christopher Tolkien on toimittanut isänsä kirjoitusten pohjalta, sijoittaa Kullervon kaltaisen traagisen hahmon, Turinin, Keski-Maan muinaiseen aikakauteen – tuhansia vuosia ennen Frodo Reppulin ja kumppaneiden koitoksia. Yhtäläisyydet tarinoiden välillä ovat selvät: Turin joutuu pakenemaan kotoaan ja päätyy aiheuttamaan ainoastaan onnettomuutta kaikkialla minne meneekin. Loppunsa Turin kohtaa kuten Kullervokin: jopa vuoropuhelu miekan kanssa on samankaltainen kuin Kalevalassa. – Aivan yhtä synkeä Turin ei henkilönä ole, sillä verrattuna vihasta sekapäiseen Kullervoon Turin kuitenkin pyrkii monilla toimillaan tuottamaan hyvää. Kirouksen takia mikään ei vain onnistu.

Kiinnostavan lisäulottuvuuden Turinin tarinaan tuo hänen isänsä Hurinin kohtalo. Hurin joutuu suuren taistelun jälkeen Sauronin isännän Morgothin vangiksi. Morgoth langettaa Hurinin jälkeläisten päälle kirouksen ja pakottaa hänet näkemään, kuinka perhe vähitellen ajautuu kohti tuhoaan. Hurinin lasten tarina onkin tragedia, jossa julmaa teatterinäytöstä seuraa lukijan lisäksi Hurin itse.

Hurinin lasten tarina on luettavissa itsenäisenä teoksena, vaikka toki siitä saa enemmän irti, jos on jaksanut kahlata läpi Keski-Maan mytologiaa syventävän Silmarillionin. Kirjan kuvasto haltioineen ja maisemineen on tuttua Tolkienin ystäville, ja yhteys Kullervon tarinaan tuo kertomukseen lisäarvoa, ainakin suomalaiselle lukijalle.

                                                       ———————

Kun lukee Tolkienin kertomuksia Keski-Maasta, alkaa eräs asia (itse asiassa monikin, mutta en puutu tässä niihin muihin …) vaivata: uskonnollisuuden puute. Toki Silmarillionista löytyy Keski-Maan mytologiaa jumaltarustoineen, mutta esimerkiksi saagassa Taru Sormusten Herrasta henkilöt eivät juurikaan jutustele uskonnollisista kysymyksistä. Sama epäuskottavuus nakertaa monia muitakin fantasia-genren romaaneja. Sillä kyllähän alituisessa vaarassa elävien sotureiden on pakko miettiä mahdollista tuonpuoleista, varsinkin kun he kohtaavat haltioita. Haltiat eivät kuole vanhuuteen, vaan elävät tuhansia vuosia (elleivät kuole väkivaltaisesti). Luulisi, että itseään lohduttaakseen Keski-maan ihmiset, hobitit ja kääpiöt olisivat kehittäneet selkeän uskonnollisen järjestelmän, jossa palkintona olisi haltioiden kaltainen ikuinen elämä paratiisissa.

Kielitieteilijänä Tolkien uhrasi voimavarojaan haltiakielen kehittelyyn ja myyttisten tarinoiden luomiseen. Jos hän olisi ollut uskontotieteilijä, Keski-Maa saattaisikin näyttää aivan toisenlaiselta. Silloin suorasukainen Samvais olisi haltian kohdattuaan pohtinut varmasti omaa kuolevaisuuttaan ja lohduttautunut omalla uskonnollaan. Ja urhean sotajoukon lähtiessä kohti toivottomalta vaikuttavaa taistelua papit olisivat siunanneet heidät – nythän mitään papistoa ei millään Keski-Maan kansalla tunnu olevan, ainoastaan jokunen velho.

Osasyy uskonnottomuuteen Keski-Maassa on luultavasti Tolkienin oma kristillinen vakaumus. Hän kirjoitti pakana-ajan mytologiaa, johon katolilaisuus ei tietenkään olisi sopinut. Ja toisaalta, Tolkien tuskin halusi ruveta kehittelemään taruihinsa kristinuskolle vaihtoehtoista uskontoa. Olisiko se ollut edes mahdollistakaan Tolkienin kirjojen kohdalla? – Ovathan Harry Potter -kirjatkin kohdanneet vieläpä 2000-luvulla uskonnollisten tahojen kritiikkiä. Tolkien ei varmaankaan halunnut katolisen kirkon tuomitsevan hänen teoksiaan.

Ainakin yhden käytännössä harjoitettavan uskonnollisen ulottuvuuden Tolkienin tarinoista kuitenkin löytää: laulut. Vainajat elävät lauluissa, joita heidän sankariteoistaan sepitetään. Upeimpia lauluja laulavat tietysti haltiat, joille kuolema on jollakin tapaa huomattavasti traagisempi asia kuin muutenkin lyhytikäisille ihmisille. Haltioiden lauluissa sana tulee lihaksi ja tarinat eläviksi. Haltiakieli yhdistää näkyvän maailman ja näkymättömän, sitoo yhteen nykyhetken ja kaukaisen menneisyyden. Ihmisten, kääpiöiden ja hobittien laulut ovat haltiakielen saavutusten rinnalla vaatimattomia, mutta lähtökohtaisesti sama idea niissäkin on.

Read Full Post »

Uskon loppu

Suomalaisen kulttuurin edistysaskeleita oli aikoinaan luotsaamassa Eero Erkon toimittama Keski-Suomi. Vuonna 1889 lehdessä aloitettiin kirjoitussarja Ihmiskunnan lapsuuden ajoilta, jossa suhtauduttiin kriittisesti vallalla olleeseen yleiseen käsitykseen Raamatun luomisopista. Syntyi ankara polemiikki, jossa kehitysopin puolustajina olivat keskustelun edetessä mm. Minna Canth ja Juhani Aho. Rohkea ja peräänantamaton pelinavaus auttoi osaltaan kehityksessä, joka johti kirkon vallan vähenemiseen ja henkiseen vapautumiseen tieteellisessä keskustelussa.

Kauas on tultu Erkon päivistä, ja sopiikin kysyä, mihin suuntaan Keski-Suomen jatkaja, Keskisuomalainen, on pelinavauksiaan tekemässä. Tiistaina (13.11.) lehden tärkeällä paikalla, pääkirjoitussivun Yliössä, oli Timo Hakasen kantaaottava teksti (Eurooppaa uhkaa pimeys) kreationismin puolesta. Hakanen on huolestunut Euroopan neuvoston päätöksestä kehottaa jäsenmaiden opetusviranomaisia ottamaan kriittinen asenne ”tieteen vaihtoehdoksi pyrkivän kreationismin (luominen) opetukseen”. Tätä päätöstä Hakanen pitää ihmisoikeuksien polkemisena ja diktatuurille ominaisena.

Huh huh, sanoo lukija, varsinkin kun Hakasen kirjoitus sisältää sekä uskonnollista propagandaa että asiavirheitä. – Ja esimerkiksi seuraavanlainen argumentointi jo sinällään on niin heikolla pohjalla, että sellaisen kenties voisi suvaita yleisönosastoon, mutta ei lehden kantaakin heijastelevalle tärkeimmälle sivulle (suora lainaus Hakasen tekstistä):

On käsittämätöntä, että evoluutio on nyt julistettu Euroopan neuvoston päätöksellä viralliseksi tieteelliseksi lopputulokseksi, vaikka se ja sitä tukeva todistelu on kaikkea muuta kuin riidaton. Samalla luominen, vaikka sen tueksi on esittää maailman laajimmalle levinnyt ja kaikki kritiikin ankaratkin hyökkäykset kestänyt dokumenttiaineisto, Raamattu, on tällä poliittisella päätöksellä haluttu siirtää vain uskontoon kuuluvaksi.

Hakasen kirjoitus maakunnan ykköslehden pääkirjoitussivulla on varoittava esimerkki siitä, että uskonnollinen fundamentalismi todellakin on nostamassa päätään niin Suomessa kuin koko Euroopassakin. Vaarallisinta kreationismin nousussa ei ole pelkästään uskonnon ja tieteen sekoittaminen toisiinsa. Ongelma on paljon laajempi: kreationististen aatteiden jälkijunassa yhteiskuntaan ujuttautuu muitakin vanhoillisia, Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta johtuvia vitsauksia. Esimerkiksi naisen aseman heikkeneminen, terveyskasvatuksen väheneminen (ei tarvita tietoa sukupuoliasioista – ainoa oppi on esiaviollisen seksin kieltäminen), sananvapauden menettäminen (ylin auktoriteetti on Raamattu), demokratian kyseenalaistuminen (ylin auktoriteetti on kirkko), seksuaalisten vähemmistöjen asema jne. Hakanen otsikoi tekstinsä Eurooppaa uhkaa pimeys, mutta taitaa olla niin, että kreationismi se varsinainen pimeyden peikko onkin.

Hakasen artikkelissa pelottavaa on myös se, että fiksut ja valistuneet ihmiset todennäköisesti sivuuttavat sen huolettomasti ja huvittuneesti naurarahtaen (luultavasti näin on tehnyt myös Keskisuomalaisen toimitus – ei kai tällaisia sepustuksia muuten kohtuullisen arvostettunakin pidettyyn lehteen pääsisi). Asia on kuitenkin vakava. Maailmalla kreationismin nousuun onkin herätty, ja viime aikoina on julkaistu useita uskontokriittisiä teoksia, esimerkiksi Richard Dawkinsin Jumalharha (The God Delusion, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2007), ja Sam Harrisin Uskon loppu (The End of Faith, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2007). Dawkinsin Jumalharha on näistä kärjekkäämpi, ja hän hyökkää kirjassaan kaikkea uskonnollisuutta vastaan. Sam Harris on käytännönläheisempi kritisoidessaan enemmänkin fundamentalismia ja uskonnon piilovaikutusta lakeihin ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin.  

Sam Harris tuo hyvin esille sen, että maltillisessa uskonnollisuudessa piilee aina fundamentalismin vaara. Maltillinen uskonnollisuus tarjoaa tavallaan suojapaikan, jossa ääriliikkeet voivat koota voimiaan ja iskeä, kun aika on kypsä. Amerikkalainen yhteiskunta, jossa uskonto ohjailee yllättävän paljon asioita, saa oman osansa kritiikistä, mutta purevimmillaan Harrisin teksti on käsitellessään islamia. Harris pitää islamia esimerkkinä uskonnosta, jossa maltillisen uskonnollisuuden lisäksi mahdollistuu myös fanatismi, jota uskonnolliset kirjoitukset ruokkivat. Sillä kyse uskonnossahan on pitkälti siitä, miten asioita tulkitaan: islamin pyhistä teksteistä löytyy paljon kohtia, joilla voi perustella väkivaltaa vääräuskoisia ja vihollisia vastaan. Islam on kristinuskoa nuorempi, ja Harris pitääkin monia islamilaisia kulttuureja myös arvomaailmaltaan ja kehitykseltään nuorina: niissä on huomattavasti enemmän uhoa ja fundamentalismia kuin 2000-luvun länsimaisissa, passiivisen kristinuskon omaksumissa yhteiskunnissa.

Kun ihmettelemme muiden kulttuurien voimakasta uskontokeskeisyyttä, saatamme unohtaa, kuinka vahvasti uskonto on omassakin kulttuurissamme läsnä. Keskisuomalaisen artikkelin perusteella voi todeta, että kreationismin lonkerot ulottuvat jo Pohjolan lintukotoommekin. Kiinnostuneena jään odottamaan, mitä lehden pääkirjoitussivulla seuraavaksi perustellaan Raamattuun vedoten: homoseksualismin kieltämistä vai kenties naisten äänestysoikeuden riistämistä. Tai ehkäpä kielletään ilmastonmuutoksen mahdollisesti aiheuttama jäätiköiden sulaminen ja meren pinnan nousu – Jumalahan lupasi Raamatussa kuvaillun vedenpaisumuksen jälkeen, että toista kertaa ei tule. – Toivottavasti kreationismi-puheenvuoro ei ole ensiaskel Keskisuomalaisen tiellä kohti fundamentalistisempaa kristillistä linjausta.

Loppuun liitän vielä linkin Euroopan neuvoston suositukseen opetusviranomaisille. Hakasen artikkelihan on siinäkin mielessä huvittava, että Suomen peruskouluissa tai lukioissa ei ennen tätä suositustakaan ole saanut opettaa oppilaille omaa vakaumustaan. Edes uskontoa ei saa opettaa tunnustuksellisesti, biologiasta puhumattakaan!

Euroopan neuvoston suositus

Read Full Post »

Kiekurapillerit

Tänään on juhlittu Astrid Lindgreniä, jonka syntymästä on kulunut sata vuotta. Lapsuudessa luettuihin kirjoihin löytää aikuisena aivan eri näkökulmia, tahtomattaankin. Lindgrenin luoma Peppi Pitkätossu kuului aikoinaan suosikkeihin – pidin hänestä paljon enemmän kuin Eemelistä. Pepin elämä tuntui hauskan vallattomalta: anarkistinen pikkutyttö, joka oli paitsi itsenäinen niin myös rikas ja ylivertaisen vahvakin. Eemeli taas ilkikurisuudessaan törmäsi jatkuvasti hänelle asetettuihin rajoihin ja joutui viettämään viikottain tuntikausia halkovajassa. Samastuin Peppiin, vaikka hän olikin tyttö, ja mieluummin olisin asunut yksikseni Huvikummussa kuin Kissankulmassa.

Mutta kun tarkastelee asiaa mahdollisimman realistisesti, joutuu myöntämään, että tilanteet huomioon ottaen Peppi on varsin surullinen hahmo. Toki hän vaikuttaa hauskalta luonnonlapselta, mutta se johtuu kertomuksessa lähinnä näkökulmasta: suurin osa tapahtumista kerrotaan tavallaan Tommin ja Annikan silmin. Tommi ja Annika ovat keskiverto ruotsalainen sisaruspari, keskiluokkaisesta perheestä. He ihailevat Pepin toimia, ja Peppi on onnellinen saadessaan ystäviä. Todellisuudessa Peppi on kuitenkin luultavasti yksinäinen, vanhempiaan kaipaava pieni tyttö, jonka edesvastuuton yksinhuoltajaisä on jättänyt pitkiksi ajoiksi yksin. Rahalla isä kuvittelee korvaavansa huolenpidon, eikä hän ymmärrä, millaista tuhoa kasvatuksen laiminlyöminen tekee Pepille.

Tilanteen luonne konkretisoituu kirjan Peppi Pitkätossu Etelämerellä (1949, suom. Laila Järvinen) lopussa. Peppi päättää, että hän ei ikinä halua kasvaa aikuiseksi. Onneksi hänellä on varastossa kiekurapillereitä (jotka näyttävät herneiltä), jotka estävät lapsia aikuistumasta. Hän syöttää niitä myös Tommille ja Annikalle. Kun Tommi ja Annika ovat lähteneet kotiin, he katselevat Peppiä huoneensa ikkunasta:

Annikka seisoi kirkasvärisessä pyjamassaan lastenhuoneen ikkunassa ja katseli Huvikumpuun päin.
  – Hei, minä näen Pepin, hän huudahti ihastuneena.
  Tommikin kipaisi ikkunaan. Tosiaan! Nyt kun puissa ei ollut lehtiä, saattoi täältä nähdä Pepin keittiöön saakka.
  Peppi istui pöydän ääressä pää käsien varassa. Unelmoivin silmin hän tuijotti pienen kynttilän lepattavaa liekkiä.
– Hän … hän näyttää jotenkin hirveän yksinäiseltä, sanoi Annikka ääni hieman väristen. – Jospa olisi jo aamu, että saataisiin mennä heti hänen luokseen.

Peppi-kirjoissa kerrotaan hyvin vähän siitä, mitä Peppi miettii yksin ollessaan, kun Tommi ja Annika eivät ole paikalla. Luultavasti hän suree äidittömyyttään ja kaipaa isäänsä. Mutta tällä kertaa hän varmaankin miettii kiekurapillereitä. Vaikka Tommi ja Annikakin haluaisivat jäädä lapsiksi, ei heillä kuitenkaan ole pahempia ongelmia aikuistumisessa: he käyvät koulunsa loppuun, lähtevät töihin, perustavat perheen ja miettivät joskus satunnaisesti lapsuutensa leikkejä Huvikummussa. Pepille aikuistuminen ei tuo mitään hyvää tullessaan, sillä hän elää jo nyt yhteiskunnan ulkopuolella. Erikoista pikkutyttöä kyläyhteisö vielä suvaitsee, mutta aikuisena Peppi tulee olemaan kummajainen. Tommi ja Annikakin vaikuttavat niin kunnollisilta tapauksilta, että pahoin pelkään heidän aikuisiässä vähitellen menettävän kontaktinsa Peppiin.

Jos Peppi tasaantuu, hän menettää identiteettinsä ja peppiytensä. Jos hän taas jatkaa provokatiivista luonnonlapsen käytöstään, niin mitä seuraa esimerkiksi Pepin seksuaalisen kehityksen myötä? Voiko Tommi ja Annikka ikinä kutsua Peppiä pikku puutarhajuhliinsa, kun ei tiedä, kenen miehen (tai naisen – miksipä Peppiä sitoisi mitkään ahdasmieliset sukupuolimoraaliset rajoitukset? ) hän viettelee?

Ainoa mahdollinen reitti ulos yhteiskunnan vieroksumasta kylähullun roolista on muutto isän luokse alkuasukkaiden pariin. Tämä tekee Pepistä paitsi riippuvaisen isästään niin myös varsin haavoittuvaisen: kuinka monta vuotta Pepin isällä vielä on jäljellä hallituskauttaan? Isä elää vaarallista elämää eikä ole enää aivan nuori: Pepistä saattaakin tulla koska tahansa täysorpo, ja silloin hän on tuomittu erakoitumaan Huvikumpuunsa. Siellä hän vanhenee ja seuraa kaukaa, kuinka hänen lapsuudenystävänsä saavat lapsia ja lapsenlapsia. Jossain vaiheessa rahat loppuvat, ja Pepin on pakko myydä henkensä pitimiksi Huvikumpu. Raivaustraktorit puskevat sen nurin, tilalle rakennetaan kerrostalo.

Mutta mihin Peppi joutuu, jos uhkakuva toteutuu? Vaikea sanoa. Ehkä hän miettii juuri sitä Tommin ja Annikan katsellessa häntä ikkunastaan. Tai tuskin hän haluaa ajatella tulevaisuutta, hän haluaa että kiekurapillerit todella toimisivat. Hän unelmoi, että lapsuus kestäisi ikuisesti:

– Jos hän katsoisi tännepäin, vilkutettaisiin hänelle, sanoi Tommi.
  Mutta Peppi vain tuijotti eteensä unelmoivin silmin.
  Sitten hän sammutti kynttilän.

Peppi-kirjan loppukohtaus onkin tavallaan kovin surullinen. Näin aikuisen lukijan näkökulmasta paljon surullisempi kuin romaanin Veljeni Leijonamieli alku, jota itkin pienenä. Onneksi Peppi on fiktiivinen henkilö, joten on toivoa, että hänen unelmansa totetuu. Ja onhan se toteutunutkin: uusien lukijasukupolvien mielessä Peppi jatkaa ikuista lapsuuttaan.

Read Full Post »

Linkittelyä, haasteita

Blogini linkkilista on ollut varsin surullisen näköinen, joten ajattelin hieman päivittää sitä. Itse asiassa piti jo aiemmin, sillä Olipakerrankirja haastoi minut jo pari kuukautta sitten smuutsaukseen. Sain häneltä Schmooze-palkinnon: palkinto annetaan sellaiselle blogille, joka tarjoaa hyviä lukukokemuksia. En osaa oikein jatkaa meemiä eteenpäin, sillä seuraan lukemiani blogeja varsin satunnaisesti enkä tiedä, ketkä ovat tuon ”pystin” jo saaneet. Ehkä saman asian ajaa linkkilistan päivitys. Muitakin blogeja seurailen, mutta pidän blogrollin ainakin toistaiseksi kirjallispainotteisena.

Salla Brunoun lukupäiväkirjassa tarkastellaan perusteellisesti vanhempaakin kirjallisuutta. Sikäli hieno juttu, että uusista kirjoista pidetään muutenkin meteliä, mutta jo pari vuotta sitten julkaistut hyvätkin teokset unohtuvat helposti.

Joonas Sillanpään Kirjahylly lähestyy kirjallisuutta ruotsinsuomalaisesta näkökulmasta.

Guardianin kirjallisuussivut on must kirjallisuuden harrastajille.

Maailmankirjat on melko tuore kirjallisuuslehti, jossa on asiantuntevia kirjoituksia niin uusista kuin vanhoistakin kirjoista.

Olipa kerran kirja avaa monenlaista kirjallisuutta omien lukukokemusten kautta.

Fredrikan toinen, Illuusioita, Dionysoksen kevät ja Tuumailua kirjoittavat kirja-aiheisten postausten lisäksi muistakin elämän ilmiöistä, mutta silloin kun niissä puhutaan kirjallisuudesta, se tehdään suurella sydämellä.

Lisättäköön vielä siskoni blogi Silumiini, jossa kirjoitukset sivuavat kirjastotyötä, valaita, runojen kirjoittamista, kirjallisuutta, Rattus-nimisen rotan mietteitä, elokuvia ja elämää yleensäkin.

Silumiiniltakin sain jokin aika sitten haasteen: kuvaile, millaisessa ympäristössä blogiisi kirjoitat. Valitettavasti en voi kertoa kiehtovasta työhuoneesta erikoisine yksityiskohtineen. Ikkunasta ei näy kaistale merta, kirjoituspöytäni ei ole vanhaa tammea, seinillä ei roiku alkuasukkaiden kutistamia päitä – on vain Lundia-hyllystöllä olohuoneen nurkkaan loihdittu ehkä noin kolmen neliön kokoinen työtila. Ja siitäkin osa hupenee kirjoituspöytään sekä Lundia-hyllyssä olevaan kirjoitustasoon. Sillä toki kirjoittajalla pitää olla tilan vähyydestä huolimatta kaksi kirjoituspöytää käytettävissään: se, jolla kirjoittaa, ja se, jolle levittää kaikki tarpeelliset kirjat ja muistiinpanot.

Tosin myönnettäköön, että kahden pöydän idea ei ainakaan minun kohdallani ole ikinä toiminut. En nimittäin voi ikinä kuvitellakaan kunnolla levittäväni tuolle toiselle pöydälle mitään – koska sille on levitetty jo … Satunnaisista, raivokkaista siivousoperaatioista huolimatta kirjoituspöytä tuntuu keräävän käsittämättömiä paperiröykkiöitä, joita kannattaa penkoa ainoastaan äärimmäisessä hädässä (esim. silloin, kun pitää löytää kirja, joka olisi pitänyt palauttaa kirjastoon jo ajat sitten …).

Työtilasta näkyy kaistale olohuonetta: kirjahylly ja televisio, joka iltaisin onnistuneesti häiritsee läsnäolollaan kirjoitusrauhaa. Työtilan hyllyissä on mappeja ja kovin puutteellinen valikoima erilaisia tarpeellisia käsikirjoja. Ainoa kuva seinällä on jostakin käsittämättömästä syystä Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien juliste vuodelta 1991.

Upein juttu työtilassani on ihka uusi Pomo-tuoli (käsittämätön nimi tuolille), jonka ostin selkääni säästääkseni. Aiemmin istuin punaisella puutuolilla kirjoittaessani, mutta sellainen kierrätyskama on hippeilyä, johon ei minun nykyisellä fysiikallani enää ole varaa. Vaikka ikää ei ihan huimasti ole vielä kertynyt, olen kuitenkin alkanut arvostaa ergonomiaa. Puutuolilla istuskeli mukavasti vielä parikymppisenä, mutta nykyisin alkaa selkää kummasti kolottaa.

                                           ——————————

Itse asiassa tämä omasta bloggailuympäristöstä kirjoittaminen olikin aika hauska haaste, suosittelen kaikille mahdollisille lukijoille osallistumista.

Read Full Post »

Todettakoon, että tämänkertainen postaus ei ole tarkoitettu niille tämän blogin lukijoille, jotka mahdollisesti ovat tosikkomaisuuteen taipuvaisia … 

Ajatusleikki: mitäpä jos saman kustantamon kaksi kirjailijaa päättäisivät kirjoittaa romaaninsa siten, että he kumpikin ottaisivat lähtökohdakseen saman tarinan aihelman, ja julkaisivat teoksensa samana syksynä? Ja vieläpä kaksi niinkin erilaista kirjailijaa kuin Pirjo Hassinen ja Juha Itkonen? – Hyvin epätodennäköistä, että näin kävisi, mutta ainahan lukija voi leikitellä ajatuksella. Itselleni tämä ajatusleikki juolahti mieleeni luettuani melkein peräkkäin Hassisen romaanin Suistola (Otava 2007) ja Itkosen romaanin Kohti (Otava 2007), joista löytyi tosin melko vähän mutta kuitenkin riittävästi samankaltaisuuksia. Ehkäpä molempien kirjojen alkuperäinen, yhteisesti ennalta sovittu perusidea onkin seuraavanlainen:   

Mies ja nainen ovat yhdessä. Mies pettää. Nainen ei voi antaa anteeksi, vaan jättää miehen. Naisen sukulaiset, varsinkin naisen isä, ovat huolissaan naisesta. Isä yrittää saada naisen palaamaan entiseen elämäänsä. Samalla isä tulee kerranneeksi omaa elämäänsä, omia lähtökohtiaan ja traumojaankin – mm. paljastuu, että hän on lapsena menettänyt sisarensa. Menetys on jättänyt isään pysyvän jäljen: tytär onkin saatava uskomaan, että ihmiskontaktit ovat arvokkaita, ei niistä voi luopua kuin vanhoista vaatteista. Mutta saako isä taivuteltua itsepäisen tyttären puolelleen?

Alle kymmeneen virkkeeseen mahtuu tarinan aihio, joka ei ole mitenkään erityinen. Mutta kirjailija voi tehdä siitä ainutlaatuisen: luoda henkilöille luonteet, paljastaa taustatekijöitä heidän menneisyydestään, rakentaa tarinan miljöötä, keksiä sivujuonia ja erilaisia henkilöiden toimintaa selittäviä motiiveja, lisätä tarinaan muitakin henkilöitä, kehitellä sopivia teemoja jne. Onneksi minun ei laiskana sieluna tarvitse moiseen urakkaan ryhtyä, vaan voin pysytellä lukijan roolissani. Mutta katsotaanpa, mihin ammattilaiset yltävät.

Itkonen on tehnyt kertomuksen isästä ministerin, Tapani Ansaksen, joka lähtee etsimään Thaimaassa vapaehtoistyöntekijänä olevaa tytärtään.  Kirjoittaessaan tarinaa Itkonen ajautuu varsin kauas alkuperäisestä juoni-ideasta: oikeastaan koko pettämiskuvio häipyy jonnekin taka-alalle, jonkinlaiseksi viimeiseksi sysäykseksi tyttären päätökselle lähteä mahdollisimman kauas. Tyttären henkilöhahmossa korostuu perinteisestä syystä peräisin oleva sitoutumispelko: Tapani jätti aikoinaan perheensä toisen naisen takia, eikä isän ja tyttären välit ole oikein koskaan palautuneet ennalleen. Vastustaessaan isäänsä ja tämän arvomaailmaa tyttärestä on kasvanut maailmanparantaja, joka etsii omaa identiteettiään ja tarkoitustaan avustustyötä. Siksi hän on lopulta päätynytkin vuonna 2004 tapahtuneen tsunamikatastrofin tuhoalueelle jälleenrakennustyöhön.

Hassinen pysyttelee kertomuksessaan kotimaassa, mutta kuten Itkonen, hänkin päätyy katsomaan henkilöiden menneisyyteen ja paljastamaan vähitellen sekä isän että tämän tyttären taustoja. En tiedä, onko sattumaa vai ennalta sovittua, että Hassisenkin romaanissa isä on töissä ministeriössä, tosin vain virkamiehenä. Joka tapauksessa molemmissa romaaneissa isän patriarkaalisuutta alleviivataan asettamalla heidät työtehtävissäänkin vallan keskipisteeseen. Mielenkiintoista on, että myös isien työtehtävien valta-asema molemmissa romaaneissa heijastelee sitä, miten he käyttävät valtaansa jälkikasvuunsakin. Itkosen romaanin ministerin valta on suoraviivaista, ja tämän takia myös hänen käytöksensä sosiaalisessa elämässä on ehdotonta ja uhittelevaakin. Suistolan Martin valta on taas virkamiehen piilovaltaa: niinpä hän omassa elämässäänkin tuntuu harrastavan hienovaraisempaa manipulointia. Kun järkipuhe ei auta tyttären päätöksen pyörtämisessä, hän turvautuu valkoisen valheen hämärälle alueelle.

Hassinen pidättäytyy perustarinassa jossain määrin uskollisemmin kuin Itkonen, mutta onnistuu lisäämään sekaan erinäisiä henkilöhahmoihin liittyviä sivupolkuja. Esimerkiksi isästä hän paljastaa homoseksuaalisia piirteitä. Paitsi että Martilla on nuoruudessaan (ehkä myöhemminkin, mutta siitä tarina ei kerro) lyhyt suhde miehen kanssa. Martti pyrkii naittamaan itseään huomattavasti nuoremman työtoverinsa tyttärelleen. Tällä tavalla hän tuntuu projisoivan omia tuntemuksiaan: ehkä hän haluaisi itse suhteeseen miespuolisen työtoverinsa kanssa, mutta ei sosiaalista syistä voi (ns. kaappihomo) eikä todennäköisesti saisi vastakaikuakaan. Myös Itkosen romaanissa isä, siis ministeri Tapani Ansas, on kiinnostunut työtoveristaan. Tämä suhde kylläkin toteutuu ongelmitta, onhan kyseinen avustaja nainen.

Itkonen käsittelee lyhyesto Tapanin lapsuudessaan kokemaa onnettomuutta, jossa isoveli joutuu todistamaan sisarensa kuoleman. Tämä ei tunnu juurikaan hetkauttavan rämäpäistä luonnetta. Myöhemmin keski-ikäisenä, Tapanin ex-vaimo (heidän tyttärensä äiti) kuolee. Ehkä kaksi menetystä saa itsekeskeisen miehen heräämään, ja niinpä hän nyt pyrkii kaikin voimin suostuttelemaan tytärtään kotiin: onhan tytär tavallaan sekä tätinsä että äitinsä ilmentymä, eikä Tapani halua enää kokea kolmatta menetystä.

Lapsuudessa koetun sisaren menetyksen Hassinen kirjoittaa painokkaammin kuin Itkonen. Kun Martin isosisko Alma kuolee traagisesti, pojan maailma järkkyy peruuttamattomasti. Useat Martin tekojen motiiveista ovat johdettavissa lapsuuteen ja suhteeseen Almaan. – Luettuani juuri Helsingin kirjamessuilta ostamaani Sigmund Freudin klassikkoa Tapauskertomukset vaikuttaa Martin lapsuus varsin hedelmälliseltä  psykoanalyyttisiin pohdintoihin. Freudilainen näkökulma romaaniin todennäköisesti toisi esille Martin homoseksuaalisuudenkin syyt, mutta jätettäköön aiheeseen liittyvät spekulaatiot tällä kertaa väliin.

Molemmissa romaaneissa on pettämis-aiheesta huolimatta toivoakin. Erityisesti pidin Hassisen tavasta käsitellä teemaa: turhaan ei ole sanottu, että tällä kertaa Hassinen kirjoittaa monia edellisiä teoksiaan positiivisemman  romaanin.

                                                      ——————-

Kun oikein kaivelee, yhtäläisyyksiä romaaneista alkaa löytyä paljonkin – tai ainakin voi KUVITELLA löytävänsä niitä. En tiedä, onko tällaisesta vertailusta haittaa kyseisille romaaneille, mutta ainakin lukijalle se voi tuottaa hupia. Suosittelen kokeilemaan! – Ja muistutettakoon vielä lopuksi, että kyse oli ajatusleikistä, joka oli täysin minun omaa keksintöä: eivät Pirjo Hassinen ja Juha Itkonen mitään yhteistä aihetta ole sopineet.

Vai ovatko?

Read Full Post »

Jos kelttiläistä alkuperää oleva unien antaja Angus sattuisi näinä päivinä liikkumaan täällä maailmankolkassa – kollektiivisen surun ja pelonkin laskeuduttua kansakunnan ylle -hänellä olisi mahdoton urakka: Miten saada ahdistavien kuvien vainoamat ihmiset nukahtamaan? Miten suoda menetyksen tai järkytyksen kokeneille parantavaa unta? Kuinka pyyhkiä painajaiset edes yön hiljaisten tuntien ajaksi ihmisten mielistä? 

Alexander McCall Smithin romaani Unien Angus (Dream Angus, 2006, suom. Hilkka Pekkanen 2007, Tammi) kertoo kelttiläisen mytologian unien jumalasta, Angusista. Joihinkin kansainvälisessä Myytti-sarjassa aiemmin julkaistuihin kirjoihin verrattuna tämä teos on huomattavan positiivinen. Tarina Anguksesta ei nimittäin ole mikään perinteinen traaginen kertomus (vaikka traagisia sävyjä tästäkin myytistä kyllä löytyy) vaan enemmänkin taianomainen satu, jota kerrotaan lapsille iltaisin.

McCall Smith tunnetaan Mma Ramotswe tutkii -dekkareistaan, mutta osaapa afrikkalaisen kulttuurin asiantuntija uusintaa kelttiläistä mytologiaakin. McCall Smith on nimittäin skotlantilainen, vaikka onkin syntynyt ja asunut pitkään Afrikassa. Kirjaa lukiessani tulin ajatelleeksi, että jos itse olisin asunut vuosikausia ulkomailla – kenties syntynytkin jossakin toisessa maassa – niin Kalevala ja suomalainen mytologia avautuisivat minulle aivan eri tasolla kuin nyt. Omien muinaisten (mutta toisaalta suomalaisessa kulttuurissa koko ajan läsnäolevien) juurien etsiminen tulisi varmasti jossakin vaiheessa elämää ajankohtaiseksi.

Unien Angus on kevyt ja nopelukuinen kertomus, joka jättää lukijan hyvälle mielelle. Kirjassa liikutaan kahdella tasolla: välillä kerrotaan vanhaa Anguksen myyttiä ja välillä liikutaan lähempänä nykyaikaa. Nykyaikaan (tai lähelle sitä) sijoittuvat kertomukset liittyvät aina jollakin tavalla tarinaan Anguksesta. Esimerkiksi kun Angus saa tietää, ettei hän ole isäkseen kutsumansa miehen poika, kerrotaan seuraavassa nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa pojasta, joka saa kuulla äidiltään totuuden syntyperästään. Tällainen rakenne on oivaltava, sillä se todellakin tuo Anguksen lähelle tätä päivää. Myyttien salaisuus piileekin juuri siinä, että niiden kautta voimme kokea jotakin mennyttä mutta olla silti läsnä tässä päivässä. Sillä eivät ikiaikaiset myytit minnekään ole kadonneet – ne ovat vain muuttaneet muotoaan, saaneet uusia ilmiasuja.

Anguksen tarinan elinvoimaisuudesta kertoo myös vanha skotlantilainen kehtolaulu, jota edelleenkin lauletaan. Sanoihin viitataan monessa eri lähteessä, esim. täällä (trad.):

Dreams to sell, fine dreams to sell,
Angus is here with dreams to sell.
Hush now wee bairnie and sleep without fear,
For Angus will bring you a dream, my dear.

Toivottavasti Angus onnistuu kääntämään mahdottoman urakan voitokseen ja tuomaan ihmisten uniin rakkautta ja toivoa – pyyhkimään väkivallan synkän varjon pois. Maailma todennäköisesti olisikin parempi paikka, jos ihmiset nukkuisivat enemmän ja näkisivät unia, sen sijaan että viettävät yökausia median ja nykyteknologian vaikutuksessa. Unissa on myyttistä voimaa, joka lähentää meitä itseemme, toisiimme ja menneisyyteemme. Anguksen lahjaa ei pitäisi väheksyä.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: