Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for joulukuu 2007

Joulukierrätystä

Eipä ole ehtinyt kirjoitella blogiin joulun alla työkiireiden ja jouluvalmisteluiden takia – eikä ehdi nytkään, koska sukulaiskiertueella ei oikein ole tilaisuutta vetäytyä netin äärelle. Senpä takia tukeudunkin kierrätykseen ja laitan linkin viimejouluiseen postaukseeni. Se on ollut jo jonkin aikaa eniten luettu kirjoitus tässä blogissa. Statistiikan mukaan viimeisen 30 päivän aikana sitä on katsottu 900 kertaa.

Tässäpä linkki, ovatpahan joululaulut jälleen ajankohtaisia. Ja ensi jouluna lupaan kirjoitella jostakin muusta jouluisesta aiheesta!

Joulun laulut – TOP5

Hyvää joulua kaikille mahdollisille lukijoille! Palailen joulupyhien jälkeen uusin postauksin.

Read Full Post »

Kultainen kompassi

Viime viikolla uutisoitiin suomen kielen ”uudesta” moduksesta, aggressiivista. FM Lari Kotilainen on tutkinut suomen kielen ilmiötä, jossa kieltosana jätetään kieltolauseesta pois ja korvataan useimmiten kirosanalla, kuten esimerkiksi : Vittu minä mitään kiroile! -Tietenkään ilmiö ei ole uusi, vaan ikiaikainen. Kuitenkin sen noteeraaminen julkisesti tarjoaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia lasten- ja nuortenkirjailijoille uskottavien dialogien luomiseksi.

Lastenkirjoissahan ei sovi kiroilla, mutta kuitenkin monissa tapauksissa on hieman epäuskottavaa, kun kirjojen varhaisnuoret puhuvat liian siivosti. Aggressiivi-muoto, jossa kieltosana on jätetty pois (mutta sitä ei kuitenkaan ole korvattu kirosanalla), on loistava keino kertoa lasten alatyylisemmästä puheesta. Esimerkiksi otan Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian aloittavan Kultaisen kompassin (1995, suom. Helene Bützow, 1996, Tammi), jonka juuri luin uudelleen käytyäni katsomassa siitä tehdyn elokuvan. Kirjan päähenkilö Lyra on varttunut Jordan Collegessa Oxfordissa, mutta hän haluaa olla kaikkea muuta kuin hieno tyttö. Niinpä Lyra luuhaakiin kaduilla ja kulkee paikallisten jengiläisten seurassa. Tällainen tyttö varmasti kiroilee joskus, mutta eihän sitä voi lapsillekin suunnatussa fantasiakirjassa ilmaista. Aggressiivin voi:

”Mikä sinun nimesi on?”
”Lizzie”, Lyra mutisi.
”Onko tänne tulossa uusi lastillinen lapsia?” yksi tytöistä tahtoi tietää.
”Minä tiedä. Vain minä.”

Tai:

”Mitä me etsitään?” sanoi Billy.
”Minä tiedä. Kunhan katsellaan”, sanoi Lyra ja lähti kohti matalaa, nelikulmaista rakennusta, joka oli hiukan erillään muista, ja jonka kulmassa paloi heikkotehoinen ambaarinen valo.

Lukijan on helppo täydentää puuttuvat v-alkuiset sanat. Ja tietysti voi olla täydentämättä. En tiedä, mitkä ovat olleet kirjan Kultaisen kompassin suomentajan motiivit puheenvuorojen muotoiluissa, mutta ainakin minun mielestäni aggressiivi merkitsee läpimurtoa siinä, miten alatyylin voi tuoda vaivihkaa kirjan sivuille, lukijan tulkittavaksi. Luulen, että jatkossa ainakin nuortenkirjoissa tätä käytetään yhä enemmän – kyllä nuorisolla riittää kielellistä kompetenssia lisätä v-sanat mielessään.

Kiinnostavinta Pullmanin Kultaisessa kompassissa ei kuitenkaan ole suomennoksessa satunnaisesti käytetty aggressiivi, vaan se, että Universumin tomu -trilogia kuuluu ehdottomasti nykyfantasian aateliin. Kyse ei ole mistään örkkifantasiasta, vaan oikeasti ajatuksia herättävästä ja silti viihdyttävästä romaanisarjasta, jossa onnistutaan kohtuullisen hyvin välttämään fantasiaromaanien tyypillisimmät kaavamaisuudet ja stereotypiat. Henkilöihahmot ovat mielenkiintoisia, juonenkäänteitä on vaikea arvata etukäteen ja kirjasta löytyy pohdiskeltavaa monenlaisille lukijoille.

En ryhdy tällä kertaa kuitenkaan esittelemään itse teosta, sillä kirjasta ja elokuvasta on kirjoitettu viime aikoina monta juttua, esimerkiksi Kirsi-Maria täällä. Lyhyesti totean, että elokuva oli näkemisen arvoinen, vaikkakin todennäköisesti hieman sekava kokemus sellaiselle, joka ei kirjaa ole lukenut. Ja Lyran osan esittäjä sopi rooliinsa ja hahmoonsa mainiosti. Muutamia eroja kirjan ja elokuvan välillä kuitenkin on. Elokuvassa kirkon ja tieteen vastakkainasettelu on nostettu jyrkemmin esille, mutta toisaalta henkilöiden luonteiden ja kohtaloiden jyrkkyyttä oli pehmennetty. Samoin monet kirjan syvällisemmistä näkökulmista ja aiheista jäivät pintaraapaisuiksi – mutta niinhän yleensä elokuvissa käy, kaikkea ei voi esittää. Elokuvan loppupuolella tapahtumien järjestystä oli jonkin verran muutettu kirjaan verrattuna, mistä en kyllä pitänyt. Se, että elokuva loppuu eri kohtaan kuin kirja, on kuitenkin perusteltua – ja jääpähän kirjan lukeneillekin jotain jännitettävää. Eli noudattaako seuraavan elokuvan alku kirjan tarinaa vai onko käsikirjoitusta muutettu radikaalistikin?

Kirsi-Marian sivuilta löytyy myös linkki elokuvan kotisivujen hauskaan testiin, jossa voi kokeilla, millainen olisi oma daimoni. Kultaisen kompassin maailmassa ihmisen sielu seuraa häntä hänen elämänsä ajan kehon ulkopuolella olevana näkyvänä eläinhahmona. Lasten daimonit voivat vaihdella muotoaan, mutta aikustuessa daimoni ottaa pysyvän, henkilön luonnetta kuvaavan hahmon. Itse sain testistä turhankin upean daimonin, nimittäin kalasääsken. Olisin mieluummin tyytynyt johonkin vaatimattomampaankin eläimeen, nyt tämä sieluni vertautuminen uljaaseen lintuun aiheuttaa vain turhia paineita. – Minä mikään kalasääski ole!

Read Full Post »

Loistaen olet

Runous on ennen kaikkea puhetta, riippumatta siitä, lukeeko runon paperilta vai kuuleeko sen ääneen lausuttuna. Runosta on vaikea saada pysyvää otetta: jonakin hetkenä sen keskeinen ajatus tuntuu kirkkaalta, mutta jo pian saattaa tuntua siltä, että koko runo sekoittuu ja menettää muotonsa muuttuen epämääräiseksi hälyksi. Proosa ei samalla tavalla karkaile paperille kuivuneista kirjainpuroista, vaan yksittäisetkin poikkeamat määrittyvät osaksi kokonaisuutta – proosassa sanat ovat tarinansa vankeja, kun taas runoissa sattuma ja kaaos ovat alati läsnä luoden lukemattomia tulkinnan mahdollisuuksia. 

Ehkä juuri tämän ”runo on puhetta”-ulottuvuuden takia Miia Toivion runokokoelman Loistaen olet (2007, Teos) ensimmäinen rivi tekee minuun vaikutuksen:

Avaa suu.

Runon puhuja avaa suunsa nähdäkseen maailman – maailman, jonka runo itsessään luo. Mutta myös lukija pakotetaan avaamaan suunsa – tai ainakin minä teen niin runoja lukiessani, sillä usein on pysähdyttävä mutustelemaan rytmiä, sanajärjestyksiä, konsonanttien kopsetta, vokaalien keskinäistä iloittelua. Kaikki runokokoelmat eivät ääneen lukemiseen houkuta, mutta Toivion Loistaen olet herättää lukijassa puheen. Siinä on hyvä rytmi ja sointuvia lauseita.

Tuo siteeraamani ensimmäinen rivi ei oikeastaan ole kokoelman ensimmäisestä varsinaisesta runosta, vaan pikemminkin runomuotoisesta johdannosta tai esipuheesta. Johdantorunossa on paljon imperatiiveja, joilla se kutsuu niin runon puhujan itsensä kuin lukijankin tekoihin: on avattava suu, on rikottava ikkuna, on käveltävä kadulla ja koetteva luontoa, on rakennettava koneita ja astuttava niihin sisälle ja vedettävä naruista, on oltava sekä toimija että yleisö, on kuunneltava vokaaleja, on kerrottava menneen talven lumista …

Itse kokoelma koostuu viidestä osiosta, joista ensi lukemalla on hieman vaikea luoda kokonaiskäsitystä. Mutta kuten hyvissä runokokoelmissa yleensäkin, niin myös tässä uutteruus palkitaan. Vähitellen alkaa löytyä yhteisiä hahmoja, sanoja ja viitteitä – kuitenkin niin vähän, että tulkinnan tasot jäävät lukijan ratkaistavaksi. Oikeastaan on hyväkin, että mitään varsinaista lukuohjetta ei tarjota, sillä kuten eräässä kokoelman runoistakin todetaan:

Tietämisen tie ei vie perille
se vain estää näkemästä reittiä
jonka sokea hevonenkin tuntee.

Tai ehkä olenkin väärässä.  Kokoelman runoissa viitataan useita kertoja salaisuuteen ja vihjeisiin. Kenties juuri tässä on vihje kokoelman lukemiseen: on tunnettava ja koettava sokean hevosen lailla, ei esimerkiksi etsittävä viittauksia kotomaan runoilijoihin ja maailmankirjallisuuteen – sellaisiakin Toivion runoista voi löytää. Suljenkin siis silmäni löytääkseni oman punaisen lankani kokoelman lukemiseen.

Ja sitten alkoi historia. 
Punainen lanka on mahassani kerällä,
ja kun se herää, kaikki muuttuu,
musiikki loppuu, ja myös tuolit.
Historian lehdet havisevin siivin
kiertelevät ihmisten yllä.

Historia. Runoissa puhutaan uskosta kertomuksiin, jotka on löydettävissä – ja toisaalla kertomuksen mahti katoaa, jätetään hyvästit modernille, pilkotaan salaisuuksia, yritetään kiivetä kohonneeseen torniin, tutkitaan vokaaleja ja historiaa. Toivion runokieli ei sisällön tasolla suosi selkeitä runokuvia, vaan ajatukset ovat välillä hieman hämäriä ja käsitteellisiä. Ehkä tämä kaikki vaikuttaa siihen, että kokoelma herättää muistikuvia opiskeluajoilta 1990-luvulta, jolloin syksyllä 1992 silmät kirkkaina ja otsa korkeana tallustelin Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta: 

On onnettomuutesi ensi tunti. Olet laskeutunut koneellasi
kaupunkiin, jossa olit suunnitellut kirjoittavasi kirjan, joka
muistuttaisi muita, muissa kaupungeissa kirjoitettuja kirjoja.

Niihin aikoihin kaikki oli selkeää, ja kertomusten mahti kiehtoi. Mutta opiskeluaika muutti kaiken: opetettiin dekonstruktiota ja postmodernismia, pilkottiin ja sekoitettiin kaikki kaunis, minkä takia olin opiskeluni aloittanut. Kiehtova ja herättelevä kokemus sinänsä, vaikkakin kertomuksista luopuminen tuotti tuskaa. Opetettiin, että on nyljettävä proosalta nahka ja tongittava sen sisuksia, analysoitava ruumista kuin patologi, joka etsii potilaalta otetusta koepalasta viitteitä syövästä. Kerrottiin, että kirjailija pitää unohtaa, vain teksti on tärkeää. Ja toisaalta sanottiin, että teksti itsessään ei ole merkityksellistä, vaan se on aina tulkittava suhteessa kontekstiin ja muihin teksteihin. Vai oliko se niin, että lukija itse lukukokemuksessaan vasta luo varsinaisen tekstin – eli samasta teoksesta onkin olemassa lukematon määrä erilaisia vaihtoehtoja!

Tietysti joka asiaan tarjottiin käsitteitä, teorioita, metodeja. Yliopistossa jokainen rakentaakin oman norsunluutorninsa, josta jotkut tekevät niin korkean, etteivät enää uskalla kavuta takaisin maahan. Jos ei sitä tee, kadottaa loputkin lähtökohtansa.

Salaisuus on tornissa. Sinun tekee mieli kiivetä
sitä pitkin ja vähän valua. Matkalla alas näet hänet,
hän seisoo kertomuksen laidalla ja tuijottaa.

Kun eräässä runossa puhuja toivottaa Hyvästi, moderni, ei se kuulosta kovinkaan tuoreelta tokaisulta. Samaa on jauhettu jo jokunen vuosikymmen sitten. Aikoinaan tuo vaatimus hyvästeistä modernille teki minusta vapautuneen mutta samalla myös jollakin tavoin kodittoman lukijarietastelijan, jolle mikään ihanne kirjallisuudessa ei ole pyhää ja jonka kirjallinen maku on niin laajalle hajaantunut, että se tuon tuostakin hukkaa itsensä. Onneksi en sinne torniin kuitenkaan jäänyt istuskelemaan.

Toivio on kansitekstin mukaan opiskellut kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. En usko, että hänen runonsa niistä vaiheista kovinkaan paljon kertovat, vaikka ne tällä kertaa johdattivat minun pohdintani omiin opiskeluaikoihini. Mutta kirjoittamisen problematiikka runoissa kyllä on läsnä, ja sitä kautta myös kirjallisuus kertomuksineen ja vokaaleineen. Niin lukijan kuin kirjoittajankin onneksi kirjallisuus on uusiutuva luonnonvara. Siihen voisi halutessaan tulkita kokoelman päätösrunonkin viittavaan – tai sitten se kuvaa aikoinaan jalustalle nostetuista kuvista ( = kirjailijoista, klassikoista) luopumista ja toisaalta uusien syntymistä. Tai voihan olla, että runo kertoo ihan vaan vaikkapa kuvista ja omenista:

Olen pudottanut kuvat käsistäni lattialle,
katsonut niiden maatumista pitkät illat,

ja ihmetellyt taikuutta:
mihin katoavat nurmikolle unohtuneet omenat?

Ja miten ne jälleen ilmestyvät.

Kokonaisuutena Loistaen olet on hieno kokoelma. Ja tulkintahan on vapaasti sinusta riippuvainen, lukija, siis avaa suu!

Read Full Post »

Ymmärrättehän

Vanhoista kreikkalaisista myyteistä eräs hienoimmista on Orfeuksen ja Eurydiken tarina. Orfeus on taitava runonlaulaja ja soittaja, ja Eurydike hänen nuori vaimonsa. Nuoren parin onni loppuu kuitenkin lyhyeen: Eurydike astui myrkkykäärmeen päälle ja kuolee sen puremaan. Orfeus suree vaimoaan ja lähtee lopulta Haadekseen, kuoleman valtakuntaan, etsimään rakastettuaan. Hän saakin soitollaan taivuteltua Manalan jumalat puolelleen. Orfeus saa viedä Eurydiken mukanaan – kuitenkin yhdellä ehdolla: Eurydiken on seurattava Orfeusta, mutta Orfeus ei saa katsoa taakseen ennen kuin molemmat ovat päässeet ulos Manalasta. – Valitettavasti Orfeus ei malta odottaa vaan vilkaisee taakseen liian aikaisin. Sen tehdessään näkee hän Eurydiken vaipuvan takaisin kuoleman valtakunnan hämäriin.

Triesteläinen kirjailija Claudio Magris on kirjoittanut Orfeuksen ja Eurydiken tarinaan pohjautuvan pienoisromaanin Ymmärrättehän (suom. Hannimari Heino, 2007, ai-ai). Teos koostuu yksinomaan pitkästä monologista, jossa vanha nainen kertoo tilanteestaan, muistoistaan ja parisuhteestaan. Nainen on joutunut lähtemään kotoaan vanhainkotiin, sillä hän on saanut vakavan tulehduksen, joka vaatii hoitoa. Naisen mies – joka on runoilija – on jäänyt kotiin eikä oikein osaa tulla toimeen yksinään. Monologissaan nainen kertoo miehen ongelmista ja siitä, kuinka tämä lähettelee hienosti muotoiltuja kirjeitä ja vetoomuksia vanhainkodin johtajalle, jotta tämä päästäisi naisen jo kotihoitoon.

Monologi ei kuitenkaan ole pelkästään samankaltainen antiikin tarun kanssa. Se myös sekoittuu siihen – vanhainkoti merkitsee kuoleman valtakuntaa enemmänkin kuin vain vertauskuvallisesti. Naisen kuvaama elämä vanhainkodissa ei enää ole varsinaista elämää, eikä vanhainkodista ole paluuta – edessä on vain hämärtyminen ja haipuminen varjoihin, kuolemaan. Julma vertaus, mutta herättää paljon aiheellisia ajatuksia ja kysymyksiä vanhusten asemasta. Monologin voi myös tulkita niin, että nainen on jo kuollut, ja vanhainkoti tarkoittaa todellakin kuolleiden valtakuntaa. Puheensa nainen osoittaa vanhainkodin johtajalle, jolla on valta kodin asukkeihin – ja toisaalta hän puhuu myös Haadekselle, kuoleman valtakunnan kuninkaalle, joka on ollut olemassa ”aikojen alusta saakka”:

Te, herra johtaja, tunnette ihmissydämen paremmin kuin kukaan. Äärettömän kauan, aina aikojen alusta asti olette nähnyt, miten se on paisunut mahtipontisesti, sykkinyt haltioissaan, avautunut auliisti silloin, kun sille on sopinut ja sulkeutunut tunteettomasti, kun on toden teolla koittanut tullimaksun aika – alati hyväuskoisena, toki, kaikkihan ovat mielissään, kun oma herkkänahkaisuus panee kärsimään niin suuresti ja sitä liikuttuu sydänjuuriaan myöten nähdessään toisten kärsivän, kun on itse heitä ensin tahattomasti haavoittanut.

Kuten monologeissa yleensäkin, myös tässä tapauksessa puheella tuntuu olevan monta mahdollista kuulijaa. Nainen osoittaa sanansa vanhainkodin johtajalle, mutta kuten puheestakin käy ilmi, johtaja ei varsinaisesti ole läsnä kuulemassa. Mutta kenties se toinen, varsinainen Kuoleman kuningas kuulee. Paljon kuultavaa monologissa olisi myös naisen miehellä, sillä puhe paljastaa monia asioita heidän suhteestaan. Ja ennen kaikkea monologi on puhetta naiselle itselleen. Se on osa vanhan ihmisen henkilökohtaista tilintekoa oman elämänsä kanssa.

Magrisin pienoisromaani kertoo vanhuuden/kuoleman problematiikan lisäksi myös naiseudesta, naisena elämisestä. Monologin puhuja on elänyt runoilijan vaimona, hoitanut kotiaskareet ja auttanut boheemia runoilijamiestään tämän työssä. Hän on kirjoittanut puhtaaksi miehensä tekstejä ja jopa parannellutkin niitä. Sen lisäksi hän on toiminut myös miehensä muusana, innoituksen lähteenä. Hänen rooliinsa naisena onkin yhdistynyt sekä muusan että äidin tehtävät. Hän on ollut miehelleen sekä rakastettu Eurydike että äiti Kalliope – tarussa Kalliope on Orfeuksen äiti ja kertovan runon muusa. Monologi on tilinteon lisäksi myös näyte naisen omista taidoista ilmaista ajatuksia ja tunteita runouden todellisuutta heijastellen.

Kiinnostavinta monologissa on kuitenkin myytin uudelleentulkinta. Kun mies tulee hakemaan naista vanhainkodista, nainen itse päättääkin jäädä. Hämyinen maailma on jo saanut hänestä otteen, eikä hänelläenää ole intoa palata takaisin kotiin, vanhaan rooliinsa. Ja toisaalta miehenkin motiivit epäilyttävät häntä: hänhän on vain miehensä muusa, innoituksen lähde – kenties mies haluaa hänet takaisin ainoastaan päästäkseen kirjoittamaan vanhainkodin (= manalan) elämästä. Juuri ennen kuin nainen pääsee ulos, hän huutaa miestään, joka tietysti vilkaisee taakseen. Tämän tulkinnan monologin puhuja esittää myös Orfeuksen ja Eurydiken tarinastakin. Orfeus ei siis olisikaan syypää siihen, että Eurydike joutuu jäämään Manalaan, vaan Eurydike tekee päätöksen itse.

Saattaa olla, että näin tapahtuikin. Runoilijan vaimon ja muusan roolissakin oli varmasti omat huonot puolensa, eikä Eurydike kenties enää kerran jo maailmasta luovuttuaan halunnut palata takaisin vanhaan elämäänsä, Orfeuksen varjoon. Ottamalla kohtalonsa omiin käsiin hän tekisi edes hetkeksi itsestään aktiivisen toimijan, vaikkakin siitä olisi maksettava kova hinta. – Pienellä näkökulman muutoksella ikiaikainen traaginen rakkaustarina muuttuisi feministissävytteiseksi mielipiteenilmaukseksi, jonka mukaan Manalassakin on parempi olla kuin runoilijan vaimona …

Read Full Post »

Tatun ja Patun Suomi

Mitä enemmän aikaa kuluu sota-ajoista, sitä vaikeampi uusien sukupolvien on saavuttaa itsenäisyyspäivinä perinteistä, isoisien ja heidän isiensä uhrauksia kunnioittavaa tunnelmaa. Ei auta, vaikka tehdään elokuvia Tali-Ihantalan taistelusta tai Mannerheimista: aika tekee tehtävänsä, Suomi eurooppalaistuu ja itsenäisyyden merkitys haalistuu.

Kun keskiviikkoaamuna koulukeskuksemme pihalla juhlistettiin 90-vuotiasta Suomea lipunnostolla, lukiolaisen puheella ja laulamalla sekä Lippulaulu että Maamme-laulu, niin korviini kantautui sivusta varsin kitkerä nuoren miehen tiivistys aiheesta: ”Vittu mitä biisejä!” Niinpä. Tällä porukalla ei naapuria pysäytettäisi – korkeintaan ehkä hidastettaisiin etenemistä, kun vihollisjoukot shokeerautuisivat säälistä ja hämmästyksestä  kohdatessaan suomalaiset reppanat, joille kuolemanvaaraan joutumistakin karmeampaa olisi ero tietokonepeleistä. Eikä metsäolosuhteissa saa edes kännykkää ladattua: miten ihmeessä aika kuluu jossain vartiossa, jos ei voi matopeliäkään pelata? – Toisaalta, jos sota syttyisi talvella, niin tuskinpa moisista asioista tarvitsisi kovin kauan huolehtia. Talvisodan ajan kaltaiset pakkaset nujertaisivat porukan jo parissa tunnissa, sillä 2000-luvun nuoret miehet eivät tarkene edes sisätiloissa ilman pipoa …

Koska pateettista isänmaallisuutta on EU-Suomessa turha tavoitella, olikin valtiovalta keksinyt 90-vuotisjuhlaan kepeämmän lähestymistavan: Iloinen vartti itsenäiselle Suomelle -tapahtuma. Itsenäisyyspäivän aattona 5.12.2007 vietetiin siis koko kansan juhlahetkeä klo 12.00. Yleisradio välitti lähetyksen koteihin, kouluihin, työpaikoille jne. Saattoihan tuo hetki monessa paikassa olla onnistunutkin, mutta miten sen nyt kauniisti sanoisi … – ”Iloinen” vartti oli ainakin nuorison näkökulmasta turhan harras ja vakava. Kyllä oli todellakin yläasteluokassa riemussa pitelemistä, kun tuokio viimein päättyi koko kansan karaokeen Jukka Kuoppamäen johdattamana.

Lähtökohta Iloisessa vartissa oli kuitenkin hyvä: ei itsenäisyyspäivän tarvitse olla synkkää sotamuistelua. Totta kai veteraaneja on kunnioitettava, mutta itsenäisyys ja suomalaisuus koostuvat muistakin asioista. Tärkeää on osata löytää juhlapäivään niitä hauskoja ja iloisiakin aiheita. Tässä onnistuu mainiosti Suomen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlavuodeksi ajoitettu Aino Havukaisen ja Sami Toivosen lastenkirja Tatun ja Patun Suomi (2007, Otava), jossa ponteva voimakaksikko tutustuu Suomeen ja suomalaisuuteen perin pohjin. Olen aina inhonnut kaikenlaisia kansallisuuteen liittyviä stereotypioita, mutta jostakin syystä tämä kirja muutti suhtautumiseni: suomalaisuuden ytimen voi todellakin tavoittaa tarkastelemalla keskivertokotien arkea ja sisustusta. Eikä niitä kielteisiä, liian monista yhteyksistä tuttuja suomalaisuuden nurjia puolia, kuten alkoholin suurkulutusta ja itsemurhatilastoja, tarvitse aina kaivaa esille.

Tatun ja Patun Suomi -kirjassa Koskenkorva-pulloja ei näy ja Kullervokin on jätetty mainitsematta tietoruudussa, jossa esitellään kyllä muut Kalevalan keskeiset uroot.  Tuskinpa lasten tietokirjaan sopisikaan lyhyt kuvaus Kullervosta: väkivaltainen ja kostonhimoinen suomalaismies, joka vieteltyään siskonsa ja maattuaan tämän kanssa päätyy lopulta surmaamaan itsensä miekalla.

Kansakunnassa piilevä synkkyys on jätetty pois, mutta kaikkea muuta Tatu ja Patu tarkastelevat intohimoisesti asiaansa paneutuen. Muutaman kymmenen sivun hauska tietopaketti pureutuu niin luontoon, historiaan, yhteiskuntaan kuin kulttuuriinkin. Esimerkiksi kuvaukset eri vuosikymmenten suomalaiskodeista ovat oivaltavia, yhteiskunnan rakennemuutos tulee näkyviin pienissä elementeissä. Suomalaisuuden voi tiivistää esimerkiksi kuvaan kirjahyllystä, josta löytyy kirjallisuutta Kalevalasta Saarikosken runoihin, ylioppilaskuva, tonttu, hiihtopokaali, Aalto-maljakko, pihlajanmarjakarkkeja (siis niitä kettukarkkeja), Hymypoika-patsas ja pahkasta tehty kulho, jossa on mm. Sisu-pastilleja, kirjastokortti, Sampo-tulitikut, Lotto-kuponki ja kompassi.

Tietokirja on tehty viihdyttävästi: on selkeitä faktoja ja toisaalta myös itseironisia, leikitteleviä kommentteja. Pienet lukijat, jotka ovat mieltyneet jo aiempiin Tatu ja Patu -kirjoihin, pitävät kirjasta varmasti runsaiden yksityiskohtien ja tietysti pääkaksikon takia, mutta hupia siitä löytyy kouluikäisillekin ja miksei myös aikuislukijoille. Kirjaa kun voi lukea monella eri tasolla. Pienimmille lukijoille tuskin avautuvat esimerkiksi erikoisreportaaseissa mainitut Tatun ja Patun ”taiteilijanimet”: Patu-Antero Massakenttä, Tatu-Helena Etäistö, Tatu Korso, Patu Myrbacka ja Patu-Pekka Routa. Ja Suomen historian merkkihenkilöiden kadonneista tavaroista tehdyt ilmoitukset (esim. Snellmanilta on kadonnut markka) tuottavat enemmän hupia kouluikäisille, joilla on jo jonkin verran yleistietoa Suomen kulttuurihistoriasta.

Kirjan lopussa Tatu ja Patu julistavat onnistuneen tehtävässään. Kuvassa he istuvat saunassa, pefletteinä liukurit. Löylykippona on Aalto-maljakko, saunajuomana piimää, toisella jalassa lapikkaat ja toisella sukset, toisella korvissa Kalevala-korvikset ja toisella se klassinen lumihiutale-heijastin. Saunapäähineenä toisella on sinivalkoinen väinämöispipo ja toisella Lucia-neidon kynttelikkö, ja halkoina on tietysti kännyköitä.

”Olemme vihdoinkin saavuttaneet suomalaisuuden ytimen!” Tatu huudahtaa. ”Maassa maan tavalla.” ”Hyvin sanottu!” Patu tuumaa. ”Heitäpäs lisää löylyä.”

Ei yhtään hullumpi kirja juhlistamaan 90-vuotiasta itsenäistä Suomea. Ainakin itse löysin tästä teoksesta suomalaisuus-tunnelman paljon puhuttelevammalla ja tuoreemmalla tavalla kuin siitä iänikuisesta itsenäisyyspäivänä televisiosta tulevasta sotaelokuvasta ja Linnan juhlien pukunäytelmästä. Jos Iloinen vartti järjestetään joskus tulevaisuudessa uudelleen, ehkä sitä juontamaan kannattaisi valita nimenomaan Tatu ja Patu. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto meni tänä vuonna todellakin oikeaan osoitteeseen.

Read Full Post »

Maassa maan tavalla – ja Kiinassahan tapana on ollut tietysti tehdä kaikki suureellisesti, väestöstä kun maassa ei ole ollut pulaa. Niinpä Kiinan muurin rakennustöiden mittavuuden rinnalla Egyptin pyramidien työmaat ovat olleet vain pikku puuhastelua. Toki pyramidit on rakennettu huomattavasti aiemmin kuin Kiinan muuri, jota alettiin tehdä muutama sata vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Yhteistä hankkeille kuitenkin on ollut se, että raskasta työtä tehtiin ihmisvoimin, pakkotyönä.

Kiinan muuriin ja sen rakentamiseenkiin liittyy paljon tarinoita. Yksi tunnetuimmista taruista on legenda Meng Jiangnusta, naisesta, jonka itku sai Kiinan muurin sortumaan. Kiinalainen kirjailija Su Tong on kirjoittanut tästä myytistä romaanin Uskollisen vaimon kyyneleet (2006, suom. Riina Vuokko, Tammi), joka on osa kansainvälistä Myytti-sarjaa. En tunne aihetta kovin hyvin, joten en osaa varmasti sanoa, kuinka uskollinen Su Tong on Meng Jiangnun myytille. Kuitenkin muutaman eri lähteen perusteella voi olettaa, että perustarina on sama, mutta jonkin verran Su Tong kuitenkin lisää omaa tulkintaansa ja luultavasti myös aineksia muualta kiinalaisesta perinteestä.

Meng Jiangnun tarinan alku kuulostaa vanhalta kansansadulta: On mies ja nainen, jo vanhempi pariskunta, jolla ei ole lapsia. Lapsettomuutensa korvikkeeksi he vaalivat erityisellä lämmöllä kasveja. Eräästä tällaisesta hyvin kastellusta ja hoidetusta pullokurpitsan hedelmästä paljastuukin sen kypsyttyä pieni tyttö. – Su Tong ei romaanissaan kerro tätä aivan näin tarkkaan, mutta liittää kuitenkin romaanin päähenkilön, Binun (joka siis on Meng Jiangnun vastine), alkuperän pullokurpitsaan.

Vartuttuaan neidoksi Meng Jiangnu menee naimisiin Qiliang-nimisen miehen kanssa. Kauan onnea ei kuitenkaan kestä, sillä Qiliang viedään pakkotyöhön kauas pohjoiseen, muuria rakentamaan. Nuori vaimo suree aikansa, mutta lähtee sitten pitkälle matkalle viemään miehelleen parempia vaatteita. Päästessään vihdoin perille hänelle kuitenkin selviää, että hänen miehensä on kuollut työmaalla sattuneessa onnettomuudessa ja makaa haudattuna muurin alle. Meng Jiangnu suree miestään niin voimakkaasti, että hänen itkunsa murtaa muurin pitkältä alalta. Paikalle päätynyt keisari on tästä vihoissaan ja haluaa rankaista naista, mutta häkeltyy tämän kauneuden edessä. Keisari saa taivuteltua Meng Jiangnun vaimokseen lupaamalla Qiliangille upeat hautajaiset. Meng Jiangnu ei voi kuitenkaan elää keisarin vaimona – keisarihan on aiheuttanut hänen rakastettunsa kuoleman rakennuttamalla muuria – joten hän tekee itsemurhan.

Niin siis alkuperäisessä tarinassa. Su Tongin romaanin Binukin lähtee matkalle samasta syystä. Binun suhde suruun on kuitenkin problemaattinen: hänen kotikylässään ei saa itkeä, vaan kyyneleet on peitettävä. Niinpä naiset – jotka eivät kyynelistä kuitenkaan täysin pääse eroon – ovat opetelleet itkemään jotenkin muuten kuin silmillään, esimerkiksi korvillaan, rinnoillaan tai varpaillaan. Binu itkee hiuksillaan, mutta matkallaan kohtaamien katkerien vastoinkäymisten takia hän alkaa kyynelehtiä vähitellen koko ruumiillaan – eivätkä kyyneleet rajoitu enää pelkästään häneen itseensä, vaan jopa kivet, joiden päälle hän on astunut, itkevät.

Binulla on vahva yhteys maahan: maastahan hän on tavallaan tullutkin, koska on syntynyt pullokurpitsasta. Tästä lähteestä kumpuaa myös hänen kyyneleidensä voima, joka kanavoi jonkinlaisen kollektiivisen surun (onhan rakennustyömaalla kuollut tuhansia miehiä) ja murtaa kivestä, tiilistä ja laastista tehdyn muurin. Taolaisuudessa feminiininen jin on passiivinen voima, joka liittyy juuri maahan, kun taas miehinen jang kurkottelee kohti taivasta ja aurinkoa. Tätä vastakkainasettelua alleviivataan jo kirjan alussakin, jossa kerrotaan, että jos kylässä syntyy poikalapsi, niin silloin isä tähyää hymyillen taivaalle – mutta jos syntyy tyttölapsi, niin silloin isän on harpottava kotiportailtaan tietty määrä askelia ja katsottava maahan. Se, mitä hän sillä kohtaa maassa näkee – on se sitten kovakuoriainen, heinätuppo tai lehmänläjä – on hänen vastasyntyneen tyttärensä syvin olemus.

Su Tongin näkemys Binun matkareitille osuvasta Kiinan maaseudusta ja sen asukeista on synkkä: kaikkialla on pelkkää kurjuutta, ihmisillä ei juurikaan ole mitään arvoa ja kaikki tavoittelevat vain omaa parastaan. Mitään humaaneja tapauksia Binu ei reitillään kohtaa – ihmisten ahneus peittää alleen heidän muut arvonsa. – Ehkä tässä pessimistisessä näkemyksessä on ripaus aikalaiskritiikkiä. Nouseva markkinatalous murentaa kilpailukeskeisyydessään nekin vähät arvojen rippeet, jotka ovat keskusjohtoisen sosialismin vaikutukselta säästyneet.

Kiinnostavaksi matkakuvauksen tekee parin vuosituhannen takaisen aikakauden kuvaus, johon sekoittuu taianomaisia aineksia ja erikoisia henkilöhahmoja. Esimerkiksi Binun matkaoppaana on sammakon hahmon ottanut vanha, sokea nainen, joka etsii poikaansa. Vielä kiinnostavampia hahmoja ovat erään ylimyksen palveluksessa olevat kaurispojat, joiden tehtävänä on esittää leikkimielisissä metsästyksissä kauriita. He ovat omaksuneet kauriin roolinsa niin täydellisesti, että haisevatkin kauriilta.

Kun Binu viimein pääsee muurille, maailma järkkyy, kuten alkuperäisessäkin tarinassa. Feminiininen jin murtaa miehisen vallan ilmentymän, Kiinan muurin. Keisaria ei Su Tong kuitenkaan ota kertomukseensa mukaan, joten Binun loppu poikkeaa jonkin verran Meng Jiangnun myytistä. Toisaalta, tarinasta on luultavasti olemassa erilaisia versioita.

                                                                       ———

Kiinan muurista löytyy netistä paljonkin aineistoa, esimerkiksi tässä linkissä on muutama muukin muuriin liittyvä legenda.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: