Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for helmikuu 2008

Sympaattisin ja helpoimmin lähestyttävä lukemistani Virginia Woolfin kirjoista on pienoisromaani Runoilijan koira (Flush, 1933, suom. Raija Mattila, 1983, Kirjayhtymä). Siinä Woolf leikittelee elämäkertakirjallisuuden genrellä kirjoittaessaan fiktiivisen elämäkerran englantilaisen runoilijan Elizabeth Barrett Browningin cockerspanielista, Flushista. Teos on melko tunnettu ja pidetty, mutta akateemisissa kirjallisuuspiireissä se jää aina muiden Woolfin teosten varjoon – mainitaan korkeintaan jonkinlaisena hauskana anekdoottina: ”Kirjoittipa modernin proosakerronnan pioneeri yhden koirakirjankin.” – Nigel Nicolson kertoo Virginia Woolf -elämäkerrassaan, että Woolf ei ollut itse teokseensa tyytyväinen, vaikka siitä tulikin todella suosittu heti julkaisunsa jälkeen:

Se oli Virginian kirjoista ainoa, jonka hän antoi minulle, kenties siksi, että se oli ainoa hänen teoksistaan, jonka lapsikin saattoi ymmärtää. Hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen siihen. Hän oli alkanut kirjoittaa sitä ”jäähdytelläkseen aivojaan” Aallot-kirjan jälkeen. Vaikka kirjoittaminen olikin hänestä ”helppoa ja vaivatonta”, hän katui 30 000 sanan pituiseen tekstiinsä haaskautunutta aikaa. Hän kertoi Vitalle, että teos oli ”typerä ja älytön vitsi”, ja piti sitä itse hölmönä teoksena, joka oli vuoroin liian kepeä ja vuoroin liian vakavahenkinen.”

Minusta kirja on mainio, vaikka en mikään ”koiraihminen” olekaan. Onhan kirja toki melko ”helppo” Woolfin teokseksi, mutta miksi ihmeessä kirjallisen neronkaan kaikkien teosten pitäisi olla vaikeita ja älyllisiä. Aivojen lepuuttaminen välillä on suotavaa, jopa suositeltavaa. Ei Runoilijan koira mikään onneton teos kuitenkaan ole. Ensiksikin sitä voi lukea monella eri tavalla: kertomuksena cockerspanielin vaiheista, kertomuksena runoilija Elizabeth Barrett Browningin elämästä, elämäkertakirjallisuus-genreä parodioivana teoksena, englantilaisen kaupunkielämän kritiikkinä tai vaikkapa 1800-luvun puolivälin kulttuurimiljöön kuvauksena. Ja toiseksi, Woolfin hienoviritteinen kerrontatyyli on teoksessa läsnä, ”helppoudesta” huolimatta. Välillä kuvataan tapahtumia spanielin näkökulmasta, välillä taas koiran emäntä tekee havaintoja koirastaan – ja kun näkökulmat vuorottelevat, ne sulautuvat kokonaisuudeksi, josta lukija voi itse tehdä omat päätelmänsä.

Kirjan tarina alkaa siitä, kun Flush lahjoitetaan uudelle emännälleen, riuduttavasta sairaudesta kärsivälle runoilijalle. Uskollisesti Flush pitää potilaalle seuraa, vaikka joutuukin viettämään suuren osan ajastaan koiranluonteelleen vastenmielisesti sisätiloissa. Tätä jatkuu vuosia, kunnes rakkaus saa Elizabethin piristymään. Mustasukkaisuus raatelee Flushia – mutta lopulta murheet unohtuvat, kun pariskunta avioituu ja muuttaa Italiaan. Kuuma ja kiihkeä Firenze kaikenkarvaisine rakkikoirineen on spanielin taivas. Siellä Flush saa kokea vapautta – niin kujilla ja puistikoissa kuljeskelemisessa kuin rakkaudessakin.

Nyt Firenzessä se karisti yltään vanhojen kahleittensa viimeisetkin rippeet. Vapautumisen hetki koitti eräänä päivänä Cascinessa. Kun se vilisti pitkin ”smaragdinvihreää” jossa ”fasaanit olivat ilmieläviä ja lensivät”, se tuli yhtäkkiä muistaneeksi Regent’s Parkin ja sen kyltin: ”Koirat on pidettävä kiinni.” Missä olivat nyt kiellot, missä hihnat? Missä olivat puistovahdit, missä pamput? Poissa, niin kuin koiravarkaat, mädän aristokratian Kennelklubit ja Spanieliklubit kaikki tyynni! Poissa hienojen ajopelien kanssa! Whitechapelin ja Schoreditchin! Flush juoksi, lensi eteenpäin turkki säihkyen ja silmät säkenöiden. Nyt se oli hyvää pataa koko maailman kanssa! Kaikki koirat olivat sen veljiä.

Aineksia kirjaansa Virginia Woolf on ottanut paitsi Elizabeth Barrett Browningin teksteistä – monissa kirjeissään ja runoissaankiin runoilija viittaa koiraansa – niin myös omasta elämästään. Woolf oli itsekin eläinrakas, ja hänellä oli elämänsä aikana useita cockerspanieleja, joten todennäköisesti Woolf paljastaa kirjassaan paljon omasta suhteestaan koiriin. – Sen verran olen spanieliakin päässyt seuraamaan, että kuvaukset Flushista vaikuttavat hyvin uskottavilta: seurallisuus ja ”spanielinkatse” muuttuvat hetkessä  kaikki säännöt ja rajoitukset unohtavaksi elämännälkäiseksi juoksuksi hajujen perässä. Ihailla täytyy moista kykyä hetkessä elämiseen, elämästä nauttimiseen.

Read Full Post »

Virginia Woolf

Minäkin haluaisin oman huoneen – sellaisen, missä saisi rauhassa olla, ajatella ja vaikkapa kirjoitella. Ja tietysti tarvitsisin myös omaa rahaa voidakseni toteuttaa itseäni. Virginia Woolf, joka on kirjoittanut feministisen klassikon Oma huone,  oli itse aikoinaan siitä onnellisessa asemassa, että hänellä oli sekä rahaa että huone. Nigel Nicolson kirjoittaa jokin aika sitten suomennetussa Virginia Woolf -elämäkerrassa (2000, suom. Ruth Jakobson 2007, Ajatus Kirjat), että Woolfilla oli jopa valinnanvaraa kirjoittamistilansa suhteen. (Tosin hän siitä huolimatta kirjoitti talonsa kellarikerroksessa sijainneessa rauhattomassa varastohuoneessa.)

Ikävä kyllä sekä oma huone että oma raha  jäävät kerrostalossa asuvalle, keskituloiselle perheelliselle miehelle vain haaveeksi. Kaikki kunnia Virginia Woolfille, erityisesti hänen hienoille romaaneilleen, mutta yhteiskunnallisessa ajattelussaan ja feminismissään hänen näkökulmansa hieman ontuivat. Woolf kirjoitti oman porvarisluokkansa naisille, joiden asema oli monessa mielessä huomattavasti parempi kuin työväenluokan naisten ja miesten. Tähän näkökulmaongelmaan Nicolsonkin puuttuu kritisoidessaan Woolfin poliittista ajattelua. – Tietenkään Woolfin asemaa ja arvoa yhtenä naisliikkeen vetureista ja esikuvista ei voi kieltää. Miksi pitäisikään? Naisten asema 1900-luvun alkupuolen Englannissa oli huono, edes äänioikeutta ei ollut. (Kyyninen sivukommentti: minulla on 2000-luvulla elävänä miehenä äänioikeus, mutta eipä se juuri mieltä lämmitä. Ääneni menevät useimmiten joko täysin harakoille tai sitten auttavat sellaisten valintaa, joita en haluaisi missään nimessä kannattaa.)

Virginia Woolf -elämäkerran kirjoittaja Nigel Nicolson tuntee kohteensa: hänen äitinsä Vita oli Virginia Woolfin ystävä ja myös rakastajatar. Muutenkin Nicolsonin on helppo lähestyä aihettaan, sillä lukuisat tutkijat ja kirjoittajat ovat vuosikymmenien ajan koonneet valtavan määrän aineistoa Woolfin elämästä ja tulkintoja hänen teksteistään. Silti elämäkerta on yllättävän koruton, kronologinen esitys Woolfin vaiheista. Mitään  erityisiä paljastuksia kirja ei tee – ei voisikaan, koska todennäköisesti aiheesta on jo jokainen kivi käännetty.

Jonkinlaista dialogia aiempien tutkijoiden kanssa Nicolson kuitenkin käy, sillä hän pyrkii kritisoimaan joitakin Woolfin kiihkeimpien näkemysten perusteita ja kyseenalaistamaan esimerkiksi feministisesti painottuneen tulkinnan, jonka mukaan Virginia ja Leonardo Woolfin avioliitto olisi ollut onneton ja että Leonardon laiminlyöntien takia Virginia ajautui itsemurhaan. Kirjasta käy kuitenkin ilmi, että Virginia Woolf oli henkisesti tasapainoton jo nuorena. Vanhetessaan hän koki yhä suurempaa henkistä painetta luomistyönsä takia, ja siksi hänen terveytensä järkkyi.

Woolfin näkemyksistä Nicolson kritisoi ehkä eniten hänen pasifismiaan, tai oikeastaan sen perusteita. Woolf nimittäin oli monissa kirjoituksissaan sitä mieltä, että sota on mieletön, miehisen vallankäytön ilmentymä, eikä pahaan pidä vastata pahalla. Kun Woolfin ”sotapamfletti” ilmestyi kesäkuussa 1938 (fasismin varjoen pimentäessä uhkaavasti Eurooppaa), monet kriitikot suhtautuivat siihen melko suopeasti, minkä Nicolson tulkitsee merkiksi siitä, että mieskriitikot eivät uskaltaneet sitä kritisoidakaan. Mutta naiskriitikot uskalsivat. Nicolson siteeraakin Theodora Bosanquetin kritiikkiä englantilaisessa kirjallisuuslehdessä Time and Tide:

En oleta, että Virginia Woolf kaikesta päinvastaisesta näytöstä huolimatta väittäisi, että kateutta, turhamaisuutta, ahneutta ja omistushalua esiintyisi ainoastaan julkisuudessa ja että ne ilmenisivät lähes yksinomaan miessukupuolessa.

Juuri sitä Woolf kuitenkin väittää. Woolfin analyysi vallasta ja sen luonteesta sekä ihmiskunnan pahuudesta on melko yksioikoinen. Woolf sivuutta sen tosiasian, että itsekkyys on ihmislajille sekä vitsaus että pelastus – ilman sitä emme olisi selvinneet lajien välisessä kamppailussa, mutta toisaalta juuri sen takia ajaudumme jatkuvasti konflikteihin eturistiriitoinemme. Sodat, yhteiskunnallinen eriarvoisuus, rasismi, Afrikan nälänhätä, paperitehtaiden lakkauttamiset yms. tuskin loppuisivat, vaikka kaikki valta siirrettäisiin naisille. – Ja aivan kuten moni muukin pasifisti, Woolfkin ajautui motiiviristiriitaan Hitlerin aloittaessa hävityksensä. ”Tapahtumat kävivät pasifismin edelle”, Nicolson toteaa kirjassaan.

Kiinnostavaa kirjassa on Bloomsburyn ryhmän vaiheiden kuvailu. Ryhmään kuului useita kirjailijoita, taiteilijoita ja tieteentekijöitäkin.Virginia ja Leonardo Woolfin lisäksi mm. T.S. Eliot, E.M. Forster, Vanessa Bell, Roger Fry ja Duncan Grant kokoontuivat vaihtamaan mielipiteitä ja jakamaan kokemuksiaan. Vapaamielisyys, älyllisyys ja luovuus luonnehtivat ryhmää, josta kehittyi varsin tiivis sisäpiiri.

Oman osansa elämäkerrassa saavat Virginia Woolfin teokset. Niiden esittely ja taustoittaminen jää kuitenkin mielestäni turhan vähälle huomiolle. Ehkä Nicolson on ajatellut, että Woolfin romaaneja on jo analysoitu ihan tarpeeksi. Siksi elämäkerta jääkin sivumäärältään melko suppeaksi, alle 200 sivua. Toisaalta näin lukijalle tarjoutuu nopeasti omaksuttava tietopaketti Woolfin elämästä – hänen kirjoihinsahan jokainen voi tutustua itse.

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: