Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for 28 marraskuun, 2007

Hurinin lapset

Kullervon tarina herättää Kalevalan lukijassa varmasti myötätuntoa. Orpo poikaparka jää vaille hellyyttä ja huolenpitoa – sen sijaan hänet myydään orjuuteen, jossa hän äkkipikaisen luonteensa ja epäoikeudenmukaisen kohtelun takia syyllistyy murhatyöhön. Kullervo ei saa katkaistua väkivallan ja häntä vainoavien onnettomuuksien kierrettä, vaan aiheuttaa lopulta tuhon sekä läheisilleen että itselleen. Vaikka Kullervo onkin viime kädessä itse syyllinen tekoihinsa, voidaan ajatella, että hän on olosuhteiden uhri: jos tapahtumat olisivat kulkeneet hieman eri polkuja, olisi kohtalo suonut Kullervolle jotakin muita elämän eväitä koston ja vihan tilalle.

Suomalaiseen mytologiaan tutustunut J. R. R. Tolkienkaan ei ole voinut olla vaikuttumatta Kullervosta. Harunin lasten tarina (WSOY, 2007), jonka Christopher Tolkien on toimittanut isänsä kirjoitusten pohjalta, sijoittaa Kullervon kaltaisen traagisen hahmon, Turinin, Keski-Maan muinaiseen aikakauteen – tuhansia vuosia ennen Frodo Reppulin ja kumppaneiden koitoksia. Yhtäläisyydet tarinoiden välillä ovat selvät: Turin joutuu pakenemaan kotoaan ja päätyy aiheuttamaan ainoastaan onnettomuutta kaikkialla minne meneekin. Loppunsa Turin kohtaa kuten Kullervokin: jopa vuoropuhelu miekan kanssa on samankaltainen kuin Kalevalassa. – Aivan yhtä synkeä Turin ei henkilönä ole, sillä verrattuna vihasta sekapäiseen Kullervoon Turin kuitenkin pyrkii monilla toimillaan tuottamaan hyvää. Kirouksen takia mikään ei vain onnistu.

Kiinnostavan lisäulottuvuuden Turinin tarinaan tuo hänen isänsä Hurinin kohtalo. Hurin joutuu suuren taistelun jälkeen Sauronin isännän Morgothin vangiksi. Morgoth langettaa Hurinin jälkeläisten päälle kirouksen ja pakottaa hänet näkemään, kuinka perhe vähitellen ajautuu kohti tuhoaan. Hurinin lasten tarina onkin tragedia, jossa julmaa teatterinäytöstä seuraa lukijan lisäksi Hurin itse.

Hurinin lasten tarina on luettavissa itsenäisenä teoksena, vaikka toki siitä saa enemmän irti, jos on jaksanut kahlata läpi Keski-Maan mytologiaa syventävän Silmarillionin. Kirjan kuvasto haltioineen ja maisemineen on tuttua Tolkienin ystäville, ja yhteys Kullervon tarinaan tuo kertomukseen lisäarvoa, ainakin suomalaiselle lukijalle.

                                                       ———————

Kun lukee Tolkienin kertomuksia Keski-Maasta, alkaa eräs asia (itse asiassa monikin, mutta en puutu tässä niihin muihin …) vaivata: uskonnollisuuden puute. Toki Silmarillionista löytyy Keski-Maan mytologiaa jumaltarustoineen, mutta esimerkiksi saagassa Taru Sormusten Herrasta henkilöt eivät juurikaan jutustele uskonnollisista kysymyksistä. Sama epäuskottavuus nakertaa monia muitakin fantasia-genren romaaneja. Sillä kyllähän alituisessa vaarassa elävien sotureiden on pakko miettiä mahdollista tuonpuoleista, varsinkin kun he kohtaavat haltioita. Haltiat eivät kuole vanhuuteen, vaan elävät tuhansia vuosia (elleivät kuole väkivaltaisesti). Luulisi, että itseään lohduttaakseen Keski-maan ihmiset, hobitit ja kääpiöt olisivat kehittäneet selkeän uskonnollisen järjestelmän, jossa palkintona olisi haltioiden kaltainen ikuinen elämä paratiisissa.

Kielitieteilijänä Tolkien uhrasi voimavarojaan haltiakielen kehittelyyn ja myyttisten tarinoiden luomiseen. Jos hän olisi ollut uskontotieteilijä, Keski-Maa saattaisikin näyttää aivan toisenlaiselta. Silloin suorasukainen Samvais olisi haltian kohdattuaan pohtinut varmasti omaa kuolevaisuuttaan ja lohduttautunut omalla uskonnollaan. Ja urhean sotajoukon lähtiessä kohti toivottomalta vaikuttavaa taistelua papit olisivat siunanneet heidät – nythän mitään papistoa ei millään Keski-Maan kansalla tunnu olevan, ainoastaan jokunen velho.

Osasyy uskonnottomuuteen Keski-Maassa on luultavasti Tolkienin oma kristillinen vakaumus. Hän kirjoitti pakana-ajan mytologiaa, johon katolilaisuus ei tietenkään olisi sopinut. Ja toisaalta, Tolkien tuskin halusi ruveta kehittelemään taruihinsa kristinuskolle vaihtoehtoista uskontoa. Olisiko se ollut edes mahdollistakaan Tolkienin kirjojen kohdalla? – Ovathan Harry Potter -kirjatkin kohdanneet vieläpä 2000-luvulla uskonnollisten tahojen kritiikkiä. Tolkien ei varmaankaan halunnut katolisen kirkon tuomitsevan hänen teoksiaan.

Ainakin yhden käytännössä harjoitettavan uskonnollisen ulottuvuuden Tolkienin tarinoista kuitenkin löytää: laulut. Vainajat elävät lauluissa, joita heidän sankariteoistaan sepitetään. Upeimpia lauluja laulavat tietysti haltiat, joille kuolema on jollakin tapaa huomattavasti traagisempi asia kuin muutenkin lyhytikäisille ihmisille. Haltioiden lauluissa sana tulee lihaksi ja tarinat eläviksi. Haltiakieli yhdistää näkyvän maailman ja näkymättömän, sitoo yhteen nykyhetken ja kaukaisen menneisyyden. Ihmisten, kääpiöiden ja hobittien laulut ovat haltiakielen saavutusten rinnalla vaatimattomia, mutta lähtökohtaisesti sama idea niissäkin on.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: