Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for tammikuu 2008

Jatkanpa vielä edellisen postauksen hengessä, koska aihe on kieltämättä kiinnostava. Kysymys kuuluu: Onko Erlend Loen ja Petter Amundsenin kirja Shakespearen salaisuus feikki? – Karin edelliseen postaukseeni lähettämästä kommentista rohkaistuneena päätän yrittää tutkia teoksen tekijyyttä samoin metodein kuin Amundsen tutkii Shakespearen tekstejä.

Suureksi ongelmaksi muodostuu tietenkin se, että minulla ei ole alkukielistä teosta. Ja vaikka olisikin, norjan kielestä ymmärrän vain sen, mitä ruotsin pohjalta voi ymmärtää. En anna tämän kuitenkaan lannistaa mieltäni, vaan käytän hyväkseni sitä vähää materiaalia, joka on identtistä niin suomenkielisessä kuin norjankielisessäkin teoksessa. Eli nimet.

Erlend Loe on tunnettu kirjailija, mutta Petter Amundsenin henkilö askarruttaa. Onko liivatetta kaupusteleva urkuri todellakin itse kirjassa esitettyjen teorioiden takana? Vai onko hän vain välikappale? Petter Amundsen kuulostaa melko tyypilliseltä norjalaisnimeltä, mutta ulkonäkö voi pettää. Amundsen itse kirjassaan tutkii mm. nimiin ja sanoihin sisältyviä anagrammeja, joten eiköhän samaa voisi yrittää hänen omaankin nimeensä. Koska Amundsen tutkii Shakespearea, joka siis kirjoitti englanniksi, oletan, että myös mahdollisia anagrammejakin kannattaa etsiä englanniksi

Remade Pen Stunt viittaisi vahvasti siihen, että Amundsen on todellakin vain kynänkäyttäjä, ”stuntti”, ja todellinen Shakespeare-koodin ratkaisija olisi joku muu. Mutta kuka? – Mitään järkevää henkilönnimeä ei löydy, mutta mahdollisesti kyseessä on kuitenkin nainen, sillä Petter Amundsenista saa myös anagrammin Menstruated Pen.

Toinen metodi, jota Amundsen kirjassaan käyttää, on kirjainten laskeminen. Petter Amundsen -nimessä on yhteensä 14 kirjainta. Se voisi viitata Shakespearen sonetteihin, sillä sonettihan koostuu 14 säkeestä. Sitä paitsi, kirjassa Amundsen kuluttaa varsin paljon sonettien tutkimiseen – jopa sonettikokoelman alussa olevaan omistuskirjoitukseen. Alkuperäisen sonettikokoelman alussa olevan omistuskirjoituksessa on allekirjoituksena T. T. – Jos tarkastelee nimeä Petter, huomaa, että siitäkin löytää peräkkäin kaksi t-kirjainta (hei, jos tällainen analyysi kuulostaa jonkun mielestä typerältä, niin älkää minua syyttäkö, vaan Amundsenia, joka etenee päättelyissään aivan yhtä loogisesti …).

Tilastollisesti on tietysti ihan todennäköistä, että etunimeen saattaa olla kätkettynä Shakespearen sonettikokoelman omistuskirjoituksen laatijan nimikirjaimet, vieläpä peräkkäin. Kovin yleistä se ei kuitenkaan ole – esimerkiksi minun nimessäni ei noita kirjaimia ole. Ehkäpä tämä on mahdollinen vihje. Petter Amundsen -nimestä saakin seuraavanlaisen anagrammin:

TT – Named Pen User

Sattumaako? – Mahdollisesti, mutta kun sattumia alkaa olla useampia, on järkevämpää ajatella, että ehkäpä ne onkin tehty tarkoituksella. Tästä aiheesta myös Amundsen puhuu paljon kirjassa: hän laskee todennäköisyyksiä esimerkiksi jonkin merkitsevän kirjainyhdistelmän sijaitsemista juuri tietyn sanan yhtyedessä.

Koska Petter Amundsen nimenä johdattaa meidät sonetteihin, on syytä vielä kokeilla, löytyisikö soneteista jokin vahvistus hypoteesille, jonka mukaan Amundsenin sanojen takana onkin joku toinen tutkija. Mutta mistä sonetista etsiä?

Ratkaisua voi yrittää hakea kokeilemalla vielä erästä Amundsenin ahkerasti kirjassaan käyttämistä metodeista: nimien lukuarvojen laskeminen. Avaimen lukuarvojen laskemiseen Amundsen on löytänyt Gustavus Selenuksen teoksesta Cryptomenytics. Lukuarvo saadaan siten, että A = 1, B = 2, C = 3, D = 4 … jne. J-kirjainta taulukossa ei ole, joten se on hypättävä yli – mutta onneksi ei ole Amundsenin nimessäkään. Petter Amundsenin lukuarvo saadaan seuraavasti:

P(15)+E(5) +T(19)+T(19)+E(5)+R(17) = 80

A(1)+M(12)+U(20)+N(13)+D(4)+S(18)+E(5)+N(13) = 86

Yhteensä siis 166. Mutta sonettejahan on vain 154! – Onneksi ratkaisu löytyy: koska Petter-sanan kaksi T-kirjainta kuuluvat tietysti alun omistuskirjoitukseen, täytyy ne vähentää lukuarvosta, mikäli aikoo selvittää oikean sonetin. 166-38=128.

Sonetti numero 128 on seuraavanlainen:

oft, when thou, my music, music play’st,
Upon that blessed wood whose motion sounds
With thy sweet fingers, when thou gently sway’st
The wiry concord that mine ear confounds,
Do I envy those jacks that nimble leap
To kiss the tender inward of thy hand,
Whilst my poor lips, which should that harvest reap,
At the wood’s boldness by thee blushing stand!
To be so tickled, they would change their state
And situation with those dancing chips,
O’er whom thy fingers walk with gentle gait,
Making dead wood more blest than living lips.
Since saucy jacks so happy are in this,
Give them thy fingers, me thy lips to kiss.

Rakkaus, oi rakkaus – mutta tuskinpa Petter Amundsenin nimi tähän  sonettiin vain lemmen takia viittaa. ”Give them thy fingers, me thy lips to kiss” – mistäpä muusta tämä kertoo kuin siitä, että Amundsenin kirjoitukseen puhaltaa liekin aivan muu kuin hän itse. Kenties joku tutkijanainen, joka on samalla hänen rakastettunsa: naiseenhan viittasi jo se yksi Petter Amundsenin anagrammeistakin.

Joten eiköhän tämä tullut selväksi. Petter Amundsen on itsekin olkimies – aivan kuten hän väittää William Shakespearen olevan. Enempää en kuitenkaan pysty asiaa selvittelemään ilman norjankielistä Organisten-teosta, joten vielä arvoitukseksi jää, onko teoksen teoriakin huijausta vai ei.

(Toki mahdollinen lukija voi tehdä omat johtopäätöksensä urkurin tutkimuksista jo tämänkin postauksen luonteen perusteella: Amundsenin metodeilla voi tehdä melkein mitä tulkintoja tahansa, mistä tahansa …)

Read Full Post »

Jos minulta kysytään, kenen teoksia ovat Hamlet, Romeo ja Julia ja Kuningas Lear, niin vastaukseni on tietysti: William Shakespearen. Silti en varsinaisesti usko, että tuo 1616 kuollut englantilainen näyttelijä olisi aivan yksin luonut joukon näytelmäkirjallisuuden merkittävimpiä klassikkoteoksia. Vaikka kirjallisuuden tutkimuksessa vallitsevana näkemyksenä on se, että Shakespeare on itse näytelmänsä kirjoittanut, Shakespearen osuutta hänen nimellään julkaistuihin teoksiin on epäilty jo vuosisatojen ajan – todennäköisesti hänen elinaikanaankin. Ja liittyyhän Shakespeareen pari ilmeistä ongelmaa: hänestä tiedetään vähän (mikä mahdollistaa spekulaation) ja toisaalta hänen näytelmänsä ovat upeita (miten näyttelijällä olisi riittänyt tieto ja taito sellaisten tekstien luomiseen?).

Shakespearen tekstien kirjoittajan on täytynyt olla hyvin sivistynyt – tekstien perusteella voi olettaa hänen tunteneen laajasti kirjallisuutta, historiaa ja todennäköisesti hallinneen muitakin kieliä kuin englannin (ainakin latinaa). Kielellisesti lahjakkaalla kirjoittajalla on täytynyt olla myös paljon aikaa tekstiensä viimeistelyyn. Shakespearen tiedetään kuitenkin itse toimineen mukana näyttelijäseurueessa, joten ei hän ainakaan kokopäivätoimisesti voinut paneutua kirjalliseen työhön. Myöskään hänen mahdollisesta koulunkäynnistään ei ole olemassa todisteita. Shakespearen aikalaisissa on kuitenkin lukuisia tunnettuja ehdokkaita, jotka täyttäisivät mestariteosten kirjoittajalta vaaditut kriteerit. On myös mahdollista, että teoksia ei kirjoittanut kukaan yksittäinen henkilö vaan ryhmä, jolle näyttelijä Shakespeare antoi nimensä käyttöön. Mutta miksi näin olisi tapahtunut? Miksi antaa kunnia teoksistaan toiselle?

Syyt ovat saattaneet olla poliittiset. Shakespearen näytelmissä käsitellään arkaluonteisiakin asioita, ja vaikka näytelmäseurueilta hyväksyttiinkin jossain määrin kuningashuoneen piikittelyä, olisi tilanne ollut aivan toinen, jos näytelmän olisi kirjoittanut joku poliittisesti merkittävämpi sivistyneistön edustaja.

Tai sitten Shakespearen 36 näytelmää, 154 sonettia ja joukko muita tekstejä kirjoitettiin aivan muusta syystä: ruusuristiläisistä koostunut ryhmä pääarkkitehtinaan lordi Francis Bacon kirjoitti teokset ja koodasi niiden sisään joukon viestejä, jotka paljastavat Oak Islandille (lähellä Kanadan rannikkoa) kätketyn aarteen sijainnin. Aarre ei tietenkään ole mikä tahansa, vaan mahdollisesti jopa temppeliherrojen aikoinaan haltuunsa ottama Pyhä Graal – tai toisin sanoen käsikirjoituskokoelma, jossa paljastetaan Pyhän Graalin olemus (kyllä, taas samaa: Jeesus ei ehkä kuollutkaan ristillä vaan pakeni maasta ja jatkoi elämäänsä perheineen toisaalla …).

– Kyllä, luit aivan oikein. Ja ei, minä en itse keksinyt tuota, vaikka minulla onkin vilkas mielikuvitus. Kyse on Erlend Loen ja Petter Amundsenin kirjoittamasta teoksesta Shakespearen salaisuus (2006, suom. Outi Menna 2007, Johnny Kniga), jossa Loe esittelee lukijoille Amundsenin huikeaa analyysia ja hyvin pitkälle meneviä johtopäätöksiä Shakespearen teoksista. Teos on yli 400-sivuinen ja hyvin puuduttavaa luettavaa, sillä siinä koko ajan etsitään koodeja. Esimerkiksi sonettia 145 käsitellään sivutolkulla:

Minulla on tulkintani sonetin viimeisistä riveistä.

          I hate, from hate away fhe threw,
          And fau’d my life faying not you.

Ensinnäkin sana THREW. Runon naispuolinen ”hän” on aiemmin puhunut, mutta nyt hän heittää. Sanoi = SAIDThrew on variantti sanasta Through, näin sanotaan Oxford English Dictionaryssa. Kysymys kuuluukin, onko sanoilla Through ja Said jotain yhteistä kreikan kielessä? Onpa hyvinkin. Kun sanan Said kääntää takaperin, siitä tulee DIAS. Dia tarkoittaa läpi, eli samaa kuin Through.
     Viimeinen tulkintamahdollisuus piilee sanoissa not you.
     Aika ovelaa katsos, nimittäin ou on kreikkaa ja tarkoittaa ei.
     Not = ou
     Ja koodilogiikan mukaanlatinalaisten aakkosten y voi tarkoittaa kreikkalaisten aakkosten g:tä (gammaa), joka on kirjoitettuna y.
     You-sanan Y voi siis tarkoittaa kreikan G:tä.
     Näin ollen sana not on tekstissä kahdella kielellä, englanniksi ja kreikaksi.

Sonettia 145 on tietysti syytäkin ruotia perusteellisesti, sillä siihen on viitattu sonettikokoelman esipuheessa. Suoraanko? Ei toki, vaan nerokkaasti geometrian avulla. Kun Amundsen piirtää esipuheen runojen päälle kaksi kärjellään olevaa kolmiota, ylempi niistä sisältää 81 kirjainta ja alempi 64. – Tässä vaiheessa varmasti moni lukija jo sanoo mielessään ”Ahaa”, mutta varmuuden vuoksi selvennän. 81+64=145.

Jos ottaa tämän teoksen luettavakseen sen takia, että on pitänyt Erlend Loen aiemmista teoksista, erehtyy. Toki Loen tyyli on nytkin läsnä, mutta varsinaisen pääroolin saa Petter Amundsen – urkuri, vapaamuurari, liivatteen maahantuoja (hänellä on oma yritys) ja laskettelun harrastaja – jonka ajatusten eräänlaisena kätilönä Loe toimii. Kirja koostuu siis tapaamisista ja keskusteluista, joiden aikana Amundsen perehdyttää Loen teoriansa saloihin. Teos ei ole mikään romaani (kirjastossakin luokiteltu kirjallisuudentutkimuksen luokkaan) vaan tutkimus, joka on kirjoitettu tällaiseksi jutusteluksi, koska se on liian epätieteellinen ja hatara julkaistavaksi tieteellisenä teoksena.

Amundsenin lähtökohdissa on hitunen järkeä. Francis Bacon oli vaikutusvaltainen Shakespearen aikalainen, ja hän on monen muunkin tutkijan ykkössuosikki Shakespearen teosten kirjoittajaksi. Tiedetään myös, että Bacon oli kiinnostunut koodeista. Kun Amundsen poimii Shakespearen teksteistä kohtia, jotka on tulkittavissa kätketyiksi viittauksiksi Baconiin, niin toki saattaa olla kyse sattumasta tai ylitulkinnasta, mutta toisaalta miksipä ei. Kuitenkin uskottavuus kärsii, kun Amundsen ryhtyy näkemään koodeja siellä täällä – ymmärrän kyllä selkeästi sanojen alkukirjaimista muodostuvan Bacon-sanan voivan olla vihje, mutta erilaisten kolmioiden piirtely tekstiin ja sanojen lukeminen välillä kreikkana, välillä latinana, vaikuttaa tarkoitushakuiselta. – Ja kun Amundsen alkaa etsiä näytelmäteksteistä viittauksia tähtikuvioihin ja niiden kautta jotenkin ihmeellisesti paikantaa Oak Islandin, pitäisi peli viimeistään viheltää poikki. (Oak Islandilta on etsitty aarretta jo satojen vuosien ajan, joten aivan tuulesta temmattu tuo aarrekätköajatus ei ole.)

Olen lopettamassa kirjan lukemisen monta kertaa, mutta jotenkin taistelen sen loppuun puuduttavista ja epäuskottavista koodiselvittelyistä huolimatta. Minua ei enää kiinnosta Shakespearen salaisuus, vaan tämän Loen ja Amundsenin kirjan salaisuus. Päädyn kolmeen vaihtoehtoon:

1. Petter Amundsen on hullu.
2. Petter Amundsen on nero.
3. Petter Amundsenin ja Erlend Loen kirja Shakespearen salaisuus on lukijan huijausta.

Ensimmäinen ja toinen kohta ei asiaa tarkemmin mietittyäni sulje toisiaan pois. Nerouden ja hulluuden välinen raja on häilyvä. Joka tapauksessa Amundsen on nerokkaan kekseliäs – jos hänen teoriansa pitää paikkansa, hän on nero. Mutta jos ei, hän on nerokas hullu. Jälkimmäinen ajatus tuntuu uskottavalta, sillä Amundsenin teoriassa on kyse aarteenmetsästyksestä, ja kuten esimerkiksi Graalin maljan etsijöillä aikoinaan, Amundsenillakin asiasta vaikuttaa tulleen jonkinasteinen pakkomielle. Pakkomielteen ongelmana on se, että hän haluaa löytää ratkaisun, jolloin tutkimuksesta tulee tarkoitushakuista. Amundsen yhdistää Shakespearen teokset ja Francis Baconin Oak Islandiin, koska hän haluaa tehdä niin.

Kolmanteen vaihtoehtoon en saa tyydyttävää ratkaisua. Amundsenin henkilö on niin epäuskottava (urkuri, Shakespeare-tuntija, liivatekauppias), että välillä jo mietin, voisiko tapauksessa olla kyse samanlaisesta olkimiehestä kuin Shakespeare. Ehkäpä joku kirjallisuudentutkija haluaa pelleillä kaikkien salaliittoteorioiden ja Dan Brown -diggareiden kustannuksella. Kuitenkaan hän ei voi tehdä sitä omalla nimellään – se tekisi hänet naurunalaiseksi tiedemaailmassa. Niinpä hän tekee yhteistyötä Loen ja Amundsenin kanssa. Loe on tunnettu ja suosittu kirjailija, joten julkisuus on taattu – ja Amundsen on niin epäuskottava roolissaan, että joskus tulevaisuudessa, kun huijaus paljastuu, naurut ovat sitä makeammat.

En ole mikään Shakespeare-tuntija, vaikka melkoisen määrän olen hänen näytelmistään lukenutkin, joten en voi myöskään perustellusti sanoa, mitä mieltä Shakespearen salaisuudesta pitäisi olla. Vielä hankalammaksi teoksen kritisoimisen tekee se, että Shakespearen tuotannosta on otettu monia eri painoksia – ja Amundsen tutkii nimenomaan sitä ensimmäistä foliota (niin varhaisia kirjoituskokoelmia kutsutaan). Vain harvoilla tutkijoilla on mahdollisuus päästä tarkastelemaan ensimmäisten painosten kallisarvoisia kappaleita, eikä näköiskappaleisiin ole luottamista. Avainasemassa koodin purkamisessa kun on erilaiset ladonnassa syntyneet yksityiskohdat, painovirheet, sivunumerointi ja isojen/pienten kirjainten käyttö.

Oma mielipiteeni on, että Amundsenin teoria ei ole uskottava. Nojaa, uskon kyllä, että Shakespearen teoksista voi löytyä vihjeitä Francis Baconista ja siitä, että Shakespeare ei itse kirjoittanut näytelmiään. Mutta aarrekarttaa näytelmistä ei saa. Tai saahan toki, jos tekee kuten Amundsen, jonka eteneminen vaikuttaa täysin mielivaltaiselta ja tarkoitushakuiselta: kun tarpeeksi piirtelee kuvioita, vaihtelee tarpeen mukaan kieltä ja laskee sanojen lukuarvoja, niin kyllähän sitä löytää mitä vain. Näppärillä ratkaisuilla ja puheilla hämätään lukijaa myös siinä mielessä, että suuri osa kirjasta liittyy aarrekarttaan hyvin vähän – mukaan on todennäköisesti otettu paljon ainesta vain sen takia, että se tekee hatarasta teoriasta edes hieman vakuuttavamman.

– Teoksen alkuperäinen nimi on Organisten, siis urkuri. Se viittaisi siihen, että Erlend Loe ei ole kirjoittanut teosta niinkään Shakespearen salaisuudesta, kuten suomalainen kustantaja hieman harhaanjohtavasti (markkinahakuisesti?) on kirjan otsikoinut. Loe rakentaa henkilökuvaa kryptologiaan hurahtaneesta urkurista, jonka intohimo tutkimuskohteeseensa on aivan käsittämätöntä. Siksi kirjan voi lukea toisinkin – kuvauksena nerouden ja hulluuden rajamaastossa liikkuvasta pakkomielteestä. Shakespearen salaisuus aarrekarttoineen on vain tuon pakkomielteen tuotos ja kohde, jonka järkevä lukija osaa asettaa omaan arvoonsa. Näin kun asian ajattelee, niin kirjaa sietää paremmin: voi rauhassa hämmästellä ihmismieltä, joka pystyy rakentamaan uskomattomia kehitelmiä melkein mistä vain.

Voisi kirjan lukea jopa jonkinlaisena Da Vinci -koodin tapaisten teosten parodianakin. Tai ehkä ei sittenkään, voihan nimittäin olla, että nämä norjalaiset ovat todellakin tosissaan …

Read Full Post »

10 postausta

Viime päivinä on blogeja kierrellyt  meemi, jossa pyydetään nimeämään 10 mieluisaa blogia; sellaista, jotka ovat omalta osaltaan piristäneet päivää. Itsekin olen sellaisen saanut, kiitos Fredrikalle ja Kirsi-Marialle! Ja näkyypä Kirjaamokin linkittäneen Jäljen äänen omaan listaansa, kiitos kehuista! Mukava kuulla, että tätä lukee muutkin kuin äiti – vaikka tokihan sekin jo riittää ja motivioi kirjoittamaan.

Muutan hieman meemin luonnetta omalta osaltani. On kiinnostavaa tutustua uusiin blogeihin, mutta usein juuri se tuorein kirjoitus blogissa ei välttämättä innosta lukemaan eteenpäin. Niinpä ajattelin noudattaa tämän blogin ideaa – kirja paljastaa lukijansa – ja valita usein/satunnaisesti seuraamistani blogeista 10 postausta, jotka ovat jollakin tavalla herättäneet minussa ajatuksia suunnilleen viimeisen vuoden aikana. En siis laita seuraavaan listaukseen linkkejä muuta kuin niiden tiettyjen postausten kohdalle – muita kirjoituksia toki voi lukea mielin määrin kyseisiin blogeihin päästyään.

                                               —————————-

Silloin tällöin, mutta kuitenkin säännöllisesti, on tullut vierailtua Karin ylläpitämissä blogeissa. Kari käsittelee moninaisia elämän ilmiöitä niin kuvien kuin kirjoitustenkin kautta. KV – kuvia ja kirjoituksia -blogista löytyvä ”hard boiled”-henkinen Chandlerin romaania sivuava kirjoitus on hauska ja herätti minussa oivalluksen: näinkin voisi romaania lähestyä jossakin kirjoituksessa. Saatanpa lainata ideaa ja yritellä itsekin joskus jotain vastaavaa:

                         Livet är inte bara dansande på rosorna …

Kirjaamon Jarkko Tontti kirjoittaa napakoita ”kirjauksia” omasta elämästään ja mietteistään. Usein niissä on jokin koukku tai pointti, joka herättää ajatuksia. Seuraava runoilijan ja yleensäkin runojen luontosuhdetta pohtiva kirjaus on mainio, siitä pidin erityisesti:

                        Jarkko joutuu luontoon

Fredrika kirjoittaa blogissaan kirjoista ja muustakin. Usein hän on kirjoituksissaan kritisoinut mm. erotteluja korkeaan ja matalaan (taiteessa, kirjallisuudessa), puhissut akateemisuuden ja asiatuntijuuden korostamiselle, tuonut esille naisnäkökulmaa jne. Hyviä juttuja, itse jäin miettimään mm. seuravaa bloggausta käsittelevää tekstiä:

                        Tavisbloggaajan vastamietteitä

Siskon blogia tulee luettua jo perheyhteyden takia, mutta kyllä sen voi tähän listalle laittaa ilmankin, että syyllistyisi nepotismiin. Silumiini kirjoittaa hienoviritteisesti: teksti liukuu arkikokemuksesta esim. johonkin luettuun runoon ja kasvaa lopussa avartuvaksi ajatelmaksi/tunnelmaksi – tai päätyy Herra Rattukseen. Sekä asiaa että tunnelmaa löytyy vaikkapa seuraavasta tekstistä:

                Runouskäsityksistä ja keltaisten tarralappujen erinomaisuudesta

Kirsi-Marian Illuusioita-blogissa on läsnä niin elämä kuin kirjatkin. Blogien parhaimpia puolia on se, että joskus vanhat tekstit saattavat nousta jälleen esiin. Kuten esimerkiksi seuraava, Astrid Lindgrenin lastenkirjojen problematiikkaa aikuislukijan näkökulmasta luotaavaa kirjoitus, johon Kirsi-Maria kommentissaan viittasi, kun syksyllä kirjoitin hieman samasta aiheesta:

                       Ronja Rövardotter

Olipa kerran kirja -blogin kirjoittaja lukee paljon – ja usein juuri niitä kirjoja, jotka itse olen ajan puutteen vuoksi tai sitten ihan saamattomuuttani sysännyt jonnekin hamaan tulevaisuuteen (esim. Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä). Vaikka joukossa on paljon klassikkoja ja ns. ”hyviä kirjoja”, ei kirjoittaja kuitenkaan jätä sanomatta, jos jokin kirja ei miellytä. Harvoin vaikkapa kriitikko myöntää, ettei oikein saanut kiinni lukemastaan – silti uskon, että seuraava kokemus on monelle kokeneellekin lukijalle tuttu (itselleni ainakin):

                       Meitä ei ole luotu toisillemme

Blogeista ehkä säännöllisimmin seuraan Risto Niemi-Pynttärin blogia Kun kirjoitan. Entisen opettajan ja työtoverinkin kirjoituksia on kiinnostavaa seurata. Tunne on tismalleen sama kuin aikoinaan luennoilla: välillä jokin asia menee täysin yli hilseen, mutta seuraava saattaa osua napakymppiin. Tällainen napakymppi on Jouni Tossavaisen runokokoelmaa Kerro ja lintujen puhetta pohdiskeleva teksti. Aion lukea tämän kirjoituksen vielä keväällä uudestaan – kun linnut alkavat jutella puissa, solmia suhteita, tuoda kesää pohjolaan:

              Muistakaa kuunnella, sillä hiljaisuus on lintujen keskustelu

En tiedä, kuka Dionysoksen kevät -blogin kirjoittajanimen taakse kätkeytyy, mutta taitava hän on. Nostan usein hämmentyneenä hattuani (kuvittellista toki) Hanhensulan kirjoituksia lukiessani. Tulee kovin vaatimaton ja sivistymätön olo – mutta heti siitä tunteesta toivuttuaan voi nauttia tekstistä ja oppia jotain uutta. Hanhensulan kirjoitukset ovat ajankohtaisia ja polveilevat asiasta toisiin, yllättäviinkiin suuntiin. Esimerkiksi Philip Pullmanin kirjasarjaa tarkasteleva teksti oli ajatuksia herättävä:

                      Universumin tomuja

Tätä listaa tehdessäni tunnustan taas huolimattomuuteni blogin pitäjänä. En nimittäin ole huomannut laittaa blogrolliin Reeta Karoliinan blogia Kertomus jatkuu – kirjallisuutta ja muutakin kulttuuria usein luotaava blogi, jota usein tulee luettua. Kirjoittajalla on hyviä näkökulmia, esimerkiksi elämän varrelle osuneita kirjastoja tarkasteleva sarja on mainio idea – taas yksi, jonka voisi omaankin blogiin lainata:

                        Matinkylän vanha kirjasto

Kirjahyllyn Joonas Sillanpään ruotsinsuomalainen näkökulma on antanut uusia ajatuksia omiin lukukokemuksiini. Aina ei tule ajatelleeksi, kuinka paljon maantiede voi vaikuttaa siihen, millaisena kirja lukijalleen näyttäytyy. Harmi vain, kun ajatuksenvaihtoon blogikirjoittajien kanssa ei minulla oikein riitä aikaa, hyvä kun edes kirjojen lukemiseen. Parhaimmillaan sellaistakin kuitenkin syntyy, esimerkkinä ensimmäinen lukemukseni Kirjahylly-blogissa:

                          Kerran Kuubassa

                                                                   ——————

Mikäli mahdollinen lukijani jaksoi lukea tänne postauksen loppuun  saakka, niin hänelle tiedoksi, että muitakin mainioita blogeja tulee seurattua. Tämä ei ole mikään TOP10, vaan kooste blogeista ja postauksista, jotka jotenkin ovat piristäneet päivääni.

Read Full Post »

Siinä se jälleen lukee, tällä kertaa Risto Isomäen romaanin Litium 6 (2007, Tammi) takakannessa: ekologinen trilleri. – Nimilappu, joka tekee lähes pelkästään viihteeksi leimautuneesta jännitysgenrestä taas markkinakelpoisen laajemmallekin yleisölle. Onhan ekologinen näkökulma paitsi ajankohtainen niin myös melkeinpä välttämätön maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuutta ajatellen. Trendikkäässä genressä on kuitenkin myös ongelmansa: ympäristökysymyksiin keskittyvä teema saattaa tehdä romaanista eettisesti hyvän, mutta se ei sinällään kuitenkaan riitä tekemään romaanista hyvää trilleriä. Ympäristöpamfletin kirjoittaminen trillerin sisään saattaa nimittäin kostautua juonen ja rakenteen tasolla.

Ekologisella trillerillä on tällä hetkellä markkinapotentiaalia. Periaatteessa kyseisen genren kaltaisia kirjoja on kirjoitettu aiemminkin, ne on vain luokiteltu scifiksi. Ihmiskunnan itsetuho / ”luonnon vastaisku” ihmisten toimille ovat olleet tieteiskirjallisuudessa varsin käsiteltyjä aiheita. Ne ovat kuitenkin yleensä sijoittuneet kauas tulevaisuuteen, jonnekin vasta useiden sukupolvien kuluttua tapahtuviksi uhkakuviksi. Nyt vastaavat tarinat eivät enää olekaan scifiä, sillä viimeistään tämän vuosikymmenen kuluessa ilmastonmuutos uhkineen on osoittautumassa tosiasiaksi, ja vieläpä juuri nyt tapahtuvaksi – dystopia ei sijaitsekaan hamassa tulevaisuudessa,  vaan se tapahtuu juuri nyt: ensioireet ovat jo havaittavissa. Scifi-genrestä ”ulostuleminen”  mahdollistaa myös laajemman lukijakunnan, sillä tieteiskirjallisuus saattaa monesta potentiaalisesta trillerin ystävästä tuntua vieraalta. Hyvä esimerkki tästä on viime vuonna suomennettu Frank Schätzingin Pedot , joka edustaa aihepiiriltään ekologista trilleriä, mutta jonka voi luokitella scifiksikin.

Ekologinen trilleri ammentaa aineksia muistakin jo vakiintuneista populaarikulttuurin genreistä, esimerkiksi katastrofielokuvista, joissa luonto osoittaa voimansa ja ”raivonsa”. Kuitenkaan vaikkapa hirmumyrskyistä tai lähestyvän komeetan uhasta kertovassa elokuvassa luonnon toimintaa ei ole motivoitu millään tavalla: ekologisessa trillerissä tuodaan esille syyllinen, eli ihminen itse, joka on ahneudellaan ja piittaamattomuudellaan järkyttänyt luonnon tasapainon. Tässä uhan syntymisessä juuri piileekin se tekijä, joka erottaa ekologisen trillerin omaksi alalajikseen.

Hyvä esimerkki olisi tappajaviruksen leviämisestä kertova trilleri. En ole tosin tainut lukea ainuttakaan, mutta aiheeseen liittyviä elokuvia olen nähnyt joitakin. Oletetaan, että tarinassa jostakin alkaa levitä uusi, entistä tappavampi ja helpommin tarttuva virus (Ebola-niminen trilleri taitaa olla kirjoitettukin). Aiheessa ei kuitenkaan sinällään ole mitään ekologista (paitsi että valtava joukko ihmisiä kuolee, mikä luonnon kannalta on hyvä asia). Jos mutaation on luonut esim. jokin USAn armeijan salainen laboratorio, sairauden syy on ihmisen toiminnassa, mutta edelleenkin näkökulma puuttuu. Samoin jos kyse on terrorismista, ei siinäkään ole ekologisen trillerin aineksia.

Jotta tarinan voisi luokitella ekologiseksi trilleriksi, pitäisi viruksen syntyyn vaikuttaa jokin tällä hetkellä ympäristön kannalta riskitekijäksi arvioitu seikka – esimerkiksi geenimanipulointi. Tällöin trillerissä pitää ehdottomasti olla geenimanipulointiin kriittisesti suhtautuvia asiantuntijoita, jotka ovat jo vuosikausia vastustaneet luonnon perimän sorkkimista ja joiden uhkakuvat alkavat vähitellen käydä toteen. Ideaan tietysti kuuluu se, että heidät yritetään aluksi vaientaa – pahiksina on markkinavoimat, suuryritykset, konservatiiviset tiedemiehet ja mukavuudenhaluinen kasvoton kuluttaja – mutta kun tilanne alkaa riistäytyä käsistä, nämä aiemmin hyljeksityt sankarit nousevat pelastamaan maailman. Ja ekologisen trillerin hengessä kirja on tungettu täyteen tietoa ja luentoja aiheesta geenimanipulaation vaarat.

Tämäntyylinen trilleri tuli pari päivää sitten kaksiosaisena sarjana televisiosta. Lontoo tulvii kertoo siitä, millaisia tuhoja todella paha hirmumyrsky voisi aiheuttaa osuessaan täydellä voimalla Lontooseen. Todellista esimerkkiä ei tarvitse hakea kaukaa, New Orleansin tapahtumat ovat vielä tuoreessa muistissa. Lontoo tulvii -sarjassa vanha tiedemies oli ennustanut pahimman mahdollisen uhkakuvan – häntä ei kuitenkaan uskottu. Ja vasta kun kaikki on jo veden vallassa, hänet haetaan paikalle pelastamaan kaupunki. – Mutta oliko kyse ekologisesta trilleristä vai pelkästä katastrofielokuvasta? Väittäisin, että tällaiset katastrofielokuvat alkavat väistämättäkin olla luonteeltaan ekologisia trillereitä, vaikka tapahtumia ei koko ajan selitettäisikään ilmastonmuutoksen kautta. Hirmumyrskyjen ja muiden ääri-ilmiöiden lisääntymisen sekä merenpinnan kohoamisen yleisö osaa liittää ilmastonmuutoksen seurauksiin ilman selittelyjäkin.

Lähivuosina ekologinen trilleri tulee genrenä voimistumaan todennäköisesti kovastikin. Kovin pitkäaikainen se ei kuitenkaan välttämättä ole. Jos uhkakuvat käyvät toteen, siltä katoaa pohja: kun ihmiskunta alkaa todella kamppailla olemassaolostaan, sisältyy ekologinen näkökulma ihmisten kokemusmaailmaan automaattisesti. Silloin luulisi taas scifin voimistuvan visioineen siitä, miten ihmiskunnan voisi teknologian avulla pelastaa.

Mutta palataanpa alkuun ja Isomäen teokseen. Litium 6 on kelpo jännäri, jossa USAn ydinterrorismiin erikoistunut yksikkö saa vihiä tuhovoimaltaan todella suuresta iskusta, joka vaarantaisi miljoonien ihmisten hengen. Kirjassa on ekologinen sanoma: ydinvoima ei ole riskitöntä. Silti perusasetelma kirjassa ei oikeastaan poikkea esim. 007-tyylisestä agenttijännäristä: vastustajana on fundamentalistinen terroristiryhmä, jonka toimet pitää selvittää ja eliminoida. Isomäen edellinen romaani Sarasvatin hiekkaa oli lähtökohdiltaan selkeämmin ekologinen trilleri: siinä syypää tuhoon oli ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos.

Litium 6 -romaanin oikeutus ekologinen trilleri -nimikkeeseen kyllä sinänsä täyttyy kirjaan sisällytetyn ydinvoima-kritiikin turvin, mutta juonen kohdalla ympäristönäkökulmaa täytyy kaivella hieman pintaa syvemmältä. Päättelyketju on seuraavanlainen: ihmiskunta pyrkii hillitsemään aiheuttamaansa ilmastonmuutosta ydinvoiman käytön lisäämisellä ==> mitä enemmän ydinvoimaa käytetään, sen suurempi on riski, että siihen kohdistuu terrorismia  ==> joten kirjassa käsitelty ydinterrorismi on sekin tavallaan ilmastonmuutoksen seurausta. – Tällä perusteella mikä tahansa ydinterrorismista kertova jännäri voisi olla ekologinen trilleri. Isomäeltä on muuten taktisesti hyvä veto nostaa ydinvoimanvastustuksessaan esille tuo terrorismi. Se puree hyvin suureen yleisöön, on riittävän konkreettinen ja sille voi mielessään luoda kasvot.

                                                         ————————-

Jään odottelemaan, milloin James Bond seikkailee ekologisessa trillerissä. Kylmän sodan jälkeen 007-saagassa on jo käsitelty niin huumekauppiaat, terroristit kuin hullut diktaattoritkin. Melko heppoisiksi ovat osoittautuneet, vaikka täpäriäkin tilanteita on ollut. Ihmiskunnan tämän hetken pelottavin vihollinen eli ilmastonmuutos tarjoaisi varteenotettavan vastustajan tuplanollallekin.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: