Mitä enemmän aikaa kuluu sota-ajoista, sitä vaikeampi uusien sukupolvien on saavuttaa itsenäisyyspäivinä perinteistä, isoisien ja heidän isiensä uhrauksia kunnioittavaa tunnelmaa. Ei auta, vaikka tehdään elokuvia Tali-Ihantalan taistelusta tai Mannerheimista: aika tekee tehtävänsä, Suomi eurooppalaistuu ja itsenäisyyden merkitys haalistuu.
Kun keskiviikkoaamuna koulukeskuksemme pihalla juhlistettiin 90-vuotiasta Suomea lipunnostolla, lukiolaisen puheella ja laulamalla sekä Lippulaulu että Maamme-laulu, niin korviini kantautui sivusta varsin kitkerä nuoren miehen tiivistys aiheesta: ”Vittu mitä biisejä!” Niinpä. Tällä porukalla ei naapuria pysäytettäisi – korkeintaan ehkä hidastettaisiin etenemistä, kun vihollisjoukot shokeerautuisivat säälistä ja hämmästyksestä kohdatessaan suomalaiset reppanat, joille kuolemanvaaraan joutumistakin karmeampaa olisi ero tietokonepeleistä. Eikä metsäolosuhteissa saa edes kännykkää ladattua: miten ihmeessä aika kuluu jossain vartiossa, jos ei voi matopeliäkään pelata? – Toisaalta, jos sota syttyisi talvella, niin tuskinpa moisista asioista tarvitsisi kovin kauan huolehtia. Talvisodan ajan kaltaiset pakkaset nujertaisivat porukan jo parissa tunnissa, sillä 2000-luvun nuoret miehet eivät tarkene edes sisätiloissa ilman pipoa …
Koska pateettista isänmaallisuutta on EU-Suomessa turha tavoitella, olikin valtiovalta keksinyt 90-vuotisjuhlaan kepeämmän lähestymistavan: Iloinen vartti itsenäiselle Suomelle -tapahtuma. Itsenäisyyspäivän aattona 5.12.2007 vietetiin siis koko kansan juhlahetkeä klo 12.00. Yleisradio välitti lähetyksen koteihin, kouluihin, työpaikoille jne. Saattoihan tuo hetki monessa paikassa olla onnistunutkin, mutta miten sen nyt kauniisti sanoisi … – ”Iloinen” vartti oli ainakin nuorison näkökulmasta turhan harras ja vakava. Kyllä oli todellakin yläasteluokassa riemussa pitelemistä, kun tuokio viimein päättyi koko kansan karaokeen Jukka Kuoppamäen johdattamana.
Lähtökohta Iloisessa vartissa oli kuitenkin hyvä: ei itsenäisyyspäivän tarvitse olla synkkää sotamuistelua. Totta kai veteraaneja on kunnioitettava, mutta itsenäisyys ja suomalaisuus koostuvat muistakin asioista. Tärkeää on osata löytää juhlapäivään niitä hauskoja ja iloisiakin aiheita. Tässä onnistuu mainiosti Suomen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlavuodeksi ajoitettu Aino Havukaisen ja Sami Toivosen lastenkirja Tatun ja Patun Suomi (2007, Otava), jossa ponteva voimakaksikko tutustuu Suomeen ja suomalaisuuteen perin pohjin. Olen aina inhonnut kaikenlaisia kansallisuuteen liittyviä stereotypioita, mutta jostakin syystä tämä kirja muutti suhtautumiseni: suomalaisuuden ytimen voi todellakin tavoittaa tarkastelemalla keskivertokotien arkea ja sisustusta. Eikä niitä kielteisiä, liian monista yhteyksistä tuttuja suomalaisuuden nurjia puolia, kuten alkoholin suurkulutusta ja itsemurhatilastoja, tarvitse aina kaivaa esille.
Tatun ja Patun Suomi -kirjassa Koskenkorva-pulloja ei näy ja Kullervokin on jätetty mainitsematta tietoruudussa, jossa esitellään kyllä muut Kalevalan keskeiset uroot. Tuskinpa lasten tietokirjaan sopisikaan lyhyt kuvaus Kullervosta: väkivaltainen ja kostonhimoinen suomalaismies, joka vieteltyään siskonsa ja maattuaan tämän kanssa päätyy lopulta surmaamaan itsensä miekalla.
Kansakunnassa piilevä synkkyys on jätetty pois, mutta kaikkea muuta Tatu ja Patu tarkastelevat intohimoisesti asiaansa paneutuen. Muutaman kymmenen sivun hauska tietopaketti pureutuu niin luontoon, historiaan, yhteiskuntaan kuin kulttuuriinkin. Esimerkiksi kuvaukset eri vuosikymmenten suomalaiskodeista ovat oivaltavia, yhteiskunnan rakennemuutos tulee näkyviin pienissä elementeissä. Suomalaisuuden voi tiivistää esimerkiksi kuvaan kirjahyllystä, josta löytyy kirjallisuutta Kalevalasta Saarikosken runoihin, ylioppilaskuva, tonttu, hiihtopokaali, Aalto-maljakko, pihlajanmarjakarkkeja (siis niitä kettukarkkeja), Hymypoika-patsas ja pahkasta tehty kulho, jossa on mm. Sisu-pastilleja, kirjastokortti, Sampo-tulitikut, Lotto-kuponki ja kompassi.
Tietokirja on tehty viihdyttävästi: on selkeitä faktoja ja toisaalta myös itseironisia, leikitteleviä kommentteja. Pienet lukijat, jotka ovat mieltyneet jo aiempiin Tatu ja Patu -kirjoihin, pitävät kirjasta varmasti runsaiden yksityiskohtien ja tietysti pääkaksikon takia, mutta hupia siitä löytyy kouluikäisillekin ja miksei myös aikuislukijoille. Kirjaa kun voi lukea monella eri tasolla. Pienimmille lukijoille tuskin avautuvat esimerkiksi erikoisreportaaseissa mainitut Tatun ja Patun ”taiteilijanimet”: Patu-Antero Massakenttä, Tatu-Helena Etäistö, Tatu Korso, Patu Myrbacka ja Patu-Pekka Routa. Ja Suomen historian merkkihenkilöiden kadonneista tavaroista tehdyt ilmoitukset (esim. Snellmanilta on kadonnut markka) tuottavat enemmän hupia kouluikäisille, joilla on jo jonkin verran yleistietoa Suomen kulttuurihistoriasta.
Kirjan lopussa Tatu ja Patu julistavat onnistuneen tehtävässään. Kuvassa he istuvat saunassa, pefletteinä liukurit. Löylykippona on Aalto-maljakko, saunajuomana piimää, toisella jalassa lapikkaat ja toisella sukset, toisella korvissa Kalevala-korvikset ja toisella se klassinen lumihiutale-heijastin. Saunapäähineenä toisella on sinivalkoinen väinämöispipo ja toisella Lucia-neidon kynttelikkö, ja halkoina on tietysti kännyköitä.
”Olemme vihdoinkin saavuttaneet suomalaisuuden ytimen!” Tatu huudahtaa. ”Maassa maan tavalla.” ”Hyvin sanottu!” Patu tuumaa. ”Heitäpäs lisää löylyä.”
Ei yhtään hullumpi kirja juhlistamaan 90-vuotiasta itsenäistä Suomea. Ainakin itse löysin tästä teoksesta suomalaisuus-tunnelman paljon puhuttelevammalla ja tuoreemmalla tavalla kuin siitä iänikuisesta itsenäisyyspäivänä televisiosta tulevasta sotaelokuvasta ja Linnan juhlien pukunäytelmästä. Jos Iloinen vartti järjestetään joskus tulevaisuudessa uudelleen, ehkä sitä juontamaan kannattaisi valita nimenomaan Tatu ja Patu. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto meni tänä vuonna todellakin oikeaan osoitteeseen.
jäljen ääni 
Saiskos tämän jutun julkaista Nonon lastenkulttuuriteemassa http://nono.vuodatus.net/?
Julkaise pois! Tatu ja Patu ovat niin hauska kaksikko, että heistä kyllä riittää hupia useammallekin lukijalle.
Selailin tuota kirjaa puolivahingossa Anttilassa. Olen samaa mieltä, siinä meni lastenkirjafinlandia oikeaan paikkaan. Hieno teos.
Samaa mieltä myös tuosta, että on hyvä jos myös hilpeys saisi tilaa tässä suomalaisessa hautajaistyylisessä itsenäisyysjuhlinnassa.
Mutta: nuorisolle pipoineen olet hitusen ankara ironiassasi. Eihän sota talvellakaan tarkoittaisi mitään aikakonesiirtymää 40-luvun talviin, kyllä se käytäisiin tässä lämmenneen ilmaston ajassa. Samoin heidän tietokoneosaamisensa on juuri sitä sodankäynti- ja strategiapeliosaamista, jota tulevat sodat ovat, jos ovat. Historiassa on reilusti esimerkkejä siitä, etteivät vanhan sodankäyntitavan opit toimi uuden sodan tullen.
Ironian ankaruuden myönnän, mutta en kuitenkaan pyörrä puheitani. Olet oikeassa siinä, että vertaaminen vanhoihin tapahtumiin ei anna asiassta oikeaa kuvaa. Toisaalta, vaikka nykyään kaikki tuntuu tapahtuvan tietoverkoissa, niin kyllä mahdollisessa sotatilanteessa (jollaista ei kukaan toivo) jonkun olisi sinne metsäänkin mentävä.
Ehkä ilmastonmuutos suo helpotusta asiaan, ehkä ei. On nimittäin muistettava, että vaikka keskilämpötilat lämpenevät, niin samalla tutkijoiden mukaan ilmaston ääreisilmiöt kuitenkin lisääntyvät. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että pakkaspiikkejä saatta edelleenkin tulla, kuten myös entistä enemmän myrskyjä yms. koiranilmoja.
Myönnettäköön, että pipo”kulttuuriin” olen täysin kyllästynyt, vaikka en itse mikään tiukkapipo olekaan …
Kiitän, pokkaan ja julkaisin. Osoite yllä. Lämpimät kiitokset!
Se on hyvä, että Tatun ja Patun Suomi tulee palkituksi. Itsenäisyys ja Suomi itsenäisenä valtiona on toinen asia, aikoinaan siitä verisesti taisteltiin ja nyt itsenäisyytemme on liitetty EUvostoliittoon. Ymmärrän, että veteraaneja on muistettava ja heitä kunnioitettava, mutta miksi itsenäisyyspäivän ja -juhlien fokus on aina sotimisessa, väkivallassa. Siksi se sävyttyy hautajaismaiseksi. Onhan tässä 90-vuodessa tapahtunut muutakin, paljon muutakin mainitsemisen arvoista.
Poika oli sairaana. Luimme kirjaa perusteellisesti ja huomasimme, että kaikki kadonneet esineet löytyvät jostakin kirjasta; marsalkan sauva koiran suusta, piikkari tanssilavan reunalta jne, mutta: Missä ovat presidentin vitjat ja markka?
Markka on kielimainoksessa. Missä vitjat?
vitjat ’4. näytös—itsenäinen suomi 1917-’ sivulla näyttämön esiripussa—ja vitjojen leijona taustalla koivun lehvästössä. Mutta missä sivellin?!?
Kiitos vitjasta. Sivellin on sivulla 10 ilveksen vieressä
Aika paljon on puhuttu presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta. Ehkäpä Tatu ja Patu menevät jo vielä pidemmälle ja ennakoivat presidentti-instituution päättymistä …